pyellowblue, Flickr
Onnellisten planeetta

Dostojevskin utopia onnellisten valtakunnasta

Essee
|
Jari Olavi Hiltunen
|

Vuonna 1877 Fjodor Dostojevski oli 56-vuotias. Luonnostellessaan pääteostaan Karamazovin veljekset hän julkaisi parikymmensivuisen fantasia- ja scifi-novellin Naurettavan ihmisen uni. Miksi Dostojevski lähti kirjoittamaan viimeiseksi jääneeseen novelliinsa spefi-tekstiä, avaruustarinaa ja utopiaa?

 

Naurettavan ihmisen uni (Son smešnogo tšeloveka) alkaa synkissä tunnelmissa. Minäkertoja on onneton mies, joka asuu kirjailijan kotikaupungissa Pietarissa. Voimakkaisiin itsemurha-ajatuksiin vaipunut kertoja törmää kadulla yksinäiseen ja kodittomalta vaikuttavaan tyttöön. Tyttö yrittää saada miestä mukaansa, mutta mies karkottaa tytön kauemmaksi karjaisemalla ja palaa kotiinsa.

Kertoja on suunnitellut jo kuukausia ampuvansa itsensä. Tytön tavattuaan mies kuitenkin huomaa luopuneensa itsemurha-ajatuksista. Mitä hänelle merkitsevät ventovieras tyttö, häpeä tai mikään muukaan? Hän päätyy ajattelemaan, että elämä, maailma ja ihmiset ovat hänen varassaan, ikään kuin riippuvaisia hänestä:

”Voisi suorastaan sanoa, että maailma oli luotu vain minua varten: jos ampuisin itseni, maailmaakaan ei enää olisi, ei ainakaan minun kohdallani. Puhumattakaan siitä, että kenties kenenkään kohdalla ei tulisi olemaan mitään minun jälkeeni ja koko maailma sammuisi heti kun minun tietoisuuteni olisi sammunut, sammuisi kuin aave, kuin vain minun tietoisuuteeni ympätty varuste ja haihtuisi pois, sillä kenties koko tämä maailma ja kaikki nämä ihmiset ovatkin vain minä yksin.”

Tekstijakso havainnollistaa Dostojevskin voimakasta uskoa ihmisen teoista tai ansioista riippumattomaan arvoon. Ehkä kirjailija kirkastaa samalla jälkipolville omaakin arvoaan, jonka merkitystä hän on silloin tällöin tullut vakavasti pohtineeksi – varsinkin silloin kun toistuvat moraaliset kompuroinnit ovat tuottaneet suuria tunnontuskia.

Dostojevski vaivuttaa kotiinsa palanneen naurettavan ihmisen uneen. Sen alussa mies on samassa huoneessa kuin aiemmin, ja ampuu itseään kuolettavasti.

Päättyykö kertomus tähän? Ehei, tästähän kaikki vasta alkaa.

 

***

 

Naurettavan ihmisen unessa minäkertoja on kuolleenakin tietoinen ympäristöstään ja kokee hautajaisensa ja hautaamisensa. Kosteassa ja tunkkaisessa arkussa mies ahdistuu ja alkaa rukoilla Kaikkivaltiasta avuksi. Sitten tuntematon hahmo avaa hänen hautansa ja tempaa hänet pois. Mies nousee saattajansa kanssa ylös avaruuteen. Kosmisella matkalla ennenkokemattomat tunnetilat valtaavat hänet:

”Vaistosin äkkiä, ettei minua halveksittu eikä minulle naurettu eikä minua edes säälitty ja että matkallamme olisi tuntematon, salaperäinen päämäärä, joka koski ainoastaan minua.”

Naurettavan ihmisen uni julkaistiin huhtikuun 1877 kirjana Kirjailijan päiväkirjassa, suositussa aikakauskirjassa, jota Dostojevski julkaisi vuodesta 1876 kuolemaansa saakka eli vuoteen 1881. Novellin reaalimaailmassa ei tunnu olevan mitään hyvää, mutta kertojan siirryttyä fantastiseen maailmaan kaikki näyttää arvokkaalta.1

Kirjailijan päiväkirjassa ilmestyi Naurettavan ihmisen unen lisäksi muitakin kirjailijan fantasianovelleja.2 Dostojevskin vakiintuneelle lukijakunnalle oli mojova yllätys, että hän ryhtyi vanhoilla päivillään fantastisten kertomusten kirjoittajaksi. Niihin kuitenkin tiivistyi useita piirteitä hänen tuotannostaan. Etenkin kirjailijan viimeiseksi fantasianovelliksi jäänyt Naurettavan ihmisen uni kokosi yhteen kerrontaratkaisuja ja teemoja, jotka yhdistävät myös hänen suurromaanejaan. Samalla myytti onnellisista ihmisistä sai Dostojevskin tuotannon loppuvaiheissa erityistä huomiota, kun kirjailija lähti kehittelemään sitä pääteokseensa Karamazovin veljekset (1880).

