Esineissä näkyvä

Poissa kotoa esineet tuntuvat vierailta. Heidi Backströmin essee läsnäolosta ja poissaolon lopullisuudesta. 

 

Tyhjä täyttyy. Tyhjä on yhtä kuin kolme pientä valkokangasta omassa tilassaan nykytaiteenmuseossa.

Patteri, koti, kirjahylly, peti, delfiininmuotoinen heliumpallo, lakanoissa nainen, piironki. 
Oikeanpuoleisella kankaalla kuva liikkuu, tarkentuu. Hiustuotteita, piilolinssinestettä, kolme hammasharjaa, simpukka, hiusharja, pyyhkeitä. Pala suihkukaappia. Keskimmäisen valkokankaan kuva liikkuu. Lähtee ihmisestä. Mustavalkoista. Hyllyjä, housuja, takkeja, värejä, käsi, vöitä, lisää takkeja, mustavalkoista, kenkiä, lelumoottoripyörä.

Pysähtynyt lähikuva vetisestä seinästä vasemmalla.
Pysähtynyt lähikuva piirongin kulmasta oikealla.
Rullaava kuva vaatekaapista keskellä.
Vaatekaapissa takki, takki, takki, takkeja, pää. 
Piironginkulmasta lähtee liikkeelle. Paljastuu keittiön lipastoksi. 
Keittiöön kuuluvia esineitä, vedenkeitin, käsi.
Kamera kääntyy. Huone. Ruokapöytä.
Kohdistuu ikkunalautaan. 
Jukkapalmu, postikortteja, muistoesineitä, nainen tupakalla ikkunassa. 
Kamera kääntyy, hidastuu: kirjahylly. Elokuvia muovikoteloissaan. 
Vasen, keskimmäinen ja oikea, kaikki kuvat liikkuvat. Yksi päätyy ruokapöydän kautta kattokruunuun. Toinen jämähtää rappukäytävään. Kolmas rullaa työpöydän yli.
Hyppy.
Autossa. Kotipihalla. Taloja, parkkipaikka.
Takaikkunalla kasvoja, naamioita.
Pihasta pois. Ruuhka. Autoja. Raitiovaunu numero viisi. Puisto. Vanhan Euroopan näköinen kaupunki. Takaikkunalla kasvoja.

 

I
Katrīna Neiburgan kolmikanavainen videoteos Yksinäisyys (Solitude, 2005) Kiasman hämärässä huoneessa helmikuisena, loskaa satavana päivänä. Ensireaktioni: Ikävä Berliiniin. Ikävä yksin oloon. Ikävä vastuuttomuuteen.

Neiburga on tavoittanut filmilleen jotain, joka linkittää tunnemuistini muutaman kuukauden takaiseen aikaan, Berliiniin. Katson 10 minuuttia ja 20 sekuntia kestävän teoksen monta kertaa putkeen. Kamera liikkuu, kuvan tapahtumat eivät. Ruumiinosat pulpahtelevat arkiseen, pysähtyneeseen, tavaran täyttämään kuvaan absurdisti, kuin muistuttaisivat ihmisen läsnäolosta keskellä poissaoloa. 

Olin Berliinissä marras-joulukuussa stipendiaattina. Puoliso ja koira jäivät kotiin Helsinkiin. En ollut aiemmin ollut heistä erossa viikkoa pidempään, en ollut sellaisesta varsinaisesti unelmoinutkaan. Tartuin vain tilaisuuteen. 

Berliinissä olin onnellinen omassa yksinolossani, arjesta irtautumisessani. Viihdyin itsekseni nolostuttavan hyvin. Enemmän kuin perheenjäseniäni kaipasin vuokrahuoneessani esineitä kotoa. Ihminen ja koira tuntuivat kaukaa käsitteellisimmiltä kuin tavarat. Berliinin huoneeni tavaroista en ollut valinnut yhtäkään, mutta juuri minä niitä nyt käytin. Elin hetken arkeani jonkun muun valitsemissa kalusteissa, melkein kuin kulisseissa. Miten joku oli valinnut niin kliinisen astiaston, epäkäytännöllisen suolasirottimen, froteiset lakanat tai höttöisen tyynyn?

Ei sillä, että olisin kaivannut kotoa jotain tiettyä esinettä. En ylipäätään muistanut omasta tavarapaljoudestani kovin tarkkaan, mitä omistan. Mutta havaitsin, että koti koostuu paitsi osoitteesta, katosta, lattiasta ja seinistä, myös niistä esineistä, joita sinne kertyy. Suhteesta niihin objekteihin, joita kodin katto, lattia ja seinät rajaavat. Asioista, joita siirrämme kattojen ja lattioiden välistä uusiin asuntoihin, kodista seuraavaan. 

