En auta teitä enää - neljä näkemystä Nanettesta
"Release the tension"
Jonna Nummela “Nihkee Akka”, lavarunoilija, stand up -koomikko
Yksi suosituimmista vitseistäni on sellainen, jossa kerron, että jouduin aikanaan muuttamaan Iso-Britanniaan siksi, että henkilökohtainen elämäni oli niin hirveässä sotkussa. Vitsissä kerron, että ex-tyttöystäväni petti minua ja että minä kostin pettämällä häntä saman naisen kanssa – toki kostaakseni, mutta lähinnä sen takia, että Suomessa oli vain kolme lesboa. Vitsi ei toimisi, jos punchlinen jälkeen kertoisin, mitä tapahtui oikeasti: että olen käynyt sittemmin terapiassa, olen lääkityksellä, ja että me päädyimme satuttamaan toisiamme todella monta vuotta ja yritämme nyt vähitellen rakentaa ystävyyttä uudelleen. Nykyään olen oikeastaan lopettanut stand upin ja siirtynyt tekemään lavarunoutta, koska avoin muoto mahdollistaa sen, että voin kertoa kokonaisia tarinoita.
Etenkin Nanetten tulon jälkeen olen yrittänyt keskustella siitä, miten naisvihamielisiä vitsejä esitin aloittelevana koomikkona, kun tarve saada nauruja oli kova. Saatoin esimerkiksi Lontoossa puhua lavalla siitä, kuinka rumia brittinaiset ovat. Joskus vieläkin makaan sängyssä ja häpeän noita vitsejä. Ne ovat silti edelleen parhaita keikkoja, joita olen tehnyt ja isoimpia nauruja, joita olen saanut. Se tuntui silloin kahdeksan vuotta sitten radikaalilta, että menin lavalle ja sanoin, että olen lesbo – mikä ei siis edes pitänyt paikkaansa! Minun piti luoda tällainen lesbohahmo, koska olin saanut palautetta, että queer- tai bi-identiteettini oli liian monimutkainen lavalle.
Kun katsoin Nanetten ensimmäisen kerran, olin yksin kotona ja itkin. Kumppanini tuli kotiin kesken kaiken ja oli, että mitä sä oikein teet. Hannah Gadsbyn esitys vaikutti minuun niin vahvasti, koska olen käynyt aivan samanlaisia asioita läpi. Kaikkein kamalinta oli se, miten pitkään minulla kesti tajuta, että olen altistanut itseäni näille teoille, joista Gadsby esityksessä puhuu. Kirjoitin itseään vähättelevästä huumorista (self-deprecating humor) kanditutkielmanikin. Kuten Gadsby, sitä kautta myös minä olen tehnyt pahinta väkivaltaa itselleni lavalla. Olen nauranut omalle ulkonäölleni, sosiaaliselle kömpelyydelleni ja heittänyt vitsiä saamistani kommenteista, kuten oletko sä siis tyttö vai poika.
Minulle kuitenkin vielä merkittävämpää kuin itsensä halventaminen tehokeinona stand-upissa on se, miten siitä tulee selviytymiskeino päivittäisessä elämässä. Sen takia uskon, että Nanette resonoi niin monille niin vahvasti: koomikoille, koska se kyseenalaistaa genren valtarakenteita, mutta ennen kaikkea kaikille niille, jotka ovat selvitäkseen joutuneet pienentämään itseään. Moni mieskoomikko leuhkii sillä, että oli jo koulussa "luokan pelle", niin kuin se olisi kunnia-asia. Minä olin luokan pelle, koska ainoa tapa saada kiusaajat pysymään jotenkin aisoissa oli tehdä itsestäni pilkkaa ensin. Release the tension, kuten Gadsby sanoo. Minä pidin itsestäni ääntä, sheivasin hiukset pois ja ripustin reppuun niin monta avaimenperää, että kilisin ja kolisin. Minua pilkattiin ja kiusattiin silti, mutta ainaki onnistuin vakuuttamaan itseni ja muutaman muun siitä, että olin sen kaiken yläpuolella. Olen pystynyt myöntämään koko kiusaamiskuvion ja sen vaikutukset vasta aikuisena, koska olin vakuuttanut itseni siitä, että se oli oma hauska valinta olla erilainen ja erottua.
