Kärsimys polttoaineena
Juhani Kenttä kysyy, millaisella toiminnalla voimme vaikuttaa yhteiskunnassa kasvavaan entropiaan. Entropian lisäksi ajan voi nähdä hymninä, jossa kukin nuotti saa merkityksensä sitä ennen ja sen jälkeen tulevista äänistä.
Siunattu tulitikku, joka palaa leimahtavassa liekissä.
Siunattu liekki, joka roihuaa sydämen salaisessa linnassa.
Siunatut sydämet, jotka särkyvät ikiajoiksi kunnian tähden.
Siunattu tulitikku, joka palaa leimahtavassa liekissä.
– Hannah Szenes
Olemme ajasta tehtyjä olentoja, kuvailee teoreettinen fyysikko Carlo Rovelli. Olemme olemassa ajassa ja se luo meille illuusion pysyvyydestä. Tämä on kaiken kärsimyksemme alkulähde. Rovelli muistuttaa ajatuksesta, joka esiintyy jo länsimaisen kirjallisuuden yhdessä varhaisimmista omaelämäkerroista, kirkkoisä Augustinuksen Tunnustuksissa (arvioitu julkaisuvuosi 397–400). Augustinus esittää, ettei mennyttä eikä tulevaa ole tässä ja nyt olemassa, sillä elämme aina vain nykyhetkessä. Voimme kyllä nähdä jälkiä menneisyydestä, mutta ajan kulun kokeminen tapahtuu mielessä. Sisäinen tietoisuus ajasta tarkoittaa, että menneisyys ja tulevaisuus ovat meissä tässä ja nyt.
Tietoisuus ajan kulusta voi tuntua kiroukselta, kun yrittää pystyttää itselleen mielekkään elämän raameja, vaikka maailma ympärillä palaa. Toisaalta jo useampi sukupolvi on ehtinyt ajatella, että elämme lopun aikoja. Silti tulevaisuus on yhä tulematta, ja kärsimyksestä voi tehdä polttoainetta toiminnalle.
***
”Minun täytyi antaa ajan kulua hukkaan todistaakseni, kuinka kovasti minä teinkään töitä.”
Tehching Hsieh on taiwanilaissyntyinen performanssitaiteilija, jonka merkittävin luomiskausi ajoittui hänen aikaansa laittomana maahanmuuttajana New Yorkissa vuosina 1978–1986. Tuolloin hän toteutti viisi vuoden mittaista performanssia, joita kaikkia määrittivät ankarat ehdot ja rajoitteet.
Ensimmäisessä performanssissaan, Cage Piece, Hsieh lukitsi itsensä vuodeksi pieneen puiseen selliin, jossa hän ei saanut puhua, kirjoittaa, kuunnella radiota tai katsella tv:tä. Kerran päivässä hänen yhteistyökumppaninsa toimitti ruokaa, hävitti jätteet ja otti Hsiehistä yhden valokuvan. Outdoor Piecessä Hsieh vietti koko vuoden ulkosalla New Yorkissa, vapaaehtoisesti kodittomana. Yöt hän nukkui makuupussissa ilman muuta suojaa eikä sallinut itselleen edes hetkellistä pääsyä sisätiloihin. Rope Piecessä Hsieh ja hänen vain kolleganaan tuntema taiteilija Linda Montano viettivät vuoden sidottuina toisiinsa 2,4 metrin köydellä. He eivät saaneet koskea toisiinsa, mutta kaikki muu oli luonnollisesti tehtävä toisen läsnäollessa. No Art Piecen aikana Hsieh oli vuoden tekemättä taidetta, puhumatta taiteesta ja ylipäätään kaikin mahdollisin tavoin erossa taiteen vaikutuspiiristä.
