Mahdollista kirjallisuuskeskustelua

Mitä Hildurista ei ole vielä sanottu?

Koen jatkuvaa häpeää siitä, että maailmassa on kirjoja, joita en ole lukenut. Mutta Satu Rämön Islantiin sijoittuva dekkari Hildur (2022) ei enää ole yksi niistä. Ja toden totta. Koukutuin. Niin monta mysteeriä selvitettäväksi!

Ensiksi: Onko Hildur menetelmällistä kirjallisuutta?

Jännitysromaania ajavat juonikoukut, mutta kun kuuntelin Rämön haastattelun Ylen Kulttuuriykkösessä1, ampaisin aivan toisenlaisten syöttien jäljille.

Rämö kertoo olevansa kirjoittajana järjestelmällinen. Ensin syntyvät hahmot. Kun synopsis eli juoni pääpiirteissään sitten on selvillä, kirjailija excelöi kaiken rivi riviltä ja luo hahmomatriiseja. Sen jälkeen ”kirjoittaminen on rivien muuttamista keltaisesta vihreäksi”. Työn on edettävä tietyn taulukonmitan verran jokaisena kirjoituspäivänä.

Hahmomatriiseja! Jo sana itsessään herättää data-analyytikon sisälläni. Alan pohtia, miltä näyttää, kun hahmojen nimillä varustetut rivit ja sarakkeet risteävät. Löydän matriisista kuin lämpökartasta hehkuvia kohtia, joihin jännite kasaantuu.

Järjestelmään sidottu produktiivisuus tuottaa myös toisenlaisia assosiaatioita. Excel-solu kerrallaan kirjoitettu romaani istuu täydellisesti menetelmällisen kirjallisuuden määritelmään: Se on kirjoitettu noudattaen ennalta asetettua rajoitetta tai sääntöä.

Omanlaisiaan taulukoita ovat varmasti laatineet ruutuhyppelijä Julio Cortázar ja elämän käyttöohjeet kasannut Georges Perec. Hahaa! Kun menetelmällisyyden koukku näin on heitetty lukijalle, ei ole pitkä matka siihen, että tästä tulee kokeellisuuden fani. (Pikemminkin lukija on sitä jo, tietämättään.) Vaikeaksi, jopa käsittämättömäksi mielletty kirjallisuuden alalaji paljastuu arkiseksi osaksi kirjoittamista ja lukemista.

Hahmomatriiseja! Jo sana itsessään herättää data-analyytikon sisälläni.

Myös virkkeiden tyyli selittyy. ”[M]enetelmäperustainen kirjoittaminen sisältää aina jonkinlaisen keinotekoisen tai teknisen ulottuvuuden”, Juri Joensuu toteaa väitöskirjassaan ja loksauttaa palikan aivoissani kohdalleen. Excel-taulukko ei ole tekninen pelkästään siksi, että taulukko on olemassa vain bittiavaruudessa. Se myös tekee kirjoittamisesta teknisen suorituksen. Ja lauseista suoria.

Rämöllä tuntuukin olevan aivan omanlaisensa suhde menetelmälliseen kirjallisuuteen. Tavallisesti metodin avulla syntyneeseen tekstiin liittyy ajatus ennakoimattomuudesta, kun kirjoittaja ei enää täysin hallitse menetelmällisesti generoitua tekstimateriaalia. Jo OuLiPon nimestä lähtien suuntauksesta on puhuttu mahdollisena kirjallisuutena. Hildurin synnyssä menetelmällä kuitenkin lienee ollut päinvastainen vaikutus: menetelmä on tehnyt ennakoimattomasta tekstimateriaalista mahdotonta. Dekkari on pysynyt muotissaan.

Kirjailijan kurinalaisuus aiheuttaa rikoskirjallisuudelle tyypillisiä väristyksiä selkäpiissä. Uskaltaisinko kaaoksen ystävänä heittäytyä järjestelmällisyyteen? Mitä teksteilleni silloin tapahtuisi?

On aika sijoittaa Rämö paikalleen menetelmällisyyden kentälle. Ehdotankin, että Laura Lindstedt ja Sinikka Vuola lisäävät teoksen 101 tapaa tappaa aviomies (2022) – joka sekin muuten on toisteinen murhatarina, lukijalle ihan peruspuuroa – menetelmäksi 102 excelöinnin.

