Elo- ja unikuvia väreissä: Nuori Voima Sodankylän elokuvajuhlilla

Tarvitaan valoa, että värit erottuvat. Kesäkuun alussa valo piirtää esiin tuhannen ja yhden tyytyväisen hymyn kyllästämää väriä, jotka yhdessä säteilevät sateenkaaren Sodankylän ylle. Juuri tänne maan valoisimpaan kolkkaan on kohotettu juhla, joka vaatii toteutuakseen ehdotonta pimeyttä. Keinotekoista mustaa vasten valo piirtää esiin eläviä kuvia, joissa sanotaan asioita kuten

Life is color! Love is color! Man is color! Woman is color! Child is color!

 

Tämä on ensimmäinen elokuvani Sodankylän elokuvajuhlilla tänä vuonna: iranilaisohjaaja Mohsen Makhmalbafin Gabbeh (1996), jota on esittelyssä luonnehdittu yhdeksi elokuvahistorian kauneimmista. Olemme ajaneet etelästä tänään ja tänä vuonna ajan ensimmäistä kertaa itse – oikeastaan hankin ajokortin vain voidakseni ajaa Sodankylään. Gabbehin alkaessa päästän irti kontrollista ja valahdan uneen, josta minut kiskotaan juurineen vasta monen päivän kuluttua.

Gabbeh ei jää minulle vain yhdeksi elokuvaksi. Teos kristallisoituu prismaksi, joka sävyttää kaiken sen jälkeen näkemäni. Viileänä soliseva puro, piinaavasti ulvova susiratsastaja ja kauniin näyttelijättären käskystä itkuiset kasvot seuraavat päiviäni.

Kun elokuvia katsoo monta päivässä, niiden yksilöllisyys sulautuu osaksi väreistä ja tanssikohtauksista koostuvaa montaasia. Montaasi on kuitenkin yksilöllinen itsessään, jokaiselle oma. Se piirtyy esiin loputtoman kirkasta auringonpaistetta vasten ja tekee elokuvista keskustelun kylänraitilla vaikeaksi: se kohtaus, jossa vanha mies esiintyi kaikkien niiden edessä, eikun odota, se taisi ollakin joku toinen elokuva…

 

 

Tänä vuonna Sodankylässä on panostettu iranilaisiin elokuviin, ja vieraana on kaksi iranilaista ohjaajaa: Mohsen Makhmalbaf ja Marzieh Meshkini. Perjantain aamukeskustelussa Makhmalbaf kertoo, kuinka puukotti poliisia 17-vuotiaana ja joutui vankilaan kidutettavaksi. Kaltereiden takana hän luki kirjan päivässä ja sai uusia ystäviä. Iranin vallankumous ja konkreettinen vallanvaihto kulminoituivat vuoteen 1979, jolloin myös Makhmalbaf pääsi vapaaksi. Toivottiin, että asiat muuttuisivat paremmiksi, mutta samat vallankäytön muodot alkoivat toistua uudestaan.

Sinulla on kymmenen sekuntia aikaa itkeä käskystä. Jos epäonnistut, voit lähteä kotiin.

”Ystävistäni tuli poliitikkoja, ministereitä, presidenttejä… Minua ei kiinnostanut sellainen. Uskon, että muuttaaksemme maailmaa meidän on muutettava politiikan sijaan kulttuuria”, Makhmalbaf sanoo ja kuulostaa siltä, että on toistanut virkkeen lukemattomia kertoja. Nyt Makhmalbaf asuu perheineen Iso-Britanniassa, sillä heidän henkensä on uhattuna Iranissa – myös Makhmalbafin tytär Samira sekä vaimo Marzieh Meshkini työskentelevät elokuvaohjaajina.

 

Iranilainen toisen aallon elokuva, jota Makhmalbafin työ edustaa, halusi kuvata totuutta ja tavallista elämää. Elokuvissa käytettiin amatöörinäyttelijöitä ja ne kuvattiin pääosin luonnollisissa valo-olosuhteissa. Makhmalbafin, Abbas Kiarostamin, Jafar Panahin ja monien muiden iranilaisten elokuvaohjaajien kannattelema aalto nostatti myrskyn kansalaisten keskuudessa – yhtäkkiä kaikki halusivat elokuva-alalle. Hello Cinema (1995) kuvaa tätä kiihkoa. Dokumentaarinen aineisto Makhmalbafin casting-prosessista näyttää, kuinka ihmiset ovat valmiita kirjaimellisesti tallomaan toisensa hengiltä päästäkseen koekuvauksiin.

