Raukeilla rajoilla: Nuori Voima Sodankylän elokuvajuhlilla

Päätoimittajien blogissa matkustetaan 950 kilometriä keskelle yötöntä yötä ja päädytään pimeisiin näytössaleihin.

Sodankylän elokuvajuhlat aloittavat joka vuosi kesän. Toisin sanoen en ole viettänyt kesää kolmeen vuoteen. Viimeksi, kun festarit järjestettiin, kirjoitin ja kuvasin värikkään reportaasin Nuorelle Voimalle. Silloin jaksoin valvoa enemmän.

Sodista leimaa jonkinlainen rajattomuus, kokemus luonnollisen päivärytmin syklisyyden katoamisesta liikkuvien kuvien virtaan. Tänä vuonna rajat ja niiden häilyvyys nousevat itselleni kannattelevaksi teemaksi.

Festareiden ensimmäinen elokuva on ehkä tärkein – se asettaa odotushorisontin seuraaville päiville. Tänä vuonna menen katsomaan heti saavuttuamme Mathieu Amalricin The Blue Roomin (2014), joka tarjoaa täydellisen kuvauksen ranskalaisesta, täysin ironiattomasta rakastajakultilla hekumoinnista. Eräässä yhden otoksen kohtauksessa päähenkilöt rakastelevat (ranskalaista) parveketta vasten, taustalla pauhaa ponnekas ukkosmyrsky. Näytöksen jälkeen pipoonsa eksynyt Amalric summaa kyseisen elokuvan tekoprosessia: hän esitti itse pääroolin, ja vastanäyttelijänä toimi hänen ex-vaimonsa, jolla oli kuvausten aikaan rakastaja. Kuvaaminen oli ”kivuliasta”.

Toimittaja tekee tulkinnan: Amalricilla on purkautumatonta energiaa.

Hesarissa Amalric päivittelee, ettei ole löytänyt Sodiksesta vielä tarpeeksi hyviä bileitä. Toimittaja tekee tulkinnan: Amalricilla on purkautumatonta energiaa.

Festarilukemistona mukanani kulkee tänä vuonna uusi Tutkijaliiton Georges Bataille -julkaisu, Isovarvas. Bataille ja Amalric jakavat saman ranskalaisen himokkaan elämänasenteen. ”Jossain vaiheessa eläimen kasvu saavuttaa lakipisteen ja vastaan tulee raja, jolla voimme nähdä, miten käy kun käytettävissä olevaa energiaylijäämää ei voi käyttää enää vain yksilön kasvuun. Tällöin tapahtuu seksuaalinen purkaus, joka vapauttaa suuren määrän energiaa”, Bataille kirjoittaa.

Sitaatti jatkuu: ”Elollisen maailman näkökulmasta tämä ulos purkautuminen takaa sen, että elämä voi jatkua ja levitä.”

Elämä jatkuu ja leviää minussa. Rajojaan venyttävässä keskivartalossani sykkii ja aaltoilee pieni ihminen, joka ei ilmeisesti pidä elokuvateattereista. Kovat äänet ja tuntikausia paikoillaan istuminen saavat vauvan osoittamaan tuntuvasti mieltään jokaisessa näytöksessä. Kahdeksan leffan jälkeen päätän, että rajansa kaikella.

”Maatessaan rakastamansa naisen vierellä hän kuitenkin unohtaa, ettei hän tiedä miksi hän on hän eikä ruumis, jota hän syleilee”, luen Isovarpaasta.

Elokuvassa on niin tylsä seksikohtaus, että nukahdan sen aikana, vain herätäkseni keskelle edelleen jatkuvaa nytkytystä, joka huipentuu orkesterin tahdittamaan lähetyssaarnaajaan.

Unkarilaisohjaaja Ildikó Enyedin elokuvat kulkevat eri taajuudella kuin ranskalaisten himoukkeleiden. Niissä ei purkauduta, vaan todistetaan absurdeja asioita, jotka kuvaavat hahmojen sisäistä maailmaa hellästi ja hienovaraisesti, huumorin keinoin. Eläimet ovat läsnä, heitä katsotaan ihmisen lailla suoraan silmien tasolta. My Twentieth Century, Simon, the Magician ja Kosketuksissa ovat kaikki hienoja elokuvia, mutta uusin, The Story of My Wife (2021), on kolme tuntia täyttä konventionaalista latteutta. Elokuvassa on niin tylsä seksikohtaus, että nukahdan sen aikana, vain herätäkseni keskelle edelleen jatkuvaa nytkytystä, joka huipentuu orkesterin tahdittamaan lähetyssaarnaajaan.

Perjantain aamukeskustelussa ohjaajavieras Enyedi puhuu kotimaansa elokuvasensuurista ja kuvaa nuoruutensa Budapestia ”kauniisti sisustetuksi vankilaksi”. Osa taiteilijoista jäi ja osa lähti, ja molemmat vaihtoehdot vaativat suuria uhrauksia.

