Sofia Koistinen
Anorexia mirabilis

Anorexia mirabilis - miksi ruualta odotetaan ihmeitä?

Essee
|
Iida Sofia Hirvonen 
|

1990-luvulla tex mex vei Meksikon hämyisiin saluunoihin ja Creme bonjour -juusto Euroopan mannermaiseen ytimeen. Makuja eksotisoitiin häpeilemättä. Mutta mitä ruokakulttuurille on sen jälkeen tapahtunut? 

 

Steve Jobs söi toisinaan pelkkiä hedelmiä. Tekniikkagurun väitetään välillä eläneen porkkana-omenadieetillä pari viikkoa putkeen. Mitä luonteenlujuutta, lievästi syömishäiriöinen puoleni ajatteli elämäkertaa lukiessa. Dieetillä täytyy olla jotakin tekemistä Jobsin menestyksen kanssa. Yltäkylläisyyden keskellä Jobs sisusti ainoastaan muutamalla huonekalulla, söi askeettisesti ja kielsi lapsiltaan viihdyttävän teknologian käytön. Steve Jobs -mytologian keskellä on koko ajan boksin ulkopuolella ajatteleva poikkeusyksilö, jonka kohdalla eivät tavallisten talliaisten ruokaympyrätkään päde. 

 

Facebookin Quantified self and biohacking -ryhmän jäsenet, yleensä teknologisesta näpertelystä kiinnostuneet miehet, puhuvat intomielisesti milloin minkäkin ruoka-aineksen tai erityyppisten paastojen vaikutuksesta suorituskykyyn. Maskuliininen ruokavalion virittely ja ”suorituskyvyn parantaminen” oikeanlaisella ravinnolla on levinnyt biohakkereiden parista kansan keskuuteen. Lifestyle-bloggarit kertovat tämän tästä ratkaisseensa vatsakivut, päänsäryt ja muut epämääräiset oireet yksinkertaisesti jättämällä viljan, sokerin tai maitotuotteet pois ruokavaliostaan. 

 

Usko siihen, että ruualla voi parantaa suorituskykyä, sairauksia ja muuttaa oman kehon toimintaa elää niin vahvana, että ruokaan on vaikea enää suhtautua neutraalina polttoaineena.  

 

Kun syön tuoreen paprikan, suorastaan tunnen kuinka ihoni kehittää kollageenia, joka pitää minut hehkuvana ja nuoren näköisenä. Ikään kuin hitaan ja luonnollisen rappeutumisprosessin todellakin voisi estää oikealla vitamiinicocktaililla. 

 

*** 

 

Välillä viihdytän itseäni katsomalla 90-luvun lopun elintarvikemainoksia. Tuolloin Marshall McLuhanin ajatus koko maailman muuttumisesta yhdentyneeksi ”maailmankyläksi” oli muuttumassa todellisuudeksi. Eurooppa yhteni ja maailma tuntui pienenevän tietoverkon avulla. Ruokakulttuuriinkin tulvi vaikutteita kaukaa. Naistenlehdissä kirjoitettiin innostuneesti tex mexistä, sushista ja kasvisruuasta. Innostus ja ihmeentuntu välittyivät mainonnan räikeästä eksotisoinnista: Maroc-appelsiinit veivät suoraan Pohjois-Afrikan kuumiin, pimeisiin öihin. Kun Creme Bonjour -purkki tuotiin pöytään, tavallinen iltapala muuttui hienostuneeksi ranskalaiseksi cocktail-tilaisuudeksi. Ristorante-pizza oli matka Roomaan, aitoon italialaiseen pitseriaan, joka tietenkin sijaitsi valaistun Colosseumin edessä.  

 

90-luvun maailmankylämentaliteetti oli kuitenkin kaukana viattomasta. Feministiteoreetikko Sara Ahmed on kirjoittanut siitä, kuinka ruoka-analogia on osa etnisyyden ”eksoottiseksi” rakentamisen prosessia. ”Monikulttuurisia aterioita” nauttivat länsimaiset ja valkoiset. Ne vahvistavat nimenomaan länsimaisen subjektin toimijuutta ja pelkistävät toiseuden kulutettavaksi, mausteiseksi elämykseksi. Ahmedin mukaan eksoottiset ja oudot ruuat sisäistetään länsimaisten kuluttajien ruumiseen jonain erilaisena mutta sulauttamiskelpoisena. 

