Jurassic Park

Dinot vs. patriarkaatti - Jurassic Park ja lihansyönnin kulttuuri

Essee
|
Kati Aakkonen
|

Klassikkoelokuva Jurassic Park hämmentää ja inspiroi edelleen. Sen maailmassa liha on normi, osa miehistä hallinnan maailmaa. 

Susan Sontag on esittänyt, että valtavirran scifielokuvien vetovoima perustuu osittain siihen, kuinka tyylikkäästi ja elävästi ne kykenevät kuvaamaan ihmisen haavoittuvaisuuden. Koska elokuvissa korostuu aistillisuus ja ruumiillisuus, ne tekevät sen Sontagista vaikuttavammin kuin kirjallisuus. 

Jurassic Parkia (1993) katsoessa voi kuvitella oman tuhonsa fyysisemmin kuin lukiessa romaania, johon se perustuu. Elokuvassa dinosauruksia pidetään omaisuutena, ihmisen luomana tuotteena, jota käytetään rahantekoon. Olennot kuitenkin kieltäytyvät jäämästä huvipuistonähtävyydeksi ja alkavat tilaisuuden tullen hajottaa paikkoja. Dinosaurukset osoittavat ihmisen, maskuliinisen valkoisen heteromiehen, haavoittuvaisuuden ja ajavat hänet ydinperheen ihanteineen lopulta saarelta. Tieteiselokuvat ovat samaan aikaan voimannäyte tuhoa vastaan ja kuvaus kaiken ihmisen rakentaman hauraudesta. Tämä hauraus koskee myös kulttuurisia käsityksiä.   

 

Lihaa syöviä lajeja 

Jurassic Parkissa joukko vieraita lähtee testaamaan John Hammondin (Richard Attenborough) kaukaiselle saarelle rakentamaa puistoa, jonka tärkein vetonaula ovat elävät dinosaurukset. Mukana on kolme tutkijaa, asianajaja ja Hammondin lapsenlapset. Epäonnisten sattumusten seurauksena dinosaurukset pääsevät vapaiksi eikä niitä erityisemmin kiinnosta, että ihminen on kuvitellut olevansa luomakunnan herra. 

Ennen katastrofia Jurassic Parkin hahmot suhtautuvat luontoon käyttötavarana. Geeniteknologialla vaikutetaan ekosysteemeihin, dinosaurukset suljetaan aitauksiin nähtävyydeksi, lehmät, vuohet ja meribassit päätyvät jonkun ruokalistalle. Ihmisten ja dinosaurusten ruokalistat muistuttavat toisiaan, ja lajien lihansyönti rinnastetaan useammassa kohtauksessa. Lounasaikaan raptoriaitaukseen nostetaan elävää, ammuvaa lehmää. Alan Grant (Sam Neill) kysyy, mitä tapahtuu. Hammond ilmoittaa, että raptoreita ruokitaan. Miltei samaan hengenvetoon hän jatkaa: ”Alejandro’s prepared a delightful menu for us. Chilean seabass I believe.” Aitauksesta kuuluu repimisen ja kamppailun ääniä, ja lopuksi esiin nostetaan tyhjät ja revityt valjaat. Kamera kuvaa vierailijoiden kauhistuneita katseita. Hammondin hyvään tuuleen kohtaus ei vaikuta. Hän kysyy: ”Well, who’s hungry?” Kommentin on tarkoitus osoittaa, että raptoreiden ruokahalussa on jotain huvittavaa ja että vieraiden reaktio siihen on liian herkkämahainen. 

Raptoreiden aitauksesta jatketaan suoraan lounaalle. Ellie Satlerin (Laura Dern) eteen katetaan taidokas annos (oletettavasti) meribassia, ja hän katselee sitä huonovointisena. Muutkaan eivät koska lautasiinsa, mutta vain Satlerin, ainoan naisen huoneessa, ilme kuvataan. Ei näytä siltä, että raptoreiden ateriointi vaikuttaisi miesten ruokahaluun. 