Hsiehin performanssien tiukat ehdot tekivät hänen elämästään fyysisesti ja henkisesti hyvin kuormittavaa. Elämä ja taide ovat niissä yhtä katkeamatonta performanssia, josta huomionarvoisen tekee juuri pitkitetty, yhtäjaksoinen kesto. Brittiläinen kuraattori Adrian Heathfield kuvaa, että Hsiehin praktiikassa keskeisin luomismateriaali on aika. Näyttelykuraattorin näkökulmasta Hsiehin työt ovat haastavia, sillä niistä säilynyt aineisto jää lähinnä todistuskappaleiksi tapahtuneesta. Ne ovat jälkiä eletystä ajasta, joka on meille auttamattomasti saavuttamattomissa. Menneisyyden jälkien ja ajan kokemisen välillä on ylittämätön kuilu.
Carlo Rovelli esittää, että universaalin ajan sijaan maailma sisältää suunnattoman monia ”ominaisaikoja”. Jokaisella ilmiöllä ja pisteellä avaruudessa on oma ominaisaikansa. Kumpikaan ei ole ”todellisempi” kuin toinen, vaan pikemminkin niillä on tietyt arvot suhteessa toisiinsa. Samoin kunkin hetken merkitys määrittyy suhteessa sitä edeltäneeseen ja siitä seuraavaan. Augustinuksen ajatus ajan kokemisesta perustuu kokemukseemme musiikista, jossa melodian kukin nuotti saa merkityksensä sitä ennen ja sen jälkeen tulevista äänistä.
Hymni on tietoisuudessamme kokonainen, sillä aika pitää sen koossa sekä muistoina että ennakointeina.
Hsiehin performansseista kaihertavin on Time Clock Piece. Hsieh leimasi studiossaan kellokortin joka ikisellä tasatunnilla. Jokaisen leimauksen yhteydessä taiteilija otti itsestään itselaukaisimella valokuvan, jotka muodostivat vuoden lopussa noin kuuden minuutin elokuvan. Tallenteena se on eittämättä tarkin rekonstruktio sitä vastaavasta performanssista. Elokuvaa katsellessa on silti mahdotonta päästä eroon ajatuksesta: tässäkö kaikki? Kuilu jokseenkin triviaalin taideobjektin ja sen syntymään vaaditun sitoutuneisuuden välillä on valtava. Toisin kuin ajat kodittomana tai selliin suljettuna, armottoman säännöllinen keskeyttäminen kellokortin leimausta varten rikkoo jatkuvuuden, mahdollisuuden kohota olosuhteiden yläpuolelle tai paeta niitä edes keskeytymättömiin unisykleihin.
Toisaalta elokuva heijastaa Hsiehin kokemusta siinä, että kuvien välissä eletyn ajan typistäminen silmänräpäykseksi poistaa näkyvistä kaiken kuormituksen ja esittää ainoastaan leimauksen yhteydessä tapahtuvan läsnäolon. Juuri leimauksen eksplisiittinen tuloksettomuus tekee siitä valtavan latautuneen eleen. Jatkuvan uupumuksen keskellä Hsieh ”työskentelee muttei silmin nähden tuota mitään. Hänen performanssinsa on sisällöistä tyhjennetty ajanjakso. [...] Hän vain seisoo paikallaan tullakseen lasketuksi, pelkkänä läsnäolonsa ojennuksena apparaatille”, Heathfield kuvailee.
Mieleen muistuu Michel Foucaultin tunnettu ajatus panoptikonista modernin yhteiskunnan metaforana; valvovan apparaatin katseen alla toimiva ihminen ei voi nähdä, onko apparaatti miehitetty vai ei, joten hänen täytyy omaksua sen käyttämä valta kaiken varalta. Brittiläinen kuvataiteilija Tim Etchells huomauttaa, että kapitalismin rakenteet heijastuvat Hsiehin töissä, mutta tuottavuus on niissä poistettu sen avainasemasta. Myös Etchells nostaa Time Clock Piecen esiin teoksena, jonka väkivaltaisuus on ilmeistä. Teoksen ytimessä on ”loputon ihmisresurssien sääntely ja seuranta”, siinä kuluva aika silkkaa ”lusittua aikaa”.
