Kuvakaappaus elokuvasta Phantom Thread (2017).
Ruoka Phantom Thread

Heikko ja tarvitseva kulinaristi – valtapelejä ruualla

Essee
|
Tero Haaraniemi
|

(Huomio! Seuraava teksti sisältää juonipaljastuksia elokuvasta Phantom Thread (2017).)

 

Kun rakkaus katoaa, katoaa myös ruokahalu. Paul Thomas Andersonin elokuvassa Phantom Thread ruuanlaittajalla on valtaa.

 

”Ihminen ei voi ajatella hyvin, rakastaa hyvin, nukkua hyvin, jos ei ole syönyt hyvin”, on Virginia Woolf kirjoittanut. Paul Thomas Andersonin Phantom Thread -elokuvassa (2017) nälkä on vertauskuva rakkaudelle. Kun rakkaus on kadonnut suhteesta, on kadonnut myös ruokahalu. Tämä näkyy jo elokuvan alussa. Pariskunta istuu aamiaispöydässä hiljaisuuden vallitessa. Johanna (Camilla Rutherford), tarjoaa työskentelevälle miesystävälleen Reynolds Woodcockille (Daniel Day-Lewis) leivonnaista. Tämä kieltäytyy ärsyyntyneenä ja muistuttaa, ettei heillä syödä enää raskaita ruokia. Reynolds torjuu näin myös silminnähden pettyneen Johannan.

 

Ruokaa ja syömistä on kytketty seitsemännessä taiteessa rakkauden lisäksi myös tavanomaisesta arjesta poikkeavaan väkivallan kuvastoon, esimerkkeinä  Marc Caron ja Jean-Pierre Jeunetin elokuva Delicatessen – herkuttelijoiden yö (Delicatessen, 1991) ja Peter Greenawayn Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (The Cook the Thief His Wife and Her Lover, 1989). Niiden tavoin myös Phantom Thread hämmentää lähestymistavallaan ruokaan ja ilahduttaa mustan komedian piirteillään. Elokuva on parisuhteen valtapeleillä sekä 1950-luvun Iso-Britannian yläluokan tapakulttuurin tiukkaan rajatuilla kentillä taidokkaasti peippaileva monitahoinen draama. Se kertoo siniverisille ja muille silmäätekeville upeita vaatteita suunnittelevasta, työlleen omistautuneesta ja rutiinejaan rakastavasta Reynoldsista. Puvustus-Oscarilla palkitusta elokuvasta ei komeita kostyymeja totisesti puutu, ja niitä on myös elokuvasta kirjoitettaessa huomattu ylistää.

 

Teos on  muutenkin kuin pukuloiston puolesta visuaalisesti vahva, mikä osaltaan yhdistää sitä Caron ja Jeunetin sekä Greenawayn elokuviin. Kaikissa kolmessa on groteskeja piirteitä. Siinä missä groteski ui Phantom Threadissä pinnan eleganssin alla, tuodaan se Kokki, varas, vaimo ja rakastaja -elokuvassa suoraan katsojan kasvoille, konkreettisesti mätänevissä teurasjätteissä ja kalanperkeissä, seksissä sianruhojen seassa. Ruokailutilanne, ruoka-aineet tai niiden jätteet ”koristelevat” näyttämön. Delicatessen – herkuttelijoiden yö sijoittuu jonnekin näiden kahden välille.

 

Arkiselta tuntuva syöminen on Phantom Threadissä harvoin, jos koskaan, vain syömistä. Vaikka teos ei yhdistä ruokaan samanlaista väkivaltaa kuin Delicatessen – herkuttelijoiden yö tai Kokki, varas, vaimo ja rakastaja, Phantom Thread muistuttaa siitä, miten ruokaan liittyy aina vallankäyttö läpi koko ketjun viljelysmaasta sekä siementen hankkimisesta tuotantoon, kuluttajan ruokahankintoihin ja lopulta hävikkiin sekä (pakkaus)jätteen loppusijoitukseen. Lihantuotannosta puhumattakaan.

 

Reynolds Woodcock vaatii paljon itseltään ja muilta, mikä lienee vaikuttanut hänen päätökseensä olla menemättä naimisiin. Johannan kanssa nautitun niukan ja nihkeän aamiaisen jälkeen Reynolds nähdään illallisella sisarensa Cyrilin (Lesley Manville) kanssa. Sisarukset ovat läheisiä ja viettävät paljon aikaa yhdessä. Sisar ehdottaa veljelleen parisuhteen lopettamista. Reynolds suostuu.