Lihan syömisen asettaa suoraan kyseenalaiseksi toinen lapsihahmoista, teinityttö Lex (Ariana Richards). Vierailijat ovat kierroksellaan tyrannosauruksen aitauksen kohdalla. Petoa yritetään houkutella aidan viereen ja näkyville nostetaan elävä vuohi. Lex on järkyttynyt. Mitä vuohelle tapahtuu, ei kai sitä syödä? hän kysyy. Asianajaja Donald Gennaro (Martin Ferrero) tuijottaa vuohta kuin hypnotisoituna ja vastaa: ”What’s the matter, kid? You never had lamb chops?

Gennarolle vuohen syöttäminen dinosaurukselle on sama kuin ihminen syömässä illalliseksi kyljystä. Siinä ei ole mitään erikoista eikä varsinkaan kauhisteltavaa: jos ihminen syö vuohia, miksei tyrannosauruskin. Ja ihminenhän syö vuohia, paitsi esimerkiksi Lex, joka vastaa närkästyneenä, että sattuu olemaan kasvissyöjä. Lex järkyttyy dinosauruksen ruokatottumuksista, koska hänestä lihansyönti ei ole itsestään selvä oikeus. Hahmolla ei asemansa takia ole paljoa uskottavuutta, onhan hän teini-ikäinen tyttö. Lexin kauhistuksen rinnalla kuvataankin hänen veljensä peittelemätöntä innokkuutta nähdä väkivaltaa, eikä Gennarokaan saa katsettaan irti kuolemaa odottavasta vuohesta. Kohtaus näyttää osoittavan, että tytöt voivat kasvaa empaattisiksi, poikien kohdalla se ei ole niin toivottavaa, ehkä ei edes mahdollista. 

 

Kasvissyönnin kulttuurinen vaikeus 

Lihansyönnin vastustus tai vieroksunta varataan siis elokuvassa naisille, kun taas miesten ruokahalu pysyy tasaisena ja eläinten kuolema näyttäytyy hyvänä viihteenä. Edelleen lihansyönnin kulttuuri on sukupuolittunutta, ja kasvissyönti on yleisempää naisten ja muunsukupuolisten kuin miesten keskuudessa. Feminismin klassikoksi nousseessa Sexual Politics of Meatissa (1990) Carol J. Adams osoittaa, kuinka feminismi ja kasvissyönti ovat kulkeneet jo pitkään käsi kädessä. Kasvissyönnin valitseminen on vaikeampaa miehille, koska lihansyönnin kuvataan olevan osa maskuliinisuutta ja maskuliinisuuden jotain, mihin miesten on pyrittävä. 

Adamsin teos näyttää, kuinka länsimaisessa kulttuurissa nainen ja syötäväksi tarkoitettu liha rinnastetaan ja samaistetaan toisiinsa. Adams uskoo, että tämä samaistaminen tekee naisille helpommaksi olla kasvissyöjiä: yksi alistettu ryhmä ymmärtää toista. Tämä voi selittää myös sen, miksi kasvissyönti ja veganismi ovat niin yleisiä muunsukupuolisten keskuudessa. Esineellistäminen, fragmentaatio ja kuluttaminen kohdistuvat (enimmäkseen) eläimiin ja naisiin. Eläimen ruumiin käyttäminen ruoaksi ja ihmisen itsekkääksi nautinnoksi on väkivaltainen teko, joka edellyttää, että olentoa ei ajatella tuntevana ja yksilöllisenä, vaan objektina.

Kaisa Karhu kirjoittaa pro gradu -tutkielmassaan lihamainosten sukupuolittuneisuudesta, että ruokavalion valinnalla rakennetaan identiteettiä ja osoitetaan kuulumista ryhmään. Miehen rooliin länsimaisessa kulttuurissa kuuluu hallinta. Lihan syöminen kertoo vallankäytöstä kahdella tavalla. Toisen olennon käyttäminen ravinnoksi tarkoittaa, että on välineet hallita muita. Se kertoo myös uskosta oikeuteen käyttää muita. Lihansyöjät, olivat he mitä sukupuolta tahansa, eivät tee valintaansa homogeenisistä syistä. Muun muassa yksilölliset mieltymykset, erilaiset eettiset näkökannat ja erilainen suhde vastuuseen ohjaavat ihmisten syömistä. Syömisen (sukupuolittuneet) kulttuurit ovat kuitenkin yksilöllisten eroavaisuuksien takana helpottamassa ja vaikeuttamassa valintojen tekemistä. Yksittäiseen valintahetkeen ei usein liity tiedostamista tai pohdintaa eikä vallan kokeminen siten välttämättä liity päivittäiseen toimintaan. Lihansyönti selittyy usein tottumuksella, ei tietoisena tekona, mutta tämä johtaa pohtimaan, mitä on tottumuksen takana. Yhtenä vaikuttajana näen kulttuuriset käsitykset ihmisestä ja sukupuolesta. 

