Magnus Fröderberg
Jonas Eika

Milloin lentämisen ylistys alkoi tuntua väärältä? Kokemushaarojen ekologiaa

Blogi
|
Vesa Rantama
|

Kirjailija Jonas Eikan rohkea puhe Pohjoismaiden neuvoston palkintogaalassa herättää toivoa uudesta poliittisesta taiteesta. Mutta miten nopeasti käsityksemme maailmasta muuttuvat - ja muuttuvatko ne täysin? Tervetuloa kokemushaaraan.

 

Nainen tulee sinuiksi itsensä kanssa lentelemällä ympäri maailmaa sankareidensa, valkoisten naisten (hiili)jalanjäljillä – vastaanotto oli ensin silkkaa feminististä ylistyslaulua. Tänä vuonna monet ovat toisistaan riippumatta (ks. julkaisemamme Nelli Ruotsalaisen esseen lisäksi esim. Kirjallisuuden ystävät -FB-ryhmään) nähneet Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin (2018) -teoksen aivan eri valossa kuin viime vuonna. Kertooko tämä aikakauden vaihtumisesta, ajatustrendien nopeasta aaltoilusta vai yksinkertaisesti siitä, että todellisuus ei ole meille yksi ja sama, ei vuodesta toiseen tai hetkestä seuraavaan?

Feminismin trendaaminen viime vuosina on nostanut valtasuhteiden monimutkaisuuden huomioivaa intersektionaalisuutta, mutta samalla myös voimaantumista hinnalla millä hyvänsä ajavaa kulttuuria, jollainen paremmin sopii nykykapitalismin pirtaan. Viime kädessä nämä asiat ovat yhteensovittamattomia, mutta niitä ei hetkestä toiseen aina haluta tai osata sellaisena nähdä, muutos on liian nopeaa.

Shell ennustaa öljynkulutuksen kasvavan, YK ennustaa väestön kasvavan vielä miljardeilla (joskin entistä hitaampaan tahtiin), biologit puolestaan juuri niiden järjestelmien romahtamista, jotka viime kädessä mahdollistavat moiset kasvuluvut.

Esseekokoelmassaan Himmeä sininen piste Pauliina Haasjoki tarjoilee meille käsitteen kokemushaara. Asian voisi rinnastaa luonnonvalinnan kautta haarautuvaan lajistoon, jota meille kauniisti ja havainnollisesti esittelee tietokirjailija Juha Kauppinen Monimuotoisuudessaan. Kokemushaarautumisen vauhti voi olla miljoonakertainen verrattuna evoluutioon, mutta samalla tavalla kuin geenit sisällämme reagoivat luonnonvalintaan  minästä riippumatta, yksilö ei yleensä asuta vain yhtä kokemushaaraa.

Nykyinen todellisuuden ja todellisuuskäsitysten muutosvauhti luo tilanteita ja törmäyttää maailmankuvia sellaisella vauhdilla, että haarojen synnyn näkee silmissä. Niinpä Triplaan rantautunut puolalainen pikamuotiketju, joka siivittää kuluttajat hysteriaan viikoittain vaihtuvalla mallistollaan, nähdään alan edelläkävijänä. Henkilö, joka edellisellä viikolla tuomitsi pikamuodin, voi tänään aivan uskottavasti esittää sellaisen näkemyksen. Tämä ei ole yksilön vika: nopeasti haarautuvassa maailmassa on vain luonnollista, että hän ei pysy yhdessä uomassa.

Kokemushaarat näkyvät erityisen selvästi tulevaisuuden ennustamisessa: Shell ennustaa öljynkulutuksen kasvavan, YK ennustaa väestön kasvavan vielä miljardeilla (joskin entistä hitaampaan tahtiin), biologit puolestaan juuri niiden järjestelmien romahtamista, jotka viime kädessä mahdollistavat moiset kasvuluvut (jotka puolestaan edesauttavat romahdusta ja nopeuttavat niin kauan kuin jatkuvat – it’s complex, honey). Tilastot elävät toisistaan riippumatonta elämää, kokemushaarat eivät kohtaa.

Ajattelin, että minusta tulisi ikävä erakko, valju askeetikko, ja joutuisin hylkäämään kaiken sen kulttuurin, jota rakastan.

Edesmennyt tilastonero ja miekannielijä Hans Rosling esittää teoksessaan Faktojen maailma ilmastonmuutokseen liittyvät pessimistiset skenaariot vain yhtenä negatiivisena kehityskulkuna kahdentoista positiivisen rinnalla: entäpä lukutaito? Kouluun pääsevät naiset ympäri maailmaa? Sodissa ja katastrofeissa kuolleiden ihmisten määrä? Sitä varsin ikävää totuutta Rosling ei esitä, että nämä toiset positiiviset kehityskulut ovat nykymuodossaan ainakin jossain määrin elleivät täysin riippuvaisia ilmastonmuutosta kiihdyttävistä toimista – fossiilihyvinvoinnista, joka nyt ottaa epätoivoisia juoksuaskeleita tyhjän päällä.

