Juan Jose Porta / Unsplash
imetyskuva

Hoivan puolesta

Essee
|
Katri Kiukas
|

Hoivan vaaliminen ja keskinäisen riippuvuuden tunnustaminen ovat uusliberalistisessa yhteiskunnassa radikaaleja tekoja, jotka on liian usein sälytetty vain yhden sukupuolen vastuulle.

1

Keskellä kylmintä talvea somevirtani täyttävät kuvat tummapukuisesta naisesta, jonka ilme on vakava mutta silmissä hymyä. Kyseessä on Fredrika Runeberg (1807–1879) kirjailija, lehtinainen sekä naisten oikeuksien puolustaja – ja mistä hänet muistamme: tortusta. Tämä on somejulkaisujen jaettu viesti. Minä pidän runebergintortusta. Mitä pahaa se on tehnyt, kun siitä näin voimalla halutaan sanoutua irti? Kyse on siitä, että Fredrika jäi sekä eläessään että kuolemansa jälkeen miehensä Johan Ludvig Runebergin varjoon. Hän oli nainen, jonka nimi kaiverrettiin kansallisrunoilijan hautakiven selkäpuolelle.

Torttu – kirjailija, miksi se toimii?

Silti kyse on muustakin: torttu ei ole vain torttu vaan symboloi paljon isompia asioita. Mielissämme se yhdistyy ruuanlaittoon, kotiin ja hoivaan, kaikkeen siihen, mikä perinteisistä ja pitkälti edelleen on naisten ilmaiseksi tai halvalla tekemää työtä. Mutta miksi koti ja hoiva ovat kirjoittamisen ja julkisen elämän vastakohta. Torttu – kirjailija, miksi se toimii?

”...hän vain ylläpiti heimon elämää leipomalla leipää ja synnyttämällä lapsia“, kirjoittaa Simone de Beauvoir Toisessa sukupuolessa korostaakseen, ettei esihistoriallisten naisten elämä ollut luovaa millään elämän osa-alueella. Leipä, torttu, synnyttäminen ovat yhtä kuin toisto, rutiini, ruumis ja vaisto. Ja niiden vastakohta kirjoittaminen on yhtä kuin luovuus ja henki. Torttu – kirjailija -vastakkainasettelu toimii, koska se pohjaa sukupuolittuneeseen dikotomiaan, jossa naisiin yhdistetty ja vähempiarvoisena pidetty toiminta kodin piirissä näyttäytyy miehiin yhdistetyn luovan toiminnan vastakohtana. Feminismin kaksoistehtävä on purkaa sukupuolijakoa ja nostaa naistapaisen toiminnan arvostusta. Jälkimmäisessä tehtävässä de Beauvoir epäonnistuu surkeasti.

 

2

Joka aamu viivyttelen neljävuotiaan herättämistä. Joka kerta hetki, jona pieni unenlämmin lapsenruumis takertuu minuun kaikilla neljällä raajallaan ja saan kantaa hänet aamiaispöytään, on pakahduttava. Voinko vain pitää hänet tässä, imeä hänen lämpöään, tuoksutella tukkaa. Kun hän oli vauva, olin vahva, kokonainen ja haavoittumaton, lapsi iholla pystyin mihin tahansa. Nyt tätä voimaa tarjoillaan minulle jo kitsaammin.

 

3

Fredrika Runeberg synnytti kahdeksan lasta, joista kaksi kuoli nuorina. Kuuden pojan kasvatuksesta hän vastasi lähes yksin. Kotitaloustyöt olivat Fredrikan vastuulla, joskin parempina aikoina palvelusväki oli hänen apunaan. Kun Johan Ludvig halvaantui, toimi Fredrika hänen – nykytermein ilmaistuna – omaishoitajanaan kolmentoista vuoden ajan aina miehen kuolemaan saakka. Masentunut Johan Ludvig oli tyytyväinen lähinnä silloin, kun Fredrika luki hänelle ääneen.

Voisimme hyvin juhlia Fredrika Runebergiä hoivan sankarina.