Neiburgan teoksesta välittyy jokin, jonka kuvittelen matkakuumeeksi, tulkitsen ikäväksi Berliiniin. Se on halua katsella omaa arkeani ulkopuolelta. Olla vieraiden tavaroiden ympäröimänä, tavaroiden joilla kaikilla on minulle tuntematon tarina. Jopa niillä tavaroilla, jotka on ostettu sellaiseen asuntoon, jossa kukaan ei asu vakituisesti, on tarinansa. Joku nekin on valinnut: halvat Ikea-tuotteet ja omaan kotiin kelpaamattomat perintökalut, sattumanvaraisen vieraan käytettäväksi. Osasyy, miksi vuokraan asuntoja lomamatkoillakin, ovat nämä sekalaiset tavarat, jotka ruokkivat matkaajan mielikuvitusta. Hotelleissa eivät tuoksu tarinat, ainoastaan ohikulkeminen.

 

II

”Videoteos syntyi Neiburgan vietettyä kolme kuukautta taiteilijaresidenssissä Pariisissa. Siellä hän tunsi olevansa eristyksissä, ja illat kuluivat yksin. Yksinäisyyden tunteet pitivät Neiburgaa otteessaan vielä kotona Riiassakin”, kertoo Kiasman seinään kiinnitetty teosesittely. 

 

Vau ja auts.

Teos on välittänyt minulle poissaolon ja etäisyyden, yksinolon ja ulkopuolisuuden tunteet – ja kodin merkityksen suhteessa niihin. Kuitenkin se, mitä teoskuvaus kertoo Neiburgan ajattelevan niistä, on täysin päinvastainen kuin omani: häntä motivoi alavireisyys, minua vapaus. 

Nolottaa. Luulin löytäneeni samaistuttavaa, löysinkin juuri vastakkaisen tunteen. Tunteen, joka tulisi tulisi kokea, kun on poissa perheensä luota: ikävä, yksinäisyys, kaipuu. Tämä kotona kuvaamansa video onkin Neiburgalle yritys toisintaa etäisyys ja yksinäisyys, jota hän koki ollessaan sieltä pois. Että kamera liikkuu mutta tilanteet ja tavarat eivät, koska taiteilija kuvaa poissaoloaan omasta arjestaan. Että raajat ja omakuvat, joita videossa tulee esiin mitä absurdeimmissa yhteyksissä, ovatkin kiihkeä halu niitata itsensä osaksi omaa kotia, vaikka siellä ei ole fyysisesti läsnä. Että kodissa eläisi henki, vaikka hengittäjä on muualla. Että olisi kodissaan näkyvä, kaiken aikaa.

Ja että tuo kaikki on Neiburgalle jotenkin surullista.

Minä ahmin Berliinissä omaa yksinäisyyttäni. Omaa tilaani. Tilaa sängyssä, jossa ei ole koiraa ja ihmistä lisäkseni. Aikatauluja, jotka syntyivät vain omista tarpeistani ja haluistani. Jääkaapin tarvikkeita, joita voi kokata pelkästään vedenkeittimellä yhdelle. Kaupunki on tuttu, siellä asuu ystäviä ja kollegoita. En tavannut heistä juuri ketään. Olin onnellisesti niin yksin kuin suurkaupungissa voi olla. En kaivannut kotiin, en kaivannut puolisoani tai koiraani, hengittäviä asioita herttoniemeläisestä kaksiostamme. 

Kotiin palatessani olin onnellinen, tietenkin. Onnellinen elollisistani, mutta myös hyvistä lakanoistani, oikean kokoisesta teekupistani, kirjahyllystäni, asioista joita olen hankkinut tarpeeseen tai haluun, yhdessä tai yksin. Berliinin aikaa raamitti tieto, että neljän, kolmen, kahden, yhden viikon päästä tämä yksinelämislarppini loppuisi. Oma aika. Että olisi, on, koti, kotona puoliso, koira ja kaikki ne tavarat, joita sinne on huolella tai vahingossa valikoitunut muodostamaan meidän näköisemme kokonaisuuden. Kokonaisuuden, joka on koti vain ja ainoastaan meille.

