Erotiikka kielen päällä
Iida Rauma kaipaa kotimaiseen kirjallisuuteen enemmän intiimisti kuvattua halua. Hänen omaa kirjoittamistaan ohjaavat henkilöhahmojen seksuaalisuus ja syntaksin erotiikka.
Otso Venho: Toisinkoisesi Seksistä ja matematiikasta (2015) ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Mitä haasteita seksistä kirjoittamiseen liittyi tuolloin, ja mitä haasteita siihen liittyy tänä päivänä?
Iida Rauma: Kun kirjoitin teosta, itsessäni resonoivia suomenkielisiä queereja seksikuvauksia ei juuri ollut. Piti keksiä pitkälti omasta päästä, miten kirjoittaa seksistä kiinnostavasti. Teos ilmestyi tässä suhteessa tyhjiöön, ja kirja olisi varmasti tänä päivänä ajankohtaisempi. Missioni oli kirjoittaa myös siitä, kuinka kammottavan huonoa, epäonnistunutta, kohtaamatonta ja omituista seksi voi paikoin olla. On ylipäätään todella hankalaa tavoittaa kirjallisesti se outo ja intiimi mentaalinen maasto mikä seksiin ja haluun liittyy.
Joonas Säntti kirjoittaa tässä numerossa, että “Vaikka taidetta markkinoidaan seksillä, se jää usein lopputuotoksessa sivuasiaksi. Draamassa seksi on eri tavalla välineellistä kuin pornossa: sen kautta käsitellään jotain vähän vakavampaa tai näennäisesti merkittävämpää.” Voiko mielestäsi seksi itsessään olla kiinnostavaa?
Banaalisti on ilmeistä, että taideproosassa seksi on usein vain yksi tapa lähestyä teoksen syvätasolla olevaa teemaa. Joidenkin teosten tematiikka voi liittyä tosin vahvasti seksiin tai seksuaalisuuteen. Mieleeni tulee Thomas Mannin Taikavuori (1933), jonka kulminaatiopiste on kirjan symmetrisessä keskikohdassa tapahtuva seksikohtaus, jota ei kuvata. Siinä päähenkilö Hans Castrop päättää vihdoin tehdä aloitteensa rakastamalleen houkuttelevalle naiselle kysymällä tältä kynää lainaan. Luku päättyy siihen, mutta myöhemmin paljastuu, että kynä on palautettu, josta lukijat voivat päätellä heidän harrastaneen seksiä. Itse aktia ei kuvailla, mutta se on latautuneimpia seksikohtauksia kirjallisuuden historiassa.
Joissain teoksissa voi tapahtua aika vähäeleinen intiimi kohtaus, joka paljastaa tekstin taustalla koko ajan olleen libidinaalisen energian.
Kyllä! Mielestäni Taikavuori on libidinaalinen kirja ensisijaisesti kielensä, energiansa ja tematiikkansa vuoksi, mutta se ei ole eroottinen kirja. Sen teemoja ovat halu ja kuolevaisuus – asiat, jotka kumpuavat viime kädessä siitä, että olemme kehoja jotka pyrkivät lisääntymään kunnes hajoavat. Vaikka Taikavuori on vaikuttava ja itselleni tunnistettava kuvaus seksuaalisuudesta, niin enhän minä herranjestas tarttuisi siihen, jos haluaisin lukea etäisesti realistisen ja samaistuttavan seksikuvauksen, joka herättäisi minussa ruumiillisia tuntemuksia.
Tuoreimman teoksesi Hävityksen (2022) alaotsikko on ”Tapauskertomus”. Onko se viittaus Freudin samannimiseen teokseen, ja pyritkö kirjoittamaan teoksessa kohti ihmiskäyttäytymistä ohjaavaa libidoa?
En viittaa teokseen suoraan, vaan viittaan sillä laajemmin sekä psykoanalyysin tapauskertomuksiin että neurologisiin tapauskertomuksiin. Olen lukenut paljon Freudista, myös hiukan Freudia, esimerkiksi osia Tapauskertomuksista. Saattaa olla, että se on liuennut kummittelemaan tekstiini.
Prototyyppisissä tapauskertomuksissa kiinnitetään huomio yksilön kautta johonkin laajempaan ilmiöön. Alaotsikko oli tapani alleviivata, että se mitä A:lle tapahtuu, koskee muutakin kuin hänen yksilökertomustaan – sitä mitä yhteiskunnassa ja maailmassa tällä hetkellä tapahtuu.
