Aleksis Salusjärvi
lappuja, joissa on tekstiä

Ei välity paperille

Essee
|
Aleksis Salusjärvi
|

Uutta kieltä ja kirjallisuutta syntyy alati ympärillämme, mutta kirjallisuuden instituutiot eivät Suomessa kykene nielemään sitä sisäänsä. Sanat haltuun -hankkeen Aleksis Salusjärvi ja Mikko Sarjanen pyysivät nuoria kirjoittamaan lapulle ensiksi mieleen tulevan säkeen. Lapuista avautuu näkymä heidän maailmaansa.

 

”Sataa sataa ropisee”, lukee lapussa. Sen kirjoitti 16-vuotias kouvolalaispoika. Horjuvista kirjaimista on helppo nähdä, että kynä ja paperi ovat hänelle vieraita kapineita. Olen pyytänyt häntä kirjoittamaan ensimmäisen mieleen tulevan säkeen mistä tahansa kappaleesta. Missä tilanteessa käyttäisit noita sanoja, kysyn.

 

”Mä mietin, että ennen suurta voittoa, ennen kuin jotain hyvää tapahtuu, voisi sanoa noin”, hän kertoo.

 

Lastenlaulun hokeman merkitys muuntuu aivan toiseksi, kun sen rinnastaa amerikkalaiseen fraasiin ”make it rain”. Samalla alkuperäinen merkitys säilyy. Infantiili loru paljastaa esteettiset piirteensä nuorelle miehelle uudessa kontekstissa, eikä sateen ropina liity enää vain melankoliseen luonnonilmiöön – siitä tulee menestyksen metafora.

 

Affektimuutos on nerokas. Yksinkertainen kontekstin vaihto viiltää semantiikkaa luuhun asti. Hämmästyttävintä on se, että tuo poika on uuslukutaidoton. Hän kuuluu siihen 15 % ikäryhmästään, jonka tekstitaidot eivät riitä työhakemuksen kirjoittamiseen. Silti hän opettaa minua lukemaan tekstiä, joka on runtattu aivoihini päiväkerhon leikkiryhmässä aitosuomalaiseksi Madeleine-leivokseksi.

 

Olen tehnyt tämän saman harjoituksen 3000 nuoren kanssa. Kirjahyllyssäni on paksu nippu heidän kirjoittamiaan säkeitä, lyriikkaa, joka pyörii nuorten miesten mielissä. Niissä toistuvia piirteitä ovat kirjoitusvirheet ja rataräpin poetiikka. Ne ovat sen todellisuuden kuva, jonka keskellä lukutaidoton nuori Suomi elää.

 

Suppea sanavarasto ohjaa suppeaan ajatteluun?

 

Onko ajattelu sanoja? Voiko maailmaa ja havaintoja eritellä mielessään ilman käsitteitä? Kielen ja ajattelun suhde on monimutkainen, ja aiheesta on keskusteltu paljon. Kielen ulkopuolista ajattelua kyllä on 1, mutta sen laaja-alaisuus on kiistanalaista. Lukutaitoa ja laajaa sanastoa pidetään yhtä kaikki ajattelua parantavina kykyinä.

 

Paljon lukevan ihmisen sanavarasto on moninkertainen vähän lukevaan verrattuna. Aktiivisesti lukevalla 17-vuotiaalla sanavarasto käsittää 70 000 sanaa, vähän lukevan nuoren taas 15 000 (Yle Uutiset, 3.3.2016). Lukutaidon korkein aste, akateeminen käsitteenmuodostus, on mahdollista vain kaikkein harjaantuneimmille lukijoille. Sen vaikeutta kuvaa, että ihminen oppii mekaanisen lukutaidon keskimäärin 15 vuotta ennen kuin hän kykenee hallitsemaan yliopistotason tekstiapparaatin.

 

Pragmaattinen lukutaito on kuitenkin lähempänä mekaanista toimintaa kuin käsitteellistä hahmotusta. Käytännön elämässä lukutaito tarkoittaa toimintaympäristön hallitsemista. Kun osaa lukea liikennemerkkejä, autolla ajaminen sujuu huomattavasti helpommin ja turvallisemmin.

