Ikuinen marraskuu

Solvej Ballen kansainväliseksi ilmiöksi nousseessa romaanisarjassa maailman rajallisuus konkretisoituu, kun aika pysähtyy. Nuori Voima haastatteli Ballea hänen äidinkielellään tanskaksi.

 

Telma Peura: Sarjallisessa romaanissasi Tilavuuden laskemisesta (2020–) aika on mennyt sijoiltaan ja päähenkilö Tara elää toistuvassa marraskuun 18. päivässä. Mistä ajatus aikasilmukasta kumpusi?

Solvej Balle: Minua on aina kiinnostanut, miten kirjal­lisuus voi mallintaa aikaa ja muovata aikakäsitystä. Aihe oli läsnä jo esikoisteoksessani Lyrefugl (1986), joka on eräänlainen robinsonadi. Siinä päähenkilö, nuori nainen, pelastuu lento-onnettomuudesta autiolle saarelle. Hänen ajantajunsa hälvenee, ja kuukausien sijaan hän luulee viettävänsä saarella vuosia.

Lyrefuglin ilmestymisen aikoihin luin James Joycen yhdenpäivänromaanin Ulysses (1922) ja tanskalaisen Svend Åge Madsenin teoksen Lad tiden gå (1986), jossa kolmen viikon aikajakso toistuu useita kertoja. Aloin leikitellä ajatuksella – mitä tapahtuisi, jos sama päivä toistuisi yhä uudestaan?

Kehittelin tuohon aikaan myös lyhytproosa-aihioita. Ne veivätkin minut ensin mukanaan, ja aloin myös opiskella filosofiaa. En silti unohtanut ajatusleikkiä kokonaan. Kirjoitin muistiinpanoja ja ranskalaisia viivoja sinne tänne.

Voisi oikeastaan sanoa, että olen kerännyt aineksia, joita olen heittänyt yhteen isoon pataan. Ajan mittaan ne ovat hautuneet ja keittyneet kokonaisuudeksi.

Hitaasti kehkeytyneessä tekstissä on jotain erityistä. Siihen käytetyn ajan aistii.

Ehkä niin. Ainakin aavistin jo alun perin, että aikasil­mukan kirjoittaminen veisi aikaa – ja siksi olin useam­man kerran luopua teosideasta kokonaan. Toistuvan päivän todellisuus on hyvin erilainen kuin omamme, joten minun oli ensin luotava sen lainalaisuudet. Millaista on elää maailmassa, jossa aika ei kulje eteen­päin?

Jos olisin kirjoittanut nopeammin, kieli olisi muis­tuttanut liikaa kirjoitusajan kieltä. Oli annettava kielen irrota meidän todellisuudestamme ja asettua päähen­kilö Taran kokemusmaailmaan.

Tara on myös itseäni nuorempaa sukupolvea, jota en silloin vielä tuntenut. Hänen täytyi antaa kasvaa. Sen lisäksi minun täytyi vanheta, jotta kykenisin kirjoitta­maan Taran vanhenemisesta. Ja vanheneminen vie aikaa.

Romaanisarjan alussa Tara on yksin ajan ulkopuolella, eivätkä muut hänen ympärillään huomaa saman päivän toistuvan. Yksinolon teema on läsnä esikoisromaanin Lyrefugl lisäksi novellikokoelmassa Ifølge loven (1993), jossa tutkitaan olemisen – ja olematto­muuden – lainalaisuuksia. Minkälaisia puolia olemassaolosta teoksissasi paljastuu kielen kautta?

Olemassaolo on yksi niistä perustavanlaatuisista kysy­myksistä, joihin huomaan palaavani. Jos on täysin yksin, onko silloin olemassa? Tai mitä tarkoittaa, jos ihminen haluaa tulla ei-miksikään?

Yksin ollessaan ihminen ei oikeastaan tarvitse kieltä. Vasta silloin, kun syntyy tarve keskustella toisen tietoisuuden kanssa, on luotava yhteisiä käsitteitä. Lyre­fuglissa päähenkilö alkaa kirjoittaa, jotta ei tuntisi oloaan niin yksinäiseksi. Samoin Tara tulee hiljalleen olevaksi kirjoittaessaan muistikirjaa.

Oli annettava kielen irrota meidän todellisuudestamme ja asettua päähen­kilö Taran kokemusmaailmaan.