 

4

Lapsilleen – ja ehkäpä myös suurempi yleisö mielessään – kirjoittamassaan Kynäni tarinassa Fredrika kertoo omasta kirjallisesta urastaan: sanomalehtikirjoituksistaan, kahdesta romaanistaan ja lukuisista lyhyemmistä teksteistä, siitä kuinka hän uskalsi kirjoittaa runoja vain nuorena ja vanhana, koska arkaili miehensä omimmalle kirjalliselle alueella astumista. Vaikka Fredrika harmittelee lyhyttä koulutustaan, hän osallistuu kirjalliseen keskusteluun itsevarmaan sävyyn. Vaikka hän palaa toteutuneisiin ja suunnittelemiinsa käsikirjoitusrovioihin, hän myös ruotii huolella kirjoitustensa kiittäviä kritiikkejä, puolustautuu moittivilta ja muistaa muistuttaa miehensä ylistävästä palautteesta.

Masentunut Johan Ludvig oli tyytyväinen lähinnä silloin, kun Fredrika luki hänelle ääneen.

Kirjoittamisen aineelliset reunaehdot tulevat myös hyvin selviksi: Fredrika asui 1840-luvun homeisessa alakerroksen huoneessa lasten kanssa Johan Ludwigin pitäessä hallussaan kahta yläkerran huonetta, kirjoitti kun taloustöiltään ja päivittäiseltä vieraiden kestitsemiseltä ehti. Fredrika kertoo, että ajattelulle, suunnittelulle ja päänsisäiselle riimittelylle hänellä oli taloustöitä tehdessä tilaa, mutta paperin ääreen pääseminen oli vaikeaa.

Samaistun lähes kahdensadan vuoden takaiseen kokemukseen. Joskus ajattelen, että minulle kirjoittaminen on sitä, että pyöritän lauseita päässäni ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla.

 

5

Sillä aikaa kun Fredrika ompeli ja korjasi lastensa vaatteet, leipoi, hillosi, mehusti ja pyykkäsi, Johan Ludvigille jäi aikaa kalasteluun ja nuorten ihastustensa kanssa riiaamiseen, usein perheen kodissa. Raskaampaa kuin rakastajattarien sietäminen saattoi kirjallisesti kunnianhimoiselle Fredrikalle olla neron kritiikittömän palvonnan seuraaminen sivusta, huomauttaa Fredrikan elämäkerran kirjoittanut Merete Mazzarella. Joka tapauksessa Fredrika hyväksyi uhrautuvasti miehensä viat ja tuntui jakavan aikalaisten käsityksen tämän suuruudesta.

Kaksoisstandardi oli selvä. Sen Fredrikakin vihjaa tiedostaneensa kertoessaan keskustelusta, jossa aviopuolisot ovat yksissä tuumin todenneet, ettei vikoja vailla olevaa ihmistä voisi rakastaa. Fredrika jatkaa siteeraamalla miestään, joka toisella kerralla oli sanonut: “Mitä minä välitän toisista ja heidän käyttäytymisestään, mutta sinulla ei saa olla mitään vikoja.”

Vaikka Fredrikan kuvausten valossa on nähtävissä kannusta ja kumppanuutta, Johan Ludvigin hahmossa on helppo tunnistaa samaa keskenkasvuista ja itsekeskeistä miesneroa, joita Liv Strömquist kuvaa sarjakuva-albumissaan Einsteinen vaimo. Vai miltä kuulostaa Pablo Picasso, “hauras psyko-nero, joka ‘tarvitsee’ 50 vuotta nuoremman naisen tarjoilemaan fyysistä ja psyykkistä palvelua 24 tuntia vuorokaudessa”. Tai Albert Einstein, joka teki tutkimusta yhdessä vaimonsa Mileva Maricin kanssa, kunnes Maricin nimi pyyhittiin yli, kun Einstein lemppasi hänet nuoremman naisen vuoksi ja jätti huolehtimaan yksin pariskunnan lapsista, joista toinen oli vakavasti sairas. Tai romantiikan ajan runoilija Percy Bysshe Shelley, joka jätti raskaana olevan vaimonsa ja oman lapsensa, matkusti Sveitsiin kahden teini-ikäisen tytön kanssa ja kirjoitteli siitä, kuinka saman naisen rakastaminen jarruttaa hänen henkilökohtaista kehitystään.

 

6

”Olenhan kuitenkin onnellinen siitä että vielä voin katsoa olevani tarpeellinen sille, jolle tahtoisin olla kaikki. Onko minulla oikeus pyytää enempää? Ja kuitenkin on syynä onneeni juuri tuo suuri ja katkera suruni, että Runeberg on avuton ja tarvitsee minua. Niin kasvaa usein kukka palaneen onnen tuhkasta,” kirjoittaa Fredrika Runeberg Kynäni tarinassa.