 

2000-luvun alussa tortillat olivat erikoista ”tex mexiä”, trippi Meksikon hämyisiin saluunoihin. Äiti suhtautui lähtökohtaisesti epäilyksellä kaikkeen ”etniseen” ruokaan. Riski oli, että kaukaa tuodut ainekset aiheuttaisivat yllättävän allergiakohtauksen tai jotain muita arveluttavia seurauksia. Muistan, kuinka isäni osti yhden chilin veroisen miedon kastikkeen sijaan kahden chilin mittaista ”medium”-salsaa. Tuijotimme koko perheen voimin purkkia ja mietimme, uskaltaako tuohon koskea.  

 

Söin tulista kastiketta ja ajattelin, että minusta tulee aikuisena ennakkoluuloton maailmankansalainen, joka ei pelkää käyttää mausteita tai maistaa kaukaisten keittiöiden makuja.  

 

Nyt olen aikuinen, enkä koe muuttuneeni kosmopoliitiksi ruuan suhteen. Mielestäni on junttimaista fiilistellä Madventures-henkisesti oman ruokavalion ennakkoluulottomuutta. Toivon, että elämäni pyörisi mahdollisimman vähän ruuan ympärillä. Kaiken järjen mukaan pitäisi varmaan ryhtyä vegaaniksi. Ympäristö- ja eläinoikeusperusteet ovat kiistattomia. Vegaanius on helpompaa kuin koskaan, mutta en jaksa innostua ruokavaliosta edes sen vertaa, että saisin kuukauden vegaanihaastetta ”suoritettua”. Yksi (teko)syy olla ryhtymättä kasvissyöjäksi on se, että pelkään, etten jaksaisi panostaa ruuan ravitsevuuteen ja saisin jonkun puutostilan. Pelkään, että vegaaniksi ryhtyminen olisi alitajuntani salajuoni hankaloittaa syömistäni. 

 

Parikymppisenä söin mahdollisimman askeettisesti ja jos aterian väliin jättämällä pystyin säästämään opiskelijabudjetistani, tein niin. Olin niin usein nälkäinen, etten enää tunnistanut näläntunnetta, ainoastaan romahduttavan heikotuksen joka iski sen jälkeen kun en ollut syönyt koko päivänä muuta kuin kahvia. En urheillut koskaan ja kilot putosivat kuin huomaamatta. Vasta myöhemmin, kun kuukautiseni loppuivat ja lääkäri sanoi, että ne kyllä palaisivat normaaliksi, jos vain lihoisin pari kiloa, säikähdin ja tajusin, että käyttäytymiseni ei ollut askeettista vaan itseasiassa anorektista. 

 

En enää syö lihomisen pelossa ”liian vähän” tai mahdollisimman kevyesti. Silti minusta on rasittavaa, että joka päivä pitäisi keksiä mitä söisi, hankkia ruokaa ja huolehtia, että se on riittävän ravitsevaa. Toisinaan poikaystäväni saattaa huomautella sellaisia asioita, kuten ”tiesitkö, että mustaherukoissa on XX kertaa enemmän C-vitamiinia kuin appelsiinissa” ja sitten ostamme pussikaupalla mustaherukoita ja syömme niitä joka ilta jugurtin kanssa. Jugurtissa on probiootteja, jotka pitävät suoliston bakteerikannan hyvänä. 

 

Perjantai-iltana teen pastaa sitruunakastikkeella, parmesaanilla ja juon punaviiniä. Lauantaina haen take away- thaimaalaista. Pad thai tofulla on ihan hirmu hyvää, kun tofunpalat ovat juuri sopivan kiinteitä! Sunnuntaina mietimme poikaystäväni kanssa, mitä ruokaa tekisimme. Ostamme tortillapohjia, avokadoa, chiliä, paprikaa ja tex mex -maustettua härkistä. Teen kastikkeen kaura-fraichesta, valkosipulista, limestä ja korianterista. Päätämme tehdä tortilloja pian uudestaan. 