Gadsbynkin saamasta palautteesta näkyy se, että siinä missä homosuhteisiin liitetään usein se, että se on miesten välistä intohimoa, lesbous taas on poliittinen positio. Personal is political. Jos minulla on miespuolinen kumppani ja kirjoitan hänelle rakkausrunon, sehän on niin kuin rintamakarkuruutta ja olen tehnyt suorastaan petoksen. Ihan kuin olisin tuntemattomille lesboille velkaa sen, että en seurustele miehen kanssa, koska se vahingoittaa tätä projektia. Vahvistan patriarkaattia ja heteronormia sen vuoksi, ketä rakastan. Toinen aspekti on se, että taiteeni feminismi kuitataan niin, että olen vaan tällainen yhden asian nainen. Mieskriitikot sanovat, että en siksi kiinnosta tarpeeksi isoja yleisöjä. Eli toisin sanoen: en kiinnosta sinua, koska tätä taidetta ei ole tehty sinulle.
Voin nähdä, miten paljon se ärsyttää monia ammattikoomikoita, miten Gadsby seisoo tuolla lavalla ja kysyy, että tiedättekö miten tämä oikeasti toimii. Hän näyttää, että komiikka on väkivaltainen suhde: saan teidät tuntemaan epämukavuutta ja vapautan teidät kertomalla vitsin ja sitten olette kiitollisia minulle. Ja vielä maksatte tästä! On rohkeaa tuoda komiikan rakennetta esille atomitasolla.
Kriittinen teoreetikko Maija Baijukya sanoi tosi viisaasti, että taiteen kautta voit avata ihan minkä tahansa haavan, vaikka kuinka isoja haavoja, mutta silloin pitäisi myös pystyä sulkemaan ne. En ole samoilla linjoilla sen queer-kritiikin kanssa, jota olen Nanetesta lukenut, että että Gadsbyn olisi pitänyt dropata mikki sanottuaan, ettei aio enää auttaa yleisöään eikä pyytää enää anteeksi, jättää siis esitys siihen. Esityksen loppuhan on hoitava. Siinä suljetaan haavoja, tuodaan ihmiset takaisin yhteen ja saatellaan heitä takaisin maailmaan, kohti ulko-ovia.
teksti: Veera Koivaara
"I am in my prime"
Tytti Rantanen, kirjallisuudentutkija, kertomuksentutkija
Nanette käsittelee komedian synkkiä puolia: itsen kertomista naurunalaisena. Hannah Gadsby käyttää hyödykseen tapausta, jonka hän on muuntanut vitsiksi esitykseensä.
Bussipysäkillä naisen kanssa seissyt mies tulkitsee Gadsbyn vilkuilevan hänen tyttöystäväänsä. Mies lähestyy Gadsbya väkivallalla uhaten, kunnes huomaa, ettei Gadsby olekaan mies, vaan nainen. Tilanne kääntyy kevennykseen versiossa, jonka Gadsby on kertonut yleisön edessä lukemattomia kertoja. Nyt Gadsby säpsähdyttää yleisönsä kertomalla tapauksen loppuun. Mies tuleekin takaisin, ja sanoo: nyt mä tajuan, sä ootkin naishomo! Hän hakkasi Gadsbyn, joka ei uskaltanut tehdä rikosilmoitusta tai mennä sairaalaan.
Tähän tapaukseen Gadsby sitoo teemansa: häpeä, itseinho ja väkivallan pelko ja sen kokeminen ovat vakiintunut osa vähemmistöihin kuuluvien elämäntarinoita. Gadsby käyttää tapausta kriittisenä esimerkkinä siitä, miten on itse jäänyt komedian loukkuun. Komediassa ei tapahdu kasvua, mutta tarinoissa tapahtuu, Gadsby rinnastaa. Samaan aikaan äiti käsittelee tyttären homoseksuaalisuutta, ja kasvaa. Jälkiviisaus on lahja, koska se on nimenomaan itsen kertomisen lopputuotos.