Nuoret rakastajattaret olivat ja pysyivät nyt poissa. Tiiviinä jatkuneessa kirjeenvaihdossaan Emilie Björkstenille, eräällä Johan Ludvigin entisistä heiloista, Fredrika kertoo kodin seinien sisään kutistuneen elämänsä raskaudesta ja synkkämielisistä ajatuksistaan.

Onko länsimaiden historia miesvauvojen ja emotionaalisesta ja ruumiillisesta työstä kuormittuneiden naisten historiaa?

7

Historian naisia on helppo sääliä. Vaikka Fredrika iloitsisi saamastaan huomiosta ja arvostuksesta, sääliämme hän ei kaipaa. Hän teki omat valintansa, mahdollisuuksien rajoissa.

Haluan kääntää asetelman päälaelleen: sääliä vaihteeksi menneiden aikojen miehiä.

Mitä äitien, palvelijoiden ja vaimojen hoivaamilta ylempiin luokkiin kuuluneilta miehiltä jäi elämättä? Varttuivatko he koskaan aikuisiksi? Onko länsimaiden historia miesvauvojen ja emotionaalisesta ja ruumiillisesta työstä kuormittuneiden naisten historiaa?

 

8

”Iloisena istuin minäkin liekuttamassa lastani, Hannesta, jos oikein muistan.” Kirjoittaa Fredrika hetkestä, jolloin hän iloitsee yhdessä Johan Ludvigin ja tämän vieraiden kanssa kokoelmasta, jossa Fredrikan teksti on ilmestynyt. Tämä tasapainon hetki on tavattoman kaunis, pieni väläys, jossa kirjailijuus ja äitiys voivat olla sopusoinnussa rinnakkain.

Luen rivien välit ja marginaalit etsien lisää tietoa siitä, miten Fredrika jatkuvan hoivatyön koki, mitä se hänelle merkitsi, mitä hän siitä sai. Lapsien hän kuvaa tuoneen elämäänsä syvää ja rikasta iloa synkkinäkin aikoina. Kerro lisää, tästä minä haluan kuulla!

Mutta tietenkään Fredrikalla ei ole sanoja kertomiseen.

 

9

Luce Irigarayn mukaan naisena oleminen piilee hiljaisuudessa, koska meillä on vain miesten luomia kuvauksia naisista. Irigaraylla ajatus liittyy sukupuolieron teoriaan, jonkinlaiseen olemuksellista lähestyvään eroon. Minäkin uskon eroihin ja niiden näkemisen tärkeyteen, miten muuten voimme ymmärtää ja arvostaa sellaisia naisruumiin voimia kuin synnytys ja imetys, esimerkiksi. Mutta enemmän uskon kokemusten eroihin. Yhteiskunnalliset erot tuottavat eroja siinä, millaisille kokemuksille kukin todennäköisesti altistuu naisena, miehenä, queerinä, valkoisena, rodullistettuna, vammaisena, vanhempana. Yksien kokemusten kuvaamiseen sanat ovat olemassa,  toisia varten ne on luotava.

 

10

Luen Strömquistin lupaavasti alkanutta albumia eteenpäin ja joudun pettymään. Olin toivonut löytäväni toiveikkaita hoivan kuvauksia naisten hoivaa hyväksikäyttävien miesnerojen kuvausten rinnalle. En löydä. Sen sijaan Strömquist toistaa väsynyttä ydinperhekritiikkiä tarjoamatta mitään tilalle.

Strömquistin uudelleenkirjoitus ei mene tarpeeksi pitkälle: se osoittaa tasa-arvo-ongelman, mutta jättää toisen feminismin kaksoistehtävästä tekemättä. Strömquist ei onnistu näyttämään hoivaavien naisten toiminnan järkeä, he voivat vapautua vain rikkomalla ahtaat ydinperheet ja elämällä itsenäistä elämää, ehkäpä mieluiten ilman lapsia. Lapset nimittäin Strömquist esittää humoristisesti oikeisto-konservatiiveina, koska nämä juhlistavat ydinperhettä ja pitävät esittävästä taiteesta. Huumori on halpaa, koska se tekee pilkkaa sellaisten ihmisten tarpeista, jotka ovat täysin meidän aikuisten, erityisesti vanhempiensa, armoilla. Sitä paitsi se ei edes osu. Lapset ovat onnellisimmillaan, kun saavat olla useiden läheisten aikuistensa ympäröiminä, ja taiteeseen he suhtautuvat avoimesta ja ihmetellen vailla tunkkaisia käsityksiä siitä, mitä taide on tai ei ole, miten sitä kuuluu lähestyä ja tulkita.