Dostojevskiin perehtynyt neuvostoliittolainen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin 3 näkee Naurettavan ihmisen unen malliesimerkkinä menippolaisesta satiirista.  Se käyttää mielikuvituksellista fantasiaa totuuden etsimisen ja koettelemisen apuvälineenä. Fantasialla on siis aatteellinen päämäärä: uppo-oudot miljööt ja ihmeteot tuovat esille idean, uskomuksen tai filosofian todellisen luonteen ja merkityksen. Menippolaisen satiirin henkilökuvaus on nimellistä, sillä tavoitteena on testata ideoita, ei ihmisiä.4

Dostojevski käyttää unen taiteellisia mahdollisuuksia laajasti ja monivivahteisesti. Bahtinin mukaan unet saavat merkittävän roolin monessa Dostojevskin teoksessa, kuten Rikoksessa ja rangaistuksessa (1866), Idiootissa (1869), Keskenkasvuisessa (1875) ja Karamazovin veljeksissä (1880). Näissä romaanihenkilö näkee niin sanottua kriisiunta, jonka jälkeen hän syntyy uudelleen, uudeksi ihmiseksi. Samanlaista kerrontaratkaisua on näytelmissään käyttänyt muun muassa William Shakespeare.

Myös ajan ja paikan vääristely on tyypillistä Dostojevskille. Bahtinin mukaan kirjailija käyttää tuotannossaan verraten harvoin ankaran eeppistä aikaa, vaan kerronta keskittyy enemmän kriisipisteisiin, murroskohtiin ja katastrofeihin. Uniulottuvuus antaa kirjailijalle mahdollisuuden kehitellä henkilöilleen toisenlaista, unelmanomaista elämää.

Kenties juuri tämä ajoi Dostojevskin juuri menippolaisen satiirin käyttäjäksi. Genressä oli mahdollista hypätä alkeellisen empiirisen todenmukaisuuden, pinnallisen järkevän logiikan sekä ajan ja paikan säännönmukaisuuksien ylitse, kuten seuraavassa Naurettavan ihmisen unen katkelmassa:

”Kaikki käy niin kuin unessa aina käy, kun hypätään ajan ja paikan, olemassaolon ja järjen lakien yli ja pysähdytään vasta kohdissa, joista sydän uneksii.”

Dostojevskin fantasia on Naurettavan ihmisen unessa menippolaisen satiirin omaleimainen muunnos, sen parodia. Voiko ajatella, että kirjailija halusi viimeisellä fantasianovellillaan pöyhiä vanhaa kirjallisuudenlajia pohjia myöten ja esittää korjatun version siitä? Bahtinin mukaan menippolainen satiiri on kuin antiikin sanomalehtikirjoitusta: se vastaa terävästi aikansa päivänkohtaisiin ideologisiin kysymyksiin tai arvostelee poliittisia tai yhteiskunnallisia oloja. Menippolaisena satiirina Naurettavan ihmisen uni korostaa paitsi perimmäisiä elämänkysymyksiä (mistä me tulemme, mihin olemme matkalla, miksi olemme elossa), myös antiikin ja keskiajan klassisia mysteerejä ihmiskunnan kohtalonpolusta (maallinen paratiisi, syntiinlankeemus, sovitus).

Dostojevskia suomentanut ja tutkinut Tiina Kartano näkee samoin kuin Bahtin satiirin hyvin tärkeänä kirjallisuudenlajina Dostojevskille. Kartanon mukaan satiirin valitseminen lajityypiksi mahdollisti Dostojevskille murtautumisen sopimattomana, pahana, tuomittavana ja torjuttuna pidetyn alueelle. Hän tiesi, etteivät hänen lukijansa Venäjällä voineet sulattaa liian vakavahenkistä yhteiskuntakritiikkiä; se olisi kääntynyt kirjailijaa vastaan ja lukijat olisivat ottaneet hänen teoksiinsa etäisyyttä. 5

 

***

 

Naurettavan ihmisen unessa minäkertojan matka kosmoksen halki päätyy Maan kaltaiselle planeetalle, jota valaisee Auringon kaltainen tähti. Planeetan asukkaat muistuttavat ihmisiä mutta ovat onnellisia ja synnittömiä. He eivät pelkää mitään, koska heillä ei ole pelättävää. Merkillisintä on se, että he eivät pelkää edes kuolemaa vaan kuolevat hymyillen, rakkaidensa ympäröiminä. Onnellisten valtakunnan asukkaat tietävät pääsevänsä kuoleman jälkeen vielä parempaan maailmaan.