Oman elämän kertominen on subjektiivista, muisti valikoivaa, ja eheää kertomusta rakentava luo itsestään henkilöhahmon. Raamatullisen kaksoiskäskyn - rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi - eettiset ulottuvuudet voi ulottaa kerrontaan: sen, mikä täytyy ottaa huomioon toisesta kertoessa, täytyy ottaa huomioon myös itsestä kertoessa. Etenkin, jos kerronnassa on ajallinen etäisyys. Nanettessa ilmenee, miten vahingollista on, kun tekee nuoruusvuosistaan vitsin.
Voimakas tunnustuksellisuus on osa Nanetten käyttövoimaa, ja sellaisenaan se liittyy laajempaan ilmiöön - koetaan, että omaelämäkerrallinen tunnustaminen on tärkeää. Loppu ratkeaa tarinamyönteisesti, niin että voimanjulistus naisesta, joka on koonnut itsensä uudelleen, kuulostaa itseapuiselta motivaatiolauseelta. Gadsby rakentaa vitsin sijaan tarinan, ja tarina parantaa. Koska komedian tekeminen on eettisesti kestämätöntä, täytyy turvautua johonkin parempaan, siis tarinaan. Se ei ole ihan ongelmatonta.
Gadsby purkaa stand-upia suorastaan pamflettimaisesti. Hän liittää teemaan romantisoidun kärsivän taiteilijan (Vincent van Goghin) ja romantisoidun sikailevan taiteilijan (Picasso), joka on sanonut haluavansa polttaa naisen suhteen loputtua, koska samalla polttaa menneisyyden hänen kanssaan.
Taidehistorian käsittelyn myötä Nanetteen tulee kertomuskriittisiä ulottuvuuksia. Gadsby purkaa esimerkiksi naisen paikkaa kaanonissa nimittämällä maalausten naisia lihavaaseiksi peniksille.
Gadsby rakentaa kubismista hienon kaaren esityksessään: Picasso ajatteli, että hänellä on oikeus edustaa kaikkia perspektiivejä yhtä aikaa. Picasso edustaa miestä, joka hyväksikäyttää naisia, ja vetoaa viriili-ja-piinattu nero -myyttiin, joku suomalainen koomikko voisi tehdä Tyko Sallisesta vastaavan. Taidehistorian käsittelyssä on myös komedian haaste: miten muutoin kuin vihan kautta voisi nostaa nais- tai queertaiteilijoita esiin, tai ilman sitä antagonistin roolia. Kaanon tosin kutsuu ivaa, koska se voi olla aika penishuuruista meininkiä.
Gadsby ilmoittaa jättävänsä jännitteen yleisölle ja lakkaavansa auttamasta sitä enää. Hän kommentoi paitsi omaa kokemustaan maailmasta, myös komedian muotoa, jonka velvollisuus on purkaa jännite. Normaalisti yleisö on etuoikeutettu ja voi turvallisesti nauraa kaikenlaisille tarinoille. Totuuden kertominen bussipysäkin tapahtumista opponoi Picasson lausahdusta naisen polttamisesta, koska Gadsby tietoisesti jättää menneisyyden polttamatta.
Taidehistoriallisen stand-up -osuuden loppuun laskeutuu #olisinpatiennyt -osuus: Picasson rakastajatar ei todellakaan ollut kukkeimmillaan 17-vuotiaana. Gadsby osoittaa itseensä: I’m in my prime!, ja jatkaa siihen, mitä itse oli nuorena: peloissaan, häpeissään ja kaapissa.
Se, mitä olisi pitänyt tietää, ei liity niinkään nuoreen minään, vaan kasvatukseen ja ympäristöön. Komedian tekeminen omista vastoinkäymisistä on ruokkinut itseinhoa ja häpeää. Tässä yhteydessä itsen kertomisen funktio on poliittinen: vaikka maailma on muuttunut, sen pitää muuttua vielä paljon enemmän. Ja jos oma tarina auttaa jotakuta vähemmistöön kuuluvaa nuorta, sen voi kertoa.
