Hiljaisia harjoituksia
Pyhän puute on johtanut kriiseihin, joista ei ole helppoja teitä ulos. Valamon luostarissa selvisi, että kun kuuntelu laajenee hiljaisessa tilassa ja minän kokemus huljuu, on helpompi hahmottaa muut elämänmuodot ympärillään.
”Valo sarastaa salaisten sarkojen, / ajatusten kärhien yllä siellä, missä ajatukset tuoksuvat sateessa; / kun logiikka kuolee, / mullan salaisuus kasvaa silmän läpi” kirjoittaa Dylan Thomas Marja-Leena Mikkolan suomentamana.1 Luin runoa ja olin äimistynyt. Se tuntui niin syvästi, että jäin haukkomaan henkeä. Elinvoima ja vehreys lävistivät ruumiin. Kehollinen kokemus runouden äärellä on selittämätön. Ei ole loogisesti selvää, miksi teksti resonoi voimakkaasti. Itse runous tuntuu usein olevan mullan salaisuus, linkki analyyttisen aivotoiminnan tuolle puolen.
Kokemuksellisesti runoudella on sellaista muutosvoimaa, jonka kautta olemisen suunta ottaa toisen uoman. Ajatus voimistuu, kun matkustan Valamon luostariin kuuntelemaan runoilija Raisa Marjamäen koolle kutsumaa ja fasilitoimaa ”Monta tietä totuuteen” -seminaaria.2 Sen kunnianhimoinen pyrkimys on pohtia heikosti ilmastoidussa kulttuurikeskuksessa sitä, millaisia tiedon lajeja tarvitaan ympäristökriisin aikakaudella. Valtaisaan kysymykseen vastaamaan pyrkivä puhujakattaus käsittää runoilijoiden lisäksi esimerkiksi antropologeja, taiteilijoita, teologeja, poromiehen ja alivaltiosihteerin.
Seminaarissa jokainen paneeli alkaa Marjamäen kuratoimalla runolla. Tua Forsströmiä, Rakel Liehua, Lasse Hyväristä… Keskustelu rönsyää tunnustellen kuolemakäsityksien, ikonimaalaamisen, hoivarobottien ja rukouksen muutosvoiman ympärillä. Professori ja pappismunkki Serafim Seppälä tiivistää seminaarin ytimen retoriseksi kysymykseksi: ”Miten syntyy ajatus, että kolmas kenkäpari on liikaa?”. Niukkuuden estetiikan on levittävä laajalle, jotta sillä on vaikutuksia ympäristölle, hän jatkaa.
Useissa keskusteluissa pyhyyden ja hengellisyyden kokemus vaikuttaa olevan polku, joka kutsuu kävelemään niukalla kenkävalikoimalla. On ilmeistä, että vaikka luostarissa elämä on tietyssä mielessä hyvin paikallista ja sen myötä eristäytynyttä, yhteys maailmantilaan on voimakas. Ilmastokriisin todellisuus on selkeä osa olemisen horisontteja. Parikin panelistia kertaa Konstantinopolin patriarkan Bartolomeoksen sanoja: ”ilmastonmuutos on oire ihmiskunnan moraalisesta ja hengellisestä häiriötilasta”. Tuntuu, että luostarielämään kuuluva askeettisuus tukee luomakunnan – elonkehän – kanssa harmoniassa elämistä, etenkin kun länsimaisen mielenlaadun on löydettävä tapoja laskea elintasoa.
Monissa luostareissa oleillut munkki ja ikonimaalari Gabriel huomauttaa, että kuolleet unohdettaessa myös yhteys ympäristöön katkeaa. Hän luonnehtii, kuinka luostarit ovat yhtä yksilöllisiä kuin ihmispersoonat. Niiden ainutkertaisiin tunnelmiin vaikuttavat siellä eläneet, joita pidetään läsnäolevina rukouksissa. Käy selväksi, kuinka luostarissa kuljetaan jälkiteollista länsimaisuutta vastavirtaan ja etsitään voimakasta yhteyttä.
