Aikavuorella
Thomas Mann kuvasi romaanissaan Taikavuori vanhan Euroopan viimeisiä hengenvetoja eristäytyneen tuberkuloosiparantolan kautta. Laitoksen esikuvana pidetään sveitsiläisessä alppikylässä sijainnutta keuhkosanatoriota, joka toimii nykyään hotellina. Koronapandemian jälkimainingeissa Jantso Jokelin pakeni Euroopan kohtalon kysymyksiä taikavuorelle.
Yksinäinen varjoliitäjä kieppuu pientä ympyrää kaukana Jakobshornin edustalla. Hahmo tuntuu kelluvan loputtoman pitkään samalla korkeudella vuorenrinteen puiden yllä. Muuten maisema on jähmettynyt sijoilleen kuin kauan sitten maalattu öljyvärityö.
Olen tilannut kahvin ja asettunut Hotel Schatzalpin tyhjyyttään kaikuvaan saliin aikomuksenani syventyä lukemaan saksankielisiä sanomalehtiä. Mieleni kuitenkin harhailee, ja päädyn tutkailemaan jylhän jugendsalin yksityiskohtia, kuten tulisijan Anno Domini 1900 -tekstiä ja sitä ympäröiviä köynnöskirjailuja, ikkunoiden lasiornamentteja, pientä shakkihuonetta antikvaarisen nahkakantisine kirjoineen sekä menneiden aikojen vuoristokylää esittävää seinämaalausta, jonka poluilla kävelevät herraskaiset hahmot ovat haalistuneet läpikuultaviksi haamuiksi.
Lopulta huomaan jääneeni tuijottamaan ikkunasta avautuvaa näkymää varjoliitäjineen. Alppien huiput ympäröivät maisemaa joka suunnalta niin valtavina, että niiden väliseen laaksoon jäävän Davosin hiihtokylän meinaa miltei unohtaa – sikäli kun kirjaimellisesti pilviin rakennettu hotelli näkyvyyden sallii. Pihalta saisi lähes koska tahansa otettua valokuvan, jonka tunnistaisi viittaukseksi Vaeltaja sumumeren yllä -maalaukseen.
Kaikki tuntuu täysin keksityltä.
Taiteilijat ovat usein turvautuneet juuri tällaisiin näkymiin pyrkiessään tislaamaan jotain eurooppalaisuuden ytimestä, viime vuosina jopa erityisen näkyvästi. Yhdysvaltalainen Wes Anderson ottaa The Grand Budapest Hotel -elokuvassaan (2014) kaiken karikatyyrimäisen tehon irti hyvin Schatzalp-tyyppisestä, raidehissillä saavutettavasta vuoristohotellista, jonka rapistuviin saleihin viimeiset klassiset herrasmiehet ja hienostorouvat vaeltavat nuuhkimaan katoavan Euroopan henkeä. Hollantilaisen Ilja Leonard Pfeijfferin romaanissa Grand Hotel Europa (2018, suom. 2021) päähenkilö kirjautuu samankaltaiseen majoitusliikkeeseen nuolemaan juuri päättyneen romanssinsa haavoja ja märehtimään vanhaksi käyneen maanosan henkistä tilaa.
Italialaisen Paolo Sorrentinon Youth-elokuva (2015) puolestaan kuvattiin juuri täällä, Davosin Hotel Schatzalpissa. Elokuvassa elämänsä auringonlaskua elävät taiteilijaukot keskustelevat vanhan luksusparantolan poluilla taiteesta, kuolemasta, nuorten naisten figuureista ja virtsaamisen vaikeudesta.