 

III

Epäilen, että on tapahtunut virhe. Että Katrīna Neiburgan teoksen nimi on suomennettu väärin. Yksinäisyys. Ei se kerro yksinäisyydestä lainkaan! Ei yksinäisyyden ilosta eikä surusta, vaan eristäytyneisyydestä.
Tarkastan teoksen englanninkielisen nimen eli sanan solitude merkitykset sanakirjasta:
1. eristyneisyys
2. eristäytyneisyys
3. yksinäisyys

Eristyneisyys ja eristäytyneisyys. Tunnistan heti sen eristäytyneisyyden viileältä tuntuvan riemun, jota koin katsoessani teosta ensimmäistä kertaa, tunnistaessani siinä jotain kiusallista halua omaan yksinoloon, valittuun yksinäisyyteen. Eristyneisyys. Eristäytyneisyys. Molemmissa soi kauniimmin sisäänrakennettuna oman valinnan mahdollisuus kuin sanassa yksinäisyys. 

Ei Neiburga kuvaa Solitudessa omaa elitististä ahdinkoaan residenssissä, jossa ei ole ystäviä, perhettä ja elämää. Ei, hän kuvaa sitä äänekästä hiljaisuutta, painavaa keveyttä joka laskeutuu, kun ihminen eristäytyy tutuista asioista. Kuinka asiat pysähtyvät, kuinka pysähtynyt kuva paljastaa kerrostumia huoneissa, sitä kautta muistoissa, terävöittää, poimii etsimeensä yksityiskohtia, joita ei muuten huomaisi, ehtisi tai muistaisi panna merkille. Kuinka etäisyyden päästä näkee omat jälkensä absurdeina mutta tärkeinä, kokonaisuudelle elimellisinäkin.

Istun toistamiseen Kiasman hämärässä videotaidehuoneessa. Mitä minä näen Neiburgan arjesta katsoessani hänen teostaan? Näkeekö hän nuo simpukat samalla lailla korostuneesti kuin minä? Mikä kaikki on lavastettua? Onko heliumpallo jäänyt siihen tarkoituksella vai vahingossa? Mitä se, mihin silmäni pysähtyy, kertoo minusta? Lasken hammasharjoja. Haluaisin nähdä kirjahyllyyn paremmin. Miksi Neiburga korostaa osaa asioistaan väreillä mutta pitää valtaosan mustavalkoisena? Mitä ulkona tapahtuu, miksi Neiburga näyttää juuri nämä paikat kaupungistaan? Pitäisikö minun tunnistaa ne? Haluaako hän, että katsoja profiloi häntä ja hänen perhettään? Rikkooko se taiteilijan eristyssaarekkeen reunoja vai vahvistaako niitä?

Kamera viipyy pisimmän aikaa Neiburgan kylpyhuoneessa. Miksi kylpyhuoneessa? Onko kylpyhuone kodin huoneista intiimein? Ainakin sieltä pystyy päättelemään asukkaista nopealla vilkaisulla paljon; päätellä hammasharjoista asujien määrän, tulkita anti-ageing-purnukoista ikiä, ekosertifioiduista saippuoista arvomaailmojakin.

Ajattelen Neiburgan perhettä. Puoliso ja lapsi. Miltä heistä tuntui, kun Neiburga oli Pariisissa kolme kuukautta? Yleensä aika meene poissaolevalla nopeammin uuden äärellä. Kotiin ja arkeen jäävien pieti on tylsempi; sama jatkuu mutta harvalukuisemmin käsiparein. Roskien viejiä ja aamupalan laittajia on vähemmän. Toisaalta, kuka sanoi, etteivät he olleet mukana residenssissä. Tai että he edes olivat olemassa residenssin aikana. 

Mietin, että minä rakastan ajatusta erakoitumisesta. Mutta en koskaan oikeasti haluaisi luopua ihmisistäni. Koirastani. Tavaroistani. Kirjoistani. Tuo romanttissävytteinen erakkoajatukseni kuitenkin on minulle yhtä totta ja identiteetilleni merkityksellistä kuin ihmiseni, koirani, tavarani, kirjani.

 

IV

Kotona käyn istumaan pyörivälle tuolille kaksiomme olohuoneeseen. Aloitan nurkasta.