Hsiehin taide ei pelkästään kieltäydy tuottamasta taideobjektia kulutettavaksi, vaan pidättäytyy myös monin tavoin kommunikoimasta itseään. Näkyvä osa teoksista on aina vain pintaraapaisu. Montano ja Hsieh nauhoittivat päivittäin C-kaseteille lausuntoja heidän köysiperformanssinsa kulusta, mutta yleisölle on saatavilla vain valokuvat jokaisesta kasetista pelkin päivämäärin merkittyinä. Heathfieldin sanoin Hsiehin taideteokset muodostuvat performanssin ja niiden tallenteiden välimaastossa eivätkä siis ole koskaan kokonaisia.
Hymni on tietoisuudessamme kokonainen, sillä aika pitää sen koossa sekä muistoina että ennakointeina.
Viisiosaisen sarjan jälkeen Hsieh tiedotti 31. joulukuuta 1986, että hän tekisi seuraavan kolmentoista vuoden ajan taidetta, mutta ei toisi sitä millään tavalla julkisuuteen. 1. tammikuuta 2000 hän tiedotti julkisuuteen ainoastaan, että oli pitänyt itsensä onnistuneesti hengissä. Thirteen Year Planin jälkeen Hsieh on eläköitynyt taidealalta. Hsiehin viimeiset performanssit tuovat entistä ilmeisemmäksi sen, että eletty elämä ja luotu taide ovat niissä synkronisia eivätkä välttämättä edes riippuvaisia yleisöstä. Vaikka kukaan ei tule ikinä näkemään teoksia, ovat ne liian tärkeitä jäädäkseen tekemättömiksi.
Hsieh kuvailee tapaansa tuhlata aikaa elämänasenteeksi, jonka avulla hän käsittelee elämän ja ajan absurdia suhdetta. Taideprojektien välissä eletty aika tuntui hänen mukaansa ajanhukalta, mutta taiteen kautta hukattuna, ”taideajassa”, hän löysi sille merkityksen. Hsieh paneutuu mitä suurimmalla hartaudella tutkimaan, kuinka paljon hänen taiteellinen praktiikkansa voikaan tuhlata aikaa. Kysymys jää ilmaan, tekijän ja kokijan välille.
Nykyhetkessä ei voi olla miettimättä, miten itse määriteltyjen rajoitteiden mukaan eletty taideaika on sekin luksusta, johon harvemmilla on varaa. Olisko Hsieh itsekään kyennyt toteuttamaan valtaosaa performansseistaan 80-luvun jälkeisessä New Yorkissa, jossa elämisen kustannukset ovat sittemmin moninkertaistuneet? Sellissä lusittu taideaika on ilmeisin performanssi, jonka puitteissa hänen oli mahdotonta poiketa edes hetkellisesti tavallisen elämän puolelle ja esimerkiksi tienata elantoa. Samalla se on Hsiehin töistä ilmatiiveimpiä; suljettu astia, joka ei pyri kommunikoimaan ulkomaailman kanssa. Toisin kuin 1980-luvulla, nykyihminen on jatkuvan tietoinen ulkomaailman tapahtumista ja sitä häneltä myös odotetaan. Kiihtynyt globaali aika vaatii nopeita reaktioita ja optimoitua käyttäytymistä yksilöltä.
***
Aikaansa seuraava kulttuurityöläinen Suomessa ei ole varmasti välttynyt tiedolta, että Orpon hallitus asetti taiteen ja kulttuurin määrärahoihin yli 20 miljoonan euron lisäleikkaukset vuodelle 2025. Kulttuuritarjonta supistuu, alan työllisyys vähenee ja kansantalous kärsii yleisesti, sillä kulttuuritapahtumat säteilevät aina tuloja myös muille alueille kuten palvelu- ja matkailualalle. Jo nyt jotkut teatterit ja museot ovat sulkeneet oviaan heikkojen rahoitusnäkymien vuoksi, ja todennäköistä onkin, että useampia kulttuurilaitoksia kaatuu pysyvästi. Kun museoiden toimintaa alasajetaan, puhutaan jopa suomalaisen kulttuuriperinnön vaarantumisesta.