 

***

Kun vajaat kaksikymmentä vuotta sitten ensi kerran luulin tajuavani – luettuani Pentti Linkolaa, myönnettävä on – miten vakava planeettamme tila on, pelkäsin sitoutua kokemukseen. Ajattelin, että minusta tulisi ikävä erakko, valju askeetikko, ja joutuisin hylkäämään kaiken sen kulttuurin, jota rakastan. Tulisi yksi iso kysymys, joka nielisi kaiken, minut ja elämäni sellaisena kuin sen tunsin, ja jäljelle jäisi karu selviytymistaistelu kulttuurisen erämaan armoilla. Eikä minulla ollut erätaitoja.

Olin väärässä. Ekologiseen näkökulmaan sitoutuminen verrattuna vaikkapa klassiseen humanismiin ei vähennä kulttuurin mahdollisuuksia vaan lisää niitä – kaikki elonkehän huikaiseva moninaisuus tukee kulttuurielämää ja sovelluksissa olemme vasta raaputtaneet pintaa. Toisin kuin luulin, rakastamani kulttuuri ei ole minun roinaani ja tavaraani, vaan muun muassa roinan ja tavaran kautta omaksuttuja näkemyksiä, vaikutelmia, esteettisiä elämyksiä ja taitoja.

Meiltä kaikilta vaaditaan, näin uskon, että hajotamme rajoitetun ja yhtenäisen minämme, sen jota valtio ja pääoma ovat meissä tuottaneet, ja opimme toimimaan yhdessä, erojemme läpi ja niiden voimalla. Meiltä vaaditaan, että löydämme toisemme. - Jonas Eika

Aikamme, jolloin kirjoittajat kokevat ympäristökysymyksien tarkastelun yhä enemmän velvollisuudekseen, tuottaa entistä parempaa, tarkempaa ja todellisuudelle uskollisempaa kirjoittamista, jossa aiemmin etäiset kokemushaarat kohtaavat. Katsokaa vaikka mainittujen Haasjoen ja Kauppisen lisäksi Riikka Kaihovaaran Villi ihminen -esseekokoelmaa.

Puhumattakaan runoilijoista, jotka aina ovat edellä – Reetta Pekkasen Kärhi, Pertti Saloheimon Ennustus linnuston tulevaisuudesta, Vesa Haapalan Hämärä ei tanssi enää, Miia Toivion Sukupuutot, Katja Seudun Jäätyväinen… Pitkä lista täysin yksilöllisiä, runouden traditioon yhtä hyvin kuin ekologiaan kiinnittyviä teoksia, kaikki tänä vuonna ja suurin osa nyt syksyllä ilmestyneitä.

Lukijana uskon, että näissä kirjoissa on potentiaalia tuoda meitä lähemmäksi toisiamme ja lähemmäksi elämää, niin pateettiselta kuin se kuulostaakin, näinä vaikeina aikoina. Ja jos eivät tuokaan, myös haarautuvat kokemukset ovat arvokkaita.

 

***

Tanskalaisen Jonas Eikan puhe Pohjoismaisen Neuvoston kirjallisuuspalkintoa vastaanottaessaan (novellikokoelmasta Efter Solen) herätti paljon huomiota, koska hän suuntasi voimakasta kritiikkiä samassa salissa istunutta Tanskan pääministeri Mette Fredriksseniä ja hänen hallitustaan kohtaan:

”Mette Frederiksen, joka kutsuu itseään lasten pääministeriksi mutta harjoittaa ulkomaalaispolitiikkaa, joka hajottaa perheitä, tekee heistä köyhiä ja altistaa sekä lapsia että aikuisia hitaalle ja hajoittavalle väkivallalle niin kutsutuissa maastamuuttokeskuksissa.” (suomennoksesta kiitos Mia Haglund)

Eika puhui myös muiden Pohjoismaiden hallituksille, joiden edustajia paikalla kokousti:

”Monet teidän maistanne ovat mukana rahoittamassa EU:n rajojen laajentamista ja militarisointia Tästä prosessista tuhannet pakolaiset ja siirtolaiset maksavat hengellään, samalla kun turvallisuus- ja aseteollisuus hyötyy, heidän joukoissaan useat pohjoismaalaiset yritykset.”

Eikan puhe on inspiroiva esimerkki sellaisesta osallistuvasta ja rohkeasta taiteilijuudesta, jota juuri nyt kipeästi kaipaamme. Ehkä konservatiivisten instituutioiden pitkään ruokkima taiteen ja politiikan kokemushaarautuminen on vihdoin kompastumassaa omaan mahdottomuuteensa. Eikan puhe loppuu korkeaan nuottiin:

”Meiltä kaikilta vaaditaan, näin uskon, että hajotamme rajoitetun ja yhtenäisen minämme, sen jota valtio ja pääoma ovat meissä tuottaneet, ja opimme toimimaan yhdessä, erojemme läpi ja niiden voimalla. Meiltä vaaditaan, että löydämme toisemme.”

Lisää uusi kommentti

Kommentti

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.
  • Verkko- ja sähköpostiosoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.