Valkoista huvia – ovatko Erika Vikmanin bileet avoimet kaikille?
Erika Vikmanin ICH KOMME on valkoisen feminismin ylistyslaulu, jonka kertosäkeen sotilaallisissa huudoissa tiivistyy maailmanpoliittinen ahdinko, kirjoittaa Eliisa Ruusu.
Mun portit aukeaa, laulaa Erika, ja koko Suomi vastaa hurmiossa ”ICH KOMME”. Vihdoin Suomi on valmis siihen minkä homot jo tiesivät: Erika Vikman tulee! Mustissa lateksichapseissaan Vikman on feminismin voitto, naisia ylistävä seksihymni, tyylikkään törkeä ja rietas ilosanoma keskellä synkkiä aikoja. Vikman käy tabuja vastaan ja julistaa nautinnon ilosanomaa, hurmosta ja transsitilaa. Sateenkaariliput nousevat salkoon ja tykeistä laukeaa kultaista muoviroskaa katsojien kasvoille.
Samana päivänä, kun Erika Vikman voittaa Uuden Musiikin Kilpailun, sadat tuhannet osoittavat Saksassa mieltään äärioikeistoa ja poliittisen ”palomuurin” rikkomista vastaan sekä demokratian puolesta. Ajoitus tehdä saksankielinen lateksihomoilottelu Euroviisuihin vaikuttaa toivottoman huonolta. Vikmanin esiintymisasu on suora viittaus Berliinin queer- ja bdsm-klubiskeneen, mutta tällä hetkellä Berliinissä ei ole kivaa muilla kuin valkoisilla homoilla – jos heilläkään. Palestiina-kysymys, queer-oikeudet sekä fasismi kohtaavat räjähdysherkästi juuri Saksassa.
Fasismi on nousussa ja avoimesti äärioikeistolainen ja rasistinen AfD-puolue on saanut tukea natsitervehdyksiä tekevältä Elon Muskilta. Nyt AfD on tehnyt historiansa parhaan vaalituloksen kaksinkertaistamalla äänisaaliinsa ja noussut toiseksi suurimmaksi puolueeksi.
Kymmenessä vuodessa queer-ihmisten kokema väkivalta on yleistynyt Berliinissä. Yhtäaikaisesti maahanmuuttajiin kohdistuva kritiikki ja avoin rasismi on ollut nousussa. Useissa mielenosoituksissa on nähty poliisiväkivaltaa ja erityisesti Palestiina-mielenosoituksia on pyritty rajaamaan. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat pakolaiset ovat pitkään hakeutuneet kaupunkiin siitä syystä, että sillä on suvaitsevainen historia. Nyt kasvaneen rasismin vuoksi vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä on muuttanut pois. Kaikilla ei kuitenkaan ole kotia, jonne he voisivat palata. Berliini on nyt, enemmän kuin koskaan, lateksinkiiltävä fantasiapuisto toisille ja selviytymiskenttä toisille.
Siispä saksankieliset joukkohuutolaulut valitettavasti tuovat mieleen jotain muuta kuin turvallisemman tilan feministiset seksibileet. ”ICH KOMME”:n saksankieliset miesrivien huudot alkavat kuulostaa tarkoituksettoman sotilaallisilta. Laulun rakkaustarina murteella puhuvan suomalaisen naisen ja saksalaisen miehen välillä taas on tuttu Lapin sodan ajoilta.
Vai onko sotilaallisuus sittenkään täysin tarkoituksetonta? ”ICH KOMME” -kappaleen ovat tehneet Vikmanille Jori Sjöroos sekä Chisu, joka kertoi Viiden jälkeen -haastattelussa, että innoite saksankieliseen kappaleeseen tuli Vikmanin viimevuotisen Saksan-matkan jälkeen. Chisu kertoi myös, että biisille oli toinen vaihtoehto: ”Se oli tällainen, että ich habe eine kleine Panzerwagen in meiner Lederhose”. Vapaasti suomennettuna kappaleessa olisi laulettu siis näin: ”Minulla on pieni panssarivaunu nahkahousuissani”.
