Tunteeko kriitikko asiaansa, ja miten hän sen tuntee? Runoutta, lavarunoutta ja lisää oivia neuvoja

Kolmisen viikkoa sitten kysyin asiantuntijoilta, mitä he toivoisivat, että kriitikko lukisi, ja mitä aikaansa seuraavan kriitikon tulisi tietää. Sain paljon konkreettisia neuvoja, mutta kysymykseni myös kyseenalaistettiin. Asiantuntemus ja kritiikki eivät ole yksinkertaisia kysymyksiä. Tämä merkintä on siis jatkoa tälle kriitikon eväsrasialle.

Mutta ensin otan jälleen esimerkin runoudesta, koska se on minulle läheinen laji.

2000-luku ja internet madalsivat runouden kynnystä hyvin paljon, ja toisia tukeva tekemisen ilmapiiri tuotti paitsi mahtavaa runokulttuuria myös teosten runsautta – ja hienoja teoksia. Vastareaktio runouden vakiintuneelta instituutiolta oli raju: kaikki oli julmettua vaikeaa paskaa, jota oli sitä paitsi paljon, ja kustannustoimittamisesta oli puutetta ja epävalmista julkaistiin. Runous vyöryi ja siihen hukkui (retoriikka, joka tuli tutuksi, kun Suomeen alkoi tulla totuttua enemmän pakolaisia vuoden 2015 aikana) ja kuulemma palkintoraadeissakin oli tosi rankkaa ja tukka harmaantui ja putosi. Mutta minusta se oli ihanaa. Mutta en aina ymmärtänyt kaikkea, jouduin ottamaan selvää paljosta.

Ja perhana, kun sitäkin oli paljon.

Jotta 2000-luvun runouden ja internetin aiheuttamat hirvittävät ja kohtuuttomat ongelmat eivät olisi ntamoon ja runoblogeihin loppuneet, tuli vielä lavarunous, ja muodosti oman massiivisen runokulttuurinsa. Kuiskittiin aika kovallakin äänellä, että se on viihteellistä, esittävää, muistuttaa lavakomiikkaa, ei keskity tekstiin, sanoinko jo viihteellistä?, pikaista endorfiinia lyhytjänteisille. Ja perhana, kun sitäkin oli paljon. Monia huoletti. huoletti, että tuleeko se sitten ylikuumentuneille runokirjamarkkinoille ja kiehauttaa koko puuron yli ja se palaa levyyn kiinni ja koko köökki haisee ja täytyy pistää ristiveto. Mutta minä rakastin sitä, ja rakastan yhä, osittain siksi että osa konteksteista on minulle vieraita, uteliaisuudelle on tilaa.

Kritiikin kannalta polttopisteessä molemmissa tapauksissa oli asiantuntemus. Sekä vuosituhannen alun blogirunoja ja kokeellista kamaa tehneitä että lavarunoilijoita on hiertänyt sama asia: kritiikki on ollut valikoivaa, vaikenevaa tai ymmärtämätöntä. On sanottu paljon häijyjä asioita, jotka ovat jääneet kaikumaan korviin. Muistan niin lavapaskat kuin kokeelliset vessapaperirulla-askartelijat. Kokeellisuus on enimmälti sulautunut valtavirtaan, eikä aiheuta enää äimistelyä. Lavarunous on luonut oman kulttuurinsa, joka on todennäköisesti isompi kuin painetun runouden kulttuuri. Ero on siinä, että lavarunous ei ole kadonnut siihen samaan eronteon ja arvottamisen maailmaan, jossa kysymys ”miten tässä enää erottaa mikä on hyvää ja mikä ei” jäsentelee sosiaalisia suhteita, institutionaalisia suhteita ja viime kädessä elantoa.

Lavarunous on luonut oman kulttuurinsa, joka on todennäköisesti isompi kuin painetun runouden kulttuuri.