Lankean – maalliset halut houkuttavat ottamaan jälkiruokarahkaa vielä yhden kauhallisen.
Gabrielin kuvaama ylisukupolvisen elämän tiheys tihkuu Valamossa vierailijan iholle. Luostari perustettiin Heinävedelle 1940-luvulla, kun Karjalan Valamon luostari evakuoitiin toisen maailmansodan keskeltä.3 Tiluksille kuljetaan portista, jonka jälkeen aukeaa pitkä kuusikuja. Korkeiden puiden latvojen välistä siilautuu pehmeää valoa. Puut on istutettu käytävää varten tietäen, etteivät istuttajat ehdi nähdä niitä näin, kävellä havukatedraalin siimeksessä. Mieli tuntuu huokoiselta ja vastaanottavalta. Mitään muita tarpeita kuin tässä oleminen ei ole. Myöhemmin luostarin kanttiinissa harmonista olemista ja kohtuullisuutta on haastava harjoittaa. Lankean – maalliset halut houkuttavat ottamaan jälkiruokarahkaa vielä yhden kauhallisen.
Kun pimeä alkaa jo laskea, suunnistan matkaseuralaiseni kanssa hautausmaalle hakemaan yhteyttä meitä ennen eläneisiin. Muutama munkki kulkee kumpujen ja kukkaistutusten lomassa sytyttäen tuikkuja Valamossa palvelleiden viimeisten leposijojen eteen. Sammal kasvaa kivien raoista ja vuodet ovat pehmentäneet puisia ristejä. Löydämme lopulta luostarissa aikaa viettäneen runoilija Pentti Saarikosken haudan hautausmaan tsasounan (ortodoksisen rukoushuoneen) takaa havupuiden katveesta. Muistomerkkiä kuorruttavat kynät, joita sinne on jätetty kunnianosoituksena runoilijaa ja runoutta kohtaan. Me emme jätä kirjoitusvälineitämme, mutta koemme oikeaksi lukea ääneen Saarikosken runoa. Hetken selailun jälkeen löydämme sopivan, jossa ei ole tippaakaan tunkkaista seksismiä, ja jonka kautta tavoitamme haudan hiljaisuuden: ”Perillä kaiken aikaa ja kaikki, / kesken. / Tietääkseni en ollut syntyessäni yksin.”4
Pohdin Gabrielin sanoja luostarista poistuneiden mukana pitämisestä rukouksissa. Myös runous kantaa poissaolevaa, tiheitä kerroksia täällä puhuneista.
Kun yövymme Valamon matkaparkissa, vaaksiaiset ja lepakot lentelevät otsalamppujemme valokeilojen väliä. Oikoessani telttakeppejä nielaisen hyttysen. Yöllä kietoudumme villapaitakerrastoihin ja aamulla aurinko herättää meidät hikisinä. Kokemus vuorokauden tai vielä laajemmin vuoden kierrosta on valaistussa kaupungissa ja lämmitetyissä huoneistoissa helposti etäällä. Täällä sitä ei voi paeta. Olosuhteet pakottavat tarkkaavaiseksi.
Telttakankaan poimuihin on kiivennyt sisilisko. Se nököttää hiljaa paikoillaan ja muistuttaa mahdottomuudesta eristäytyä toisenlaisista elämisen muodoista.
***
Arkkipiispa Paavalin elämäkerran tutkimiselle omistautunut panelisti Paula Tuomikoski on kirjoittanut rukouksen olemuksesta. Hän vertaa rukouksen synnyttämää tietoisuuden tilaa muun muassa lapsen tapaan käsittää maailma, voimakkaisiin luontokokemuksiin sekä kuultaviin tai nähtäviin esteettisiin elämyksiin. 5 Tuomikoski painottaa, miten ilman rukouskokemusta tilaa ei voi ymmärtää.