Edellä mainittuja teoksia tuskin olisi olemassa ilman Thomas Mannin Taikavuorta. Vuonna 1924 ilmestynyt romaani kuvaa Davosiin sijoittuvaa fiktiivistä Berghofin keuhkoparantolaa, johon hampurilaisen kauppiassuvun vesa, parikymppinen Hans Castorp saapuu tapaamaan sairasta serkkuaan Joachimia. Eletään 1900-luvun ensimmäistä vuosikymmentä. Parantolan henkilökunta onnistuu vakuuttamaan myös uuden vieraan vuoristosanatorion hoitojen hyödyistä, ja kolmen viikon mittaiseksi tarkoitettu visiitti alkaa venyä. Lopulta Castorp ei halua lähteä parantolasta, vaikka voisi. Hän päätyy viettämään taikavuorella yhtäjaksoisesti seitsemän vuotta.
Yleisen käsityksen mukaan Mann käytti juuri Schatzalpia esikuvana romaanin parantolalle. 1900-luvun vaihteessa kolmesataa metriä Davos Platzin yläpuolelle rakennettu pytinki toimi tuberkuloosiparantolana 1950-luvulle asti. Se oli siis täydessä toiminnassa, kun Mann vieraili Davosissa vuonna 1912 vaimonsa Katia Mannin kirjauduttua läheiseen Waldsanatoriumiin keuhko-ongelmiensa vuoksi.
Todisteita Taikavuoren parantolan todellisesta esikuvasta ei tiettävästi ole. Schatzalp-teorian houkutuksen kuitenkin ymmärtää, kun käyskentelee uneliaan hotellin käytävillä ja saleissa. 1950-luvulla tuberkuloosiin tehoavat antibiootit tekivät vanhoista parantoloista tarpeettomia, mutta Schatzalp jatkoi toimintaansa nostalgiaa huokuvana majoitusliikkeenä. Rakennus on selviytynyt reilusti yli vuosisadan ajan suurelta osin alkuperäisessä asussaan ja henkii kirjallista tunnelmaa.
Hotellihuoneista avautuvat yhä ovet yksityisille parvekeosastoille sanatorioaikojen tyylille uskollisine lepotuoleineen. Sellaisissa parantolan asukkaat loikoilivat aikanaan tuntikausia päivässä pikkutarkasti kamelinkarvaviltteihin kapaloituneina ja lääkärin määräämää vuoristoilmaa hengitellen, Thomas Mannin sanoin ”vaakasuoraa elämänmuotoa” harjoittaen.
Schatzalp pyrkii uusintamaan Taikavuoren Berghofin estetiikkaa ja eksoottista tunnelmaa parhaansa mukaan. Itse romaani sen sijaan on vuosisadassa muuttunut symboliksi jollekin ajasta aikaan toistuvalle eurooppalaiselle peruskokemukselle. Mutta miksi se puhuttelee meitä juuri nyt? Miksi taiteilijat haikailevat näille vuorenhuipuille pölyisen grandiööseihin hotelleihin?
Näitä kysymyksiä olemme saapuneet Davosiin välttelemään. Ajankohta tuntuu parhaalta mahdolliselta, onhan oman vuosisatamme versio keuhkoja rapauttavasta pandemiasta juuri parahultaisesti laantunut, eikä seuraava katastrofi ole vielä kärjistynyt.
Kesästä 2022 on tullut kuin pieni pysähtynyt hetki sisään- ja uloshengityksen välillä.
***
Kahvin jälkeen päätämme lähteä pienelle kävelykierrokselle sanatoriohotellin lähiympäristöön. Etupihan majesteettisella nurmikentällä levittäytyy majesteettinen Jugendstil-puutarha hotellin keittiössä käytettävien yrttien ja hyötykasvien näyttelyineen. Puutarhurit puuhailevat kukkaruukkujen lomassa luostarimaisen hartauden vallassa. Minttua, suklaaminttua, laventelia, purpur-auringonhattua, rosmariinia, salviaa… Taivasta kohti kurottautuu jopa sikuri, romantikkojen sininen kukka.