Länsimaiseen kulttuurin ytimessä on edellaan ajatus ihmisestä luonnon yläpuolella ja käsitys miehestä hallitsemassa ja käyttämässä valtaa omiin itsekkäisiin tarkoitusperiinsä. Näiden käsitysten muuttaminen poistaisi turhan ongelmallisuuden kasvissyönnin valitsemisesta. Ja epäilemättä helpottaisi muutenkin miehenä olemista. Monet vegaanimiehet ovat kertoneet, että lihansyönnistä kieltäytyminen on ollut keino irrottautua tietynlaisesta tavasta olla mies. Esimerkiksi empaattisuutta ei pidetä osana perinteistä maskuliinisuutta, joten mieheksi kasvatetuille voi olla vaikeampaa ajatella muiden olentojen näkökulmia. Kasvissyönnin valitseminen kuvataan usein Jurassic Parkin tapaan naisten tunteellisena valintana. Tämä vahvistaa valinnan sukupuolittuneisuutta ja typistää valinnan takana olevia perusteluja. 

 

Kuolleet ja paloitellut 

Karu totuus on, että valtaosa ihmisen kohtaamista eläimistä on kuolleita ja paloiteltuja, ruokaa. Siksi suhde eläimiin, niin kauan kuin lihansyönti on yleistä, tarkoittaa myös suhdetta ruokaan ja syömiseen. Jurassic Parkissa lihan syöminen ja eläinten käyttäminen ravintona esitetään tavanomaisena. 1990-luvun alussa lihansyönnin problematisointi ei ollut yleistä, mikä ehkä selittää sen, kuinka avoimesti elokuva ilmaisee uskonsa oikeuteen käyttää eläimiä ravintona. Sittemmin lihansyönnistä on tullut politisoitunut kysymys ja se täytyy tavalla tai toisella oikeuttaa. 

Aitaukseen nostettavaa ammuvaa lehmää ei enää näytetä vuonna 2015 ilmestyneessä Jurassic World -elokuvassa, sarjan neljännessä. Siinä valtavaa indominus rexiä ruokitaan kuolleella härällä. Aitaukseen nostettu ruho on verisyydessään ja paljaudessaan ruma ja kauhistuttava, mutta se ei enää nyljettynä ja paloiteltuna näytä eläimeltä. Esseisti Antti Nylén kirjoittaa siitä, kuinka ihmiset eivät syö sikaa tai vasikkaa, vaan irti leikattuja paloja, jotka nimetään uudelleen kinkuksi ja sisäfileeksi. Eläinten käsittelyssä irrallisuudella ja uudella nimellä halutaan muuttaa todellisuutta. Tai syötäviä eläimiä kutsutaan tuotantoeläimiksi. Historiantutkija Noora Kotilainen huomioi lihatuotteiden mainontaa käsittelevässä artikkelissaan, että termillä pyritään tekemään lehmien ja sikojen elämän tarkoitukseksi tuotanto. Ne eivät ole lajeina tai yksilöinä yksilöllisiä, vaan osa tuotantoprosessia, josta seuraa mahdollisimman kliinisesti pakattua ravintoa kauppoihin. 