Hävityksen kerronnassa, etenkin sen lauserytmissä, on jotakin todella intiimiä. Voiko syntaksiin ja teoksen muodollisiin piirteisiin liittyä erotiikkaa?
Mielestäni voi, ja se on asia jota mietin erityisesti Hävitystä kirjoittaessani. Kirjassa ei ole A:n ja Iran pientä lääppimistä kummempaa seksikohtausta, mutta minulle on todella tärkeää, että tekstissäni on läsnä libidinaalinen haluun liittyvää energia. Etenkin Hävityksen kohdalla tuntui oleelliselta, että sen kaunokirjallisen koneiston tulisi vastustaa siinä kuvatun 90-luvun koulumaailman tukahduttavaa ankeutta. Libidinaalinen energia käy jatkuvaa sotaa teoksen aihetta vastaan. Hävityksen erotiikka on hyvin kielellinen asia. Hakeudun myös lukijana sellaisten tekstien pariin, joiden kielestä tunnistan vahvan, kaiken läpäisevän halun.
Kuinka paljon kiinnität huomiota henkilöhahmojesi seksuaalisuuteen?
Pohdin todella paljon henkilöhahmojeni halua ja seksuaalista energiaa, vaikka en kirjoittaisi sitä tekstiin. Kirjoittaakseni henkilöhahmoistani minun täytyy tuntea niiden seksuaalisuus. En ajattele, että seksuaalisuus olisi vain yksi paikka minussa, joka on erotettavissa muusta minästä, vaan se on minut läpäisevä asia. Omaan maailmassaolooni liittyy vahvasti freudilainen ajatus libidinaalisesta energiasta, joka liittyy paitsi seksiin, myös elämänhaluun sekä siihen, miten haluan elää. Siksi halu läpäisee myös kirjojani ja henkilöhahmojani. Libidinaalisen energian voi hahmottaa monella tavalla ja logiikalla, ja esimerkiksi aseksuaaliselle ihmiselle nämä kysymykset saattavat olla vähemmän olennaisia. On tärkeää muistaa, ettei kaikkien tarvitse olla kiinnostuneita seksistä.
Silvia Hosseini kirjoittaa teoksessaan Kirjallisuuden kiihottava historia (2023) seksin kuvauksen olevan kaunotaiteissa alennustilassa. Perhebarometrin mukaan seksin määrä on laskussa, ja ihmiset harrastavat vähemmän seksiä kuin haluaisivat. Mihin halu kanavoituu, jos ei seksiä tihkuviin runoihin ja romaaneihin?
En ole varma, onko seksin kuvaus alennustilassa. Autofiktion suosio perustuu osittain haluumme lukea toisten intiimielämästä ja seksuaalisuudesta. Seksin harrastamisen väheneminen ei välttämättä ole kansallinen tragedia. Ehkä ihmiset harrastavat vain monipuolisempaa ja nautinnollisempaa seksiä kuin aikaisemmin.
Se, etteivät ihmisten seksuaaliset halut täyty, johtunee siitä, että olemme monen asian suhteen kriisissä. Elämme epälajityypillisesti, ja meillä on syvä ja vaarallinen katkos luontosuhteessa, sillä emme ole enää tiiviissä yhteydessä erilaisiin luonnonympäristöihin. Tutkimusten mukaan eristäytyminen ja yksinäisyys kasvavat kaikilla elämänalueilla. Samalla kulttuurissamme elää oletus, että meidän tulee haluta harrastaa paljon seksiä. Ihmisten välisten yhteyksien heikkeneminen heikentää myös epäilemättä mahdollisuuksiamme toteuttaa seksuaalisuuttamme toisten ihmisten kanssa. Olisi omituista jos tämä ei heijastuisi kirjallisuuteen.
Sosiaalisten medioiden myötä ihmissuhteita ohjaa kaupallinen logiikka. On raakaa ja stressaavaa, että suhteemme muihin ihmisiin sekä omaan sosiaalisuuteemme on muuttunut viime kädessä numeerisiksi ja arvotettaviksi. Emme elä lajityypillistä, mielekästä elämää, joka saisi meidät tuntemaan olevamme elossa.
Pohdin todella paljon henkilöhahmojeni halua ja seksuaalista energiaa, vaikka en kirjoittaisi sitä tekstiin.