Matka jatkuu vuoristopolkua ylöspäin. Oikealle jää hopeisessa kourussa kulkeva kelkkarata, joka on rakennettu turistien huvitukseksi mutkittelemaan rinteitä pitkin. Se palauttaa mieleen Taikavuoren makaaberin (ja ilmeisesti totuuspohjaisen) yksityiskohdan parantolan vainajista, joita jouduttiin talvisin kulkuyhteyksien puutteen vuoksi lähettämään erityistä kelkkarataa pitkin alas kylään. ”Kontrasti on raju, koska kelkkailijoista tulevat yleensä mieleen punaposkiset, riemusta hihkuvat lapset”, Suvi Valli huomauttaa Taikavuorta käsittelevässä esseessään. Vallin lohduksi raportoitakoon, että mäkeä laskevat ruumiit ovat taikavuorella vaihtuneet tyystin punaposkisiin lapsiin ja uupumustaan pois noituviin matkaesseisteihin.
Polku muodostaa metsäisiä rinteitä pitkin kulkevia kiharoita. Monen mutkan kautta se kulkee pienen vesiputouksen ohi aina koristeportin takana aukeavaan kolmen tuhannen kasvin ainutlaatuiseen Alpinum-puutarhaan, jossa bongaamme mättäällisen valkeita alppitähtiä. Jostain metsän takaisesta kaukaisuudesta kuuluu yksinäisen lehmän kaulaan ripustetun kellon kilkatus. Kaikki tuntuu täysin keksityltä.
Schatzalpin kutsuminen satumaiseksi olisi rikollisen helppoa, ja latteuksien välttämiseksi on keksittävä jatkuvasti uusia kiertoilmauksia. Samalla kävelyretki saa kriittiset ajatukset vaimenemaan. Vuoristoilma tunkeutuu aivoihin ja höllentää hermojen pinteitä. Alan hitaasti hyväksyä kaiken ilman muuta ihmiselle kuuluvana perusoikeutena.
Keuhkosanatorioiden aikakaudella Davos todellakin myi ilmaa. Ennen antibiootteja tuberkuloosin hoitokeinot olivat rajalliset ja kurinalainen vuoristossa makaaminen kutakuinkin parasta, mitä lääketieteellä oli tarjota. Myöhemmin tiede on todennut happikuurin hyödyt maltillisiksi, joskaan ei olemattomiksi. Kuiva ilma, auringonvalo, makuuasento, kävelyretket ja säännöllinen elämänrytmi eivät ainakaan olleet pahitteeksi sairauden uuvuttamille ihmisille. Sanatoriot myös eristivät sairaat muusta yhteisöstä ja ehkäisivät näin taudin leviämistä.
Alpit voivat edelleen myydä ilmaa hyvällä omallatunnolla (ainakin jos sivuutamme ilmaturismin hiilijalanjäljen, ja niinhän me teemme). Maailman kaunein hapen reservi on yhä täällä, kenen tahansa kynnelle kykenevän koettavissa. Davosissa korskeasti jopa ”samppanjan hengittämiseen” verrattua happea suorastaan ahmii. Sen vaikutuksen tuntee ryhdissä asti.
Ehkä juuri siksi kaikki happea lukuun ottamatta on täällä samppanjan hinnoissa. Pianobaarissa nautitusta, hunajalla maustetusta teekupillisesta saa pulittaa 6,5 euroa. Maksan hintaan sisältyvän ilma- ja maisemalisän mukisematta. Vajaassa viikossa kuin itsestään satoihin euroihin kipuavat ateria- ja juomalaskut alkaa lopulta lukea normaaleiksi terveydenhuollon kuluiksi, kyltymättömän sielun vaatimaan käypä hoito -suositukseen kuuluvaksi kuuriksi, jonka kuittaamme asiallisesti kuin Hans Castorp viikoittaisen parantolalaskunsa.
Jokaisen teekupin takana vaaniva henkilökohtaisen konkurssin demoni kuitenkin muistuttaa siitä, minkä yhteiskuntaluokkien edustajat Davosissa ovat aina ensisijaisesti vierailleet. Kuukausien tai vuosien ylöspito maanosan parhaissa tuberkuloosiparantoloissa kysyi huomattavaa varallisuutta. Sata vuotta myöhemmin hintataso häätää meidät vuorelta alas alle viikossa.