 

Aamiaisella hotellissa Reynolds ihastuu tarjoilijattareen (Vicky Krieps). Hän tekee runsaan tilauksensa huomattavan yksityiskohtaisesti. Ruokahalu näyttää palanneen ihastumisen myötä. Reynolds pyytää tarjoilijaa illalliselle. Nainen suostuu, ja ojentaa hänelle valmiiksi kirjoittamansa lapun, jossa lukee: "Nälkäiselle pojalle, nimeni on Alma." Tämä korostaa nälän ja rakastumisen tunteiden yhteyttä, joka on toistuva teema läpi elokuvan.

 

Kun Alma puhuttelee itseään vuosikymmeniä vanhempaa miestä nälkäiseksi pojaksi kuin äiti, hän asettaa itsensä valta-asemaan. Yhteisen illallisen jälkeen Alma sanoo Reynoldsille: ”Luulen, että vain esität vahvaa.” ”Ei, minä olen vahva!” tämä vakuuttaa, ja kuulostaakin äitinsä edessä  puolustautuvalta pikkupojalta. Reynolds tuntuu hyväksyvän Alman itselleen tarjoaman aseman. Myöhemmin Alma kuvailee Reynoldsin olevan tietyissä tilanteissa kuin lapsi. Reynolds näyttää kuitenkin aluksi vahvalta pyrkiessään kontrolloimaan kaikkea, usein juuri ateriatilanteissa. Hän paljastuu silti heikommaksi kuin sisarensa. Cyrilillä on aina rohkeutta ehdottaa veljelleen (ruokapöydässä, toki), että tämä hankkiutuisi kulloisestakin naisystävästään eroon. Reynolds myös kuuntelee sisartaan niin tässä kuin muissakin asioissa. ”Cyril on aina oikeassa”, hän tähdentää Almallekin. Cyril myös tuntuu olevan ainoa, joka saa ristiriitatilanteessa veljelleen luun kurkkuun. Sisarusten luokse muuttanut Alma taas oppii kontrolloimaan Reynoldsia omalla tavallaan, joka sekin liittyy – tietysti – ruokaan.

 

Omaa hienovaraista valtapeliään pelaavat myös Cyril ja Alma keskenään. Jälkimmäinen ei aina noudata ensin mainitun neuvoja. Kerran Alma järjestää Reynoldsille yllätysillallisen Cyrilin vastustuksesta huolimatta. Hän tahtoo olla kerrankin miehen kanssa kahden ja lähettää talosta kaikki pois, Cyrilinkin. Kohtaus on Alman toiminnassa vedenjakaja. Hän pyrkii ottamaan ohjia käsiinsä. Illallinen ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan. Reynolds ei pidä yllätyksistä, mistä Cyril on Almaa varoittanutkin. Maistettuaan ruokaa vastentahtoisesti Reynolds moittii sitä. Alma on kypsentänyt parsan voissa, kun Reynolds haluaisi sen nimenomaan öljyssä. Pettynyt Alma raivostuu ja syyttää miestä: kaikki talossa on peliä. Rakkaus näyttää jälleen hiipuneen, eikä ruokakaan maistu.

 

Ruoka on Reynoldsille herkkä asia. Katsojalle on ilmennyt muun muassa rauhallisten aamiaishetkien tärkeys, rakkauden vaikutus ruokahaluun sekä eri raaka-aineiden oikeat ja väärät kypsennystavat. Almalle ruokailutilanteet ovat usein nöyryyttäviä, ahdistavia tai vähintäänkin hämmentäviä. Woodcockien taloon muutettuaan hänen esimerkiksi on vaikea käsittää Reynoldsin vaatimusta hiljaisuudesta aamiaisella. Alman mielestä mies on pikkumainen moittiessaan häntä äänekkäästä teen kaatamisesta ja paahtoleivän käsittelystä.

 

Ruoan on siis nähty yhdistyvän toistuvasti paitsi rakkauteen, myös vallankäyttöön. Se on Phantom Threadissä hallitsemisen tai alistamisen väline. Äärimmäisimpiin keinoihin turvautuu kuitenkin Alma. Tangoon tarvitaan kaksi. Nyt Alma näyttää haluavan osallistua aktiivisesti Reynoldsin ”peliin”, tehdä siirtonsa, ottaa kontrollin käsiinsä. Epäonnistuneen illallisen jälkeen hän tarjoilee miehelleen myrkkysienillä terästettyä teetä.

 

Myrkytetty Reynolds voi pahoin. Alman hoivaamana hän kuitenkin toipuu ja kosii tätä. Myrkyn heikentämänä Reynolds joutuu tunnustamaan itselleen tarvitsevansa Almaa. Hän on siis jälleen ”nälkäinen”. Hieman häiden jälkeen Reynolds nähdään kuitenkin taas tuskaisena, purkautumassa Cyrilille siitä, miten Alma on pilannut kaiken. Tämä kuulee keskustelun sattumalta, mutta ei kuitenkaan reagoi siihen mitenkään. Hänen ei tarvitse välittää Reynoldsin purkauksesta, hänellä on keinot kontrolloida miestään. Tämän jälkeen leikataankin kohtaukseen, jossa Alma nähdään taas sienimetsällä.