Bahtinin mukaan Naurettavan ihmisen uni on Dostojevskin keskeisten teemojen universaali tietosanakirja. Kertomus on tiivistetty ja lakoninen taideteos, jossa yhdistyvät sekä kirjailijan filosofia että hänen taidenäkemyksensä. Bahtinin havainnot ja lopputulema näyttävät korostavan tutkijan ihailua kirjailijaa kohtaan: Bahtinille Dostojevski on kuin malliesimerkki aidosta, ideaalista taiteilijasta, jonka tuotannosta selittämätön nerokkuus paistaa kuin kirkas tähti yötaivaalla.

Dostojevski yhdisteli tuotannossaan tietojaan antiikista, ortodoksista saarnaa sekä rippiä eli tunnustusta. Monet novellissa esiintyvistä aiheista vaivasivat kirjailijaa koko hänen elämänsä ajan. Unelma ihmiskunnan harmonisesta, yhteisestä tulevaisuudesta oli Dostojevskin kirjailijantyön johtoajatus, joka ajoi häntä vastustamattomasti kuvaamaan hyvän voittoa pahasta, totuuden voittoa valheesta, oikeudenmukaisuuden voittoa epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmisyyden voittoa epäinhimillisestä.

Jonkinasteinen naurettavuus (tai hulluus) on luonteenomaista hyvin monille Dostojevskin sankareille. Hullu henkilö edustaa tavallaan alkukantaisuutta, ihmiskunnan kokonaisuuden ydintä, josta muut, ”järkevämmät” aikalaiset ovat erkaantuneet. Hulluus oli kirjailijalle tietyllä lailla historiallista, ainutkertaista, siksi merkillepantavaa.

Korostuneemmin kuin muussa Dostojevskin tuotannossa, Naurettavan ihmisen unen minäkertoja on täysin tietoinen omasta naurettavuudestaan. Hän onkin outojen näkyjensä ja kokemuksiensa ambivalentti tulkki ja profeetta, jossa ei ole pisaraakaan naiiviutta ja joka tiedostaa itsensä ja kaiken terävästi. Oman totuutensa riivaamia yksinäisiä päähenkilöitä riittää Dostojevskin muissakin kirjoissa (esimerkiksi Rodion Raskolnikov ja Ivan Karamazov).

Minusta on olennaista, että Naurettavan ihmisen uni ilmestyi juuri Kirjailijan päiväkirjassa, eikä esimerkiksi novellikokoelmassa. Dostojevski oli novellin syntyaikoina erityisen kiinnostunut yhtäältä yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja toisaalta ihmisen psykologian havainnoinnista ja kuvaamisesta. Kirjailijan päiväkirjan 20-30-sivuisista kuukausijulkaisuista muodostui jatkumo, joka paitsi teki kirjailijasta koko lukutaitoisen kansan kirjailijan Venäjällä, myös kirkasti hänen sanomaansa.

Niin kuin suomentaja Olli Kuukasjärvi on todennut, Venäjä eli 1870–1880-luvuilla murrosaikaa, jota sävyttivät isot yhteiskunnalliset muutokset.6 Myös maaorjuuden lakkauttaminen 1863 johti pitkäkestoisiin seurauksiin. Teollisuusmiesten ja lakimiesten vaikutusvalta kasvoi tuolloin niin suureksi, että Dostojevski reagoi siihen Päiväkirjassaan. Hän näki, että entinen maailma ja järjestys olivat peruuttamattomasti ohitse, mutta itsekkyys, kyynisyys ja yhteiskuntaluokkien väliset jyrkät erot eivät suinkaan olleet kadonneet maaorjuuden lakkauttamisen myötä. Päinvastoin, ne olivat voimistuneet.