***
Skotlantilainen kirjailija Robert Louis Stevenson vietti Davosissa aikaa 1880-luvun alussa, kun kylä oli vasta muotoutumassa Euroopan tunnetuimmaksi parantolakeskukseksi. Stevenson poti tullessaan keuhko-ongelmien lisäksi tyhjän paperin kammoa. Alpeilla kynä alkoi luistaa, ja kirjailija sai saatettua loppuun kuuluisan Aarresaarensa. Davosista hän ei kuitenkaan kirjoittanut mairittelevasti. Kirjailija kuvasi talvista vuoristokylää aistityhjiöksi, joka ei tarjonnut silmille muuta kuin lumenvalkoista hehkua, hajuaistille ja kuulolle tuskin sitäkään vähää. Aistit kyllä kirkastuivat, mutta mitä varten?
2020-luvun matkailija saattaa kysyä mielessään saman kysymyksen. Davosissa ei ole juuri mitään tekemistä. Se on glorifioitu hiihto- ja konferenssikeskus, jonka yhteyteen on syntynyt joitakin hiihtokeskukselle epätyypillisiä attraktioita, kuten kunnianhimoinen taidemuseo ja kaunis kirjasto. Niitä ja hengästyttäviä vuoria lukuun ottamatta paikkakunnasta tulee mieleen hieman liikaakin Levi, johon juutuin kahdeksi päiväksi vuosia sitten liftausmatkallani. Kyytiä ei irronnut ensimmäisenä iltana millään, joten jouduin pystyttämään teltan tympeiden hiihtobaarien sekä lähes Sveitsin hinnoissa pyörivien turistiravintoloiden läheiseen pöpelikköön. Kylä ei tarjonnut reppureissaajalle minkäänlaista tarttumapintaa.
Runoilija Edith Södergran sai Davosista vähän enemmän irti. Sanatoriokylän suomalaisista vieraista kenties tunnetuin saapui paikkakunnalle 1912, samana vuonna kuin Katia Mann. Hän vietti hoidossa yli kaksi vuotta ja valokuvasi samalla maisemia, luontoa ja paikallisten elämää. Södergranin kuvia vaalitaan Davosissa yhä lämmöllä. Samalla ne osoittavat todeksi saman kuin Taikavuori ja R. L. Stevensonin kirjaprojekti: Davosin vieras on pitkälti vastuussa omasta viihtymisestään.
Kun Hotel Schatzalpin hurmaavasta eristyksestä laskeutuu pari kertaa 712-metristä funikulaarirataa pitkin Davos Platziin, ehtii jo sisäistää paikkakunnan tylsyyden. Syntyy eräänlainen Hans Castorp -efekti, syvä mielenkiinnon puute alamaailmaa kohtaan. Schatzalpin tunnelmaa ei halua rikkoa. Lopulta päädymme viettämään päivät taikavuoren lepotuoleissa kirjojen ja kahvien ääressä. Emme halua lähteä alas edes syömään, vaikka Davosin ravintolat tulisivat hotellin antimia halvemmiksi. Ilta toisensa jälkeen löydämme itsemme Schatzalpin Belle Epoque -nimisestä ravintolasta, jonka peilein ja pastoraalisin seinämaalauksin reunustetussa ruokasalissa tarjoillaan villisikaa, vasikkaa, minttulammasta, päärynäravioleja, laadukkaita viinejä sekä tietysti kymmenen euron vettä. Ravintolan tuolit on päällystetty valkoisilla hupuilla, aivan kuin jonkin entisaikaan eloisan linnan asukkaat olisivat lähteneet pitkälle matkalle ja jättäneet paikan tyhjilleen.
Illallisen aikana ikkunoiden taakse laskeutuu tiheä pilvisumun keitos. Maisema pimenee nopeasti, avaruus valuu laaksoon. Kylän ainoan serpentiinitien varrelle jää hehkumaan vain satunnaisia valoja, niiden ympärille valojen voimasta säteileviä sinisen usvan harsoja kuin etäisiä galakseja. Ja niiden ylle tähtitaivas, joka sekin tuntuu täällä miltei hiihtohissillä saavutettavalta.