”Sinulla on kymmenen sekuntia aikaa itkeä käskystä. Jos epäonnistut, voit lähteä kotiin”, Makhbalbaf toteaa elokuvassa näyttelijöiksi pyrkijöille. Ohjaajan häpeilemättömyys ja henkilökohtaisuuksiin saakka ulottuva ruokottomuus puristavat rintaani. Elokuvan jälkeen Makhmalbaf selittää visiotaan mikrofoniin: diktaattorin rooli oli poliittinen allegoria ja vallalla leikittely ihmiskoe.

Kitisen joen rannalla palaamme tutun kysymyksen äärelle: voiko taiteen tekemisen prosessia sekä lopputuotetta arvottaa toisistaan riippumattomina?

 

Tämä on tuossa keväällä poronvasasta nyljetty, nahka vaan kuivumaan, ei oo parkittu eikä mitään kemikaaleja käytetty,

Naiset eivät vielä tänä päivänäkään saa ajaa polkupyörää Iranissa. Tämän meille kertoo iranilaisohjaaja Marzieh Meshkini, jonka feministisen elokuvan The Day I Became a Woman (2000) olemme juuri katsoneet. Kolmen eri ikäisen naisen elämän käännekohdat limittyvät kertomuksessa toisiinsa, paljastaen rakenteellisen kidutuksen muodot. Teos kirvoittaa poskelleni vihaiset kyyneleet. ”Puolet naisen menestyksestä riippuu siitä, kuinka hyvin hän onnistuu herättämään sääliä oikealla hetkellä”, Meshkinin aviomies Makhmalbaf sanoo Hello Cinemassa nuorelle, näyttelijäksi pyrkivälle tytölle.

 

Iranilaisen toisen aallon elokuvassa fakta ja fiktio limittyvät, ja iankaikkinen kysymys totuuden luonteesta esitetään mielekkäällä tavalla. Mikä on tuo totuus, jota elokuva pyrkii välittämään? (Eräänä päivänä ison teltan edessä kuulen Gabbehin susiratsastajan huudon. Katsahdan taakseni, jossa bändi virittelee puhallinsoittimiaan.) Makhmalbafille myös elokuvan ulkopuolinen on elokuvaa: ”Poliitikot ovat näyttelijöitä, rikkaat ihmiset ohjaajia”. Tämä poeettinen ymmärrys totuudesta alkaa kehystää Sodankylä-kokemustani: unikuvista täyttynyt mielenmaisemani asettuu lasilevynä todellisen maiseman päälle. Kun valo ei anna nukkua, elokuvat muuttuvat uneksi ja unet todellisuudeksi ja kaikki on samaan aikaan unta ja terävää valvetta.

 

The red of a poppy, the yellow of a wheat field, the blue of god’s heaven, the shimmering blue of the seas, the yellow of the sun that lights up the world.

Jostakin syystä kaikkia muistojani noista päivistä värittää kultainen valo – sellainen keskipäivää hehkuva aurinko, joka paistaa, kun astumme ulos isosta teltasta puoli kuudelta lauantaiaamuna. Teatterin pimeydessä nauru hiljentyy haukotukseksi, jonka aurinko kirkastaa jälleen nauruksi.

Tuleeko nää johonkin pervokäyttöön?

Aamuyön elokuvaksi on spontaanisti valikoitunut italialaisohjaaja Roberto Benignin komedia Hammastikku-Johnny (1991), jonka huumori hykerryttää oransseja muovituoleja. Hyväuskoinen päähenkilö (Benigni itse) näyttää aivan italialaiselta Halla-aholta pienine suineen ja punaisine poskineen, ja sekös meitä kolmelta aamuyöstä naurattaa. Teltansuulla tapaamme miehen, joka on varustautunut koleaan yönäytökseen ikiomalla porontaljalla.

”Tämä on tuossa keväällä poronvasasta nyljetty, nahka vaan kuivumaan, ei oo parkittu eikä mitään kemikaaleja käytetty, on mulla poronnahkainen lakkikin tuolla, mutta se menee päähän vasta tuolla sisällä”.

 

 

 

The yellow of the sun and the blue of the water make the green of plants.

Seuraavana päivänä aurinko polttaa ihoa joen rannalla, lämpimämpänä kuin koskaan aikaisemmin kesäkuisessa Sodankylässäni. Nautimme mimosaa aamupalaksi ja uimme sinttien seassa, viileä jokivesi nuolee ihon.

Auringossa kellii myös iso vaaleanruskea koiranretale tyytyväisen oloisena. Viime yön veriseksi äitynyt riita koiran ja hänen ihmisseuralaisensa välillä on jo unohdettu. Seuralainen on taas hyvällä tuulella, ja haava nenänpielessä on kuivahtanut iloiseksi ruskeaksi juovaksi. Eilistä ei muistella pahalla; paikalliset kertovat nauttivansa elokuvajuhlien tunnelmasta ja lämpimästä auringosta. Yksi heistä on kuitenkin aidosti huolestunut ottamani kuvan käyttötarkoituksesta. ”Tuleeko nää johonkin pervokäyttöön?”, hän kysyy muutamaan otteeseen. ”Ei, lupaan ettei tule pervokäyttöön”, yritän vakuutella. Tajuan, että ylläni on aurinkohattu, aurinkolasit ja huivi.