Kulttuurin merkitys on kriisissä, niin valtion linjassa kuin monen henkilökohtaisessa kokemuksessa. Kirjailija Mark Fisher kuvaa tulevaisuuden hitaaksi peruuttamiseksi ilmiötä, jossa postmodernin elämän vaatimukset ja resurssien tehostaminen tekevät uuden luomisen ehdoista uhanalaisia. Tilaa innovaatioille on vähemmän, riskejä otetaan vähemmän, ja vanhan materiaalin kierrättäminen on yhä oleellisempaa kulttuurin tekijöiden selviytymiselle. Jäämme jumiin tulevaisuudettomaan, stagnaattiseen kulttuuriin, jossa etsimme nopeita ratkaisuja tutuista ja turvallisista menneisyyden jäänteistä. Aika jatkaa kulkuaan, mutta kehitystä ei tapahdu.
Ei ole yllättävää, jos taiteilija-apurahojen ja kulttuuriavustusten kiristyvät nälkäpelit saavat monet harkitsemaan alanvaihtoa. Titanicin kannella on tilaa vain muutamalle viulistille. Mikä vielä ajaa yksilöä työskentelemään kulttuurin eteen, kun ympäristö tuntuu hylkivän merkityksiä?
Fisher pelkäsi, että olemme jo menettäneet kykymme artikuloida nykyhetkeä. Tarvitsemme luotettavat jäljet menneisyydestä sekä selvästi artikuloidun nykyhetken, jotta voimme luoda tulevaa. Hymnin melodia hahmottuu vasta, kun kokemuksemme ajasta on eheä.
***
Keskellä taas yhden kansanmurhan aikakautta voi löytää itsensä kysymästä, miten oikeuttaa itselleen ajan kuluttaminen, kun samaan aikaan toisten aikaa ryövätään. Aiemmin olisi kenties pidetty järjettömänä yritystä sovittaa yksilön valintoja globaaliin ongelmaan.
Lokakuussa 2024 post-rock-yhtye Godspeed You! Black Emperor julkaisi albumin nimeltä No Title as of 13 February 2024 28,340 Dead. Nimi viittaa ihmisiin, jotka ovat menettäneet henkensä palestiinalaisten kansanmurhassa. Yhtye aloitti tiedotteensa uudesta albumista toteamalla ”Joka päivä uusi sotarikos, joka päivä kukan kukinto” ja perusteli nimeämättömyyttä kysymyksellä ”miten missään eleessä on järkeä, kun pienet ruumiit menehtyvät?” Albumin nimen lukitsemisen ja sen julkaisun välillä kulunut aika kutsuu miettimään, kuinka suureksi uhrien määrä on sittemmin ehtinyt kasvaa. Tätä kirjoittaessa Israelin suorittama kansanmurha on saanut jatkua lähes kahden vuoden ajan.
Kärsimyksen suhteen he eivät koskaan erehtyneet,
Vanhat Mestarit: kuinka hyvin he ymmärsivät
sen aseman maailmassa; miten se tapahtuu
samaan aikaan kun joku muu syö tai avaa ikkunaa tai
vain kävellä löntystää jonnekin
W.H. Auden kirjoitti runonsa Musée des Beaux Arts joulukuussa 1938 vierailtuaan samannimisessä museossa Belgiassa. Auden kuvailee Vanhojen Mestarien teoksia kuten Pieter Brueghel vanhemman maalausta Viattomien lasten murha, joka rinnastaa raamatullisen kertomuksen kuningas Herodeksen surmauttamista poikalapsista ja ympärillä välinpitämättömänä jatkuvan arkisen elämän. Tuskin oli Auden tuolloin tietoinen kaikesta siitä kärsimyksestä, joka oli jo naapurimaassa käynnissä, saatika tuon kärsimyksen syvenemisestä natsi-Saksan aloitettua hyökkäyssodan ja keskitysleirien massiivisen laajentamisen alle vuotta myöhemmin. Brueghelin ja Audenin havainto ei muuttunut, se vain toistui suuremmassa mittakaavassa. Tavallinen elämä jatkoi kulkuaan kylissä ja kaupungeissa.