***
Hans Castorpin pitkän vierailun aikana Berghofiin tihkuu lukuisia aikansa uusia innovaatioita, huvituksia ja aatevirtauksia. Castorp tutustuu röntgenteknologiaan, josta Mann kirjoittaa ihastuttavasti valoanatomiana. Sanatoriossa puhutaan esperantoa, keinotekoista muotikieltä. Siellä kokeillaan spiritismiä, hurahdetaan pasianssiin ja keskustellaan kiivaasti filosofian, humanismin ja uskonnon teemoista. Loppupuolella sanatorioon saadaan myös mullistava uutuuskeksintö gramofoni, jonka avulla asukkaat pääsevät sukeltamaan maagisesti levylle kaapattuun musiikkiin.
Vastaavaa haltioitumista on hankala kuvitella kiihtyvän teknokratian aikakaudella, jossa ihmeellisimmänkin uutuuden lumo haihtuu nopeasti seuraavan tieltä. Sunnuntai-iltapäivänä saan kuitenkin aidon teknologiasta haltioitumisen elämyksen, kun pakotan itseni vastentahtoisesti kävelylle Davosin keskustaan ja päätän käydä katsomassa Waldsanatoriumia, jossa Thomas Mannin vaimo Katia oli aikanaan hoidettavana. Schatzalpin tavoin vanha parantola on muutettu luksushotelliksi. Juuri nyt sen tiloissa esitetään virtuaalitodellisuuteen rakennettua interaktiivista taideteosta Im Zauberberg.
Uteliaisuudesta ostan lipun. Minut johdatetaan aulatilojen perälle, jossa henkilökunta pyytää laittamaan nappikuulokkeet korviin. Istun odottamaan käytävälle, ja pian etäinen ääni korvissani kutsuu minut astumaan sisään parantolahuoneeksi lavastettuun kammariin.
Kaikki happea lukuun ottamatta on täällä samppanjan hinnoissa.
Huoneen keskellä istuu sairaalatakkiin puettu nukke. Pään paikalla on useista kameralinsseistä koostuva musta pallo. Nukke esittelee itsensä Hans Castorpiksi, kehottaa minua tulemaan lähemmäksi ja alkaa pitää monologia sairaudesta ja terveydestä, elämästä ja kuolemasta.
Kesken yksinpuhelun hän kehottaa minua laittamaan sängyllä olevat virtuaalitodellisuuslasit päähäni. Suureksi yllätyksekseni siirryn virtuaalitodellisuudessa omalta tuoliltani nuken paikalle. Näen Hans-nuken silmin, kuinka astelen itse huoneeseen ja istun eteeni tuolille. Castorpin ääni pyytää minua tulemaan lähemmäksi. Kuvajaiseni tottelee ääntä ja tuo(n) kasvot lähelle omiani. Ääni pyytää minua katsomaan itseäni syvälle silmiin ja pohtimaan, mitä olen elämässäni saavuttanut. Mitä minusta jää jäljelle?
Syntyy eräänlainen Hans Castorp -efekti, syvä mielenkiinnon puute alamaailmaa kohtaan.
Lattia täyttyy kuivuneista lehdistä. Huoneeseen astuu itse Thomas Mann. Hän laskee hattunsa yöpöydälle, marssii avaamaan ikkunan ja kertoo, että hoitoni on ohi. Olen vapaa lähtemään. Riisun virtuaalilasit ja kuulokkeet. Olen jälleen tyhjässä huoneessa. Yöpöydälle on ilmestynyt Thomas Mannin jälkeensä jättämä lierihattu.