Mitä muuta Nanette voisi olla kuin stand-upia? Essee tai podcast? Tulee mieleen Anna Paavilaisen esitys Play Rape, jossa on kuitenkin enemmän performatiivisia elementtejä. Tällainen ei-fiktiivinen monologiesitys voi olla uusi genre, joku esitystutkija voisi keksiä nimen sille.
Monologisuus yhdistää eri tyyppisiä teoksia, esimerkiksi Maggie Nelsonin Argonautteja, Play Rapea ja tätä. Argonautit tosin keskustelee teoreettisen tilkkutäkin kanssa. Paavilainen ja Gadsby ponnistavat kokemusasiantuntijuudesta ja yhdistävät sen analyyttisyyteen, mikä tekee esityksistä onnistuineita ja hyviä.
Nanette pyrkii väistämään uhriutumista, tai ainakin Gadsby tekee parhaansa. Hän ei halua luoda itsestään myyttistä kärsivää taiteilijaa, mutta silti listaa ne rankat kokemukset: pahoinpitely, raiskaus, hyväksikäyttö. Yleisö on aivan hiljaa. Se on hankala kohta, siihen jää shokkiarvon tuntu. Vahvistavatko kokemukset argumenttia, vai haetaanko niillä maksimaalista emotionaalista tehoa? Kuitenkin tällaiset kokemukset voivat olla osa kertomusta itsestä, mutta niiden ei tarvitse olla määritteleviä.
Tunnustuksellisuus ja komedian puitteet ovat Nanettessa poliittisia. Gadsbyn tunnustuksellisuus kuitenkin liittyy enemmän siihen, millaiseen konfliktiin hän on joutunut itsensä ja ympäristönsä kanssa. Hän ei ole seksuaalinen tai kehollinen tunnustaja, kuten vaikka Maggie Nelson, vaan avoimuus liittyy pikemminkin sosiaaliseen kontekstiin. Hänhän ihmettelee, kuinka hänet määritellään seksuaalivähemmistöön kuulumisen kautta, vaikka hän laittaa enemmän ruokaa kuin harrastaa seksiä.
Teksti: Maaria Ylikangas
"Don’t they love to dance and party?"
Livia Hekanaho, queertutkija, erityisopettaja
Olen vuosien varrella oppinut inhoamaan stand-upia. Sen piti olla kyseenalaistava ja rohkea laji, joka ottaa kaikenlaisia kipupisteitä esille, mutta sen sijaan siitä tuli rasistinen, konservatiivinen ja naisvihamielinen. Sellainen, että joku samihedberg seisoo pikkujouluissa lavalla ja hokee kyrpä, pylly, naiset on tyhmiä. Ja sitten ollaan, että voi miten hauskaa, miten rohkeaa, miten kontroversaalia, että joku uskaltaa! Kaikki tämä on jotenkin niin traagista. Sitten Nanette tuli yllättäen takavasemmalta ja muutti käsitykseni siitä, mitä stand-up voi olla.
On hupaisaa, miten Hannah Gadsby kirjoittautuu esityksessä todella traditionaaliseksi lesboksi. Minulla on sellainen kutina, että hän tekee sen tietoisesti. Roolia rakennetaan jo alkukuvista asti, joissa Gadsby istuu pehmoisella sohvalla ja kaatelee kauniista posliineista teetä. Kaikkihan me tiedämme, että lesbot ovat tällaisia: vanhapiikoja, jotka eivät osaa pitää hauskaa. Siksi kaikki esityksen alun jälkeen tapahtuva on niin yllättävää.
Se, mitä Gadsby esityksessään tekee, on nimittäin ääneenlausumattomasti äärimmäisen queeria. Nanette pelaa sukupuolella, seksuaalisuudella ja väkivallalla, ja Gadsby asettuu itse pelilaudalle ja siirtelee sitten lautaa allaan.