En ole mieleni täyteydestä rukoillut, mutta lukenut olen niin, että se on täyttänyt minusta kaiken. Tuomikoski kuvaa, kuinka ihminen voi rukoustilaa harjoittamalla nähdä ”oman olemuksensa sisältä päin”. Se taas voi johtaa mielihyvää tuottavaan kokemukseen armeliaisuudesta. Hänen mukaansa tuollaiset kokemukset mahdollistavat niukemmasta elämäntyylistä nauttimisen, jopa kutsuvat sellaista esiin. Näin hän kirjoituksissaan tarjoaa erään vastauksen sille, miten niukkuuden estetiikan äärelle voi löytää.
Oman olemuksensa sisältä päin näkeminen tapahtuu myös lukiessa, harjoituksen kautta. Tekstin uudelleen silmäily, pälyily ja toistot raottavat hiljalleen ovea merkitysten tihentymille. Ääneti vietetystä ajasta avautuu parhaimmillaan yhteyttä maailmaan ja itseen. Minulla on voimakas tunne siitä, että lukiessa minän kokemisen on mahdollista muuttua. Gaston Bachelard luonnehtii, kuinka lukija saa ”todellakin ikiomaksi kuvan, jonka runon lukeminen tarjoaa. Kuva juurtuu meihin. Olemme ottaneet sen vastaan, mutta meistä tuntuu että olisimme voineet luoda sen.”6 Raja subjektien välillä, kirjoittajan ja lukijan, ja kenties myös laajemmin muiden ja minän välillä, on liikkeessä. Multa vyöryy silmästä. Ehkä runouden laajentama kokemus itseydestä on osasyynä siihen, miksi kuolinilmoituspalstat kertaavat säkeitä, joiden kautta ja sisässä kurottaudutaan kohti pois lähteneitä. Perinteentutkija Tiina Seppä mainitseekin, miten karjalaisessa perinteessä itkuvirsien kautta käännytään kohti menehtyneitä. Runous muistaa poistunutta, mutta tekee myös suhteemme kuolleisiin huokoisemmaksi.
En ole mieleni täyteydestä rukoillut, mutta lukenut olen niin, että se on täyttänyt minusta kaiken.
Ilya Kaminsky kirjoittaa runon ”Kirjailijan rukous” ensimmäisissä säkeissä: ”Jos puhun kuolleiden puolesta, minun täytyy jättää / tämä eläimen vartaloni”. 7 Subjekti liikkuu, luisuu ja läpättää runossa ja sen kokemuksellisuudessa. Liudentuminen kyseenalaistaa ihmisen aseman kaiken napana. Kun itseyden kokemus laajenee, muu elollinen tulee lähemmäs, hierarkiat tuntuvat höltyvän. Nykyään jopa Vatikaanin Paavi Franciscuksella on Donna Harawaynsa hallussa. Feministisen ja ekokriittisen klassikkoteoreetikon termeihin nojautumisen lisäksi Paavi on julistanut tuoreimmassa ekokriisiä käsittelevässä Laudate Deum -kehotuskirjeessään, ettei ilmastonmuutosta voida jättää enää huomiotta. Toimettomuus ilmastokriisin edessä on silmiinpistävää syntiä. Paavi vaatii poliitikoilta toimia.8 Hiljaista yhteyttä harjoittavat elämäntavat vaikuttavat ottavan herkästi huomioon ympäristömme tilan.
Varmaa on, ettei länsimainen elämäntapa voi tällaisenaan kovin montaa, jos ainuttakaan, sukupolvea jatkua. Liittyykö länsimainen luontosuhteen vääristymä pyhyyden kokemuksen puutteeseen? Sitä Valamon seminaarissa myös pohditaan.