Länsimaisen kirjallisuuden historiassa seksistä ovat kirjoittaneet enimmäkseen valkoiset heteromiehet. Mitä merkitystä on sillä, että seksistä kirjoitetaan nykyään enemmän marginalisoitujen ihmisten näkökulmasta?
On elintärkeää päästä lukemaan sellaista, josta voi tunnistaa itsensä ilman suurta mentaalista loikkaa. Impulssini Katoamisten kirjan (2011) kirjoittamiselle oli luoda sellaista, josta joku kaltaiseni voisi tunnistaa itsensä. Olen itse kasvanut queerina ihmisenä aikana, jolloin queer-representaatiota sisältäviä kirjoja oli tosi vähän. Kirjallisuus on myös paikka, jossa voi samastua moniin näkökulmiin. Voin lukea Henry Milleriä ja olla jonkin aikaa se uhoava setä, joka harrastaa normatiivista seksiä.
Millerin ja Milan Kunderan kaltaiset suuret seksistä kirjoittaneet miehet ovat tehneet arvokasta työtä seksuaalisuuden kuvaamisen saralla. Ne eivät kuitenkaan ole kuvauksina tyhjentäviä, eivätkä ne välttämättä puhuttele monia miehiä tänä päivänä.
Kundera kirjoitti vanhoilla päivillään kirjan, jossa kuvataan casanovamaista hahmoa. Eräässä kohtauksessa hän fiilistelee naispartnerinsa genitaaleja, ja liikuttuu ajatellessaan naista pissaamassa emättimestään. Se on aivan musertava kohtaus – tuo tyyppi ei edes tiedä miten pillu toimii! Yhdessä hetkessä kaikki suvereeni uho ja naistenmiesmäisyys romahtaa. Asialle on helppo nauraa, mutta se on myös tavallaan liikuttavaa, sillä se paljastaa miten näköalattomasti miesperspektiivistä on pitkään kuvattu heteroseksuaalisuutta.
Netissä törmää aika ajoin parkumiseen, että voisiko joku kirjoittaa joskus normaalista heteroseksuaalisesta ihmisestä. Jos haluaa enemmän heteromiesten kirjoittamia seksikirjoja, niin siitä vaan kirjoittamaan. Asialle tuskin on institutionaalisia esteitä.
Tällä hetkellä painetun kirjallisuuden myyntitilastoissa purskuttaa romantasia. Lajityypin suomalaislukijat lukevat teokset pääsääntöisesti englanniksi, ja suomeksi romantasiaa kirjoittavan Saara Rostedtin mukaan genre, ja etenkin sen sisältämät intiimikohtaukset, tökkivät suomeksi. Miksi suomi koetaan epäeroottiseksi kieleksi lukijoita ja kirjoittajia myöten?
Kunderan, joka pakeni omasta maastaan vieraalle kielialueelle, mukaan äidinkielellä on uniikki asema seksuaalisuuden kuvaamisessa. Suomi on meille tosi kiusallisella tavalla intiimi kieli, sillä se on syvällä lihassamme. Seksikuvaukset tuntuvat suomeksi varmasti tästä syystä noloilta, mutta juuri nolous, intiimiys ja vaivaannuttavuus herättävät meissä ruumiillisia tuntemuksia. Oma äidinkieli tulee aina lähelle – se tarjoaa lukijalle ja kirjoittajalle haasteen, mutta myös voimaa. On sääli, jos on elettävä kaikki kirjallinen seksuaalisuus vieraan, vähemmän latautuneen kielen kautta.
Vuonna 2012 alulle panemasi feministinen pornozine Ménage à trois herätti kiinnostusta jopa rapakontakaisessa Vice-lehdessä. Miltä zinen tulevaisuus näyttää?
Zine on ollut pari vuotta pienessä horteessa, ja se pyörii vapaaehtoisten tekijöiden aikataulujen mukaan. Aktiivisena aikanaan zine muuttui vaihtoehtoisesta pornojulkaisusta suomen ainoaksi pornojulkaisuksi. Lehteä olisi ollut helppo tehdä englanniksi, mutta rapakontakaisesta kiinnostuksesta huolimatta minulle oli tärkeää, että zinessä oli suomenkielistä sisältöä, sillä aiheesta ei kirjoitettu juuri mitään suomeksi.
Millaista on kirjoittaa seksistä ajassa, jossa erotiikan voi tuntea tunkeutuneen kaikkialle?