Kun kulttuurissa tai jonkun taiteen piirissä tapahtuu muutoksia tai julkaisemisen runsastumista, muuttuu myös se kenttä, joka lajia seuraavan on tunnettava ollakseen perillä. Jos kuluvaan vuosituhanteen laskeutuessa riitti, että osasi lukea niukkasanaisia kirjoja ja tiesi proosarunon, niellyt ainakin pari mannermaisen filosofian kapselia ja oli hiutuen tietoinen siitä, että joskus joku runoilija saattaa lukea runoja ääneen jopa antoisasti, kuten Heli Laaksonen, tai kapakassa elämöiden, kuten Tapani Kinnunen. Kymmenisen vuotta myöhemmin pitikin osata tajuta audiovisuaalista materiaalia, katsoa esityksiä, pistää silmät lukiessa yhtäkkiä kuvataideasentoon, kohdata vierasta kieltä tuosta vaan SUOMALAISESSA runoudessa tai tajuta jotain käsitetaiteen toiminnasta. Arvottamisen ajatuskin kriisiytyi, kun monissa taiteilijayhteisöissä ei tukeuduttukaan perinteiseen vertaisarvottamiseen vaan luova toiminta alettiin nähdä arvona sinänsä.

Asiantuntemus haastettiin myös yhteisöllisyydellä. Monissa yhteyksissä taiteilijat itse ns. madalsivat kynnystä ja antoivat epävarmuudenkin vallita, päästivät lukijan/kokijan tekstuaalisen keskeneräisyyden ytimeen. Tällaisista lähestymistavoista voi joko oppia tai jäädä pällistelemään veräjää joka vartijatta paukkuu tuulessa. Samalla runoudesta tuli runouksia ja traditiosta traditioita. Siinä elämme.

Jos kritiikillä on lähtökohtaisesti tapana edellyttää, myös siltä edellytetään. Kritiikki lajina on omiaan herättämään tyytymättömyyttä – alkaen siitä, että kriitikko ei tajua ja nauttii omasta negatiivisuudestaan. Esimerkiksi lavarunous on kirjallisuuden esityksellisenä muotona selvästi kritiikin ulkopuolella, mikä tarkoittaa osittain sitä, että alakulttuuri saa pysytellä avoimuuden tilassa, joka voi syntyä vain jossain sellaisessa paikassa missä amatöörit ja ammattilaiset voivat toimia rinnan. (Huomaa, lukijani, että en käytä sanaa amatööri koskaan negatiivisesti, koska siinä sanassa rakkaus on läsnä.) Millainen kritiikki on silloin mielekästä?

Runoudesta tuli runouksia ja traditiosta traditioita.

Kuitenkin kriitikot suhtautuvat vaihtelevan kriittisesti heille esitettyihin vaatimuksiin. Se on ymmärrettävää: jotta voi käsittää, mistä kriitikon työssä on oikeastaan kyse, täytyy tehdä sitä. Se ei ole asiantuntijalausuntojen antamista eikä myöskään mielipiteiden esittelyä. Yleensä sen taustalla ei ole motivaatiota nostaa omia lempitekijöitä ja litistää toisia. Harvoin myöskään kriitikko kostaa kaunaansa maailmaa vastaan ottamalla taiteen mielivaltansa kohteeksi. Asia on kovin paljon mutkikkaampi. Yleensä kriitikon keskeinen asiantuntemus koskeekin mielipiteen muodostamista, näkökulman valintaa, päätöksiä käyttää omaa reaktiota kokijana tekstissä – ja niin edelleen.

Kaikilla ihmisillä on ns. kriittisiä valmiuksia.