”Baby, ansaitset kaiken hyvän tääl / Let go ja anna tapahtuu / Baby, voit viel ittees rakastuu / Tähdet sun silmis ja mä sun pääl”. Vikmanin brändille uskollinen ”ICH KOMME” juhlii vapautumista ja naisen seksuaalisuutta. Mutta kenen vapautumisesta itse asiassa on kyse? Esimerkiksi Ujuni Ahmed ja Miisa Nuorgam ovat tuoneet sosiaalisessa mediassa esille, että Vikmanin voimaantumisessa on kyse valkoisesta feminismistä. Valkoinen feministi keskittyy omaan emansipaatioonsa piittaamatta maailman tilanteesta.
”Mulle on niin paljon sanottu, et mother is mothering, ni nyt se kai oli mothering sitte”, sanoo itsekin sateenkaariyhteisöön kuuluva Vikman Yle X:n haastattelussa. Mother on ballroom-yhteisön ja drag-perheiden käyttämä termi, jolla viitataan yhteisöjen kokeneempiin ja vanhempiin, nuorempia jäseniä auttaviin ja ohjaaviin ”äiteihin”. Sekä ballroom- että drag-yhteisöjen historia on queer bipoc -ihmisten historiaa. Jos Vikman käyttää mother-termiä vain valkoisen feminismin mukaiseen omaan emansipoitumiseensa, on mothering kuitenkin valkaistua, selektiivistä äitiyttä.
Toisenlaista esimerkkiä näyttää esimerkiksi amerikkalainen pop-artisti Chappell Roan, joka valkoisena naisena arvokkaasti tunnustaa transihmisten merkitystä uralleen: Grammy-haastattelussa hän julisti, ettei olisi missään ilman aiempia transihmisten sukupolvia. Hänen albuminsa The Rise and Fall of a Midwest Princess tuntuukin oikeasti inklusiiviselta.
Vuonna 2020 Vikman kisasi UMK:ssa ”Ciccioliona”-kappaleella. Vikman on kertonut inspiroituneensa Cicciolinasta hahmona seksuaalisen vapautumisen ja röyhkeän feminiinisyyden vuoksi. Hän kertoo ymmärtäneensä, että on mahdollista olla yhtä aikaa naisellinen ja feministi. Feministi-Cicciolinaltakin löytyy tosin yhteyksiä fasismiin. Cicciolina toimi puolialastomana velinas-tyttönä italialaisissa tv-ohjelmissa. Velinas-nimi viittasi fasistisen hallituksen tekemiin pamfletteihin, jotka olivat osa yritystä kontrolloida mediaa. Jää epäselväksi mitä Cicciolina ajatteli fasismista, mutta hän joka tapauksessa hyödynsi näkyvyyttä uransa vuoksi.
Myös poliitikot ovat löytäneet Vikmanin musiikin. Elokuussa 2023 perussuomalaisten puoluekokouksessa puheenjohtaja Riikka Purra lainasi puheessaan Vikmanin ”Syntisten pöytä” -kappaleen sanoituksia. Puoluekokous järjestettiin keskellä Purran rasismikohua, jota hän kuvasi ”ennennäkemättömäksi ajojahdiksi” ja ”joukkohysteriaksi”. Puheensa lopussa liikuttunut Purra siteerasi kappaleen sanoja: ”Kun et jaksa enää esittää mitään / Kun et suuta pysty supussa pitää / Tule luoksemme / Pöytä on jo katettu”.
Jos Vikman käyttää mother-termiä vain valkoisen feminismin mukaiseen omaan emansipoitumiseensa, on mothering kuitenkin valkaistua, selektiivistä äitiyttä.
”Syntisten pöytä” käy kapinaan tiukkoja sosiaalisia normeja vastaan. Se lupaa kaikkensa menettäneille, langenneille, tuomituille ja kiusatuille paikan yhteisessä pöydässä. Vikmanin brändiin sopien kappaleen video on provokatiivinen. Punaiseen bodysuitiin pukeutunut naispaholainen tarjoilee bakkanaaleilla kiellettyä hedelmää ”sekalaiselle seurakunnalle”. Ristiriipuksen lisäksi Vikman kantaa kaulassaan SEX-kirjaimilla koristeltua kaulapantaa. ”Jos joku teistä on niin synnitön ja kunnollinen / heittäköön päällemme tänne sen ensimmäisen kiven”, Vikman laulaa viitaten Raamatun tarinaan, jossa aviorikoksen tehnyt nainen on saanut kuolemantuomion. Jeesus vastustaa kivitystä ja kehottaa väkijoukkoa heittämään ensimmäisen kiven.