 

Arkisin syön yhä suurinpiirtein joka ilta illalliseksi ruisleipää, avokadoa, kananmunia, suklaata ja jugurttia, enkä kaipaa vaihtelua. Syön edelleen moneen kaveriini verrattuna suhteellisen askeettisesti enkä ikinä ruokahifistele, mutta silti syön paremmin kuin koskaan. 

 

*** 

 

Ossi Nymanin Röyhkeys (2017) on romaani työttömyydestä ja kasvutarina työttömästä kirjailijaksi. Palkkatyötä välttelemällä voi keskittyä lukemiseen ja taiteeseen. Kasvutarinan taustalta voi lukea myös syömishäiriökertomuksen. Kirjan päähenkilö välttelee työn lisäksi ruokaa. Hän oikeastaan pitää itseään Steve Jobsin kaltaisena poikkeusyksilönä, ”parempana” kun tavalliset työssäkäyvät ihmiset. 

 

Kun Röyhkeyden päähenkilö syö Chicken Havaiji  -pizzan ennen Bruce Springsteenin keikkaa Turussa, hän kokee harvinaisen hyvänolontunteen.  

 

”Laitoin palasen suuhun ja se maistui hyvältä ja oli juuri sopivan lämpöistä.” 

 

”Tuntui, että vatsa täynnä kaikki oli paljon helpompaa.” 

 

Konserttireissulla on pakko humputella ja syödä ulkona kun ei kehtaa laittaa ruokaa toisten nurkissakaan. Kertoja syö sämpylää torikahvilassa, ja huomaa, kuinka ilmassa leijailee ruskea kastike, joka saa olon tuntumaan siltä kuin olisi ”jonkun keittiössä”. Pitseriassa kertoja kokee ristiriitaa, kun hän alkaa verrata omaa tilannettaan omistajan tilanteeseen. 

 

”Omistaja oli opetellut suomen kielen ja käynyt kursseilla ja tehnyt pitkiä päiviä, ja nyt hän elätti itsensä ja monta työntekijää pizzeriallaan ja maksoi veroja Suomen valtiolle. Minä seisoin siinä keskellä arkipäivää ja minusta tuntui, että omistaja arvasi minun olevan työnvälttelijä joka eli hänen rahoillaan.”  

 

Ristiriidasta huolimatta kertoja ei tunne syyllisyyttä pitseriassa olemisestaan. Päinvastoin, hän tietää hyvin voivansa käyttää valtiolta saamansa rahat halutessaan epäterveelliseen ruokaan. Ehkä tämä on sitä ”röyhkeyttä”. Kertoja katselee pitserian muita asiakkaita, lihavia ihmisiä, jotka näyttävät surkeasti siltä kuin olisivat pudonneet sosiaalisen elämän ulkopuolelle. Hän ei tunne kuuluvansa heidän joukkoonsa. Ruumiillinen kokemus erottaa hänet syrjäytyneisyydestä ja rappiosta. Kertoja pyöräilee, elää kurinalaisesti eikä käytä ollenkaan päihteitä. Hän pakottaa itsensä syömään pitsan kokonaan, koska kolikot on käytettävä bussilippuihin eikä uusien eväiden ostamiseen. Turun reissu on juhlaa, jonka jälkeen kertoja palaa arkeen, johon eivät kahvilasämpylät tai pitsat kuulu. 

 

Röyhkeydessä kuvataan päähenkilön metamorfoosia satakiloisesta entisestä amisopiskelijasta tulevaksi kirjailijaksi. Kertoja ihastuu älykkötyttö Heidiin, joka lukee kirjoja, joissa ei ole tarinoita ja pitää laihoista ja riutuneen näköisistä pojista. Päähenkilö alkaa elää pakastevihanneksilla, näkkileivällä ja lukea kirjoja. 