Toisaalta jaetun kielen katoaminen tekee näkyväksi ihmisten erkanemisen toisistaan. Kahden ihmisen välinen etäisyys kasvaa, kun 18. marraskuuta ei enää tarkoita samaa asiaa. Eräässä kohtauksessa Tara ja hänen puolisonsa Thomas vilkuttavat toisilleen huoneen vastakkaisilta puolilta. Kuvittelen itseni katse­lemassa heitä ja tilaa, joka heidän välillään laajenee.

18. marraskuuta vaatiikin aivan omanlaistaan sanas­toa. Juuri suomeksi ilmestyneessä neljännessä osassa yhteisen kielen luominen on yksi pääteemoista. Miltä tuntui kirjoittaa pysähtyneestä ajasta kielellä, joka on syntynyt kuvaamaan eteenpäin kulkevaa aikaa?

Haaste onkin juuri siinä. Yhtäkkiä suuri osa kielestä oli muuttunut käyttökelvottomaksi. Viikonpäivät, kuukaudet, vuodet – sanoja katosi. Oli ilmiselvää, että kielessä ei ollut kaikkia ainesosia, joita tarvitsin. Kuinka nimittää samaan päivään jumiutunutta ihmistä? Miten he mittaavat aikaa?

Teokseni ei ole systemaattinen tutkielma kielen synnystä, mutta kieltä luodaan joka osassa uudestaan. En oikeastaan ajattele, että Taran kieli olisi minun kiel­täni, vaan se kumpuaa hänen tarpeistaan. Tavallaan romaanin hahmot loivat kielensä itse, ja minä vain havainnoin heitä.

Kieleni on toisaalta hyvin suoraa ja arkista. Olen kutsunut sitä kansanproosaksi, sellaiseksi, jota voi poimia matkaan suoraan maantien varresta. Silti voi aistia, että jotain puuttuu, ja ehkä siksi Tara joutuu usein toistamaan itseään, hakemaan oikeita ilmaisuja.

Toiston lisäksi ellipsi on teoksesi rakenteelle tunnus­omainen keino. Kerronta muodostuu Taran päiväkir­jamerkinnöistä, joissa on pitkiäkin taukoja. Mitä aukkoisuus tekee teoksen poetiikalle?

Tavallaan teoksen rakenne jäljittelee muistin raken­netta. Kun ajattelen omaa elämääni, jotkut hetket tuntuvat todella pitkiltä ja kirkkailta, kun taas toiset ajanjaksot kiitävät ohi. Mitä tein maaliskuussa 2011? Ei hajuakaan.

Vai ajatteleeko Tara, että kaikki ei ole kirjoittamisen arvoista? Osan aukoista lukija voi tietysti täydentää jälkeenpäin, muttei kaikkea. Mitä Tara jättää kerto­matta? Tekeekö se hänestä kertojana epäluotettavan?

Ensimmäinen osa alkaa vasta päivästä 121, jolloin Tara aloittaa muistikirjansa. Oliko hänen tasapainonsa niin järkkynyt, ettei hän edes kyennyt kirjoittamaan sitä ennen? Jotkut lukijat ovat kysyneet minulta, eikö Tara todellisuudessa rikkonut ikkunoita tai joutunut paniikkiin.

Ellipsit herättävät paljon kysymyksiä myös minussa. En tiedä, onko Tara kertonut minullekaan kaikkea.

Teossarja onnistuu joka kerta yllättämään minut lukijana. Vaikka sama päivä toistuu, tuntuu jokainen osa silti pieneltä mullistukselta. Tieteen puolella puhutaan paradigmoista ja niiden muutoksista, kun vanha ajatusmalli kumoutuu. Löydän lukukokemuk­sesta jotain samaa. Ajatteletko, että romaaneissasi tapahtuu paradigman muutoksia?

1980-luvulla puhuttiin paljon paradigman muutok­sesta. Silloin ajateltiin, että oltiin uuden kynnyksellä – vaikka nyt voikin kyseenalaistaa, tapahtuiko niin.

Tieteessä paradigman muutos on valtava käsite, vallankumous, joten puhuisin mieluummin uudesta ajattelutavasta. On tärkeää oivaltaa, että emme voi joka hetki ymmärtää samoja asioita. Tieto kumpuaa siinä ajassa, jossa tietoisuutemme toimii.

