Chris Harrison
Lentäminen

En tahdo enää lentää

|
Raisa Jäntti
|

”Mikä määrä muistoja riittää?” kysyin ystävältäni, joka suunnitteli kaukomatkaa. Kysymys oli hänestä omituinen.

 

Olen kaksi kertaa matkustanut Roomaan. Molemmilla kerroilla vietin siellä kaksi viikkoa. Se tuntuu pitkältä, mutta miten aika matkalla kuluukaan: nopeasti, ryöpsähdellen, kirien kohti kotiinpaluuta. Ellei turisti ryhdy kokonaan maankiertäjäksi, lopulta edessä on aina arki.

 

Matkat ovat taukoja. Suurin osa elinajasta ollaan kotona ja joko muistellaan mennyttä matkaa tai suunnitellaan uutta. Siispä kysyn: Kuinka monta muistoa tai suunnitelmaa esimerkiksi Rooman-matkasta on tarpeeksi värittämään elämää? Onko siellä käytävä kaksikymmentä kertaa, vai riittäisikö kaksi?

 

***

 

Matkustamista ei kuulu kyseenalaistaa. Tiedostavat, älykkäät, sivistyneet ihmiset matkustavat. Millainen ihminen ei haluaisi nähdä maailmaa?

 

Minä en halua matkustaa. En usein, enkä varsinkaan paikkoihin, joihin täytyy lentää. Olen päättänyt, etten enää koskaan lennä.

 

Siitä huolimatta rakastan muualla olemista. Erityisen ihanaa on olla paikassa, jonka kieltä en ymmärrä joko lainkaan tai ymmärrän hyvin vähän. Puheen rytmin kuunteleminen vailla tarvetta selvittää sen sisältöä synnyttää aivoissa ihan omanlaistaan kuhinaa.

 

En kuitenkaan juuri matkusta. Viimeksi olen käynyt juuri Roomassa, ja siitä on vuosia. Matkan muisteleminen on edelleen vähän vaikeaa, koska en osannut vakuutella itselleni ennen matkaa – tai oikeastaan vieläkään – että juuri minun oli tarpeen lentää sinne. En ole edes katsellut matkalla ottamiani valokuvia.

 

Kotiin palattuani päätin, etten enää lennä. En halua joutua perustelemaan itselleni, miksi juuri minä olisin oikeutettu tuottamaan lentomatkojen verran päästöjä.

 

***

 

Taiteilijuuden taustalla on usein ajatus uusien kokemusten välttämättömyydestä. ”Vaikkei pitäisi matkustamisesta, se kuuluu taiteilijan työhön”, sanoi eräs kuvataiteilija minulle vuosia sitten.

 

Kirjoittajana mietin paljon asioiden välineellistymistä. Mikä kaikki muuttuu välineeksi kohti seuraavaa hyvää tarinaa? Onko hyvän kirjan arvoista lennellä pitkin maapalloa uusien kokemusten perässä? Onko kirjailijan elettävä kirjailijan näköinen elämä?

 

En osaa vastata tällaisiin kysymyksiin. Osaan vain ongelmallistaa oman maailmasuhteeni.

 

Pidän arkea suurena koelaboratoriona. Pidän runoilijan työtä yhtenä suurena testinä. Miten voin kirjoittaa vuosikymmeniä? Miten voin löytää aiheita, kieliä, rakenteita, intoa, lohtua, sietokykyä, liikutusta, tarvetta, halua, haaveita, merkityksentuntua koko loppuelämäni ajan?

 

Joskus se tuntuu mahdottomalta. Siitä huolimatta haluan harjoitella ja toivon oppivani sen: taidon olla pakenematta, taidon olla runoilija.

 

***

 

Vaikka runoni eivät varsinaisesti synny arjen kokemuksista (en kirjoita kulutusyhteiskunnasta, kun teen ostoksia Prismassa), kirjoittamiseni vaatii arkea. Määrittelen arjen toistumisena. Istun joka torstai kahvilassa ja editoin – se on arkea, joka kuljettaa tekstiäni eteenpäin.

 

En kirjoita ajatellen, että kirjojani lukemalla lukija saa uusia näkökulmia arkeensa, mutta ehkä niin silti on. Käytän itsekin lukemista matkustamiskeinona. Kirjan kautta pääsee minne tahansa. Ehkä vielä joskus uskallan jopa ajatella, että kirjan painamiseen kulutettu energia kompensoituu niillä matkoilla, joita lukijat eivät tee, kun he saavat kirjoista arkeensa riittävästi väriä.

 

***

 

En ole mikään paikallaanpysymisen guru. En pysy. Kävelen. Istun pitkiä matkoja linja-autossa ja rakastan liikettä. Kun olen menossa jonnekin, en ole missään. Puhelimeni on äänettömällä, on turvallista ja rentouttavaa olla tilojen välissä.

 

Minulla on tarve olla irti ja vaihtaa maisemaa. Siitä huolimatta en usko, että tilassa siirtyminen tekee automaattisesti ihmiselle hyvää tai sivistää häntä. On mahdollista kiertää koko maapallo ja pysyä täysin omana itsenään, muuttumatta lainkaan.

