Brutalismi ja runo käyvät yhteen
Merihaassa järjestetty runokävely todisti, että usein hyljeksityt lajit vahvistavat toisiaan.
Facebookin The Brutalism Appreciation Society -ryhmässä on tällä hetkellä yli 200 000 jäsentä. Liityin joukkoon joitakin vuosia sitten. Postasin sinne kerran kuviani Suomen brutalistisimmasta kaupunginosasta, Helsingin Merihaasta. Vartin päästä brittiläinen mies postasi omat Merihaka-kuvansa, jotka hakkasivat kompositioltaan, kuvakulmiltaan ja terävyydeltään mennen tullen omat säälittävät otokseni. Mietin, että mitä ihmettä britti on tehnyt Merihaassa, kunnes tajusin hänen olevan brutalismituristi.
Herman Raivio, Turvaton tila (”Poissaolon arkkitehtuuri”)
Koska yleinen näkemys suurista betonirakennuksista on jo kauan ollut, että ne ovat sietämättömän rumia, olen jo pari vuosikymmentä julistanut brutalismin ilosanomaa. Suuri rumuus on subliimia, elämän arkiset puitteet ylittävää – ja samalla niitä ylittämättömällä tavalla kommentoivaa. Arjen harmaus saa erilaisia sävyjä, jos sitä makustelee Merihaan kaltaisessa betonilinnakkeessa.
Uskon ennen kaikkea arkeen, en niinkään juhlan välkkeeseen, ja luulen että sen vuoksi halusin viettää esimerkiksi edelliset syntymäpäiväni nimenomaan Merihaassa.
Suuren modulaarisen rakennussuunnitelman suojassa koen olevani turvassa. Mutta jos asuisin Merihaassa, olisin liiankin turvassa. Esivandalisoitujen betonipintojen sisällä elämästä puuttuu juuri se vaaran tuntu, jota ne ulkopuolelleen heijastelevat.
Kerran, noin kymmenen vuotta sitten, menin internetiin, ja huomasin että en todellakaan ollut betoni-intoiluni kanssa yksin. Sama kokemus on ollut kollegallani, kriitikko Herman Raiviolla, jonka essee ”Poissaolon arkkitehtuuri” käsittelee kansainvälistä betonibrutalismi-intoilun nousua.
Nousu on ollut samanaikainen itse ilmiön laskun kanssa, kun brutalistisia rakennuksia ympäri maailmaa on purettu ennen näkemätöntä tahtia. Raivion mielestä verkossa jaettu betoniporno ja brutalististen kohteiden maaninen valokuvaaminen on oire ilmiöstä, jonka ranskalainen ajattelija Roland Barthes määritteli teoksessaan Valoisa huone: valokuva ei ole merkki kuvan läsnäolosta vaan poissaolosta.
Arjen harmaus saa erilaisia sävyjä, jos sitä makustelee Merihaan kaltaisessa betonilinnakkeessa.
Valokuvan kohde on kuollut. Myös betonibrutalismi on kuollut, vaikka betonirakennuksia edelleen näyttääkin kohoavan siellä täällä. Tämä tosiasia, jota ihmiset eivät suostu tunnustamaan, saa heidät intoilemaan betonista internetissä.
Ihmiset ympärilläni, tässä tapauksessa muinaiset kirjallisuudenopiskelijat, jotka päivittelevät nykyrunouden rumuutta tai vaikeutta, synnyttävät minussa samankaltaisen reaktion kuin kohtaamani betoniviha. Heitä kaikkia enemmän kuin runofaneja minun on kiittäminen siitä, että runous on nykyään niin paljon elämässäni läsnä.
Siispä kun huomasin, että Runokuu-festivaalilla tänä vuonna on keksitty yhdistää Merihaka ja runous, halusin tietysti olla paikalla. Niin halusi noin 70 muutakin ihmistä, joille Merihaka näyttäytyi syksyä jo enteilevässä loppukesän tuulessa kauneimmillaan.
Kaupunkiympäristön tutkija Juha Vuorinen (ei pidä sekoittaa samannimiseen kirjailijaan) vastasi omien sanojensa mukaan kävelyn proosallisesta osuudesta, eli tarjoili tarkkaa tietoa yhtä hyvin arkkitehtuurin pienistä ja suurista yksityiskohdista – Merihaan rakentamisajan (1973–1986) yhteiskunnallisesta todellisuudesta kuin Merihaan tulevaisuudesta Kruunusiltojen ja parin uuden toimistorakennuksen kupeessa. Runoilija Joel Mäkipuro puolestaan luki alueelle hämmentävän hyvin istuvaa Periferia-runokokoelmaansa, jota itse olin aiemmin lukenut ennen kaikkea kotikaupunginosani Laajasalon valossa. Helsingin kantakaupungin ainoana kokonaisvaltaista suunnittelua edustavana alueena juuri Merihaka on oikea paikka Mäkipuron futuristis-sosiologisille, yhteiskuntasuunnittelun kielenkäyttöä parodioiville runoille.
Vaikka olen viettänyt paljon aikaa Merihaassa ja fiilistellyt sen arkkitehtuurin yksityiskohtia, silmät aukesivat Vuorisen kuvailujen perusteella esimerkiksi Merihaan keskellä olevan liikekeskuksen hienoudelle. Sen ylväs pylväsrakenne ja värimaailma ovat kuulemma länsisaksalaisen arkkitehti Peter Bieberin parodiaa Le Corbusierin sekä muiden brutalismin luojien keskeisistä töistä.
Avartava ja vehreä oli myös näkymä portailta Merihaan ”laaksoon”, jossa on leikkipaikka ja palloilutila. Näkemys tilan puolijulkisuudesta, joka hämmentää monia alueella vierailevia (minne saa mennä?) sekä erityisesti modulaarisuudesta, jossa parkkipaikan mitta (2,5 m x 3) heijastuu myös autokannen yläpuolisissa rakenteissa, olivat erityisen tervetulleita ja selkeyttivät Merihaan kokonaisuutta ainakin omassa mielessäni.
Vuorinen kiinnitti myös huomiota siihen, miten öljykriisin vuoksi Merihaan rakentaminen venyi. Alue ei ole niin yhtenäinen tai täsmällinen kuin alkuperäisessä suunnitelmassa, ja esimerkiksi myöhemmissä arkkitehti Unto Toikkasen suunnittelemissa rakennuksissa raaka brutalismi on saanut väistyä tapettimaisen betoninkäsittelyn tieltä.
”Kokonaiset sisäiset puistot” aukesivat Mäkipuron sijoitellessa kummallisia ”entiteettejään” Merihaan rakenteiden sisään. Ehkä alueen tulevaisuus onkin kummallisempi kuin Vuorinen väitti.
Runokuu on käynnissä 25.8. asti. Tutustu ohjelmaan!
Kuvat:
1 & 2: Tarja Sahlstedt & Anna Kallio
3: Vesa Rantama