 

11

On pakko googlata, onko Strömquistillä lapsia. On hänellä.

Minulla on kaksi lasta.

 

12

Nyt tiedän, että tehokkaan ja eteenpäin rynnistävän kilpailuyhteiskunnan rinnalla on, ja kenties sen varjossa, on hiljaisempi, pohtivampi ja kokonaan toisenlaisin aikatauluin, arvoin ja käytännöin toimiva hoivayhteiskunta.

Näin kirjoittaa omaishoitajuudesta oppimastaan professori Pertti Koistinen. Koistinen pohtii Hoivan arvoitus -kirjassaan hoivasuhteen kautta avautuvaa uutta maailman, tiedon ja oppimisen tuottamaa hämmennystä.

Feministisessä keskustelussa on lähestulkoon tabu sanoa, että lapsen saaminen on täysin ainutlaatuinen ja ihmisyydestä jotain erityistä opettava kokemus. Tällainen lausunto on nimittäin tulkittavissa lapsettomien naisten väheksyntänä, äitien korottamisena jalustalle. Kadehdin sitä helppoutta, jolla Koistinen miehenä voi kirjoittaa omaishoitajuuden mullistavasta voimasta, asioista, joita hän oppi hoivatessaan vanhaa äitiään. Kukaan ei ajattele, että tällaisen lausunnon antajan mielestä kaikkien miesten olisi ryhdyttävä äitiensä omaishoitajiksi.

Jos miehet olisivat hoivanneet, ne aiheet, jotka pakottavat ajattelemaan, kirjoittamaan ja tekemään tiedettä olisivat olleet toisia. Olisi enemmän vauvojen, lasten, sairaiden ja vanhusten ihoa ja iloa.

Koistinen etsii sanoja, palaa ihmisenä olemisen peruskysymysten äärellä pestessään ja pukiessaan joka aamu kahdesti, itsensä ja äitinsä puolesta, nähdessään äidin voimien hiipuvan, tämän matkatessa elämän ja kuoleman välisessä tilassa hauraana ja väsyneenä. Tunnistan saman ihmetyksen, merkityksellisyyden tunteet ja ristiriidat, joita Koistinen kuvaa. Vaikka, kuten Koistinen kirjoittaa, lapsen kasvattaminen on lähtökohtaisesti toiveikasta, vanhan ja sairaan hoitamisen päävärejä ovat suru ja luopuminen.

 

13

Tuskin Johan Ludvig kärsi siitä, ettei koskaan saanut kokea, mitä on elää iho iholla, juurtua kotiaskareiden toisteiseen rytmiin, tasapainoilla omien ja toisten tarpeiden tyydyttämisen välillä, kokea itseään tärkeäksi sillä tavoin, kuin hoivaaja kokee, kun toinen ei voisi elää ilman häntä. Jäivätkö hänen suhteensa lapsiin etäisiksi, kuten monille isille ennen ja nyt käy? Ehkä.

Silti sääliminen on typerä ajatus.

Tärkeää on kysyä: miten ajatteluumme vaikutti ja vaikuttaa se, että hoiva jakautui ja jakautuu niin epätasaisesti?

On helppo kuvitella vapaita ajattelevia, lähes ruumiittomia subjekteja, kun oman ruumiinsa tarpeet on aina voinut jättää toisten vastuulle. On helppo etsiä ihmisyyden ydintä ruumiin yli kurkottavasta hengestä ja ajattelusta, kun on tottunut katsomaan alaspäin alempia luokkia ja naisia, jotka ovat tehneet työtä ruumiillaan ja toisten ruumiiden eteen.

On kirjoitettava siitä, mikä ei jätä rauhaan. Jos miehet olisivat hoivanneet, ne aiheet, jotka pakottavat ajattelemaan, kirjoittamaan ja tekemään tiedettä olisivat olleet toisia. Olisi enemmän vauvojen, lasten, sairaiden ja vanhusten ihoa ja iloa, esimerkiksi. Hoivan saamisen ja antamisen kokemukset olisivat kasvukertomusten peruskauraa. Ei olisi kaksoisstandardia, jonka mukaan ihmiseksi voi kasvaa hoivaamatta koskaan ketään, mutta nainen on vaillinainen, ellei halua lapsia. Ihmisyyden ydintä olisi ehkä etsitty perustavasta riippuvuudesta, toistemme kannattelussa.