Teokseni kieli muuttuu sen mukaan, millainen suhde sen henkilöillä on todellisuuteen. Ensin Tara esimerkiksi yrittää kulkea eteenpäin, seurata vuoden­aikoja, mutta muuttaa sitten tapaansa vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa.

Uutta maailmankuvaa ei rakenneta tyhjästä, vaan se muodostuu jo tiedetyn päälle. Samaan aikaan vanhoja uskomuksia on hylättävä. Tämä ristiriita on aina kieh­tonut minua, ja esimerkiksi Gaston Bachelardin teos La philosophie du non (1940) on vaikuttanut ajatteluuni. Ei voi puhua pelkästään tiedon akkumulaatiosta, vaan myös tiedosta luopumisesta.

Luulen, että myös Tara kokee niin.

Ellipsit herättävät paljon kysymyksiä myös minussa. En tiedä, onko Tara kertonut minullekaan kaikkea.

Myös tulevaisuudesta joutuu luopumaan, kun aika ei kuljekaan eteenpäin. Ajatus on lohduton, mutta silti löydän teoksesta paljon toivoa.

Olen pohjimmiltani hyvin toiveikas ihminen. Miksi muuten toimisin, ellen toivoisi sen johtavan johonkin? Meitä 1980-luvun nuoria kutsuttiin ”no future” -suku­polveksi. Vuosikymmentä leimasi ydinsodan ja muiden katastrofien pelko, ja ympärillä leijui koko ajan tunne, että kaikki luhistuu.

Kului 40 vuotta, kunnes sama ajatus kumpusi pintaan uudelleen. Suhtautumisemme tulevaisuuteen on täysin muuttunut. On yhä vaikeampi uskoa, että elämä muuttuu edellisiä sukupolvia paremmaksi.

Jos tulevaan ei voi luottaa, on kysyttävä, mitä tehdä. Ja mitä toisaalta tarkoittaa, etteivät asiat muutu parem­miksi?

Nykyihminen rikastuu ja omistaa yhä enemmän tavaroita. Kulutamme kuin uskoisimme, etteivät tekomme jätä jälkiä maailmaan.

Maailman rajallisuus konkretisoituu, kun aika pysähtyy. Silloin tajuaa, ettei meillä olekaan seitsemää planeettaa. Voisi sanoa, että Tara auttoi minua näke­mään, miten suhtaudumme maailmaamme. Marras­kuun 18. päivässä kasvun logiikka ei päde. Esimerkiksi vaatteita täytyy pitää yllä useampi päivä, jotta ne eivät katoa etenevään aikaan. On helpompaa pitää kiinni siitä, mitä on, kuin haalia uutta.

Kirjassa katoamisen ja menetyksen käsitteet kytkey­tyvätkin vahvasti löytämisen riemuun.

Milloin on oikeastaan kyse katoamisesta, milloin uuden muotoutumisesta? Atomiteoriasta ja kvanttime­kaanisista ilmiöistä lukeminen ovat saaneet minut pohtimaan tätä. Hiukkasten välillä on paljon tyhjyyttä, tapahtuu koko ajan hajoamista ja muodonmuutoksia.

Tietysti omena katoaa, jos sen syö, mutta toisaalta sen atomeista tulee jotain muuta.

Ehkä sama pätee aikaan. Jos ei ole tulevaisuutta, todellisuus alkaa käyttäytyä toisella tavalla. Ajasta tulee säiliö, joka laajenee. Ei ole kiire eteenpäin.

Kuulostaa ennemmin utooppiselta kuin dystooppiselta.

Sitä olenkin useaan kertaan pohtinut. Onko teokseni maailma dystopia ollenkaan, vai onko se utopia? Aina­kin joukossa on myös utopistisia elementtejä.

Kirjani henkilöt ovat vapaita yhteiskunnallisesta paineesta. He saavat käyttää aikaansa kuten haluavat, eikä heitä ole ylikuormitettu ratkaisemaan maailman ongelmia.

He voivat tehdä tutkimusta, jonka kokevat itselleen perustavanlaatuiseksi, ja se antaa elämälle merkitystä.

Vaikka teos laajenee moneen suuntaan, se pysyy ihmeellisellä tavalla kasassa. Millaista septologian kanssa on ollut työskennellä? Kuinka tietoisia valin­nat ovat olleet?

Tiesin jo varhain, kuinka monta päivää kokonaisuu­dessa olisi. Yhdessä vaiheessa tulostin jopa taulukon, johon ajattelin merkitä päiväkohtaisesti, mitä milloin­kin tapahtuu. En ole kuitenkaan käyttänyt sitä lähes ollenkaan. Pinkka on minulla yhä, mutta se on aivan kellastunut.