Sisäfileellä tai aitaukseen nostetulla ruholla ei enää ole elämää ja ääntä, vaan olento on pelkistetty tarkoituksenmukaisuuteen: ravinnoksi. 2010-luvulla on poliittisesti korrektimpaa ja eettisesti vähemmän ongelmallista näyttää elokuvassa koukusta roikkuva verinen lihamöhkäle kuin elävä olento, josta on tulossa suupala. Lihansyöntiä itsessään ei olla valtakulttuurissa osoitettu kestämättömäksi tai tuomittu, on vain huomattu tarve kääriä se erilaiseen pakettiin. Jurassic Parkissa lihansyönnin rumin puoli vielä tuodaan esiin: ravinnoksi käytetään eläviä olentoja, jotka ovat liikkuneet ja äännelleet ja herättäneet elävyydessään hahmoissa ja yleisössä empatiaa. Tähän verrattuna nyljetty ja paloiteltu eläin on groteskiudessaankin helpompi käsitellä.  

Valtavirtaelokuvat ovat usein siloittelemattomia aikansa tuotteita. Myös Jurassic Park kertoo jotain hyvin rehellistä syntyhetkensä kulttuurista. Se ei pyri peittämään sensitiivisyydellä sitä, minkä se olettaa olevan yleisölle itsestään selvää. Geenimuuntelu ja eläinten käyttäminen huvitukseksi herättää pohdintaa, mutta eläinten syöminen hetkauttaa vain teinityttöä. 

 

Naaraslisko haastaa hegemonian 

Se, millaiseksi syöminen kuvataan, tuottaa käsityksiä syömisestä ja ruoasta. Näin elokuvatuotanto voi vaikuttaa välillisesti ruuan tuottamiseen esimerkiksi vahvistamalla lihansyönnin normatiivisuutta. Perustelematon tottumus peittyy teoksissa itsestäänselvyyden taakse. Elokuvissa hahmot syövät lounasta, kokoontuvat perheillallisille ja käyvät romanttisilla treffeillä ravintoloissa. Useimmiten lautasella on pihviä, kalkkunaa tai possua, ja jos joku valitsee kasvisvaihtoehdon, se täytyy erikseen mainita. 

Jurassic Park vahvistaa maskuliinisuuden ja lihansyönnin yhteyttä, mutta kuin epähuomiossa raottaa lihaksi mielletyille vapauden mahdollisuutta. Elokuvassa hallinta on illuusio, sirkustemppu. Dinosaurukset, hirviömäiset naaraat, osoittavat puistoa ylläpitävän rakennelman heikkouden ja naurettavuuden. Näin Sontagin käsittelemä scifielokuvan tuhon estetiikka ulottuu koskettamaan kulttuurisia käsityksiä. Tältä osin elokuvan ristiriitaisuus on jäänyt kalvamaan mieleeni. Se korostaa heteronormatiivisen ydinperheen pelastavaa voimaa, mutta samalla ihastelee naaraspuolisia hirmuliskoja, joita ihmisen on perusteltua pelätä.  

Feministiset kulttuurintutkijat Laura Briggs ja Jodi Kelber-Kaye kritisoivat elokuvassa naisen liittämistä naarasdinosaurusten kautta hallitsemattomaan ja primitiiviseen. Siitä voitaisiin tehdä essentialistinen johtopäätös, että nainen on miestä lähempänä luontoa ja hallitsemattomana tarvitsee jonkun kontrolloimaan itseään, joten kritiikki on perusteltua. Heiltä jää kuitenkin huomaamatta valta, joka hallitsemattomalla olennolla on. Hallitsematon on dinosaurusten tapauksessa myös hurja ja itsenäinen.Jos ne eivät olisi uhka vallitsevalla järjestykselle, niitä ei tarvitsisi sulkea aitauksiin tai kasvattaa pelkäämään. Patriarkaatin alistamien hyväksikäyttöä ei oikeuta mikään luonnollinen järjestys. Vallan rakenteet ovat mielensisäisiä, vaikka ilmenevät materiaalisina. Niiden vastustaminen vaatii asenteen muutosta, hirviöiden röyhkeää uskoa oikeuteensa kieltäytyä hyväksikäytöstä.  