Enyedi ottaa tätä poliittista ilmapiiriä vasten pehmeän asennon: ”Once you decide to go against something, you become tied to the very thing you’re going against”. Hän ei halunnut tehdä poliittista elokuvaa, sillä se olisi sitonut hänet vallanpitäjiin. Hän olisi joutunut kuvaamaan vihansa kohdetta, antamaan sille kasvot.

Unkarilaisen taiteen historiassa on monenlaisia poliittisen uhan ja sensuurin kausia. Juuri nytkin on käynnissä yksi: pääministeri Viktor Orbánin hallitusstrategiaan kuuluu voimakkaasti kulttuuriin vaikuttaminen nationalististen ja ”illiberaalien” tavoitteiden saavuttamiseksi. Vastahankaisiksi koetut kulttuuri-instituutiot on ajettu lopettamisen partaalle ja taiteen vapaus on vähintäänkin koetuksella.

”Kyynelten tarjoamalta näköalapaikalta pystymme odottamatta näkemään maailman, jossa ainoa mahdollinen rauha löytyy onnettomuudesta tai kaikenlaisen rauhan mahdottomuudesta”, Bataille kirjoittaa. Rauhattomuus ja sota kiihottivat esiin myös Bataillen aikana vaikuttavia taiteen purkauksia.

Sensuuri ja poliittinen uhka ovat synnyttäneet Unkarissa kekseliästä taidetta. Tästä puhuu tutkija Jennifer Barker lauantain näytöksessä, johon hän on kuratoinut unkarilaisia animaatioita 1960- ja 70-luvuilta. Hän on sitä mieltä, että rajat antavat parhaat puitteet taiteen tekemiselle. Siksi taidekouluissa harjoitellaan elokuvantekoa erilaisten tehtävien avulla, joissa asetetaan luovuudelle rajoja, sääntöjä ja esteitä. 

En kuitenkaan ole vakuuttunut siitä, että tehtävänä ”elokuvassa on oltava pala juustoa” johtaisi samanlaiseen luovaan prosessiin tai lopputulokseen kuin henkensä tai vapautensa uhalla luovivan taiteilijan työskentely.

Lapinsuu-elokuvateatterin yleisössä todistetusti oksennetaan ja pyörrytään. 

Péter Földesin Hunger-animaatiossa (1974) ihmisen ja koneen välillä muotoaan muuttava hirviö syö kaiken edestään. Ahdistava musiikki leijuu taustalla ja yleisössä joku röhöttää niin voimallisesti, että minua alkaa oksettaa. Hunger on todella bataille: ”Hän ei ole ihminen. Hän ei ole myöskään jumala. Hän ei ole minä, mutta hän on enemmän minä kuin itse olen. Hänen vatsansa on labyrintti, johon hän on eksynyt, johon minä eksyn hänen kanssaan ja jossa löydän itseni uudelleen hänenä – siis hirviönä”, Bataille kirjoittaa.

Muutama päivä elokuvajuhlien jälkeen rapakon takaa kuuluu hirviömäisen surullisia uutisia, kun Yhdysvaltain korkein oikeus kumoaa yleisen aborttioikeuden. Kuvat elokuvajuhlilla nähdystä Audrey Diwanin elokuvasta Happening (2021) alkavat pyöriä mielessäni. Annie Ernaux’n romaaniin perustuva elokuva kuvaa 1960-luvun ranskalaista abortteihin vihamielisesti suhtautuvaa yhteiskuntaa ja piirtää muistiin kuvia epäonnistuneista kotiaborteista. Lapinsuu-elokuvateatterin yleisössä todistetusti oksennetaan ja pyörrytään. 

Vatsalabyrintista koputellaan taas. ”Haluan lapsen, mutta en oman elämäni kustannuksella”, Happeningin päähenkilö Anne sanoo. Hän ei halua kasvaa katkeraksi omalle jälkeläiselleen. Kyse on mitä ilmeisimmin vapaudesta valita, ja mitä voimakkaammin mahassani kohelletaan, sen vahvemmin ajattelen, että kaikkien lasten tulisi syntyä toivottuina ja kasvaa rakastetuiksi. Rajojen täytyy venyä ja liueta, mutta ei rikkoutua.

Vuoden 2022 Sodankylän elokuvajuhlat ovat ennen kaikkea rajattoman ruumiillinen kokemus: vatsat soistuvat ruokakojujen sotkuisiin herkkulautasiin, lihakset kivettyvät elokuvissa sulaakseen saunoissa, uni saapuu arjelle käsittämättömillä tavoilla, ja sikiö ja äiti vaihtavat soluja keskenään.

Bataille-sitaattien suomennokset: Tiina Arppe, Roni Grén, Viljami Hukka, Ari Korhonen, Anna Nurminen, Sami Sjöberg & Eetu Viren. Sitaatit teoksesta Isovarvas. Artikkeleita, muistiinpanoja, tiedotteita. Toimittaneet Anna Nurminen & Viljami Hukka, 2022. Tutkijaliitto.