Minusta seksi ei ole aidosti levittäytynyt kaikkialle. Seksiä kuvataan mediassa viime kädessä melko kapeasti. Ménage à trois pyrki tuomaan esille, että myös muut kuin hoikat nuoret tervekehoiset heterot voivat olla seksuaalisia. Helsingin Sanomat kritikoi taannoin Aallotar Haapasaaren Dionysian (2024), ja kritiikin kommenttipalsta on täynnä häntä vanhemman oloisia miehiä vahvoine mielipiteiteineen siitä, onko se mitä hän tekee kirjassaan tai elämässään oikein tai väärin. Emme edelleenkään elä missään vapauden utopiassa, mutta samalla Dionysian kaltaisen kirjan olemassaolo tuntuu itsessään utooppiselta.
Käsityksemme seksuaalisuuden moninaisuudesta ja siitä kirjoittamisesta ovat kehittyneet, mutta edelleen on harvinaista, että kirjallisuudessa kuvattaisiin tosi läheltä ja intiimisti halua sekä fantasioiden rakennetta. Sitä omituista ja hähmäistä ja infantiilia ainesta mitä on jokaisen seksuaalisuudessa.
Suomi on meille tosi kiusallisella tavalla intiimi kieli, sillä se on syvällä lihassamme.
Tuleeko mieleesi kaunokirjallisia teoksia, joissa seksiä käsitellään poikkeuksellisen hyvin?
Mieleeni tulee Angela Carterin Maaginen lelukauppa (1984), joka on tajuttoman hieno kuvaus heteroseksuaalisesta halusta. Teoksessa seksistä tehdään todella outo ja epäluonnollinen asia, sen sijaan että se olisi ilmeinen juttu jonka me kaikki tunnemme. Kirjassa tapahtuva heteroseksuaalisuuden queeriyttäminen paljastaa ne kulttuuriset koneistot, jotka jatkuvasti rakentavat heteroseksuaalisuutta.
Suosikkeihini kuuluu myös Anaïs Ninin päiväkirjat, ja etenkin niiden Henry ja June (1986) -osuus. Tapa jolla Nin kuvaa ja reflektoi omaa seksuaalisuuttaan on ainutlaatuisen hieno. Jean Genet’n tuotanto on itselleni erityisen läheinen. Monet hänen kirjoistaan ovat täysin kietoutuneet seksuaalisuuteen, haluun ja seksin kuvaukseen.
Kotimaisista kirjailijoista mieleeni tulevat Anu Kaaja, Kaija Rantakari, Klaus Maunuksela, Siiri Enonranta sekä Niko Hallikainen, sillä he ovat tehneet hienoa työtä seksuaalisuuden ja seksin kuvaamisessa. Kumppanini Matias Riikosen Matara (2021) on mielestäni suomenkielisistä kirjoista libidinaalisimpia ja korostetun seksuaalinen kirja. Tämä piirre on jäänyt vastaanotossa vähemmälle huomiolle.
Myös viihteellisellä eroottisella kirjallisuudella on oma paikkansa. Pidän Hannah Gracen hittikirjasta Icebreaker (2024), jossa täydellisen kauniit urheilulliset heterot harrastavat täydellistä seksiä. Teos ei ole lempikuvaukseni seksistä tai edes erityisen samaistuttava minulle. Näen siinä silti toimeliaan pyrkimyksen kuvata ja tuottaa seksuaalista materiaalia lukijoille. Eroottisen kirjallisuuden alalta löytyy kirjoittajia, joilla on paremmat käsityötaidot kuin monilla taideproosan kirjoittajilla. Sieltä löytyy rohkeutta mennä sellaiselle kiusallisuuden alueelle, mihin on usein estoja valtavirtaisemman kirjallisuuden puolella.
Miten elää lukutoukkana, jota ei kiinnosta lukea seksistä?
Helposti! Onneksi on ja tulee aina olemaan paljon kirjallisuutta, jossa seksiä ei ole lainkaan. Siitä vaan Jane Austenin tuotannon kimppuun, jossa ei ole seksikohtauksia, mutta hyvin jännitteisiä, taloudellisesti painavia romanttisia suhteita. Ja halutessaan voi toisaalta lukea nimimerkkikirjailija Golden Angelin pornografisia teoksia, joissa kuvataan austenilaiseen maailmaan sijoittuvaa BDSM-seksiä.
Haastattelu on julkaistu kesäkuussa ilmestyneessä Seksi-numerossa (2/25). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.
Kuvat: Otso Venho.