 

Tekstien lukeminen poikkeaa kuitenkin liikenteestä siten, että ajattelun kohde ja väline ovat tekstissä samat. Sanoilla ajatteleva ihminen operoi kirjoitettuja sanoja. Tämän akti havainnollistuu, kun vaihtaa luettavan tekstin kieltä. When you read something in English, you have to adapt your thoughts: you have to think in English in order to read it. Martin Heidegger kutsuu tätä ilmiötä inkommensurabiliteetiksi, jolla hän tarkoittaa käsitteiden suhdetta käytettyyn kieleen. Sanalle ”jytky” ei ole vastinetta muissa kielissä, eikä tuo käsite siksi välitä merkitysulottuvuuksiaan kuin suomeksi. Ajattelu on vahvasti sidoksissa käytettyyn kieleen.

 

Laaja sanavarasto yhdistettynä hyvään lukutaitoon samastuu käsitykseemme älyllisestä kapasiteetista ja sivistyksestä. Suppealla sanavarastolla operoivaa ihmistä on helppo pitää tyhmänä, koska hänen ajattelunsa kaaret jäävät oletusarvoisesti auttamatta lyhyiksi ja yksinkertaisiksi työkalujen, eli sanojen, puutteen vuoksi. Tätä asiaa mitataan usein peruskoulun lukuaineissa menestymisen kautta. Lukuaineet perustuvat yleisesti hyväksytyille teorioille (kuten painovoima ja evoluutio) ja abstrahoiduille konsepteille (kuten demokratia ja lauseenvastike) – eli ne synnyttävät käsiteverkkoja auttaakseen abstraktissa hahmotuksessa, joiden avaimina ovat yksittäiset sanat. Mitä enemmän sanoja, lukemista, sitä parempi menestys lukuaineissa.

 

Tällainen käsitteellinen ajattelu ei ole luontaista niille nuorille, jotka eivät pärjää lukuaineissa. Jostain syystä he ovat enimmäkseen poikia. Mutkat suoristaen: väestön polarisoitumisen ja nuorten miesten osattomuuden voi nähdä viime kädessä juontuvan siitä, että heiltä puuttuu kyky hallita omaa ympäristöään, käsitteellistää sitä ja tarkastella sitä eri näkökulmista. Heistä tulee objekteja sen sijaan, että he olisivat subjekteja. He ovat helenkellereitä ennen kielellistä heräämistä. Tämä kaunis elliptinen teoria tosin murenee, kun luen paperista sanat ”sataa sataa ropisee” uusin, 16-vuotiaan pojan, silmin.

 

Toisessa lapussa lukee “Roihu Vuori Pommi tippuu”. Avaimen “Roihuvuori”-kappaleen ensimmäinen säe on kirjoitettu niin pieleen, että on vaikea uskoa sen kirjoittajan käyneen suomalaisen peruskoulun. Jos ensimmäinen mieleen tuleva säe näyttää hänen kirjoittamanaan tältä, miltä näyttäisi teksti, jonka hän kirjoittaa itselleen vieraasta aiheesta? Keskustelu pojan kanssa paljastaa hänen ilmaisevan itseään suullisesti erinomaisesti ja kykenevän hahmottamaan kuvaannollisen pommituksen nyansseja. Avaimen kappale kuvaa vallankumoushalua, ja säkeen kirjoittanut poika tulkitsee sen metaforana impulsiiviselle lähiöelämälle. On silti melko varmaa, että hän ei kykene kirjoittamaan ymmärrettävää tekstiä.

 

Tekstialitajunta

 

Kielellä on muitakin tehtäviä kuin semanttinen. Sen rytmiset, soinnilliset ja melodiset piirteet ovat monessa mielessä semanttisia painavampia. Runous on siksi jossain mielessä kielen syvin taso. Kielen esteettiset piirteet ovat läsnä etenkin lasten loruissa. Runous jättää ihmisen viimeisenä: yhtäältä hautajaisissa luetaan runoutta ja toisaalta lukemisen hylänneet ihmiset kuuntelevat aktiivisesti lyriikkaa laulujen muodossa.