 

”Lahdenmäki laihtui ja luki klassikoita, eikä kukaan häirinnyt hänen rauhaansa. ----Tuuli painoi paidan tiukasti häntä vasten ja hän näki kuinka hänen vatsansa oli painunut kuopalle. Hän painoi enää 65 kiloa, ja saattoi nyt asioida sellaisissa merkkiliikkeissä, joiden vaatteet eivät olleet hänelle aiemmin mahtuneet. Kellarihuoneessa ei ollut peiliä, mutta Lahdenmäki katseli ruudun heijastuksesta sitä ihmettä, jonka hän oli itselleen tehnyt.” 

 

Tapahtumakulku muistuttaa tositv-ohjelmia, kuten Suurin pudottaja, jonka osallistujat muutetaan juntista salonkikelpoisiksi ennen kaikkea laihduttamisen kautta. Iltapäivä- ja naistenlehtien otsikoissa kerrotaan myös tarinoita laihdutuksen ihmeellisestä voimasta. Lihavuus on merkki paitsi köyhyydestä, myös yleisestä epäluotettavuudesta ja itsekurin puutteesta. Laihduttaminen on avain yhteiskuntakelpoisuuteen ja menestykseen. 

 

Ruumis on yhteydessä yhteiskuntaluokkaan. Tätä kirjoittaessani Helsingin kaupungin sosiaalityössä on ehdotettu ruoka-avun muuttamista vastikkeelliseksi. Ruokakassin saisi jatkossa, jos osallistuisi “Yhteinen pöytä” -ruokailuun tai esimerkiksi ruuanlaittokurssille. Taustalla on ajattelumalli, jossa köyhän ei uskota kykenevän huolehtimaan ruumistaan tai tekemään järkeviä kulutusvalintoja.  

 

Pakolliselle uraohjauskurssille Röyhkeyden kertoja on tehnyt evääksi pastasalaatin, jossa on fetaa, kurkkua ja salaatinkastiketta, jonka eräpäivä on jo mennyt. Kurssipäivän aikana kertojan ajatukset harhailevat pastasalaatissa ja siinä, pysyykö se jääkaapista ottamisen jälkeen yhä syömäkelpoisena. Oppilaitoksen kahviossa kertoja katsoo vitriinissä olevia pullia, patukoita ja sokerisia limonadeja ja tuntee tyytyväisyyttä siitä, ettei voi eikä oikeastaan edes halua ostaa niitä.  

 

Askeesi ja anoreksia yhdistää päähenkilön epämääräiseen ”taiteellisuuteen” ja ”puhtauteen”, johon hän tuntee klassisesti ja kliseisestikin olevansa kosketuksissa. Kertoja kokee yhteenkuuluvuutta taiteellisen kurssikaverinsa Annan kanssa, joka elää kurssipäivän läpi parin banaanin voimin.  

 

Työstäkieltäytyminen on eräänlaista puritanismia, korkeampaa henkisyyttä, keskiluokkaisesta yltäkylläisyydestä kieltäytymisestä.  

 

*** 

 

Amerikkalaistaiteilija Jenny Holzer kirjoittaa Inflammatory Essays -teoksessa:  

 

Skeleton says, ’My safety is in slightness, my pride is denial. My victory is no gluttony, no guilt.’   

 

Holzer käsittelee tekstiteoksessaan vallankäyttöä, kuluttamista ja sosiaalista kontrollia. Usein ruuastakieltäytyjää tavataan syyllistää kysymällä, miten fiksu ihminen voi olla tuollainen nirppanokka, ”ajattele nyt nälkiintyviä lapsia Afrikassa”. Tekstissä Holzer kuitenkin löytää anoreksian taustalta empatian ja länsimaisen ihmisen itsensä syyllistämisen. 

 

Your skeleton cries, ’I make no demands, I am ashamed of my needs, I am unworthy. I'm aware of those more deserving, those with prior and urgent claims to food.’ 