Olisi mielenkiintoista tietää, millainen tuo jättiläismäinen yleisö salissa oli: kuka on se, jota esityksessä puhutellaan? Noin suuren yleisön täytyy olla hyvin heterogeeninen, ja katsomossa on varmasti paljon miehiä ja valkoisia heteroita. Gadsbyn itseironinen roolihan on aikuinen nainen, joka on käynyt läpi yhtä ja toista ja joka nyt kouluttaa teitä muita. Kaikki hänelle tapahtunut on jo menneisyydessä ja hän on selvinnyt siitä. Hän voi sanoa näitä hyvin provosoivia juttuja siitä, että ainahan lesbot tulevat tuomitsemaan, koska kaikki tietävät, että hän on tiedostava ja “hyvä lesbo”. Hän on asemassa, jossa voi sanoa näin ja silti me nauramme, koska hän ei ole mikään samihedberg. Epämukavuudesta ja jännitteestä huolimatta yleisön olon tekee turvalliseksi myös se että Gadsby on niin mestarillinen.
Esityksen porvarilliset puitteet, oopperatalo ja keskiluokkainen yleisö, voivat ärsyttää monia. Haluaisin kuitenkin ajatella, että se ei ole keneltäkään pois, että Gadsby on saanut näkyvyyttä: sehän tarkoittaa sitä, että näkyvyyttä tulee jatkossa todennäköisesti myös hyvin toisenlaisille äänille. Meillä on varaa ja tilaa tähän, ja voimme sanoa, että Nanette on erinomainen teko, ilman että se vie tilaa anarkistisemmin queerilta, suuttuneemmalta, nuoremmalta tai ei niin sovintoa rakentavalta toimijalta. Sehän on vapauttavaa, että enää jokaisen vähemmistön edustajan ei pidä puhua koko vähemmistön äänellä.
Nanette on hirvittävän kiinnostava siksi, että olen kirjoittanut häpeästä ja ajatellut siitä queertutkija Eve Sedgwickin hengessä, että häpeä ei välttämättä ole paha tai erottava asia, vaan se voi olla myös yhteisöjä yhdistävä voimavara. Aina ajatellaan, että häpeä on vain jotakin tuskallista ja hirvittävää. Oikeastihan tunne syntyy siitä tai sen pelosta, että yritän saada sinuun yhteyden, mutta sinä et huomaa minua tai torjut minut. Jos me tunnistaisimme itsessämme tämän pelon ja haavoittuvaisuuden, meillä olisi mahdollisuus luoda oikeaa yhteyttä.
Suomessakin pervohäpeää koskevassa keskustelussa puhuttiin aikoinaan siitä, miten pride on niin falskia: kaikki se, että olemme vapaita, olen ylpeä nainen ja onnellinen homo ja tässä on onnellinen partnerini ja tässä ovat äitini ja isini, jotka kannustavat minua. Ihan kiva jos niin on, kaikilla se ei ole näin. Se kaikki Nanetessa käydään läpi, mistä pridessa ei puhuta: epäonnistumiset, häpeän kokemukset ja vääränlaiseksi kasvaminen. Jos kasvavan ihmisen ympärillä on koko ajan vihapuhetta ja häpäisemisen akteja, jotka ovat arkipäivää, silloin hän oppii käyttämään niitä itsekin ja kääntää ne itseään vastaan. Ihminen sisäistää häpeän.
Tämän päivän keski-ikäisten homojen, lesbojen ja queerien tarinaan liittyy juuri tämä, että koska minä elin vihan ja häpäisyn keskellä ja olen selvinnyt, minulla on nyt oikeus saada kaikki normaali. Mielisairauden, rikollisuuden ja salassa pitämisen historia on hurjan iso kollektiivinen trauma, jonka purkaminen vie paljon aikaa. Nyt tätä yhteisöllistä traumaa ei ole käyty läpi, vaan on hypätty suoraan pakkomielteiseen normaaliuteen ja herttaisuuteen. Mielestäni tuo häpeän ja käsittelemättömien traumojen mätäpaise on kulttuurin sisällä edelleen. Muistan, että olen ollut nuorempana kauhean vihainen, ajatellut, että tämä pitää käydä läpi ja työstää heti, mutta ajan myötä olen tajunnut, että toiset asiat vain vaativat aikaa.