Keittiönpöytä, MacBook, kaksi lasia, appelsiinikuoria, kynä, kalenteri, papereita, kangasliina, kahvikuppi, teekuppi, lisää paperia, kaatunut talouspaperirulla, pinoittain kovakantisia lehtiä. Pöydän takana ikkunalauta. Taulu. Hyllyllinen kirjoja, lamppu, paperia, karhun kallo. Seinä, siinä pahvinen hirvenpää. Radio, kasvi. Parvekkeen ovi, oven takana kaksi tuolia, pöytä, edessä koiranruokakuppi, vesikulho, leluja, tuikkukippoja. Peili. Peilin alla Singer, kukka, kudin, lamppu, röykkiö kovakantisia lehtiä. Senkki. Senkin päällä lamppu, paperia, kukkia, tyrnimarjamehupullo, deodorantti, kestokahvikuppi, roskaa. Sohva. Sohvalla vilttimöykky, päiväunilla oleva koira. Nurkassa peikonlehti.

Olisin halunnut antaa tavaroille enemmän määreitä. Kutsua parveketuoleja kylmettyneen näköisiksi, kertoa onko esine minkä värinen, hopeinen tai muovinen, antiikkinen, pehmeä, nuhjuinen, kiiltävä, ruma, lämmin. Melkein jokaista tavaraa halusin kutsua unohtuneeksi, hylätynoloiseksi tai eksyneeksi. Tämän leikin perusteella meidän kotimme koostuu eksyneistä, yksinäisistä tavaroista. Joku voisi kutsua sitä vähemmän runollisesti jopa sotkuiseksi.

Neiburgan teoksen esineet ovat arkisia tavaroita, joiden seassa lojuu paloja ihmisruumiista. Luetteloin hänen kotinsa ja ruumiinjäsenensä paperille ilman tarkennuksia; takki, kyynärpää, delfiinipallo, pyyhe, otsa. Yhtälailla arkisia ovat meidän kotimme esineet ja huonekalut; kynttilänjalka, vesikulho, peikonlehti, koiramöykky. Omaa irtaimistoaan on vaikeampi luetella ilman selityksiä. Jokaisella esineellä on tarinansa, syynsä, jotka avautuvat loogisina vain samassa tilassa asuville. Tulee tarve selittää omia valintojaan ulkopuolisille. Ruma lamppu on rumuudestaan huolimatta esillä, koska se on perintö papalta ja siitä tulee pimeällä kaunis valo, likaiset sukat pyörivät lattialla koska edellisenä iltana oli kuolemanväsymys.

Tuottiko oman kodin kuvaaminen Neiburgalle uusia huomioita tavaroista tai ihmisistään? Lisäsikö niiden pysäyttäminen ja samalla ikuistaminen kameralle iloa vai etäisyyttä? 

”Tuottavatko ne iloa?” 
Mieleen nousee japanilainen menestyskirjailija Marie Kondo ja hänen KonMari –metodinsa, jossa kodista, ja sitä kautta mielestä, pidetään huolta luopumalla kaikesta turhasta tavarasta. Tai pikemminkin iloa tuottamattomasta tavarasta. Kondo kehottaa lukijoitaan käymään kodin jokaisen esineen läpi ja kysymään, tuottaako kyseinen objekti omistajalleen iloa, ja mikäli vastaus on ”ei”, tulee kyseinen tavara toimittaa asunnosta vitkastelematta pois.

Olen kokeillut konmaritusta; en lopulta heittänyt roskien lisäksi juuri mitään pois. Kondon elämänfilosofiaan kuuluu minimalismi (ja epäekologinen tavaroiden kaatopaikalle kuskaaminen), minulle luontaista taas ovat röykkiöt ja pursuavuus. Epäilen Kondon tarvitsevan psyykkistä apua. Hänessä on samaa kuin himohamstraajassa, joka säästää kaiken nojaten logiikkaan, että koskaan ei tiedä milloin jotakin mutterinpäätä tai kartonkipakettia voisi tarvita. Molemmilla on ongelma suhteessa tavaraan, toinen karsii kaiken minimiin, toinen ei pysty luopumaan mistään. Ei ongelma ole itse tavara, vaan syyt hamstraamiseen tai paljaaksi karsimiseen.

Ymmärrän ajatuksen, että omistettavien tavaroiden suuri määrä ei itsessään ole tavoiteltavaa ja että on kaikin tavoin järkevämpää omistaa asioita, jotka tuottavat iloa kuin pahaa mieltä. En  kuitenkaan usko, että vähä olisi automaattisesti parempi. Pidän elämää uhkuvista kodeista, lievästä sekamelskasta. Kodeista, joissa näkyy että niissä eletään, ei vain järjestellä. Kodeista, joissa näkyy eilinen tai kiire, elämäntilanne ja tunne. Ja että se näkyy asioissa, ei asukkaissa.

Katrīna Neiburgan koti on sellainen. Minun kotini on sellainen.