Kuukasjärven mukaan monet venäläiset joutuivat tuolloin lopun aikojen tunnelmien valtaan, mikä johti voimakkaaseen materialismiin: mammonaa koetettiin haalia kokoon entistä enemmän ja jopa häikäilemättömillä tavoilla. Venäläiset kokivat mahdottomaksi löytää yhteiskunnallisessa murrosvaiheessa yksinkertaisia vastauksia kompleksisiin kysymyksiin. Tämä hämäsi monet ihmiset turvautumaan yksioikoisiin johtopäätöksiin ja ratkaisuihin. Itsemurhat ja juoppous lisääntyivät, ja perinteinen perheyhteisö tuli entistä hauraammaksi.

Tällaisessa tilanteessa Dostojevski koetti löytää lukijoidensa mielet kolmella tasolla tai tavalla. Yhtäältä hän kirjoitti Päiväkirjaansa journalistisella otteella tekstejä, joissa hänen poliittiset ja ideologiset sanomansa olivat selvästi esillä. Toiseksi Dostojevski julkaisi fantasiakertomuksia, joissa hän puhui varsinkin ihmisen psykologiasta mielikuvituksellisen novellikerronnan keinoin.7 Kolmanneksi Dostojevski syventyi kirjoittamaan Karamazovin veljeksiä, jossa hänen elämäntyönsä ydin kristallisoitui inhimillisen pahuuden ongelman monitasoisena pohdiskeluna.      

 

***

 

Bahtin havaitsi Dostojevskin henkilökuvauksessa erikoisen piirteen, joka kulkee läpi koko romaanituotannon: päähenkilöille luodut kaksoisolennot. Tämä esiintyy selvimmillään Dostojevskin alkutuotannon pienoisromaanissa Kaksoisolento (1846), jossa päähenkilö törmää ilmiselvään kaksoisolentoonsa ja saa tästä karmean riesan. Kirjailija sepitti myös suurten kehitysromaaniensa päähenkilöille kaksoisolentoja, vastakohtapareja, joiden kanssa käydyt vuoropuhelut kasvattivat henkilöitä uudelle tasolle.

Naurettavan ihmisen unen päähenkilö löytää kaksoisolennot, vastakkaiset vastinparit jopa Auringolle ja Maalle ja kysyy salaperäiseltä saattajaltaan:

”Ovatko tällaiset toistot mahdollisia maailmankaikkeudessa, onko luonnonlaki todella tällainen? Ja jos tuolla on Maa, onko se samanlainen Maa kuin meidän, täsmälleen samanlainen, onneton ja surkea, mutta kallis ja ikuisesti rakastettu, joka herättää tuskallista rakkautta kaikkein kiittämättömimmissä lapsissaankin, kuten meidänkin maamme?”

Päähenkilön itsemurha-ajatusten myötä puolestaan syntyy dostojevskilaisittain hyvin yleinen juonne, jossa seurataan itsemurhaa edeltäviä viimeisiä tunteja. Ne täyttyvät moraalisista kokeista, jotka ovat olleet tyypillisiä myös menippolaisille satiireille. Esimerkiksi surullinen tyttö on novellin tulkinnan kannalta merkittävä. Lapsen tuska ilmentää Dostojevskilla ihmiskunnan tuskaa universaalilla tasolla ja helposti ymmärrettävässä muodossa. Lapsen kärsimys on kirjailijan kestoaiheita romaanista toiseen. Kuvia loukatuista tai kärsivistä lapsista esiintyy esimerkiksi Sorretuissa ja solvatuissa (Nelli), Rikoksessa ja rangaistuksessa (Svidrigailovin itsemurhaa edeltänyt uni), Riivaajissa (Stavroginin tunnustus), Ikuisessa aviomiehessä (Liza) ja Karamazovin veljeksissä (Iljušetška).

 

***

 

Naurettavan ihmisen unen utopia kestää novellikertojan unessa vuosikausia. Sitten se särkyy – naurettavan ihmisen ansiosta.

Eräänä päivänä naurettava ihminen näet opettaa onnen maan asukkaita valehtelemaan. Tapahtuu kuin Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa: ihmiset oppivat ylpistymään, huijaamaan, pelkäämään ja vihaamaan. Pian ensimmäinen ihminen murhataan ja syttyy jopa sotia.

Naurettava ihminen kehottaa järkyttyneenä onnen maan ihmisiä unohtamaan pahuutensa ja palaamaan entiseen onneensa. He eivät kuitenkaan suostu. Kuka nyt haluaisi vaihtaa uutta tietoisuuttaan vanhaan?