Rytmi syntyi hyvin intuitiivisesti. Ei voi etukäteen päättää, että tämä päivä kestää kahden rivin verran ja tuo päivä vie kymmenen sivua. Sellaisesta ei muodos­tuisi uskottavaa tarinaa.

Jos ei ole tulevaisuutta, todellisuus alkaa käyttäytyä toisella tavalla. Ajasta tulee säiliö, joka laajenee. Ei ole kiire eteenpäin.

Ursula K. Le Guinin The Carrier Bag Theory of Fiction (1986) on oikeastaan osuva kuvaus työskentelytavas­tani. Kirjoittaminen ei ole lineaarista, vaan erilaisten ainesten keräilyä samaan astiaan. Sitten niitä järjeste­lee myöhemmin.

Olen käyttänyt rajoitteena sitä, että halusin jokaisen osan olevan suunnilleen yhtä pitkä. Prosessin varrella olenkin yllättynyt, kuinka monen päivän yli on hypät­tävä, jotta kokonaisuus mahtuu seitsemään osaan. Kirjoitan tällä hetkellä sarjan viimeistä osaa ja tilanne on hyvin sotkuinen. On vaarana, että kirjoitan aivan liikaa.

Toisaalta odotan, että pääsen karsimaan materiaa­lia. Silloin täytyy korottaa omia laatuvaatimuksiaan, ja se tekee tekstille hyvää.

Julkaiset teoksesi oman kustantamosi Pelagrafin kautta. Miten päädyit tähän ratkaisuun?

Kustantamon perustamiseen vaikuttivat kirjallisuus­kentän kaupallistuminen ja kirjojen lyhyt elinkaari. Aiemmin julkaisin suuren kustantamon kautta, mutta se lahtasi lyhytproosateokseni, kun kirja oli myynyt sen minkä pystyi. Vuosien työtä myytiin muutamalla kruunulla tai heitettiin silppuriin.

Päätin julkaista itse, jotta kukaan ei enää tappaisi teok­siani. Monet muutkin kaunokirjallisesti kunnianhimoi­set tekijät ovat päätyneet julkaisemaan pienkustantamo­jen kautta tai omakustanteisesti. Kenttä sirpaloituu.

Oma kustantamo on antanut paljon vapautta taiteel­lisiin valintoihin. En tiedä, olisinko edes saanut kustan­nussopimusta seitsenosaisesta sarjasta, joka ei ollut valmis. Olen myös todella pitänyt kustantamon pyörit­tämiseen liittyvästä käytännönläheisestä työstä. Editointivaiheessa luottoystävät ovat korvanneet kustannustoimittajan.

Ensimmäistä osaa painatin aluksi 600 kappaletta ja epäröin, oliko sekin liikaa. En mainostanut teosta lain­kaan – minulla oli vain sen verran rahaa, että saatoin maksaa painotalolle. Yhtäkkiä teos sai muutamia hyviä arvosteluja ja myynti kasvoi. Olin tietysti iloinen, mutta en ollut ollenkaan varautunut menestykseen.

Onneksi niin kävi! Teoksissa on monia kohtia, joita luonnehtisin miniesseiksi ja joihin usein palaan. Nyt suomennetussa neljännessä osassa Tara pohtii esimerkiksi autoilijan maailmankuvaa. Ajatus, että auto on epävarman ihmisen kuori, resonoi, koska en itse pidä ajamisesta.

Eräs ystäväni sanoi kerran, että ajokortittomat ihmiset eivät ota vastuuta omasta elämästään. Mielestäni asia on päinvastoin. Kun asettuu istumaan metallikop­peroon, suojelee vain itseään. Auton kyydissä ollaan juuri siinä kiihtyvässä maailmassa, jossa kasvun logiikka vallitsee. Ehkä siksi minulla ei ole ajokorttia.

Onneksi toinen ystäväni sanoi, että runoilijoilla ei pitäisi olla ajokorttia. Poeettinen tila menee rikki, jos vain huristaa eteenpäin katselematta ympärilleen. Se oli aika ihanasti sanottu.

 

Solvej Ballen kuva: Sarah Hartvigsen Juncker.

Haastattelu on aiemmin julkaistu Katoaminen-numerossa (1/26). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.