Teos onnistuu haastamaan ennakkoluuloni virtuaalilaseja kohtaan. En tiedä, mikä nyky-Davosissa oikeastaan vertautuisi paremmin Hans Castorpin kokemiin uutuuselämyksiin kuin teknologia, joka siirtää ihmisen toiseen ruumiiseen, pakottaa tuijottamaan itseään silmiin ja pohtimaan kuolemaa ja manaa lopuksi esiin vielä Thomas Mannin aaveen.
Olen löytänyt uuden vuosituhannen valoanatomian, yhtä aikaa äänilevyyn, röntgeniin ja spiritismiin vertautuvan taianomaisen keksinnön.
***
Loikoilen neljättä päivää parvekkeen lepotuolissa. Makuuasennosta näkee vain neliönmuotoisen kappaleen taivasta ja pienen viivan etäisiä vuorenhuippuja, mutta se ei kokemusta kavenna. Olen jo oppinut seuraamaan hotellin pihan tapahtumia eräänlaisena ääninäytelmänä. Vasemmassa korvassa solisee pieni suihkulähde, oikeassa vuoripuron kohina. Niiden välissä purjehtii satunnaisia ohikulkijoiden keskusteluita, miellyttävästi rahisevia askeleita puutarhan sorapoluilla, baariterassin aurinkovarjojen vienoa lerputusta tuulessa. Silloin tällöin funikulaari saapuu ylätasanteelle tai nytkähtää kohti alamaailmaa kiskot huristen. Vuorenhuipun yllä avautuva taivas tuntuu imevän kaikista äänistä karkeimmat taajuudet, kuin suuressa ja vanhassa tuomiokirkossa, mutta ilman tuomiota.
Mitä pidempään vaakasuoraa elämänmuotoa vaalii, sitä enemmän ympäristön partikulaarit alkavat lähentyä toisiaan, muuttua vuorottelusta ja päällekkäisyydestä ikään kuin suureksi samuudeksi. Suihkulähde sekoittuu puroon, tihkusade kumpaankin näistä. Raidehissin ääntä erehtyy tuon tuosta luulemaan lentokoneeksi tai toisinpäin. Kirjan sivuilta kohoava silmä saa havaita, kuinka vielä äsken etäinen pilvien seitti on ohikiitävässä hetkessä muodostanut läpäisemättömän seinän maiseman eteen. Sitten pilvi vyöryy syliin ja väistyy taas vuoristolaakson kirkkaan loputtomuuden edestä. Erilaiset sameat ja kirkkaat, illusoriset ja todelliset äärettömyydet vellovat yhtenä merenä kuin havainnollistaakseen jotakin itäistä uskonkappaletta.
Taikavuori on toistuvasti julistettu suureksi tutkielmaksi ajan kulumisesta. Tarinassa on pitkiä jaksoja, joiden aikana ei tunnu tapahtuvan yhtään mitään. Romaanin dramaturgiaa voisi verrata suureen tiimalasiin, jossa lasin taakse vangittu hiljaisten hiukkasten massa pysyy suurelta osin liikkumattomana ja ajan kulumisen huomaa vain ”äänettömästä, ohuesta suihkusta”, kuten Mann esinettä luonnehtii Kuolema Venetsiassa -pienoisromaanissa. Hans Castorpin elämä keriytyy toisteisten hoitolaitosrutiinien ympärille, ja kustakin hiekanjyvämäisestä päivästä avautuu pieni ikuisuus.
Loppua kohden tahti kiihtyy. Uutuudet lisääntyvät, elämykset kasvavat, väittelyt kiihtyvät. Kun aika vuorella lähestyy loppuaan, näyttää hiekka imeytyvän kapeasta kaulasta läpi kuin nopeutettuna. Lopulta koittaa vuosi 1914, ja eräs arkkiherttua ammutaan Sarajevossa. Euroopassa käynnistyy ennennäkemätön ”kummitustanssi” ja ”kuoleman maailmanjuhla”, joka häätää uneliaat asukit pois taikavuorelta.