Miten tällaista saattoi koskaan tapahtua, kysyttiin. Holokaustin muistopäivinä toisteltiin ”never again” ja muistutettiin, että hyvien ihmisten hiljaisuus on vielä pahempaa kuin vähät välittävien välinpitämättömyys. Siispä pitäisimme vastaisuudessa meteliä.
Mutta kun palestiinalaisten kansanmurha alkoi, me pidimme jatkuvaa meteliä eikä se tuntunut auttavan mitään. Huusimme päivästä toiseen, sitten viikosta ja yhä vain kuukaudesta toiseen, että Palestiinassa on käynnissä kansanmurha, mutta Homo economicus vastasi, ettei asia ole niin yksinkertainen, ja jatkoi vain kaupantekoa.
Anarkistikirjoittaja Serafinski tutkii anarko-nihilistisiä piirteitä juutalaisten keskitysleirivankien vastarinnassa teoksessaan Blessed Is the Flame. An Introduction to Concentration Camp Resistance and Anarcho-nihilism (2016). Nimi juontuu juutalaisen runoilijan ja partisaanitaistelijan Hannah Szenesin runosta ”Siunattu tulitikku” (2025). Serafinski esittää, että periksiantamaton toiminta on olennainen anarkisteja ja nihilistejä yhdistävä juonne. Nihilistisen vastarinnan ytimessä on silkka negaatio, lacanilaisesta jouissancesta muistuttava akti. Filosofi Jacques Lacan on kuvaillut jouissancea nautinnoksi, jolla ei ole välinearvoa, se on olemassa vain itseään varten.
Niin ikään Serafinski kuvailee esimerkkejä keskitysleireillä tapahtuneista kapinoinneista tapauksina, joissa vastarinta oli päämäärä itsessään. Elämä keskitysleirillä oli suunniteltu niin täydelliseksi lannistamisen järjestelmäksi, että yhden Auschwitzista selviytyneen mukaan ”olisi ollut mahdotonta luoda huonompia olosuhteita vastarinnalle”. Pelkkä yritys nostaa kätensä ja suojautua tulevalta iskulta nähtiin niin ankarana uhmakkuutena, että jo siitä saatettiin rangaista piinallisella kuolemalla.
Homo economicus vastasi, ettei asia ole niin yksinkertainen, ja jatkoi vain kaupantekoa.
Silti vastarintaa tapahtui. Ei siksi, että vangit olisivat nähneet muiden yritysten onnistuvan, vaan siksi, että tarve siihen syntyi pakottavasta palosta. Kuten Serafinski toteaa, vastarinta sen itsensä vuoksi tapahtuu ilman tunnetta siitä, että henkilöllä olisi tulevaisuutta vallitsevassa järjestyksessä. Vangille vastarinta oli ohikiitävä kokemus ilman materiaalista hyötyä, ainoastaan eksistentiaalinen valinta alistumisesta uppiniskaisuuteen. Näitä vastarinnan tapauksia yhdisti kauttaaltaan puute minkään sortin strategiasta tai toivon ylläpitämisestä; ytimessä oli kapina.
Kuuluisimmassa ja ylivoimaisesti menestyksekkäimmässä kapinassa noin 400 vangin onnistui paeta Treblinkan keskitysleiriltä, mutta heistäkin vain alle 70 selvisi hengissä sodan loppuun. Käytännössä jokainen vastarinnan yritys päättyi osallisten ja usein myös sivullisten vankien massasurmaan. Vastarinta ei siis ollut rationaalista, poliittista taistelua paremman tulevaisuuden puolesta, vaan ymmärrystä olosuhteiden toivottomuudesta ja valinta taistella siitä huolimatta.