Minua ärsyttää se, kun kriitikolta vaaditaan… mitä nyt milloinkin. Joskus syystä, usein ei. Välillä minäkin vaadin. Mutta esimerkiksi kritiikkitekstien editointityössä tuntuu olennaiselta, että kriitikko saa rohkaisua ennen kaikkea siihen, että oma tapa kokea ja sanallistaa pääsisivät esiin ja oma näkemys esimerkiksi teoksen kontekstista tai sen merkityksestä voisi muotoutua selkeäksi ja rohkeaksi. Kriitikolla voi myös olla traditio, traditiot. Mitä kenelläkin. Perusteluja täytyykin vaatia (mutta nekin voivat joskus tuntua kritiikin kohteena olevan teoksen tekijästä äärimmäisen tuskallisilta).

Vaatiminen ärsyttää, koska vaikka kaikilla ihmisillä on ns. kriittisiä valmiuksia, siis kyky kokea, sanallistaa kokemustaan, kyseenalaistaa sitä ja neuvotella kokemuksestaan muiden ihmisten kanssa, useimmilla ei ole kokemusta kriittisten valmiuksien järjestelmällisestä käytöstä kirjoittajana ja niiden jatkuvasta hyödyntämisestä julkisessa tilassa. Tietysti kyse on vallasta ja vastuusta, ja siitä, että kriitikko ja hänen julkaisunsa ovat journalistisessa vastuussa esimerkiksi tekstin oikeellisuudesta – samalla arvostelu on tulkinnan ja mielipiteen tekstilaji.

Asiantuntemuksen ei tarvitse suuntautua erityisesti mihinkään tiettyyn asiaan, sanoi moni. Esimerkiksi Sanna Nyqvist huomauttaa Facebookissa tekemässäni joukkoistuspostauksessa, että kriitikon olisi hyvä jossain määrin olla tietoinen siitä, mikä jää julkisuudelta piiloon. Kirjallisuuden parissa nämä olisivat esimerkiksi omakustanteita – runoutta vaikkapa julkaistaan paljon. Olisi siis hyvä tietää, millaista kirjallisuutta ihmiset kirjoittavat harrastuspohjalta, ja sitäkin tietoa täytyy päivittää, koska harrastuneisuus muuttuu myös. Usein myös toivotaan, että kriitikot olisivat jossain määrin kartalla oman taiteenalansa tutkimuksesta, mutta asenne tähän vaihtelee todella paljon. Oman motivaation ja kiinnostuksen mukaan, kuuluu mielekäs keskitien mielipide.

Taideteoksella on aina muoto, joka on merkityksellinen, jopa latautunut.

Sofia Blanco Sequeiros toteaa, ettei kriitikoiden syvällinen perehtyneisyys tutkimukseen ole tarpeellista, ja korostaa omiin tulkinnallisiin välineisiin liittyvää ammattitaitoa ja tietoisuutta esimerkiksi tietystä teoksesta käydystä keskustelusta, kyse on laajemmasta uteliaisuudesta ja valveutuneisuudesta – ilman laajaa tietopohjaa on hankala kyseenalaistaa itseään. Riikka Ala-Hakula taas toivoisi kriitikoilta silmää muodolle. Usein näkee kritiikin tarttuvan teosten sisältöihin ja teemoihin (koskettavia ja ajankohtaisia ja silmiä avaavia ja tabuja rikkovia ja just kaikkia sellaisia aina!), mutta taideteoksella on aina muoto, joka on merkityksellinen, jopa latautunut, ja joka tapauksessa useiden ratkaisujen tulos – silloinkin kun se vaikuttaa jotenkin ilmeiseltä.

On myös ongelmallista, jos kaikkien pöydällä pyörivät samat kirjat, teoriat ja tutkimukset. Näin tapahtuu välillä, eräänä, kuitenkin aika harmittomana, esimerkkinä Maggie Nelson, jonka mainitseminen referenssinä on ollut kirjallisuuskeskustelussa jatkuva piirre, mutta jonka viitteellisyys ei välttämättä anna aina selitystä muulle kuin oman valistuneisuuden osoittamiselle. Tanja Tiekso toteaakin, että joskus näkee kuinka tietyt pinnallisesti tunnetut ajanmukaisuudet tulevat mainituksi taajaan kritiikissä, eivätkä ne ole kovin hyvää ”aikansa seuraamista”.