Kartano näkee Naurettavan ihmisen unen teemoilla selviä yhteyksiä saksalaiseen varhaisromanttiseen F. W. J. Schellingin filosofiaan. Hänen mukaansa Naurettavan ihmisen unessa viittaa Schellingin suuntaan ennen muuta se, että kertoja lupaa onnellisten maassa eläville ihmisille uuden kuolemanjälkeisen elämän vielä paremmassa maailmassa.

Tämä idea on kuin suoraan Schellingin absoluutin metafysiikasta, jossa maailmanaikakaudet seuraavat toistaan entistä paremmiksi ja kirkkaammiksi muuttuneina. Pahaa ei kuitenkaan voida kokonaan poistaa: siellä missä on hyvää, on aina oltava pahaakin. Schellingin mielestä hyvä ja paha eivät ole toisistaan erillään, vaan esiintyvät monesti yhdessä, kuin toistensa vastapainoina. Dostojevski ei piirrä mustavalkoisia henkilöitä, vaan tuo heistä esille sekä kauneuden että kauheuden.8

Unikuvat onnellisten valtakunnasta saattoivat myös olla Dostojevskin versiointia niin sanotusta kulta-ajasta, antiikin tärkeästä myytistä. Kulta-ajalla viitataan tarunhohtoiseen menneisyyteen, jolloin elämä oli monin tavoin ylevämpää kuin myöhemmin. Kreikkalaisen (Hesiodotos) ja roomalaisen (Ovidius) käsityksen mukaan kulta-aika oli ihmiskunnan ensimmäinen aikakausi, jolloin ei ollut sotia, sairauksia eikä huolia eikä työtä tarvinnut tehdä. Myös Raamatun tarina Aatamista ja Eevasta paratiisissa on kertomus kultakaudesta.

Kultakauden myytti on ollut lähtökohtana utopioille vuosisatoja. Kuten Bahtin on osoittanut, Dostojevski tunsi hyvin klassiset utopiaromaanit. Näistä tärkeimmät olivat Thomas Moren Utopia (1516), Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki (1602) ja Francis Baconin Uusi Atlantis (1627). Bahtinin mukaan Naurettavan ihmisen uni on vastakirjoitus sekä Cyrano de Bergeracin teokselle Kuun valtakunta (1655) että Voltairen teokselle Mikromegas (1752), joissa päähenkilöt löytävät paratiisinomaisia onnellisten valtakuntia Kuusta tai ulkoavaruuden planeetalta.

 

***

 

Naurettavan ihmisen unen kertoja on moraalisesti tietoisempi kuin muut hänen yhteiskunnassaan. Hänen laajempaa käsitystään elämästä yhteiskunta ei ymmärrä, ja sen vuoksi naurettavan ihmisen ulkopuolisuuden tunne on konkreettinen ja perusteltu. Novelli kertoo taitavasti yhteiskunnan hyväksymän moraalin ja ihmisen luonnollisen vaiston välisestä ristiriidasta. Toisaalta Naurettavan ihmisen uni problematisoi ihmisjoukolle tai yhteisölle ominaisen päättelyn, mikä sekin on Dostojevskin kirjoissa toistuva juonne.

1800-luvulla yleistyneen positivismin sijaan Dostojevski keskittyy metafysiikkaan ja ihmisluontoon, maagisten asioiden mietiskelyyn. Hänen tuotannossaan metafyysinen näkökulma yhdistyy monesti rakkauden ja uskonnon psykologiaan sekä olemassaolon äärimmäisen luonteen pohtimiseen. Samalla Dostojevski kritisoi inhimillisyyden puutteesta kärsivää yhteiskuntaa ja osoittaa havainnollisesti, että todellinen onni löytyy rakkaudesta, mutta rakkautta on vaikea saavuttaa.

Naurettava ihminenkin koettaa eritellä tunteitaan nuoren tytön tapaamisen jälkeen. Oivallettuaan mietiskelyn kautta olemassaolonsa merkityksen hän yrittää löytää keinon järkiperäistää tunteitaan ja ajatuksiaan, eikä onnistu. Kun naurettava ihminen ei kykene loogisen ajattelun avulla ratkaisemaan ongelmiaan, unelle ja fantastiselle ajattelulle on tilausta.

Naurettava ihminen näkee Suuren Totuuden unensa kautta ja oppii tunnustamaan sen, ettei hän ymmärrä kaikkea, mitä maailmankaikkeus voi tarjota. Hän löytää sen totuuden, jota on etsinyt koko elämänsä, ja siksi itsemurhaakaan ei enää tarvita.