Toiseksi: Mitä merkitsee, että Hildurissa mainitaan islantilaisklassikko Salka Valka (1931)?

Yksityiskohta ei voi olla merkityksetön, koska Halldór Laxnessin romaani mainitaan heti teoksen alkupuolella. Kirjan toisen luvun alussa lukija viedään taloon, josta näytetään muovinen kokolattiamatto ja Ikean musta kirjahylly. Tahmeaksi pinttyneessä hyllyssä ”ei ollut mitään järkeä eikä järjestystä”. Posliinilehmien ja pizzalaatikoiden vieressä lojuva Salka Valka on ainoa nimeltä mainittu nide.

Kyllä. Olen niitä ihmisiä, jotka kylässä käydessään tahtovat ensimmäisenä tarkastaa kirjahyllyn, ja tämä on ensimmäinen (ja ainut) hylly, joka Rämön teoksessa esitellään. Minkälaiseen henkilöön tutustun? Salka Valka on köyhässä kalastajakylässä kasvava tyttö ja hänen nimeään kantava romaani kuvaus elämästä Islannissa ennen maan itsenäistymistä. Myös itsepäinen ja omalaatuinen Salka kasvaa ja itsenäistyy.

Onko kirja mainittu, koska se kuuluu stereotyyppisesti jokaisen islantilaisen kirjahyllyyn kuin suomalaisilla Täällä pohjantähden alla (1959–1962)? Vai haluaako Rämö rinnastaa perifeerisessä Ísafjörðurissa asuvan Hildurin Salka Valkaan, joka joutuu selviämään takapajuisessa, peräti syntisessä yhteiskunnassa? Piiloutuuko kirjaan poliittisia viestejä?

Entä kuinka moni on Rämön teosten myötä Islantiin hurahdettuaan etsinyt käsiinsä tämän unohduksiin painuneen klassikon? Tästähän voisi rakentaa vaikka kuinka hienon sillan, jonka yli pääsisi – ei aasilla vaan islanninhevosella – vaeltamaan kohti saarivaltion kirjallisuutta!

Kolmanneksi: Läheneekö Hildur lajihybridiä, jossa tietokirjallisuuden ja fiktion raja häilyy?

Kuten suosiosta näkyy, Rämön teoksissa palikat on hakattu oikeanmuotoisiin koloihin. Virkkeet ovat yleisesti ottaen lyhyitä, kerronta hahmovetoista. Ja pohjoismaisen rikosromaanin lajityyppiinhän se sopii.

Rämö on kertonut olevansa rikoskirjallisuuden suurkuluttaja. Hän kertoi valinneensa lajityypiksi dekkarin, koska ”aita oli sieltä ylitettävimmillään”2. Genren valintaan vaikutti myös, että sitä luetaan paljon ja siksi, loogisesti, myös myydään. Teos on onnistuneen konservatiivinen.

Rikosromaanien historiaan peilaaminen auttaa silti näkemään laajempia kentällä tapahtuneita muutoksia. Olisiko Agatha Christie voinut neiti Marplen sijaan luoda naispoliisin, joka syö ja urheilee paljon? Tai Poirot’n, joka Jakob-poliisin lailla kutoo?

Kun Hildur nautiskelee lapsuuden lohturuokaa, sisäelinmakkaraa, omissa sisälmyksissäni möyrii. Lukija saa luvan ahmia tarinaa ja synninpäästön vegaanisaarnojen täyttämässä maailmassa. Liharuoka on ok, samoin rasvaiset pannukakut. Kuin huomaamatta alan kaurapohjaisten teollisuustuotteiden ja ravintolisien sijaan haaveilla maksalaatikosta. Puolukoiden kanssa, mmm.

Myös Hildurin harrastukset ovat ihanan arkisia. Täällä koto-Suomessakin juostaan intervalliharjoituksia lumisella lenkkipolulla ja viedään pyörät huonolla säällä yöksi varastoon. Surffausvarusteet ovat neopreeniä, tietysti. Tunnen jo, miten märkäpuvun kangas imeytyy toiseksi ihoksi ylleni. 

Lukija saa luvan ahmia tarinaa ja synninpäästön vegaanisaarnojen täyttämässä maailmassa.