 

Yellow and red together in the sun.

Makhmalbaf kertoo, että hyvään elokuvaan tarvitaan kolmea asiaa: vetovoimaa, merkitystä ja taikuutta. ”Hyvä elokuva luo taikaa – esimerkiksi Fellini ja Tarkovski osasivat kutsua sen esiin. Nykyään elokuvassa on liikaa rumuutta”. Eikö rumuus ole olennainen osa totuutta, jota Makhmalbaf haluaa elokuvillaan kuvata? Vai ovatko ”rumuus” ja ”kauneus” ohjaajalle yksinkertaisesti esteettisiä määreitä? Makhmalbafin elokuvat muodostavat kiivaan ristikkäisyyksien aallokon, jossa taikuus ja todellisuus vellovat toisissaan.

”Jos meillä on hyviä elokuvia, meillä ei ole sotaa. Jos meillä on sotaa, se tarkoittaa, että meillä ei ole hyviä elokuvia”, Makhmalbaf lausuu Kiarostamin Close-Up (1991) -elokuvan näytöksen jälkeen isossa teltassa ja jatkaa: ”elokuva on ihmissielun kieltä”. Makhmalbaf kertoo uskovansa internetin mahdollistamaan uudenlaiseen demokratiaan. Optimistisuus tuntuu käsittämättömältä kaiken sen jälkeen, mitä ohjaaja on kertonut; miten yksityiskohtaisesti hän on kuvaillut kidutusjälkiään ja perheelle osoitettuja poliittisia uhkauskirjeitä.

Aulis, en tiedä millainen elämäntilanne sinulla on, mutta jos kuulet tämän, olisi kiva vielä tavata.

Lopulta kenties juuri toivo tulevasta on suurinta vastarintaa. Vallankäyttöön on osattava vastata kukkasilla ja leivällä, kuten Makhmalbafin elokuvassa A Moment of Innocence (1996). Teos kuvaa Iranin vallankumousta sukupolvien välisen kuilun ja Makhmalbafin oman henkilöhistorian kautta. Elokuvassa ohjaaja palkkaa kolme nuorta näyttelijää esittämään itseään, ystäväänsä sekä puukottamaansa poliisia. ”Miksi itket?”, ohjaaja kysyy. ”En pysty puukottamaan häntä. En halua puukottaa ketään”, nuori näyttelijä vastaa kyyneleiden seasta.

 

Sunnuntai. Arokierijä rahjustaa Sodankylän keskuskadulla. Ihmiset ojentelevat jäseniään vastaheränneinä, silmistä katsotaan jo hieman ohi. Minulla on vielä yksi tehtävä: käydä K-Kiviriekon kojulla jututtamassa kivi- ja hopeaseppä Kallea sekä hänen vaimoaan Anna-Reettaa. Sydämellisen pariskunnan tapaaminen on muodostunut jokavuotiseksi perinteekseni. Ostan kojulta mukaan punaisen jaspis-kiven, joka maadoittaa ja suojaa. Kaupan päälle saamme joiku-laulun ensimmäisen oppitunnin Anna-Reetalta. ”Avaa suu ja anna tulla vaan”, opettaja rohkaisee.

 

Kivessä on peukalonmentävä uurre, jota hyväilen paluumatkalla autossa. Aines tuntuu sulavan kosketuksen voimasta, sormi uppoaa väsyneenä uurteeseen. Kansanradiossa vanhan naisen ääni etsii erästä tiettyä mukavaa ihmistä, jonka kanssa hän muistaa 18-vuotiaana viettäneensä ikimuistoisen illan turkulaisella jokilaivalla.

”Aulis, en tiedä millainen elämäntilanne sinulla on, mutta jos kuulet tämän, olisi kiva vielä tavata”.

Jaspis on kirkkaan savenpunainen, mutta sen väri erottuu heikommin kilometri kilometriltä.

Eräs asia Makhmalfafin aamukeskustelusta palaa mieleeni. Sivulauseessa ohjaaja kertoo, että hänen vanhempansa olivat yhdessä kuusi päivää – panivat Mohsenin alulle ja erosivat. Mitä tapahtui seitsemäntenä päivänä?

 

Kuvat Johanna Osváth

Lainaukset elokuvasta Gabbeh, 1996. Mohsen Makhmalbaf. Kääntäjä farsin kielestä tuntematon.