Rakkaus voikin Dostojevskin novellissa toteutua ilman kärsimystä vain ihanteellisessa yhteiskunnassa. Saavuttaakseen todellisen rakkauden ja onnen täytyy luopua loogisesta ajattelusta ja kääntyä metafyysiseen ajatteluun.

Kartanon mukaan Dostojevskin oma ääni kuuluu Kirjailijan päiväkirjan teksteissä niin selvästi, että hänen romaanejaan lukenut on ihmeissään. Dostojevskin klassikkoromaaneissahan kirjailijan ääni on niin huolellisesti piilotettu kerrosten, ideoiden ja näkökantojen taakse, että sitä on lähes mahdoton löytää. Kun kirjailija sijoittaa fiktiivisen kertomuksensa publisistiseen9 julkaisusarjaansa, voidaan olettaa hänen puhuvan Päiväkirjansa lukijalle samanlaisella äänellä kuin journalistisissa teksteissä – tai ainakin sinne päin.

***

 

Kuvauksena ihmisistä, jotka oppivat onnellisuudesta pois, Naurettavan ihmisen uni jää kesken, kun minäkertoja herää ja poistuu fantastiselta näyttämöltä. Jos hän sitä vastoin olisi jäänyt uneensa, olisiko kertoja esitellyt samanlaisten filosofisten oppirakennelmien kavalkadin, joka olisi ollut analoginen Maan filosofian historialle?

Myös Dostojevskin uskontopuhe menee Naurettavan ihmisen unessa uudelle tasolle. Onnellisten valtakunnan asukkailla ei ole uskontoa, koska he eivät tarvitse sitä. Heillä on katkeamaton yhteys maailmankaikkeuden kokonaisuuteen, mihin liittyy uskomus kuolemanjälkeisestä yhteydestä kokonaisuuden kanssa. Tekstissä on sisäinen ristiriita: kertoja kuvaa silti selvästi uskonnon kaltaista ilmiötä, vaikka ensin kiistää sen olemassaolon.

Se, että naurettava ihminen suhtautuu kertomuksen alussa välinpitämättömästi ympäristönsä kärsimyksiin, on suoraa lainaa antiikin kyynikkojen ja stoalaisten menippolaistarinoista. Lopulta Dostojevski kuitenkin kyseenalaistaa menippolaisen satiirin siten, että Naurettavan ihmisen unen lopussa kertoja herää muuttuneena miehenä. Unta edeltäneet itsemurha-ajatukset ovat tiessään, ja mies päättää ruveta eksoottisen kokemuksensa saarnamieheksi.

Lähimmäistensä pilkkaama novellikertoja ei jää onnettomana pohdiskelemaan muiden ylenkatsetta, vaan antaa muille heidän vaatimansa tilan ja epäilyksen. Siinä tiivistyy Dostojevskin kirjailijatyön lopputulema: hän tiesi, että kaikki eivät ymmärtäisi hänenkään tarinoitaan heti tai mutkattomasti, vaan vasta ajan vaihtuessa ja olosuhteiden muuttuessa. Naurettavan ihmisen sanoin:

”Voi, miten raskasta onkaan olla ainoa, joka tuntee totuuden! Mutta he eivät ymmärrä sitä. Ei, eivät ymmärrä. [--] He härnäävät minua nyt sillä, että se oli vain uni. Mutta eikö ole samantekevää, oliko se uni vai ei, jos se uni kerran ilmoitti minulle Totuuden? Minun uneni, oh, se ilmoitti minulle uuden, suurenmoisen, paremman, voimakkaamman elämän!”

Kartano on todennut, että Dostojevskin loppukauden sanoma pitkälti konkretisoituu transsendenttisen universalismin ympärille. Schellingin filosofiaa seuraten kirjailija muotoili oman universalisminsa, jossa koko maailma palautuu pitkän ajan kuluessa ainoan oikean Kirkon (ortodoksikirkon) helmoihin ja oppii sellaisia käytöstapoja, jotka mahdollistavat kunnon yhteiselämän.10 Naurettavan ihmisen uni on utopistinen matka sellaiseen maailmaan, jossa tämä olisi jo tapahtunut. Silti tuo maailma on säilyttänyt haavoittuvuutensa.11

Publisistisen tuotantonsa alkuvaiheissa Dostojevski oli hyvin keskittynyt tämänpuoleisuuden ongelmiin. Hänen käsittelemiään suuria kysymyksiä olivat muun muassa maaorjien vapautuminen, paikallishallintoelinten (semstvojen) perustaminen sekä kansan lukutaidon opettaminen. Myöhemmässä tuotannossaan, johon Naurettavan ihmisen unikin kuuluu, hän lähti keskittymään tuonpuoleisuuden kysymyksiin – ja jäi sille tielleen kuoltuaan äkillisesti keuhkoverenvuotoon vuonna 1881.