 

Kielen rytmiset ja soinnilliset piirteet edeltävät symbolisaatiota. Jos rap-lyriikkaa hahmottaa tässä suhteessa, se avaa maiseman jonkinlaiseen kollektiiviseen tietoisuuteen. Erityisen kiinnostavaksi asia muodostuu, kun samalla tiedämme, että sen nuorelta yleisöltä usein puuttuvat muut kontaktit kaunokirjallisuuteen.

 

Rap on heille käyttölyriikkaa ja samalla sen symboliverkon keskus, joka piirtää heidän verbaalisen ajattelunsa rajoja. Samalla tavalla Leo Tolstoin vannoutuneiden lukijoiden kielellisen hahmotuksen rajat tiivistyvät hänen romaaneihinsa tolstoilaiseen maailmankatsomukseen saakka. Rapin suhteen tämä mekanismi on suorempi, sillä tekstimaailman rajat ovat kapeammalla sektorilla. Lyriikka on tihentymän taidetta myös maailmankuvan synnyttäjänä. Vähemmillä viivoilla piirtyvät selkeämmät ääriviivat.

 

“You took them pills for the last time, didn’t you? They took you from us once, I guess they came back to finish you…”, kirjoitti oppilas, joka istui selin minuun koko tunnin. Hän kertoi kaverinsa äidin kuolleen huumeisiin vain muutama viikko sitten, ja hänen kirjoittamansa lyriikka kuvaa yksinkertaisesti hänen omaa todellisuuttaan. Sanojen merkitys ei ole hänelle symbolinen. Päihteet ovat säkeissä subjekti, noutaja, ja puheen kohde on kuollut läheinen. Rapin universaalius ja henkilökohtaisuus koskettavat toisiaan. Sanojen kirjoittaja ja kuuntelija tietävät täsmälleen, mistä puhuvat.

 

Tällaisena sukupolven alitajuntana ”ensimmäinen mieleen tuleva säe” paljastaa kiintoisia seikkoja. Ylisukupolvisia säkeitä ovat kirjoittaneet etenkin Irwin Goodman, Eppu Normaali ja Hector viinaralleillaan. ”Ei tippa tapa” tai ”juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin” ovat säkeitä, jotka ovat juuttuneet nuoriin miehiin hämmästyttävän syvälle. Ne ovat toistuneet pitämilläni oppitunneilla niin monissa kirjoitetuissa lapuissa halki Suomen, että ne ilman kiistaa voidaan todeta koko Suomen suosituimmiksi ja eniten ihmisten mielissä pyöriviksi universaalisäkeiksi. Nuorten miesten osalta niiden suosiosta kilpailee OG Ulla-Maijan rataräppi, joka niin ikään imaisee koko Suomen. Muulta osin alueelliset erot ovat melko suuria, ja rap-säkeet piirtyvät paikkakunnittain eri tavoin. Tästä voi päätellä kaksi asiaa: ensinnäkin lyriikalla on pragmaattinen tehtävä, musiikin sanoitukset ovat käyttölyriikka ja toiseksi lyriikan odotetaan kertovan siitä maailmasta, jonka keskellä sen kuuntelijakin elää. Siksi Kaukovainiolla, Varissuolla ja Malminkartanolla on omat artistinsa.

 

Maailma jossa elämme

 

Puolentoista vuoden ajan tapaamistani “kirjoitustaidottomista” nuorista hämmästyttävän moni tekee lyriikkaa itse pelkän kuuntelemisen sijaan. Painetun kirjallisuuden klassinen tehtävä kertoa tietyn kansan tai ryhmän yhteinen tarina karttaa näitä ihmisiä, ja sen tilalle on astunut rap-lyriikka. He kertovat itse tarinansa, sillä kukaan muukaan ei sitä tee. Osa uuslukutaidottomuudesta juontuu kirjailijakuntamme homogeenisuudesta. Ainakin viidennekselle nuorisosta kirjallisuus on liian akateemista ja keski-ikäistä, ja kirjat ovat liian pitkiä ja niiden kieli on liian monimutkaista.

 

Ulkopuoliseksi itsensä tunteva ryhmä on esimerkiksi somalit, joista monet elävät rapin keskellä. Kun heidän tarinoitaan ei kerrota muualla, nuoret kirjoittavat sitä rikkinäisellä suomellaan, luoden aivan omanlaistaan lyriikkaa ja poetiikkaa. Myllypuron koulussa Elmi kirjoitti oman laininsa: “Koko tiimi safkaa”;  trap-tausta on ostettu, sanat sen sijaan tulevat suoraan eletystä elämästä.