Raamatullinen syntisyyden kuvasto yhdistyy Vikmanin musiikissa röyhkeyteen ja provokaatioon. Rajoja rikkova yhdistelmä voi olla yksi syy, miksi ”Syntisten pöytä” puhuttelee perussuomalaisia. Transgressiiviset piirteet kiehtovat usein äärioikeistoa, joten Vikmanin sanoma otetaan ilolla vastaan.
”Syntisten pöydän” satiinihansikkaat ja ristiriipukset ovat taattua kasari-Madonnaa, joka onkin tehnyt syntisyyden kuvastoa tunnetuksi jo kauan ennen Vikmania. Madonna on suorastaan alkuperäinen symboli valkoisen naisen seksuaaliselle voimaantumiselle. Hän on toistuvasti pitänyt sateenkaariyhteisön puolta, esimerkiksi HIV/AIDS-epidemian aikaan. Vikmanin tapaan Madonna on monille queereille mother, ehkä jopa esiäiti. Toisaalta häntä on kritisoitu ”Vogue”-kappaleen vuoksi ballroom-kulttuurin valkaisusta.
Oman emansipaationsa rinnalla Madonna ei ole kuitenkaan pelännyt olla poliittinen. Tabuista ja provokaatiosta ammentava popin kuningatar on uransa aikana tehnyt useita poliittisia mielenilmauksia. Artisti on käyttänyt vaikutusvaltaansa myös Euroopan äärioikeistoa vastaan: vuonna 2012 hän heijasti Ranskan-konsertissaan hakaristin populistipolitikko Marine Le Penin kasvoille. Le Pen on pyrkinyt suitsimaan Ranskan äärioikeistopuolueesta salonkikelpoista versiota, ja Madonna halusi teollaan ilmaista huolensa muukalaisvihan ja rasismin noususta Euroopassa. Vuonna 2015 hän jatkoi asian kommentointia ja sanoi, että Euroopan ilmapiiri tuntuu siltä ”kuin olisi natsi-Saksassa”.
Vikman on omissa ulostuloissaan korostanut, että ei ole poliittinen. Näin hän kommentoi Purra-kohua sosiaalisessa mediassa: ”Huomasin tänään Syntisten pöytä -sanoitusten siirtyneen uuteen poliittiseen ympäristöön. Taiteilijalle on tietysti palkitsevaa, että kappaleet puhuttelevat ja jättävät muistijäljen”, Vikman kirjoittaa. ”Haluan silti korostaa, että itse en ole poliittinen henkilö ja keskityn vain musiikkiini ja yleisööni. Meidän kaikkien pitäisi tällaisena aikana muutenkin enemmän keskittyä asioihin, jotka meitä yhdistävät, eikä niihin jotka repivät”.
Toisaalta Vikman puolustaa sateenkaariyhteisöä. ”Antaa kaikkien kukkien kukkia”, Vikman julisti MTV:n haastattelussa. Hän alleviivasi seksuaalisen vapauden ja itseilmaisun ilosanomaa ja omisti ”riettautta ja vapautta puolustavat esiintymisensä sateenkaari- eli queer-yhteisölle”, jonka kertoi kokevan itselleen läheiseksi. Vikman on kertonut kuuluvansa myös itse queer-yhteisöön.
Mutta pitääkö hyvät bileet pilata politiikalla?
Monet queer-oikeuksien virstanpylväistä on saavutettu aktivismin avulla. Viime aikoina monissa maissa lgbtq-oikeuksia on kuitenkin huononnettu. Esimerkiksi amerikkalainen Euphoria-tähti, näyttelijä Hunter Schafer kertoi vastikään, että hänet on uudessa passissa merkitty mieheksi. Kyse on presidentti Donald Trumpin uudesta määräyksestä, joka tunnustaa jatkossa vain syntymässä määritellyt mies- ja naissukupuolet. Rajoittamalla queer-ihmisten oikeuksia perussuomalaisten aateveljet ajavatkin siis ihmisiä oikeaan syntisten pöytään.