Populaarikulttuuri antaa edelleen harmittavan harvoja tilaisuuksia alistettujen todelliselle voimaantumiselle. Siksi mietin usein, pitäisikö vain ottaa kaikki irti siitä, mitä saa. Jurassic Parkin yksi keskeisin hahmo on tutkijanainen, jonka on pätevyydestään ja rohkeudestaan huolimatta ilmaistava mielipiteensä hennolla äänellä, käyttäydyttävä kainosti ja haettava vakuutusta mieheltä. Sitä vastoin dinosaurukset näyttävät houkuttelevalta roolimallilta. Mitä jos ajattelijana ja feministinä yrittäisin olla enemmän kuin hävytön hirmulisko? 

Scifistä kirjoittava Ryan Britt ehdottaa, että valtavirtaelokuvista voisi ottaa niiden hyvät puolet huonoista huolimatta. Takapajuisuuden takaa löytää toisinaan jotain progressiivista.  Tällainen suvaitsevaisuus on houkuttelevaa, vaikkakin ongelmallista. Jurassic Park vahvistaa monia haastamista vaativia käsityksiä. Silti karismaattisten hirviöiden ihailu (tylsän) ideaalikuvan sijaan tuntuu vetoavalta ja vapauttavalta. Kuin huomaisi kunnollisen ja jäykän perhepotretin takarivissä ilkikurisen serkun, joka on onnistunut ujuttamaan kuvaan törkeän käsimerkin. Asetetuista odotuksista löytyy särö, joka avaa tilan uusille mahdollisuuksille. 

Entäpä lihansyönti ja sukupuoli? Jos lihansyönnin kulttuurin muodostumisen taustalla vaikuttavista voimista yksi on valta, voi sitä hakea muualta kuin toisten hallitsemisesta. Kirjallisuudentutkija Maria Lassén-Seger ei määrittele valtaa vain keinona hallita, vaan vallan saaminen voi tarkoittaa mahdollisuutta saavuttaa toimijuus. Tullakseen subjektiksi objektin sijaan, on oltava valtaa vastustaa. Jurassic Parkissa ”liha” päättää olla välittämättä muiden suunnitelmista. Se päättää hallita itse itseään, siitähän voimaantumisessa on kyse.  Ei vallasta toisten yli, vaan vallasta vastustaa alistamista ja päättää omasta elämästään. Sukupuolittunutta kuvaa syömisestä ei tarvitse toisintaa, vaan voi tarttua kulttuurissa itsestään selvinä esitettyihin käsityksiin ja pyrkiä löytämään säröt, joita ne lyövät omaan pintaansa. 

  

  

Lähteet 

Adams, Carol J. 1990. The Sexual Politics of Meat. A Feminist-vegetarian Critical Theory. New York: Continuum. 

Briggs, Laura & Kelber-Kaye, Jodi I. 2000. ”’There is No Unauthorized Breeding in Jurassic Park’: Gender and the Uses of Genetics.” NWSA Journal, 12:3. Baltimore: Johns Hopkins University Press, 92—113. 

Britt, Ryan 2015. ”The Birds, the Bees, and Barbarella.” Teoksessa Luke Skywalker Can’t Read and Other Geeky Truths. New York: Plume, 11—20. 

Karhu, Kaisa 2012. Lihan ja tuotantoeläimen muuttuvat merkitykset mainonnassa 1970–2010-luvuilla. Pro gradu -tutkielma. Sosiologia. Tampereen yliopisto. 

Kotilainen, Noora 2015. ”Puhdasta, suomalaista, nationalistista lihaa”. Teoksessa Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.): Eläimet yhteiskunnassa. Helsinki: Into, 37—56. 

Lassén-Seger, Maria 2006. Adventures into Otherness. Child Metamorphs in Late Twentieth- Century Children’s Literature. Turku: Åbo Akademi University Press. 

Nylén, Antti 2000. ”Gastronomian fantasiamaailma ja lihan sukupuolipolitiikka.” Ylioppilaslehtihttp://ylioppilaslehti.fi/2000/11/essee-gastronomian-fantasiamaailma-ja… 

Sontag, Susan 1966. ”The Imagination of Disaster.” Teoksessa Against Interpretation, and Other Essays. New York: Farrar, Straus & Giroux, 209—225.