Pahan ongelman Dostojevski onnistui konkretisoimaan suurromaaniinsa Karamazovin veljekset. Naurettavan ihmisen uni on tavallaan saman aiheen käsittelyn fantastinen harjoituskappale, jossa kirjailija tiivistää universalistisen ja utopistisen sanomansa. Kartanon mukaan Dostojevski halusi käsitellä pahuuden ongelmaa, jotta siitä tulisi tuttu vihollinen, ei voittamaton. Ihmisen pimeän puolen käsittely vapauttaa lukijaa syyllisyydestä ja häpeästä tehokkaammin kuin pahan salailu.  

 

 

 

 

Lähteet:

Mihail Bahtin: Dostojevskin poetiikan ongelmia. Alkuteos Problemy poetiki Dostojevskogo (Venäjä 1963). Suomentaneet Paula Nieminen ja Tapani Laine. Orient Express 1991.

Fjodor Dostojevski: Naurettavan ihmisen uni. Alkuteos Son smešnogo tšeloveka (Venäjä 1877). - Teoksesta Fjodor Dostojevski: Valkeat yöt s. 366-388. Suom. Eila Salminen. Karisto 2007.

Tiina Kartano: Dostojevski, Schelling ja Venäjä. – Teoksessa Dostojevski – kiistaton ja kiistelty s. 145–164. Toim. Martti Anhava, Tomi Huttunen ja Pekka Pesonen. Siltala 2017.

Tiina Kartano: Eurooppalaisen filosofian heijastus Venäjälle: Dostojevski ja Solovjov. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 7–54. Alkuteokset Zimnie zametki o letnih vpetšatlenijah (1863) ja Malenkie kartinki (v daroge) (1874). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.

Tiina Kartano: Vaikenemisen ja Siperian vuosikymmenen päätös. Fjodor Dostojevski etsii Venäjän kansan alkuperää ja ominaislaatua s. 7–47. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kulta-aika taskussa. Kirjoituksia Venäjän maasta ja hengestä. Kirjoitukset koottu lehdistä Vremja (1861 – 1862) ja Dnevnik pisatelja (1876). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2015.

Olli Kuukasjärvi: Saatteeksi. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Kirjailijan päiväkirja s. 5–10. Alkuteos Dnevnik pisatelja (Venäjä 1873 – 1881). Tekstit valikoinut ja suomentanut Olli Kuukasjärvi. Otava 1996.

Veijo Meri: Huonot tiet, hyvät hevoset. Suomen suuriruhtinaskunta vuoteen 1870. Otava 1994.

Vladimir Solovjov: Kolme puhetta Dostojevskin muistolle. – Teoksessa Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista s. 171–209. Alkuteokset Tri retši v pamjat Dostojevskogo (Venäjä 1882–1884). Suom. Tiina Kartano. Niin & näin 2009.

 

 