 

14

Ihmislapsen ensimmäistä kolmea elinkuukautta kutsutaan toisinaan raskauden neljänneksi kolmannekseksi, koska ison päänsä vuoksi lapsen täytyy syntyä ikään kuin liian varhain, avuttomana ja epäkypsänä. Kuvaus on osuva myös siksi, että enin palautuminen raskaudesta ja synnytyksestä, jotka ovat venyttäneet vatsalihakset erilleen, työntäneet elimet paikoiltaan, löystyttänet lantion liitokset, venyttäneet emättimen suun äärimmilleen ja jättäneet kohtuun vuotavan avohaavan, tapahtuu samassa ajassa. Toipuva äiti ja avuton vauva eivät voi selvitä tuosta ajasta kaksin. Vain kehittyneet hoivataidot ja yhteisöllinen hoiva ovat mahdollistaneet suuret aivomme. Ihmisyyden alkupiste on hoivassa.

 

15

Uusliberalismi on lähtökohtaisesti piittaamaton hoivaa kohtaan. The Care Collective kirjoittaa pamfletissaan The Care Manifesto, että uusliberalismi ohjaa meitä kohdistamaan hoivan resurssit vain läheisimmillemme. Piittaamattomuus ja hoivan rajaaminen on aistittavissa yhtälailla tavassa puhua vapaaehtoisesta lapsettomuudesta vapauden ja itsensä toteuttamisen kautta kuin tunkkaisessa ydinperhehehkutuksessakin. Myös itsehoiva muuntuu helposti narsistiseksi oman navan kaiveluksi. Ja raskaat ihmiset, sellaisista jokainen on hankkiutunut eroon jo aikaa sitten.

Yrittäjäkansalaisiksi, autonomisiksi oman onnemme sepiksi meidät hajottavan uusliberalismin aikana riippuvuuden tunnustaminen ja hoivasuhteiden vaaliminen on radikaali teko.

Vain kehittyneet hoivataidot ja yhteisöllinen hoiva ovat mahdollistaneet suuret aivomme. Ihmisyyden alkupiste on hoivassa.

17

Täytyykö hoivaamisen olla niin raskasta? En suostu uskomaan. Haluan maailman, jossa yhä useampi ihminen saa kokea hoivan ihmeet ja jossa yhdenkään hoivaajan ei tarvitse uupua.

The Care Collective ehdottaa hoivavaltiota, jossa hoiva nähdään arvokkaana itsessään ja aina voitontavoittelua tärkeämpänä. Promiskuiteettisen hoivan käsitteen kautta Care Collective haluaa laajentaa hoivan piiriä ydinperheiden ulkopuolelle yhteisön ja aina elonkehän tasolle.

Torttu voisi olla sen symboli. Ruokaa ei ole ilman maata, pölyttäjiä ja lahottajia. Ruoan valmistaminen ja tarjoaminen on perustava hoivan muoto. Runebergintorttu ei ole hienostokahvilan pilvenkeveä leivos, vaan kostea, raskas ja maanläheinen, mutta makea ja hitusen ylellinen. Juuri sopiva symboloimaan runsasta, rennompaa ja hauskempaa hoivaa.

 

18

Samalla tavalla kuin

valo on antaa värin värille

muuttaa valo ja ympäristö kuvani,

oman kuvani

enkä voi olla enää varma,

mistään.

Hoiva on muuttanut minua, kuten luen Pertti Kostisenkin runollaan sanovan. Me olemme ihmisiä vain suhteessa muihin. Valo, onko se äiti, jonka viimeisiä vuosia Koistinen saa seurata läheltä? Minun on helppo ajatella lapseni tuoksi valoksi, joka paljastaa minun värini, antaa minulle muodon ja tehtävän, piirtää uudelleen minun suhteeni maailmaan. Fredrikan valo – loistava ja vääristävä – oli hänen miehensä, sopipa ajatus feminismiimme tai ei.

 

 

Kirjallisuutta:

The Care Collective: The Care Manifesto. The Politics of Interdependence. Verso. Lontoo 2020.

Pertti Koistinen: Hoivan arvoitus. Vastapaino. Tampere 2003.

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta os. Tengström – Kansallisrunoilijan vaimo. Tammi. Porvoo 2007.

Fredrika Runeberg: Kynäni tarina; Muistiinpanoja Runebergistä. WSOY. Juva 1984.

Esseet