Gadsbyn esityksessä syvin häpeä ei ole peräisin seksuaalisuudesta vaan sukupuolesta: siitä, että kokee olevansa vääränlainen nainen. Vanha keskusteluhan koskee sitä, muodostuuko heteromieheys lopulta siitä, että on aina joku, jota voi pitää alempana, olivat ne sitten naiset, homot tai eläimet, mitkä milloinkin. Vähän niin kuin Gadsbyn esimerkissä Picasso, joka saa voimansa siitä, että on jotain, mitä vihata tai halveksia. Häpäisy on kai pelkäävän ihmisen reaktio – sellaisen, joka ei ole käynyt omaa häpeäänsä läpi.
Teksti: Veera Koivaara
”70 percent of the people who loved me and raised me, believed homosexuality was a sin”
Titta Sopanen, psykologi
Kohtelemme itseämme kuten meitä on kohdeltu. Häpeä tulee siitä.
Jos jatkuvasti osoitetaan, että olet vääränlainen, niin se sisäistyy. Varsinkaan lapsina meillä ei ole mahdollisuutta löytää metaperspektiiviä itseemme, emme voi ajatella, että okei, minulle puhutaan noin, mutta se ei ole totta. Silloin se on totuus, joka annetaan. Se synnyttää häpeää, ja täytyy kehittää erilaisia puolustusmekanismeja, jotta häpeä ei murskaa meitä joka päivä.
Nanettessa on läsnä Hannah Gadsbyn kokemus, joka on äärimmäisen marginaalinen monessa asiassa. Ensin perheessä, sitten yhteisössä, ja sitten lopulta kun hän alkaa ymmärtää seksuaali-identiteettinsä, hän kokee ulkopuolisuutta myös seksuaalivähemmistön sisällä.
Nanettessa tiivistyy yhteen tuntiin se prosessi, mikä tapahtuu psykoterapiassa pidemmän ajan kuluessa. Hannah Gadsby lähtee itsensä pilkkaamisesta, koska se on hänen juttunsa koomikkona, ja alkaa sitten ottaa kantaa siihen. Näkökulma kääntyy, koska nyt hän ei jaksa sitä enää ja sen täytyy muuttua.
Itsensä morkkaaminen on yksi ylikompensaatiostrategia: sanon itse ennen kuin kukaan muu ehtii haukkua minua. Se on jokseenkin kehittynyt strategia, kun uskaltaa tulla esiin häpeällisen asiansa kanssa ja tehdä siitä pilaa, mutta se ei kuitenkaan ole hyvä. Nanettessa Gadsby ottaa omakseen heikkoutensa ja häpeänsä ja sen kaiken kamalan, mitä hänelle on tapahtunut. Hän ei suostu siihen, että tapahtunut on hänen oma vikansa. Paremminkin: vaikka minulle on tapahtunut kaikkea kamalaa, olen silti tässä, ja nämä ovat minun tarinani. Häpeä ei ole hänen, vaan kaikkien niiden, jotka ovat häntä alistaneet.
En mennyt murskaksi. Se on hieno kaari.
Vihan tai vihaisuuden rooli, jos käytän Nanettesta psykoterapia-analogiaa, on hyvin olennainen. Jos sinulle on tehty vääryyttä, on oikein olla vihainen. Se on paikallaan. Toki terapeuttisesta näkökulmasta on hyvä, että vihaisuus joskus loppuu, viha ei ole tarkoituksenmukainen lopputulos prosessille. Mutta prosessiin kuuluu, että saan olla riittävän vihainen ja osoittaa vihan niille, jotka ovat tehneet minulle pahaa. Nanettessa oli ensin äiti, joka oli kasvattanut lasta ymmärtämättömästi, ja tietysti he, jotka ovat käyttäneet väkivaltaa. Viha menee esityksessä oikeisiin kohteisiin, ja suhteessa äitiin löytyy sovintokin. Äidille ei tarvitsekaan olla vihainen, kun äiti selitti, miksi oli toiminut miten oli toiminut.