  • 1. Dostojevskin Kirjailijan päiväkirja sai alkunsa Graždanin-aikakauslehdessä. Hänen lehtikirjoituksensa olivat niin suosittuja, että niistä kehittyi itsenäisiä julkaisuja. Juuri Kirjailijan päiväkirja teki Dostojevskista koko kansan kirjailijan. Ennen sitä hänen tuotantoaan olivat lukeneet lähinnä älymystön edustajat. Kirjailijan päiväkirjasta otettiin 6000–8000 kappaleen painoksia, kaksi kertaa isompia kuin Dostojevskin kaunokirjoista. Ja toisin kuin kirjailijan suurromaaneja, Kirjailijan päiväkirjaa lukivat entistä laajemmat kansanryhmät. On syytä muistaa, että Venäjällä ns. tavallinen kansa oli lukutaidotonta.
  • 2.  Dostojevskin muita fantasianovelleja olivat muun muassa Krokotiili (1865), Bobok (1873), Poika Kristuksen joulujuhlassa (1876), Satavuotias (1876) ja Lempeä neito (1876).
  • 3. Huomionarvoista on, että Dostojevskin tutkiminen Neuvostoliitossa oli lähes mahdotonta koko Stalinin valtakaudella (1925–1955). Vasta oikeastaan Hruštšovin ”suojasään” aikana venäläinen kirjallisuudentutkimus vapautui sen verran, että kirjallisuuspolitrukkien inhoamia kirjailijoita (joista Dostojevski oli ensimmäisiä) saatettiin tutkia hieman aikaisempaa rohkeammin. Mihail Bahtin (1895–1975) onnistui julkaisemaan Dostojevskin kaunokirjallista tuotantoa käsittelevän teoksen Dostojevskin poetiikan ongelmia vuonna 1929, mutta joutui vuoksi hän joutui kirjallisuudentutkijana pannaan 30 vuodeksi. Suojasään aikana Bahtinin teos ilmestyi laajennettuna versiona vuonna 1963.
  • 4. Kirjallisuudenlaji syntyi antiikin Kreikassa noin 200 eKr. ja sai nimensä kyynikkofilosofi Menippoksesta. Antiikin kirjailijoista menippolaisia satiireja kirjoittivat muun muassa Antisthenes, Herakleides Pontikos, Seneca ja Apuleius. Genre vaikutti voimakkaasti muinaiskristilliseen ja bysantin kirjallisuuteen ja sen kautta myös muinaisvenäläiseen kirjakieleen. Myöhemmin menippolaisia satiireja kirjoittivat muun muassa sellaiset kaunokirjallisuuden mestarit kuin Erasmus Rotterdamilainen, Cervantes, Grimmelhausen ja Voltaire.
  • 5.  Tässä Dostojevski oli ottanut oppia Nikolai Gogolista, suuresta idolistaan. Myös Gogol oli yhteiskuntakriitikko, joka päätti tehdä näkemyksistään satiiria. Hänen yleisönsä reaktiot vaihtelivat jyrkästi kirjoittamisen lajityypin mukaan. Venäläisyleisö salli kirjailijalle jopa ankaran yhteiskuntakritiikin, jos se päättyi puhdistavaan nauruun. Mutta kun Gogol lähti kirjoittamaan vakavassa sävyssä venäläisen yläluokan ja virkamiesten teennäisyydestä, korruptoituneisuudesta ja omaneduntavoittelusta, hän menetti yleisönsä.
  • 6.  Ajan historiakuvaa sävyttävät muun muassa Venäjän-Turkin sota (1877–1878) sekä useat poliittiset murhat ja aseelliset hyökkäykset poliisia ja valtakoneistoa vastaan. Monarkian vastatoimet valtion rauhoittamiseksi olivat ankaria. 
  • 7. Myös fantasiakirjoittajana Dostojevski otti mallia Nikolai Gogolista, joka julkaisi useita fantastisia kertomuksia. 
  • 8. On kiintoisaa, ettei Schellingin filosofia saanut 1800-luvulla oikeastaan minkäänlaista vastakaikua Suomessa, toisin kuin Ruotsissa, jossa siitä tuli hyvin merkittävä osa filosofian opetusta ja filosofista ajattelua. Kuten tiedettyä, suomalainen filosofia otti oppinsa Hegeliltä, joka sai Snellmanista apostolinsa Suomenniemelle. Kuten Veijo Meri (1994, 202) on todennut, Hegelin filosofia ei kelvannut Ruotsille eikä Venäjälle ja Suomesta tuli ainoa maa maailmassa, jossa jonka yliopistossa opetettiin Hegelin filosofiaa.
  • 9. Dostojevskin publisistinen tuotanto tarkoittaa kirjailijan omissa nimissään kirjoittamia lehtikirjoituksia.
  • 10. Dostojevskin ystäviin kuulunut Vladimir Solovjov kirjoitti vuonna 1881, että Dostojevski kutsui kansansa uskoa Kirkkoon ”venäläiseksi sosialismiksi”. Dostojevskin venäläinen sosialismi kohottaa kaikki sille moraaliselle tasolle, jota Kirkko edustaa henkisenä veljeskuntana. Toisin kuin eurooppalainen sosialismi opetti, tässä ei tarvita väkivaltaista vallankumousta.
  • 11.  Tähän suuntaan osoittaa novellin sisällä uusi ”syntiinlankeemus”, joka rikkoo kristillisen utopian. Suuriin mittoihin kehittyvä lankeemus pois Kirkon piiristä toisintaa kristillis-juutalaista perusmyyttiä.