Nykyhetkestä käsin on hankala ymmärtää, kuinka poikkeuksellinen kokemus ensimmäinen maailmansota oli aikalaisille. Historioitsija Eric Hobsbawm on todennut sen merkinneen ”1800-luvun sivistyksen suuren rakennelman luhistumista”. Ranskan vuoden 1789 vallankumouksesta alkanut kehitysuskon aikakausi oli jatkunut Euroopassa yli vuosisadan ajan. Sukupolvi toisensa jälkeen oli elänyt monin paikoin yhtenäisen, suurelta osin rauhanomaisen ja mahdollisuuksiltaan laajenevan elämän. Tämä jatkumo päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Sen ja toisen maailmansodan läpi eläneiden aikalaiskertomuksissa toistuu kokonaisvaltainen katkoksen kokemus.
Hapsburgien Itävallassa kasvanut Stefan Zweig kuvasi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Wienin turvallisuuden maailmaksi, jossa taiteiden ja sivistyksen vaaliminen muodosti elämän perusteet. Sodat pirstoivat kirjailijan käsityksen Euroopasta, historiasta ja omasta elämästään niiden osana. Hän päätyi itsemurhaan toisen maailmansodan aikana. ”Maailma, jossa vartuin, ja tämänpäiväinen sekä näiden molempien välillä ollut ovat mielestäni aivan erillisiä. – – [T]ämänpäiväisen, eilisen ja toissapäiväisen väliset sillat ovat kaikki murtuneet”, hän kirjoitti postuumisti julkaistuissa muistelmissaan.
Tismalleen samaa murtumaa kuvaa Thomas Mannin Taikavuori. Sijoittamalla tarinansa alppihotelliin Mann eristi 1800-lukulaisen Euroopan sivistyskulttuurin viimeiset hetket, asetti ne ikään kuin petrimaljaan häiriötöntä tarkastelua varten. Aivan kuin kirjailija olisi halunnut säilöä katoavan elämänmuodon viimeiset rippeet pakkaseen, eräänlaiseen kulttuuriseen siemenholviin, josta ne voitaisiin historian myrskyjen laannuttua noutaa. Ei liene sattumaa, että sijoituspaikaksi valikoituivat puolueettomuudestaan tunnetun Sveitsin eristyneet huiput.
***
Muutamassa päivässä Schatzalpissa oleskelumme tarkoitukseksi on kohonnut pyrkimys unohtaa kaikki muu. Olemme ilkamoineet huolettomina vuorenhuippujen taianomaisessa viileydessä samalla, kun Eurooppa ympärillämme on kärvistellyt heinäkuun lopun tukahduttavissa helteissä. Nyt vierailu on kuitenkin lähestymässä loppuaan, ja ajatukset on suunnattava takaisin alamaailmaan.
Lähtöä edeltävänä aamuna onnistun katkaisemaan Castorp-eskapismini ja tartun edellispäivän Neue Zürcher Zeitung -sanomalehteen hotellin aulassa. Pääotsikko ei voisi olla alleviivaavampi: Die Party ist vorbei. Juhlat ovat ohi.
Maailmanpoliittista tilannetta on vastikään yritetty verrata vuoden 1914 tunnelmiin. Saksan liittokansleri Olaf Scholz on varoittanut Eurooppaa ”unissakävelemästä” sotaan viitaten Christopher Clarkin tunnetuksi tekemään ilmaisuun. Scholz on myös todennut, ettei aio olla Vilhelm II, Saksan ensimmäiseen maailmansotaan vienyt keisari.
Tällaisia tulkintoja on syystäkin toppuuteltu. Ensimmäinen maailmansota oli hyvin monimutkainen tapahtumaketju, Ukrainan sodalla puolestaan yksi selkeä alkuunpanija, jonka toimia Eurooppa vastustaa harvinaisen yksimielisesti. Vaikka sota laajenisi, tulisimme siihen hyvin erilaisesta maailmasta kuin Hapsburgien Wienissä tai Lyypekin vapaakaupungissa kasvaneet runoilevat sivistysporvarit. Emme siis elä uudelleen ensimmäisen maailmansodan aattoa tai 1800-luvun Euroopan perikatoa.