V

Joitain viikkoja on kulunut ensikohtaamisestani Neiburgan Yksinäisyyden kanssa ja havainnoistani materian tärkeydestä itselleni. Istun olohuoneessamme, samaisella tuolilla, jolla pyörin aiemmin havainnoimassa omaisuuttamme. Tunnen suurta surua ja yksinäisyyttä, halua eristäytyä, paeta, olla yksin ja unohtua. Koiramme on kuollut. Yllättäen, äkkiarvaamatta. Olen shokissa.

Kaikki ympärillä liittyy koiraan, jota ei enää ole. Kodit rakennetaan sen kaikille jäsenille, meidän kotimme kahdelle ihmiselle ja tuolle yhdelle nimenomaiselle eläimelle. On ruokakuppi, vesikuppi, vielä hetki sitten pureksitun luun paloja matolla, vetoköysi, vinkuva muoviporsas, kankainen nakkipötkö, harja, antibioottipurkki, jossa koiran nimi minun nimeni vieressä, tassupyyhe, eläinpassi, pallo, valjaat, sadetakki, viltti. Tavaroita, joista en haluaisi hankkiutua eroon, mutta joille ei enää ole omistajaa eikä virkaa. Tavaroita, jotka jäävät, vaikka yksi on poissa.

Aiempi tunne siitä, etten ikävöinyt matkan päästä kodissani asuneita hengittäviä tuntuu nyt naurettavalta. Vaihtaisin jokaisen kupin ja kipon, kirjan ja perintökalusteen sekunnissa terveeseen, elävään koiraamme. Koti tuntuu nyt vain tavarasäiliötä, paikalta, jonne tulla nukkumaan ja suremaan.

Ajatukseni kodista ja yksinäisyydestä tiivistyvät. Palaan Neiburgan teokseen. Itkettää. Lähestyn sitä nyt kulmasta, jossa koti ei enää tarjoakaan turvaa ja rauhaa, vaan on surua varten. Kamera ei liiku, saati sitten kuva. Mietin, miksi takerrumme tavaroihin, kun pitäisi takertua elollisiin. Miksi Neiburga ei katso kameran takaa perhettään, miksei perhe ole kuvissa? On vain viitteitä perheestä ja tarve limittää itsensä osaksi kuvaa, jossa ei ole paikalla. Itsekästä. Solitude on itsekästä. 

Yksinäisyydestä valittaminen tai erakoitumisella hekumointi näyttäytyy itsekkäänä, surkeana ja täysin typeränä surun keskellä. Niin omani kuin Neiburgan. Haluaisin sanoa, että se on myös inhimillistä.

Pyörin kotona tuolilla ja siirtelen vinkuvaa muovisikaa ja kankaisia nakkeja kädestä toiseen. Haluan pitää kiinni muistoista. Ja jollain tapaa muistot ovat noissa nakeissa. Yhtälailla kuin pappani muistuu mieleeni joka ilta, kun sytytän ruman perintölampun. Haluan säilöä asioita ja esineitä, jotka pitävät koiran näkyvillä, läsnä. Edes jotenkin.

Nyt kun juomakupit on nostettu pois näkyvistä ja purulelut jaettu naapurin koirien kesken, on koiramme edelleen läsnä. Ei sitä voi siivota tai järjestellä pois. Se näkyy naarmuissa parketin pinnassa, kuramattona eteisessä, irtokarvoina siellä täällä. Lisäksi se on nojatuolissa, sohvassa, sängyllä, matolla, juoksukengissä, lattialla, seinillä, katossa, kaikkialla. Esineissä näkyy poissaoleva, ei ikuisesti mutta ehkä pahimman yli.

 

Viittaukset:
Katarina Neiburga, kolmikanvainen videoteos Solitude. Kiasma 2018.
Marie Kondo: Kon Mari – siivouksen elämänmullistava taika!, suom. Päivi Rekiaro. Bazar-kustannus, 2015
Riina Katajavuori: Omakuvat. Tammi 2011.

Heidi Backströmin esseestä ja kuvataide-esseistiikasta keskustellaan Runokuun esseesalongissa ke 22.8 klo 17 Lavaklubilla (Läntinen teatterikuja 1, Helsinki). Tilaisuus on maksuton. 

Essee on nykytaiteen museo Kiasman, Nuoren Voiman Liiton ja Museoviraston järjestämän Kuvataiteesta esseeksi -kurssin satoa. 

Nuoren Voiman Liitto julkaisee Nuorta Voimaa.