 

Elokuvan taitavasti rakennetussa kliimaksissa pariskunnan valtapeli saavuttaa lakipisteensä, ei tosin välttämättä jokaisen katsojan odottamalla tavalla. Alma nähdään valmistamassa sienimunakasta lähikuvissa, jotka tuovat mieleen television kokkiohjelmat. Siinä missä Delicatessen – herkuttelijoiden yö jättää arveluttavat herkkunsa miltei tyystin näyttämättä, ja Kokki, varas, vaimo ja rakastaja paikoin epäestetisoi ruoan täysin, Phantom Thread estetisoi myrkyttämisen. Reynolds seuraa Alman toimintaa tarkkaavaisesti taustalla. Tietääkö hän myrkystä jo nyt? Alma käyttää paistamiseen voita. Hän vaihtaa katseita Reynoldsin kanssa ja lisää vielä voita pannulle herkuttelevassa lähikuvassa; onhan hän oppinut, että mies ei pidä runsaasta voin käytöstä.

 

Kun Reynolds saa annoksen, hän haistelee, katselee ja leikkaa munakasta korostetusti viivytellen. Mies näyttää yrittävän lukea Almaa. Hän pyörittelee ruokaa suussaan hitaasti ja tuijottaa puolisoaan kiinteästi silmiin. Hetken Reynoldsin kasvoilla häivähtää ilkikurinen hymy. Viimeistään nyt katsoja ajattelee hänen epäilevän jotain. Toisaalta viivyttely tuo mieleen yllätysillallisen; mies epäröi silloinkin voissa kypsennetyn ruuan syömistä. Ehkä kyse onkin taas vain voista. Lopulta Alma rikkoo pitkän hiljaisuuden: ”Haluan että olet avuton, herkkä, vain minun apuni varassa. Ja sitten haluan sinusta jälleen vahvan. Et sinä kuole. Saatat toivoa kuolevasi, mutta et kuole. Sinun täytyy rauhoittua hieman.” Molempien nähdään hymyilevän rakastavasti. Katsoja on saanut varmistuksen: Reynolds tietää.

 

Reynolds, joka on pyrkinyt hallitsemaan tarkkaan kaikkea ruokaan liittyvää, on lopulta itse antautunut hallittavaksi. Kontrollin menettäminen hetkeksi, alistuminen ”hallitusti” Almalle, onkin juuri sitä, mitä hän tarvitsee. Sen Reynolds on myös hyväksynyt. Sairaana, pahoinvoivana, hän sanoo Almalle olevansa tulossa nälkäiseksi. Reynolds on siis taas rakastunut, vasta myrkyllä pakotettuna, heikoksi tulemisen kautta. Hän nimenomaan tarvitsee heikkoja hetkiään voidakseen olla jälleen vahva. Ehkäpä tämä heikoksi tehty mies on todellinen Reynolds, nähtiinhän tarkkanäköisen Almankin jo elokuvan alkupuolella epäilevän, että tämä vain esittää vahvaa. Reynolds kuitenkin lopulta vahvistuu puolisonsa avulla. Alma nauttii, kun saa hoitaa heikon miehensä (tai ”nälkäisen pojan”) taas kuntoon. Myrkyttämisen kautta ruoka on hänelle väline kontrolloida rutiineistaan tiukasti kiinni pitävää Reynoldsia. Sen avulla Alma pääsee tavoitteeseensa, saa miehensä huomion, tavallisesti työhönsä täysin uppoutuneen Reynoldsin hetkeksi kokonaan itselleen.

 

Kirjoitukseni alussa siteerattu Virginia Woolf viittaa sanoillaan siihen, miten ihminen on kokonaisuus ”sydäntä, ruumista ja aivoja”. Aivot ja sydän tarvitsevat toimiakseen sitä, että ruumis saa ravintoa. Reynoldsin tapauksessa joudumme hieman muokkaamaan Woolfin sanoja. Hän tarvitsee varsinaisen ravinnon lisäksi myrkkyä. Reynolds ei voi rakastaa hyvin, jos ei ole syönyt huonosti. Alman ja Reynoldsin kontrollin, alistamisen ja alistumisen valtapelissä molemmat ovat lopulta voittajia. Voittamista on se, että peli saa jatkua.

 

Lähteet:
Virginia Woolf: Oma huone. Suomentanut Kirsti Simonsuuri. Tammi, 2001.