 

Filosofi Simone Weil näännytti itseään, työskenteli maanisesti ja nukkui sängyn sijaan lattialla. Weil piti syömättömyyttään poliittisena uhrauksena. Toisen maailmansodan aikana hän kieltäytyi syömästä enempää kuin uskoi, että Saksan valloittamat ranskalaiset saivat syödäkseen. Itsensä näännyttäminen oli osa Weilin altruistista praktiikkaaa.  

 

Weil oli inspiroitunut katoliseen mystiikkaan liittyvästä pyrkimyksestä ylittää ruumis kärsimyksellä. Keskiajalla katolilaiset naiset eläytyivät Kristuksen kärsimyksiin ristillä näännyttämällä itseään. Pitkään kestäneen paaston katsottiin täyttävän ihmeen tunnusmerkit, ja ilmiötä kutsuttiin nimellä anorexia mirabilis. Ihmiset saattoivat kerääntyä katsomaan ”ihmettä”, naista joka ei tarvinnut ruokaa. Nämä itseään näännyttävät ihmenaiset eivät yleensä pystyneet jatkamaan suoritustaan kauaa… 

 

Keskiajan spirituaalisen laihduttamisen on arveltu johtuneen aikansa kapeasta naiskuvasta. Jos nainen ei halunnut synnyttää, ruumiin rääkkääminen uskonnon nimissä saattoi olla ainoa keino paeta kehoon sidottua kohtaloa. Weilin pakkomielteistä laihduttamista saattoi puolestaan pitää psyykkisenä reaktiona sodasta johtuvaan stressiin. Anoreksia voi olla kaoottisessa tilanteessa tapa muodostaa elämään rauhoittavia rakenteita ja rutiineja. Weil kuoli 34-vuotiaana kroonistuneesta anoreksiasta johtuvaan sydänkohtaukseen. 

 

Weilin tavoin Nymanin kirjan päähenkilön ruuanvälttelyä voi toisaalta pitää jonkinlaisen passiivisen protestin keinona, keinona pitää kiinni valitusta työttömyydestä. Työtön voi keksiä pienelle ja vastikkeelliselle sosiaaliturvalle parempiakin käyttökohteita kuin omakustanteiset lounaat koulutuskeskuksessa. Vaikeita kirjoja lukeva luukasa ei lopulta enää kelpaa siihen ruumiilliseen työhön, mihin hän on itsensä kouluttautunut. 

 

Röyhkeyden lopussa kertoja on muuttanut Helsinkiin tyttöystävänsä kanssa. Hän on syönyt lounaaksi tyttöystävän valmistamaa perunaa ja ruskeaa kastiketta. Saman ruskean kastikkeen tuoksu tuntui romaanin alussa vain outona aavistuksena ”jonkun keittiöstä”. Elämästä on tullut kilpailua, jossa Helsinki on korkein taso. Päähenkilö oli kokenut luokkanousun, jonka seurauksena hänestä on tullut lämpimiä aterioita syövä, tavoitteellinen ihminen. Tavallaan hän tuntee surua siitä, että on menettänyt tietyn ”puhtauden”, joka liittyi työttömyyteen. Tämä puhtaus liittyy pikemminkin askeettiseen elämäntapaan, joka erottaa kertojan työssäkäyvien ihmisten haluista ja stressin aiheista. 

 

*** 

 

Trendi-lehden ruokakolumnisti Suvi Kesäläinen kirjoitti huhtikuun numerossa, että smoothiebowlien ja pastellisävyisten Instagram-ruokien maailma ei voisi inspiroida häntä vähempää. Ruokakuvien esteettisyys saa Kesäläisen kaipaamaan ”yksinkertaisten klassikoiden” pariin ja tekemään suklaamoussea. Juttu on kuvitettu eteerisellä kuvalla suklaamousse-kulhosta, joka herättää mielikuvia eleganteista pariisilaisista iltapäiväkutsuista. Yksinkertaisuuden tavoittelu voi olla pyrkimys paeta ruokakuvien ylitodellista spektaakkelimaailmaa, jossa ulkonäkö on makua tärkeämpää eikä simulaatiota ja todellisuutta voi enää erottaa toisistaan. Spektaakkelia ei voi kuitenkaan paeta. Autenttisuutta tavoitteleva minimalismi on sekin yksi spektaakkelin muoto, ja yritys erottautua.  