 

Montako sellaista matkaa muistan tehneeni, jotka ovat sivistäneet minua siten, että vaikutukset ovat pysyviä? Tehneet minusta paremman ja viisaammin toimivan ihmisen? En taida muistaa ainuttakaan (ellei tähän nyt lasketa sitä viimeistä lentomatkaani, jonka tuloksena lopetin lentämisen).

 

***

 

Kun kuuntelen ylistäviä kertomuksia milloin mistäkin residenssistä, jonne voisin koska tahansa lennähtää kirjoittamaan, en löydä yhteyttä matkustamisen ja kirjoittamisen välillä. Kirjoittaako ihminen paremmin, kun hän on kirjakauppoja täynnä olevassa kaupungissa Keski-Euroopassa? Kun hän saa toisenlaista kahvia kuin mihin hän on kotonaan tottunut?

 

Kirjoittaminen ei ole perustelu lentämiselle. En muutenkaan perustele luontoa tuhoavien asioiden tekemistä runojeni kautta. En esimerkiksi ala syödä lihaa vain siksi, että se saattaisi tuottaa uudenlaisia ajatuksia. En kaada linnun pesäpuuta poikasaikaan, jotta voisin kirjoittaa julmuudesta.

 

Arki on toisinaan vaikeaa. Paikallaan oleminen on vaikeaa.

 

Uskon harjoittelemiseen. Rakastan rituaaleja. Kirjoitan parhaiten, kun saan tehdä sen kotona, tietyssä paikassa, tiettyyn vuorokaudenaikaan. Haudutan teetä. Juon sitä tietystä teemaljasta.

 

Kirjoittamisessa ja uudelleenkirjoittamisessa on niin paljon puuduttavia työvaiheita, että pidän puutumiseen tottumista tärkeänä. Kun edessä on sata runoa, jotka pitäisi jälleen kerran kirjoittaa uudelleen, ei uusien ärsykkeiden perään juoksevilla aivoilla tee mitään. Mieli on hyvä opettaa tunnistamaan paikallaan pysymisen arvo.

 

Paikallaan pysyminen kiehtoo minua muutenkin. Harrastan yiquania. Se on kiinalainen laji, jota treenataan seisomalla. Tuntien aikana ei liikuta: kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu ruumiin sisäpuolella.

 

Laji todistaa minulle ainakin sen, ettei mieli halua pysähtyä. Heti, kun asetun seisomaan, saan monta ideaa, jotka pitäisi aivan välittömästi kirjoittaa muistiin. Sanon itselleni koko ajan, että nyt ollaan tässä, halun ja toimimisen välissä. Vaikka haluaisin tehdä jotakin, pysäytän itseni ennen kuin alan toimia.

 

***

 

Identiteetti voi muodostua asioista, joita ei tee. Olen kieltäymyksen ihminen. Minulla on yleensä tarve karsia asioita pois, ei haalia niitä lisää. Ruokaostoksetkin saatan hahmottaa sen kautta, mitä en osta.

 

Haalimiseni suuntautuu yleensä kolmeen asiaan: teehen, kirjoihin ja kuvataiteeseen. Nämä kaikki runsauttavat elämääni. Mikään ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Tunnustan esimerkiksi teentuotannon kuluttavan hälyttävän paljon vettä.

 

Pääsen matkustamisen pakkoa tuntevien ihmisten mielen sisään, kun ajattelen teetä. Millaisia nautintoja teekupillinen voikaan tuottaa! Miltä tuntuu maistaa erilaisia vivahteita japanilaisessa senchassa riippuen siitä, onko tee haudutettu posliinisessa vai valurautaisessa pannussa. Miten ihanaa on saada eteensä vahva, gaiwanissa haudutettu oolong.

 

Joskus liikutun kyyneliin juodessani teetä. Todennäköisesti lentokoneeseen nouseminen on toisille tunteen tasolla yhtä tärkeää.

 

***

 

Toisinaan mietin, tuleeko vielä joskus aika, jolloin on eettisesti arveluttavaa lukea lentomatkailun tuottamaa kirjallisuutta. Vähän samaan tapaan kuin tuntuu väärältä katsoa elokuvaa, jos tietää ohjaajan kohdelleen näyttelijöitä huonosti. Mutta ehkä tähän matkailun aikakauteen voidaan myöhemmin suhtautua kuten me suhtaudumme arveluttaviin asenteisiin menneiden vuosikymmenten kirjallisuudessa: he tekivät parhaansa, he eivät vielä tienneet muusta.

 

Elämästä nauttiminen on vaikeaa, kun maailma ympärillä tuhoutuu. Siitä huolimatta uskon, että meidän tulisi osata nauttia. Emme voi elää maailmassa, jossa kirjailijat tuottavat vain dystopiaa. On oltava toivoa, ja on oltava erilaisia ääniä.

 

En tiedä, löytyykö toivo matkoilta maailman ääriin. Ehkä se joillekin löytyy.

 

Minulle toivo on täydellinen kupillinen teetä, kynä ja tyhjä muistikirja. Yritän muistaa olla niistä onnellinen, sillä pelkkä kieltäymys johtaa kuivaan elämään. Vaikka maailman tila ahdistaa, haluan elää ja kirjoittaa rikkaasti. Haluan olla aurinkoinen kesäilta kevyen sateen jälkeen: täynnä kasvua ja uskoa tuottamieni asioiden merkitykseen.