Mutta pitääkö hyvät bileet pilata politiikalla? Sateenkaariyhteisölle Euroviisut on yhä pyhä asia ja Vikmanin läpimurto sen suurin kruunu. Mutta onko se kaikista yhtä hauskaa? Ovatko bileet avoimet kaikille?
Israelin ja Ukrainan viime vuosien kisamenestysten jälkeen on vaikea sanoa, ettei Euroviisut olisi poliittinen tapahtuma. Jo toista vuotta Euroviisut boikottiin -mielenosoituksessa heiluva Palestiina-lippu muistuttaa, että Gazassa on todistetusti tapahtunut ja tapahtuu edelleen sotarikoksia sekä kansanmurha.
Viime keväänä homoklubi DTM:ää kritisoitiin Euroviisukarsintojen näyttämisestä. Toinen puoli yhteisöstä osoitti mieltään klubin edessä ja toinen änkesi klubille huutaen mielenosoittajille, että pitääkö kaikki pilata ja omien kimppuun käydä. Kritiikistä huolimatta DTM päätti järjestää finaalibileet. He perustelivat sosiaalisessa mediassa asiaa näin: ”Valtava määrä asiakkaita on pyytänyt, että viisut näytetään DTM:ssä tänäkin vuonna. Emme koe, että viisujen näyttämättä jättäminen ratkaisisi tämänhetkistä tilannetta, joten olemme päättäneet järjestää kisakatsomon tänäkin vuonna.”
On ymmärrettävää, että vähemmistöt haluavat tiloja, joissa on vapaus elää ja pitää hauskaa. On kuitenkin eri asia, jos valkoinen seksuaalivähemmistöön kuuluva henkilö ilmoittaa, ettei halua olla poliittinen kuin jos tupla- tai sukupuolivähemmistön edustaja toteaa niin. Sukupuolivähemmistöihin kuuluvat kokevat enemmän häirintää ja väkivaltaa kuin seksuaalivähemmistöt. Yhdysvaltalaisessa raportissa 90% sukupuolivähemmistöön kuuluvista henkilöistä, jotka kuolivat viharikokseen, kuuluivat bipoc-vähemmistöön.
Samalla päätös olla ottamatta kantaa on yhtä lailla poliittinen. Klassinen esimerkki aktivismista on, että täytyy saada 3,5 % ihmisistä jonkin tavoitteen taakse, jotta saavutettaisiin muutos. Euroviisut on harvoja tilaisuuksia, joita katselee yhtä aikaa noin neljäsosa Euroopasta.
Euroviisukatsomoiden mukaville sohville haluaisinkin lainata vapaasti suomentaen Rebecca Solnitia ja hänen teostaan Hope in the Dark: The Untold History of People Power:
”Toivo ei ole arpajaislippu, jota voit puristaa kädessäsi sohvalla istuessasi ja tuntea itsesi onnekkaaksi. Se on kirves, jolla murretaan ovia hätätilanteessa. Toivon tulisi työntää sinut liikkeelle, sillä tulevaisuuden ohjaaminen pois loputtomista sodista, maapallon aarteiden tuhoamisesta ja köyhien sekä syrjäytyneiden murskaamisesta vaatii kaiken, mitä sinulla on. Toivo tarkoittaa itsensä antamista tulevaisuudelle – ja juuri tuo sitoutuminen tulevaisuuteen tekee nykyhetkestä asuttavan.”
Pop-musiikilla on pitkä perinne toivon ja vastarinnan luomisessa. Erika Vikman on ylpeä siitä, että hän kantaa Euroviisulavalla sinivalkoista Suomen lippua. Nousevan fasismin, vähemmistöihin kohdistuvan väkivallan ja Gazan sotajulmuuksien vuoksi toivon kuitenkin, että valkoisen feminismin sijaan Vikman edustaisi valkoista rauhan ja vapauden lippua.
Eliisa Ruusu on helsinkiläinen kirjoittaja ja valkoinen lesbo. Hän opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa.
Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.