 

Jutun kuvituksena oleva kuva suklaamousse-kulho herättää halua olla ”juuri tuo ihminen”, joka järjestää ystävilleen mutkattoman elegantteja illanistujaisia, joissa syödään aitoa suklaamoussea. Onnistunut instagram-kuva mitataan ylipäätään tykkäyksillä. Mainostajat ja sisältöyhteistyökumppanit puolestaan ovat kiinnostuneet nimenomaan siiitä, kuinka paljon kuva herättää katsojassaan halua kuluttaa. Minäkin haluan tuollaisen paidan, tuollaisen vartalon, tuollaiselle joogatunnille, just tuonne ravintolaan syömään smoothiebowlia, joka on koristeltu orvokinkukilla. Mistä tätä saa? 

 

Harry Salmenniemen ”Fantastinen salaatti”[1] -novelli kuvaa humoristisen ällöttävästi tyhjänpäiväistä ruokahifistelydiskurssia ja pakkoa kokea kaikki samaan aikaan. Pitää olla terveellistä, jännittävää, tuttua, erikoista, yksinkertaista, maittavaa, yllättävää ja monipuolista. Lautaselta löytyy kaikkia mahdollisia salaatteja, kaaleja, vihanneksia ja eksoottisia hedelmiä. Kun koko kasvikunta on käyty läpi, lautaselta alkaa löytyä ”aliarvostettuja juustoja ja lihoja”, kuten metsoa.  

 

”Siinä on jylhä maku, kuin söisi metsäistä kansallismaisemaa. Metson maku on niin täyteläinen että minua melkein itkettää sen äärellä. Aluksi ajattelin laittaa myös karhunlihaa, mutta sitten se alkoi tuntua liioitellulta. Toivottavasti sen poissaoloa ei maista.” 

 

Salaisuus on silti yksinkertaisessa kastikkeessa, jonka reseptiä ei paljasteta.  

 

Salmenniemen novellin lukeminen tuntuu siltä kuin katsoisi monta päällekäin laitettua Instagram-ruokakuvaa samaan aikaan. Lautaselta löytyy pääosin terveellisiä aineksia ja lähiruokaa. Nämä kaikki saavat Salmenniemen novellissa irvokkaan muodon, koska kaikkea on liikaa, vaikka salaatin syöjä vakuuttelee, että kaikkea on juuri sopivasti.  Metson syöminen tuntuu ”kansallismaiseman” syömiseltä, juustoja on niin paljon, että niistä on saatu aikaan ”pienimuotoinen juustonäyttely”. Novellissa on painajaismainen tunnelma, vaikka siinä ei tapahdu mitään kamalaa.  

 

”Fantastinen salaatti” muistuttaa 1600-luvun hollantilaisten mestareiden Vanitas-maalauksia. Näissä maalauksissa yltäkylläisten herkkujen ja notkuvien pöytien yllä pörrää kärpäsiä tai kuvat näyttävät muuten vain siltä, että ruuat ovat laitettu pöydälle pilaantumaan. Hekumallisen yltäkylläiset asetelmamaamalukset olivat lopulta moralistisia muistutuksia kuolevaisuudesta. Saarnaajan kirjassa todetaan, että ”vanitum vanitas et omnia vanitas”. Maallinen nautinto, hienoin, eettisin ja fantastisin fine dining ruoka-annos on katoavaista. Vaan mikä yhdistäisi meidät ikuiseen? Taide? Hengellinen valaistuneisuus? Ehkä eivät nekään. Ehkä ikuisuutta ei kannata etsiäkään. Mikä olisikaan osoitus patologisemmasta kuolemanpelosta, kuin usko siihen, että oikeaoppisella syömisellä voisi välttää kuolevaisuutensa.  ”Fantastinen salaatti” muistuttaa meitä vanitas-maalausten tavoin siitä, että vaikka kuinka kilpailisimme keskenämme elämäntyyleillämme, kuolema kohtelee kaikkia tasapuolisesti. Kerrassaan fantastista.