Alkuperäisestä tunnereaktiosta saa myös pitää kiinni.

Tähän liittyy myös suoraan se, että historiallinen perspektiivi on olennainen, korostavat Taija Roiha, Joonas Säntti ja Janne Löppönen. Kaikupohjaa voi löytää melkein mistä vaan – perspektiivi monimuotoistaa omaa kokemusta ja kykyä kontekstoida asioita. Myös Taneli Viitahuhta muistuttaa, että kun viittaa kulttuuridebatteihin, on toisinaan hyvä hakeutua alkuperäisten vääntöjen ääreen. Toisaalta on olennaista säilyttää myös uteliaisuus uusia samankaltaisia debatteja kohtaan, ja muistaa että vaikka se näyttäisi vähän samalta kuin 20 vuotta sitten, konteksti on sen verran muuttunut, ettei voi kuitata keskustelua ”tämähän käsiteltiin jo marraskuussa 1998 kaikissa olennaisissa yhteyksissä kaikilta olennaisilta osin ettekä te lapset muista”.

Alkuperäisestä tunnereaktiosta saa myös pitää kiinni, korostaa Säntti. Se on läsnä yleensä vielä lopputuloksessakin, kaiken reflektion kärsineenä ja törkkimisen kestäneenä. Siihen vaan kiinnittyy toisenlaisia asioita kuin alunperin: se on saattanut vankistua tai hapristua.

Aura Nurmi muistuttaa, että kouluttautuminen on lopulta aika utopistinen tavoite, kun muistaa että suurin osa kritiikin tekijöistä on keikka kerrallaan työskentelevää kulttuuriprekariaattia. Siksi olennaisempaa kuin tiedon kasaaminen tai alan seuraaminen on oman valtaposition tunnistaminen. Lisäksi on olennaista, että kriitikkona voi toimia sellainenkin ihminen, jolla ei ole akateemista koulutusta. Tähän liittyy suoraan myös Ala-Hakulan esille tuoma asia: kaikkien kriitikoiden tietämyksen ei tarvitse olla samanlaista. Esimerkiksi taiteentutkimus tarvitsee popularisoijansa, marginaaleissa tehty uudenlainen taide tuntijansa, mutta jokaisen kriitikon ei tarvitse olla sellainen.

Heidi Backströmin mielestä kriitikon tulee olla taiteen puolella ja ymmärtää, jos ei ole oikea henkilö tekemään arvostelua teoksesta. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta edellyttää omien rajoitusten ymmärtämistä – kun tietää, ettei tiedä, eikä ole välttämättä oikea ihminen ottamaan selvää asiasta tähän hätään.  Sanna Lipponen huomauttaa, että omaan alaan perehtyneisyyden kaltaisen itsestäänselvyyden lisäksi kriitikon on hyvä olla tietoinen siitä, mitä maailmassa tapahtuu parhaillaan. Nyt, maaliskuussa 2020, kirjoitamme sukupuutossa, ilmastokriisissä ja pandemiassa. Kirjoitammeko samalla tavalla kuin aina?

Kaikista kotiläksykehotuksista huolimatta olennaisimmaksi kriitikon tietämyksen parantamiseksi jää silti hänen oma analyyttisyytensä oman kokemuksensa ääressä, uteliaisuutensa uutta ja tuntematonta kohtaan ja tuntosarvensa maailmaa kohtaan. Esimerkiksi kuvaamassani runouden murroksessa eivät paljoa Gutenbergin galaksin kirjallisuudenopinnot auttaneet, vaan runous asettui uuteen aikaan uudella tavalla. Ja se on ihanaa. 

Kiitokset vielä, yhteisö, tästä viisaudesta!