Pyhän käsite on hankala määrittää aukottomasti. Ekoteologi Pauliina Kainulainen kuvaa, miten aikoinaan kun tieteellinen maailmankuva levisi ja pyhyys jäi syrjään, se toi rajattomuutta luontosuhteeseen. Pyhän kato mahdollisti paremmin luonnon välineellistämisen. Kainulainen on toisessa kontekstissa todennut, kuinka pyhyys ”antaa sykäyksen rakentaa kohtuuden kulttuuria”.9
Myöhemmin seminaarissa filosofi ja kirjailija Antti Salminen kuvailee runouden kielen kykyä sallia paradokseja. Pyhyys ja päällekkäisiä, limittyviä hahmottamisen tapoja salliva runous kiertävät mielessäni ympyrää. Ehkä kielen rakenteita möyhimällä ja ilmiöiden, paikkojen ja välittämisen kohteita nimeämällä voidaan etsiä rajoja, uuttaa esiin jonkinlaista pyhyyden häivähdystä. Kun on saanut voimakkaan yhteyden, on vaikeampaa palata elämään kulutusyhteiskunnan normeja noudattavana subjektina. Tekeekö kenenkään mieli ostaa mitään (jos kirjaa ei lasketa) sen jälkeen kun on lukenut oikein hyvän runon? Etenkin runouden kielen kyky luoda länsimaista subjektia toisin jäsentäviä maailmankuvia ja arvojärjestelmiä tuo toivoa. Olli-Pekka Tennilä ja Kristian Blomberg kiteyttävät kirjoituksissaan kokeilevan ja toisenlaista ajattelun tapaa etsivän runouden seuraukset: ”Ehkä paljastuu, että on myös mahdollista elää toisin.”10
***
Jos rukous on vuoropuhelua Jumalan kanssa, kenen luo runous vie?
***
Mietin Tennilän lukemista käsittelevää fragmenttia: ”Ja yhä useammin tuntuu siltä, että kirjoitusta on syytä lukea, jotta saisi valon pois. Kun mieli askartelee ymmärtääkseen kirjoitettua, taustalla jokin alkaa muistaa siitä riippumatta. Usein tuo lukeminen on vain keino sammuttaa äänekkäin osa. Teksti voisi yhtä hyvin olla rapautunutta kalkkikiveä, jota silmä seuraa kuin ornamenttia.”11
Ei ole varmaa mitä valon sammuminen runossa tarkoittaa. Pimentymisen lisäksi se tuntuu merkitsevän myös toisenlaisen valon syttymistä – ”jokin alkaa muistaa”. Lukeminen sammuttaa jotakin, vie lähemmäs sitä osaa itsessä, joka kuuntelee. Kun kuuntelu laajenee hiljaisessa tilassa ja minän kokemus huljuu, on helpompi hahmottaa muut elämänmuodot ympärillään.
Tekeekö kenenkään mieli ostaa mitään sen jälkeen kun on lukenut oikein hyvän runon?
Harjaantunut rukoilija alkaa muistuttaa enenevissä määrin harjaantunutta runonlukijaa. Kun katselen omalla harjoituksen tiellään kulkevaa munkkia, jonka harmaat hiukset hapsottavat kamilavkan alta, palaan mielessäni oman elämäni runonlukijoihin, jotka vaeltavat Kaisa-kirjaston kellarikerroksessa.
***
En ole uskonnollisesti hengellinen, mutta myös minussa liikahtaa, kun käyn elämäni ensimmäisessä vigiliassa. Jumalanpalvelukset pidetään tilapäisesti vanhassa puukirkossa, sillä pääkirkkoa remontoidaan. Suitsuke savuaa ja tuoksu luikertaa tietoista ajatusta syvemmälle. Kun munkit alkavat laulaa, jokin sisälläni humahtaa. Pyyhin kyyneleitä, keskityn hengityksen kiertoon. Sytytän tuohuksen ja ajattelen omasta elämästäni pois astuneita. Syventynyt aistimisen tila jää päälle. Ulkona huomaan, miten västäräkit silmukoivat pihamaata visertäväksi mosaiikiksi. Apila rehottaa vihreänä.