***
Tiedetään, että kun Ranskan heinäkuun vallankumouksen ensimmäisenä päivänä koitti ilta, eri puolilla Pariisia kansalaiset ampuivat tornien kellotauluja palasiksi toisistaan tietämättä. Jaettu tietoisuus uuden ajan alkamisesta konkretisoitui siihenastisen ajan pysäyttämiseksi. Nihilistisessä retoriikassa vedotaankin hyökkäyksiin itse aikaa vastaan. Serafinski nostaa esiin Walter Benjaminin käsitteen messiaanisesta ajasta, joka tarjoaa repeytymän kronologisen ajantajun sortavaan moodiin. Messiaaninen aika on historian jatkumon katkaiseva ”irrationaalinen nyt-hetki”, joka lävistää ”kapitalistisen ajan tyhjän kankaan”. Vallitsevaan järjestelmään koodattu usko asioiden kehittymisestä kohti parempaa pidättää meitä toimimasta, mutta suurten mullistusten alla aistittavissa hetkissä aika tiivistyy ja kumouksellisen toiminnan potentiaali kirkastuu.
Aika on kärsimystä, mutta sen hyväksymisessä on avain jouissanceen. Omalla tavallaan Hsiehin taideaika on yhtä pitkää irrationaalisten hetkien ketjua. Jokainen kellokortin leimaus on kieltäytyminen lisäarvon kerryttämisestä, valinta olla osallistumatta koneiston toimintaan. Kussakin hetkessä määrittyy toimijuuden itseisarvo, ei sen tuottavuudesta laskettu välinearvo.
Maailmankansalaisina voimme puntaroida, kuinka arvokkaana pidämme omien elintapojemme pönkittämistä, jos niiden ehtona on väkivaltaisten valtasuhteiden ylläpitäminen. Entä kuinka monesti voi kääntää toisen posken, kun väkivalta kohdistuu itseen; onko kenties 2000 vuotta jälkeen Kristuksen riittävän pitkä aika todistamaan, ettei toisen posken kääntäminen ja rakkauden sanoma ole tarpeeksi? Nikos Kazantzákisin romaanin pohjalta Paul Schraderin sovittamassa ja Martin Scorsesen ohjaamassa elokuvassa Kristuksen viimeinen kiusaus (1988) näemme tulkinnan Jeesus Kristuksesta, joka alun perin avustaa valtion väkivaltamonopolia. Jeesus rakentaa puuseppänä ristejä Rooman imperiumille, jotta he voivat ristiinnaulita juutalaisia. Elokuvan epäilysten ja rimpuilujen myötä hänestä tulee se evankeliumeista tuttu vallankumouksellinen, joka kaataa kauppapöytiä ja kuolee lopulta marttyyrikuoleman.
Ennen kuin Kristuksen viimeisen kiusauksen Jeesus ristiinnaulitaan, hän puolustelee kumouksellisuuttaan sillä, että haluaa muutoksen tapahtuvan rakkauden kautta, ei sodalla. Pontius Pilatus vastaa: ”Sota tai rakkaus, se on yhdentekevää. Sillä ei ole väliä, kuinka haluat asioiden muuttuvan. Ihmiset eivät halua niiden muuttuvan.” Maaherra Pilatus antaa kasvot kapitalistisen realismin paatumukselle, mutta katsokaa, kuinka monet ovat myös heränneet länsimaisen humanismin lumeeseen, kun sivistysvaltiot avustavat Palestiinan kansanmurhaa. Tai katsokaa sitä muutosta janoavaa protestiliikehdintää, joka sikisi Luigi Mangionen ympärille sen jälkeen, kun hänet pidätettiin epäiltynä voittoa tavoittelevan terveydenhuoltoyrityksen toimitusjohtaja-monimiljonääri Brian Thompsonin murhasta.