Yksityiskohtien runsaudesta on kiittäminen Rämön taustaa tietokirjailijana. Faktat ovat kohdillaan ja tekevät miljööstä uskottavan. Nopeasti osia poikinut romaanisarja ei ole syntynyt tyhjästä vaan vuosien työn hedelmänä. Rämö on rutinoitunut kirjoittaja, joka tuntee kohdemaansa, kotimaansa. Yksi teoksen valteista on runsas luontokuvaus, joka kuljettaa mukanaan kuin matkakertomus. Kirjailija yhdistelee suvereenisti piirteitä kahdesta itselleen tutusta lajiyypistä ja tuottaa kolmannen, joka istuttaa faktat tiukasti rakennettuun kerrontaan.

Rimanylitys?

Hildur jatko-osineen pyörii kirjastojen lainauslistojen kärjessä, teattereissa ja villalankana kutimilla. Hiljattain romaanisarja pyöri uudestaan myös kulttuuritoimittajien huulilla, kun siitä puhuttiin halveksuvaan sävyyn Ylen tuottamassa Hengaillaan-ohjelmassa. Kilpailijakaksikko ylpeili sillä, että ei tiennyt vastausta kirjaa koskeneeseen kysymykseen. 

Vajaan puolen minuutin mittainen tilanne poiki useita juttuja muun muassa Helsingin Sanomissa ja iltapäivälehdissä. Lisäksi Rämö pääsi purkamaan loukkaantumistaan sosiaalisessa mediassa – ja samalla jakamaan tarjouskoodia Sanoma-konsernin Ruutu+ -palveluun, Mikko Manka huomauttaa3. 

Kirjailijakollegoiden uhriksi joutunutta Rämöä puolusteltiinkin erityisesti Hesarissa. Samaan syssyyn penättiin, miksi myyntimenestys nähdään ”niin usein ‘vääränlaisena’” kirjallisuutena4. Juttua varten haastateltu kirjailija Kirsti Manninen selitti jakautuneisuutta metaforalla parisängystä. Sen toiselta laidalta kirjallisuuden kanssa on hyväksyttävää nousta peuhaamaan, toiselta ei. 

Kun kirjallisuuden kahtiajakautuneisuutta viihteeseen ja korkeakirjallisuuteen kritisoidaan, tätä kahtiajakautuneisuutta syvennetään. Unohdetaan esimerkiksi Antti Salmisen korkealentoiset scifiteokset tai se, että runoudenkin parissa voi viihtyä. 

Olisikin jo aika nousta parisängystä ja lähteä ulos kirjallisuuden tilaan, jossa on useita tiheämmin asutettuja keskuksia ja laajoja periferioita. Nordic blue voi olla siellä oma kalastajakylänsä ja kokeellinen runous metsikkönsä. Kun maastossa vaeltelee, etäisyydetkin alkavat hahmottua. Enpä olisi ilman päämäärätöntä flaneerailua edes huomannut Rämön antia menetelmällisyyden kentälle tai Hildurin kaikupohjaa pohjoismaiseen kaanoniin! 

[R]unoudenkin parissa voi viihtyä. 

Rikoskirjallisuus on mahdollista kirjallisuutta siinä missä aseeminen runouskin. Oikopolkuja toisen luo löytyy, ja jotkut maamerkit auttavat kulkemaan läpi aikojen. Loppupuolella tämänkertaista lukumatkaani löydän Hildurista lainauksen myös Raamatusta5.

Ruoho on aina ikivihreämpää aidan toisella puolella, mutta sukkela kirjallisuuskeskustelu pystynee ylittämään ja alittamaan rimoja tarpeen vaatiessa.

• 1. ”Islantilaistuneen Satu Rämön esikoisromaani ampaisi myyntilistojen kärkeen - mikä Islannissa kiehtoo?” Kulttuuriykkönen 12.7.2022.
• 2. "Satu Rämön Hildur alkaa siitä, mihin hänen tietokirjansa päättyvät.” Luomiskertomus 1.10.2022.
• 3. Mikko Manka. "Kaksikymmentä sekuntia kulttuurikohuun”, Kulttuuritoimitus 20.2.2026. 
• 4. Riitta Koivuranta. "Miksi kirjailijaa aletaan Suomessa heti väheksyä, kun kirja myy?” Helsingin Sanomat, 18.2.2026
• 5. Terveisiä Johannalle, joka puolusti tämänkin kohuteoksen lukemista viime vuonna.