 

Painetussa kirjallisuudessa tanskalaisrunoilija Yahya Hassan pääsee lähimmäksi rap-lyriikoiden maailmaa. Hänen tekstinsä sanovat versaalikirjoituksella ääneen sen, mistä muu yhteiskunta vaikenee. Hassaninkin taustalla on tosin kirjoittajaopintoja, hänen kömpelö säemaailmansa ei ole autenttinen, vaan ennemmin tekninen suoritus. Uutta kieltä ja kirjallisuutta syntyy alati ympärillämme, mutta kirjallisuuden instituutiot reagoivat muutoksiin viiveellä porttejaan varjellen.

 

Se maailma, jossa nuorisoikäluokat elävät, ei näy kirjallisuuden sisällöissä ja sen seurauksena ne ovat jääneet kirjallisen kulttuurin ulkopuolelle. Tekstitaidoissa nämä ihmiset edustavat alisuoriutujien massaa, mistä todistaa se, että he eivät kykene kirjoittamaan edes umpituttua kolmen sanan säettä ilman kirjoitusvirheitä. Se ei kuitenkaan tarkoita että heidän tekstitaidoissaan olisi myötäsyntyisiä puutteita.2 Meiltä puuttuu vain keinot tunnistaa heidän taitonsa ja kehittää niitä. Samoin kuin kirjallisuuden instituutiot koulu jättää tämän joukon ulkopuoliseksi.

 

Kun oikeinkirjoitus ei suju luontevasti, kirjoitettu kieli alkaa etääntyä elämästä, ja seurauksena sanavarasto hupenee. Kieli tai poetiikka eivät kuitenkaan hylkää näitä ihmisiä. Tunnistettavin piirre lyriikan voimassa on sen kyky muodostaa johtoajatuksia. Moni kuuluisa säe toimii mottona, rap-lyriikan kuuluisin säe tulee sen alkujuurilta, Comptonin lähiöstä: “fuck the police”. Tämä säe löytyy lukuisista lapuista ympäri Suomen, ja sen merkitys on vuosikymmenten ja valtameren ylittämisen jälkeen muuntunut aivan toisenlaiseksi. Poliisiväkivallan ja rotusorron sijaan se kuvaa ennemmin niiden nuorten elämänasennetta, jotka näkevät valtiovallan ja itsensä välillä ammottavan kuilun. Lyriikan muodostamat johtoajatukset saavat myös paljon hienovaraisempia muotoja.

 

Tuntuukin, että rap-lyriikan keskeisin piirre on jäänyt tunnistamatta: päihderomantiikan, misogynian tai väkivallan lietsomisen sijaan se piirtää osallisuuden rajoja sille ihmisryhmälle, jolle elämänhallinta tuottaa vaikeuksia. Patronisoivasta näkökulmasta vitun, huoran ja pajauttelun hokeminen näyttää fiktiiviseltä tripiltä. Lyriikan keskeltä ei kuitenkaan löydy romantiikkaa. Beat ei ole tullut takaisin. Runouden uusi muoto vain toimii niissä puitteissa, joka tunnistaa levenevän marginaalin eriarvoistumisen tuottamassa näköalattomuudessa.

 

 

Ilmestynyt Nuoren Voiman numerossa 1/2018.

  • 1. Helen Kellerin Elämäni tarina kuvaa hyvin hänen heräämistään kieleen ja esiverbaalista ajattelua. Kielen keskeinen merkitys hänelle on sen sosiaalisessa luonteessa. Kieli on ennen kaikkea väline tavoittaa toiset ihmiset ja viime kädessä kulttuuri ja sivistys.
  • 2. Hämmästyttävin todiste tästä on Eminemin laaja suosio. Useita eri kielirekistereitä ja puhujapositioita sekoittava verbaliikaltaan natiivillekin haasteellinen lyriikka ei useinkaan muodosta ymmärryksen esteitä heikosti lukutaitoiselle suomalaisnuorelle. Samat nuoret eivät usein kykene kirjoittamaan yksinkertaisiakaan virkkeitä äidinkielellään oikein.