Jokainen kellokortin leimaus on kieltäytyminen lisäarvon kerryttämisestä, valinta olla osallistumatta koneiston toimintaan.
Palataan vielä ajan luonteeseen muutoksen havainnollistajana. Rovelli osoittaa, miten lämmön virtaaminen osoittaa meille ajan suunnan. Luontaisen sekoittumisen kautta lämpö virtaa aina spontaanisti kuumasta kylmään, mutta jos mikään muu olosuhteissa ei muutu, lämpö ei voi virrata kylmästä kappaleesta kuumaan. Tämä Rudolf Clausiuksen muotoilema teesi on ainoa fysiikan peruslaki, joka erottaa menneisyyden tulevaisuudesta. Toisin sanoen menneisyydessä asiat olivat järjestyneempiä, mutta alkuaineiden uudelleen sekoittuminen tuottaa epäjärjestystä. Lämpö tuottaa korkeamman entropian tilaa eli lisää epäjärjestystä, ja palaminen on siis prosessina kääntämätön. Esimerkiksi bensiini koostuu pääasiassa hiilestä ja vedystä, jotka ovat liittyneet yhteen erityisellä tavalla, mutta ne säilyvät matalan entropian tilassa ellei mikään muutu. Bensiini ei syty palamaan itsestään, kuten ei myöskään riepu bensiinillä täytetyn pullon suulla. Sen sijaan tulitikku voi avata reitin, jota pitkin polttopullo voi siirtyä korkeamman entropian tilaan. Liekki itsessään on siis eittämättä eteenpäin vievä voima, mutta spontaanina tekona sytytetty liekki voi myös puhkaista messiaanisen repeämän kronologiseen aikaan.
Entropian kasvu ei siis ole muuta kuin kaikkialla vaikuttavaa epäjärjestyksen luonnollista lisääntymistä. Ajan suunta vie vain korkeampaan entropiaan. Täten voi myös ajatella, että luonnollisen epäjärjestyksen kasvu tekee tilanteista vähemmän poikkeuksellisia ja erityislaatuisia. Ne ovat benjaminilaisittain nyt-hetkessä luonnollisia.
Tässä ja nyt menneisyys ja tulevaisuus ovat meissä. Jeesus elää edelleen kertomuksena menneisyydestä, mutta tällä hetkellä Jerusalemista käsin johdetaan aikamme törkeimpiä rikoksia ihmisyyttä vastaan. Jossain kohtaa lyöty saavuttaa murtumispisteen, kun rakkaus ja tuleen vastaaminen tulella eivät enää ole eri asioita. Tuntemamme narratiivin lopussa Jeesus kuolee itse rakentamalleen ristille. Sen sijaan Kristuksen viimeisen kiusauksen nyt-hetki on se, kun Jeesus tarttuu itse kirveeseen. Hän ilmestyy erämaasta opetuslapsilleen ja julistaa: ”Johannes Kastaja kastoi vedellä ja hänet tapettiin. Minä kastan tulella.”
Kuten Szenes kirjoittaa: siunattu olkoon tulitikku.
Hannah Szenesin runon suomentanut Timo Suutarinen, W.H. Audenin runon suomentanut Pentti Saaritsa.
Essee on julkaistu lokakuussa ilmestyneessä Keskeneräisyys-numerossa (3/26). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.
Kirjallisuutta
Fisher, Mark. Ghosts of My Life: Writings on Depression, Hauntology and Lost Futures. Zero Books 2014.
Heathfield, Adrian & Hsieh, Tehching. Out of Now. The Lifeworks of Tehching Hsieh. MIT Press 2009.
Rovelli, Carlo. Ajan luonne. (L'ordine del tempo, 2017). Suom. Hannu Karttunen. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 2018.
Serafinski: Blessed Is the Flame. An Introduction to Concentration Camp Resistance and Anarcho-nihilism. Pistols Drawn 2016.
Lisätty tieto julkaisusta lehdessä 3/25 ja Nuoren Voiman tilauslinkki 21.11.2025 klo 17:57.