Joel Mäkipuro kirjoittaa esikoisessaan siitä, mitä on tehtävä kun asfalttialueet laajentuvat hallitsemattomasti: ”on jäänyt enää yksi vaihtoehto, pakeneminen / siirrettävään tilapäiskirkkoon”.12 Itselleni aluksi etäinen säe on muodostunut lukemisen toistojen myötä läheiseksi ja alkanut soida uudella tavalla. Voisiko siirrettävä tilapäiskirkko olla paperinen?
Ajatus runokirjasta taskukokoisena pyhättönä on kutsuva. Rukouksen tiellä kulkeminen ei voi olla yleispätevä ratkaisu ihmisen ja luonnon yhteyden sisäistämiseen, mutta onneksi monet erilaiset hiljentymisen tavat häälyvät kenen tahansa kokemuspiirin laitamilla. Mirkka Rekolan sanoin: ”Junassa raitiovaunussa / bussissa lentokoneessa / tavaratalossa kahvilassa / on hiljaista lukea”.13 Kaikki keinot, joiden kautta yhteyden kokemusta voi harjoittaa ja kenties siten omaksua kohtuullisuuden ihanteita, ovat elinkelpoisen planeetan tulevaisuuden kannalta korvaamattoman tärkeitä.
Lähdemme Valamosta ennen lopun yhteenvetoa. Aika luostarin tiluksilla on voimistanut haluani matkustaa takaisin Etelä-Suomeen Jyväskylän kautta ja käydä juttelemassa isäni haudalla Mäntyharjulla. ”Me kutsumme häntä, mutta hän ei käänny enää. Hän on matkalla lapsuutensa metsiin, sinisen kukan ja kultaisen syksyn maahan. Siellä laulavat toisenlaiset linnut”, kirjoittaa Sirkka Turkka.14
Kirkkaan päivän loppupuolella hautausmaan mäntyjen varjot venyvät pitkiksi. Poissaolo on läsnäolon säikeistämää, tikka nakuttaa kultaisessa valossa kylpevää puuta, eikä kokemus minästä rajoitu kehon ääriviivoihin.
Essee on julkaistu alun perin Nuoren Voiman Kokeellisuus-numerossa (5/2023). Kuvat ovat kirjoittajan ottamia.
- 1. Balladi pitkäsäärisestä syötistä, Parkko 2021.
- 2. Seminaari järjestettiin 17.08.–20.08.2023. Se oli samalla moderni jatko-osa vuonna 1987 järjestetylle ”Kaksi tietä totuuteen” -seminaarille, jossa pohdittiin tieteen ja uskonnon vuorovaikutusta.
- 3. Luostaritoiminta on alkanut Valamossa perimätiedon mukaan jo 1100-luvulla mutta 1600-luvulla luostari tuhoutui ja toiminta oli sadan vuoden ajan tauolla. Vuonna 1716 Pietari Suuri antoi käskyn uudelleenrakennuttaa luostari.
- 4. Laulu laululta pois, Otava 1966.
- 5. Rukouksesta, Valamon luostari 1985.
- 6. Tilan Poetiikka (La Poétique de l'Espace 1958), suom. Tarja Roinila. Nemo 2004.
- 7. Me tanssimme Odessassa (Dancing in Odessa 2004), suom. Christina Sandu. Parkko 2023.
- 8. Laudate Deum julkaistu 4.10.2023 osoitteessa www.vatican.va
- 9. Blogikirjoitus ”Luonnon pyhyyden ja kohtuuden ylistys” julkaistu 16.8.2021 osoitteessa www.aktivistimummot.fi.
- 10. Itseään täydentävä raunio – fragmentin poetiikkaa, Poesia 2023.
- 11. Lemmonommel, Poesia 2021.
- 12. Periferia, Poesia 2023.
- 13. Ilo ja epäsymmetria, Weilin + Göös 1965.
- 14. Yö aukeaa kuin vilja, Tammi 1978.