Siinä terapiaprosessin lopussa uho on paikallaan, kun Gadsby sanoo, että mikään ei ole niin vahva kuin särkynyt nainen, joka on koonnut itsensä uudelleen. Veikkaan, että hän on käsitellyt kokemuksiaan todella paljon yksityisesti ennen kuin hän on vienyt ne lavalle. Vaikeat, traumaattiset asiat ovat usein erillisiä saarekkeita, joita ei halua ottaa osaksi itseään. Teoreettisesti terapiassa otetaan kivuliaita asioita omaksi, osaksi identiteettiä. Kun voi elää asioiden kanssa, ne tulevat osaksi itseä ja identiteetti kehittyy eheäksi: minä olen se ihminen, jolle on tapahtunut kaikki tämä, ja voin elää sen kanssa. Se on pitävä pohja, jota ei voi keneltäkään ottaa pois. Jos jotain traumaattista tapahtuu uudelleen, niin varmasti tulee huono olo jälleen, mutta jos on kerran tehnyt sen työn ja luopunut häpeästä, se työ kestää.
Nanette toimii esikuvana, koska se tekee näkyväksi, että jos sulle on tehty pahaa, se ei ole sun häpeä, ja voit tulla esiin ja laittaa syyn kohteisiin. Se on voimaannuttavaa. Mutta pitäisin hämmästyttävänä, jos Gadsby ei olisi terapioitaan käynyt.
Kuulostaa yksinkertaiselta sanoa, että ”sanoudu irti siitä häpeästä, ei se ole sun syytä, että sulle on tehty pahaa.” Järjellisesti se on helppo käsittää, mutta tunneprosessi kestää todella kauan. Tunne meidät saa tekemään asioita, tai olemaan tekemättä. Tunne saa meidät pysymään komerossa. Siksi tämä on vaatinut järkyttävän määrän käsittelyä ja työstöä.
#metoo-liikehdinnän myötä tunnustamisen tai avautumisen velvollisuus saattaa herätä. Mutta jos jollekulle neuvoisin, että täytyykö kaikkea puhua, niin sanoisin että jotain saa pitää itselläänkin. Nanettessa tulee rankkojakin tunnustuksia, joista tulee kuulijalle epämukava olo. Toisaalta se, että jos ne kauheat asiat ovat tapahtuneet, niin ne on siellä systeemissä jossain. Ne on minulla, tai sitten jaan ne muiden kanssa, ja muillakin on epämukava olo. Onko enemmän oikein, että se olo on vain minulla? Jos itselle on tapahtunut ne kauheat asiat, niin kai ne muut pientä epämukavuutta sietää.
En missään nimessä hyssyttele, jos itsestä tuntuu että on valmis kertomaan, antaa mennä vaan. Kunhan siitä tunnustamisesta ei tule vaatimusta - että kaikkien pitäisi jakaa ne omat hirveät kokemukset. Me ollaan erilaisia myös tässä suhteessa, jotkut ovat yksityisempiä, ja se on fine.
Gadsby rinnastaa esityksessä nykyisen, aikuisen itsensä, ja 17-vuotiaan tytön, joka on tiukasti kaapissa, häpeissään ja peloissaan. Jos joku on vastaavassa tilanteessa nyt, ja näkee Nanetten, siitä voi tulla reikä omaan todellisuuskäsitykseen. Voisi avautua se, että on muunlaisia todellisuuksia, ja elämä ei olekaan tässä. Toki toivon, että nykyään olisi vähemmän tämäntyyppisiä komeroita enää missään, mutta ehkä jossain on. Esikuvilla on iso merkitys, ettei tarvitse keksiä yksin, miten tästä ahdingosta pääsee. Kaikki nuoret on nuoria nuorina, se on joka tapauksessa hirveää. Esikuvat eivät voi tietä täysin siloittaa, mutta ne voivat auttaa kyllä jonkin verran, ettei häpeästä parantuminen veisi niin kauan. Jokaisen on kuitenkin tehtävä psyykkinen työ omalla kohdallaan.
Teksti: Maaria Ylikangas
Juttu on ilmestynyt Nuoren Voiman numerossa 5-6/2018.
Nanette on katsottavissa suoratoistopalvelu Netflixissä.