Die Party ist vorbei. Juhlat ovat ohi.
Silti tuntuu kuin jokin suuri aikakausi lähestyisi loppuaan; epookki, joka alkoi Euroopan selvittyä sodistaan; vanhempieni syntymän aikoihin alkunsa saanut ennennäkemätön hyvinvoinnin ja tasaisen kasvun aikakausi. Se kulki jälleenrakennuksen ajasta vuosikymmeniä kestäneeseen keskiluokan kasvuun, palkkojen ja koulutuksen nousuun, ihmisoikeusliikkeeseen, tasa-arvon ja demokratian laajenemiseen, seksin vapautumiseen, väkivaltarikollisuuden globaaliin vähenemiseen, Euroopan suureen integraatioprojektiin, avaruusseikkailuihin, tietoyhteiskuntaan ja huolettoman kulutuksen ekstaasiin.
Jos Stefan Zweig muisteli keisarillisen Itävallan viimeisiä vuosikymmeniä turvallisuuden maailmana ja eurooppalaisen sivistyksen huippuhetkenä, lienee meilläkin syytä muistella koko tähänastista elämäämme suurena hyvinvoinnin kultakautena.
Mutta nyt, vuosisadan pandemian jälkimainingeissa, Euroopan todistaessa maaperällään turhaa sotaa, tappavien helteiden ja kuivuuden riehuessa ympäri maailmaa, disinformaation ja salaliittoteorioiden kukoistaessa, populismin, fasismin ja puhtaan nihilismin kasvattaessa suosiotaan ja talouskriisien muuttuessa poikkeuksista status quoksi voimme katsoa tuon aikakauden tukipylväiden horjuvan rajummin kuin koskaan epookkimme aikana. Jos ne lopulta kestävätkin, on tulevaisuudesta joka tapauksessa tulossa jotain aivan muuta.
Ei siis liene mikään ihme, jos tällaisessa ilmanalassa taiteilijat kurottelevat kohti vanhojen loiston aikojen siemenholveja. Jäisinkö itsekin vähintään seuraavaksi seitsemäksi vuodeksi taikavuorelle, jos olosuhteet sallisivat?
Voitte olla varmoja siitä. Ainoa mikä minulta oikeastaan puuttuu, on vanha eurooppalainen raha.
Kirjoittaja kiittää Taikea liikkuvuusapurahasta.
Lähdekirjallisuus
Davos – zwischen Bergzauber und Zauberberg. Kurort, Sportort, Kongress- und Forschungsplatz 1865–2015. Toim. Franco Item. NZZ Libro 2015.
Europa auf Kur. Ernst Ludwig Kirchner, Thomas Mann und der Mythos Davos. Toim. Daniel Hess.
Verlag des Germanischen Nationalmuseums 2021.
Hayman, Ronald. Thomas Mann. A Biography. Bloomsbury 1995.
Hobsbawm, Eric. Äärimmäisyyksien aika. Lyhyt 1900-luku (1914–1991). (The Age of Extremes: The Short Twentieth Century, 1914–1991, 1994). Suom. Pasi Junila. Vastapaino 2000.
Mann, Thomas. Taikavuori. (Der Zauberberg, 1924). Suom. Kai Kaila. WSOY 1990.
Mann, Thomas. Tohtori Faustus. (Doktor Faustus, 1947). Suom. Sinikka Kallio. Weilin+Göös 1979.
Valli, Suvi. ”Makuuasento. Lepo ja ikuinen lepo”. Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja. Poesia 2021.
Zweig, Stefan. Eilispäivän maailma. Erään eurooppalaisen muistelmia. (Die Welt von gestern: Erinnerungen eines Europäers, 1942). Suom. Alf Krohn. Gummerus 1945.
Jantso Jokelin on Tampereelta harhautunut vapaa toimittaja ja kirjailija.
Jokelinin essee ja Annastina Haapasaaren valokuvat on julkaistu alun perin Muusat-numerossa (4/2022).
