Humanistin arvosteleminen on nykyään jokamiehenoikeus

Miten humanistit taistelevat yleisessä keskustelussa vellovia ennakkoluuloja vastaan? Mallia näyttää viisi kirjallisuudentutkijaa.

Kun ryhdyin opiskelemaan kirjallisuustieteitä, sukulaismies onnitteli valinnasta. Hänestä oli hienoa, että olin viimein löytänyt paikkani maailmassa. Kirjallisuustiede on hänestä alana tärkeä, koska se pitää kaltaiseni huuhailijat poissa kyvykkäämpien ja työteliäämpien ihmisten tieltä. Sitten hän nauroi. Minä en jaksanut vastata mitään. Tuhahdin vain. Juuri näinhän taide- ja kulttuurialoista puhutaan.

Kulttuuri- ja taidealoille pyrkiviä pelotellaan huonolla työtilanteella ja pienillä palkoilla. Opiskelijat toistelevat mantraa: humanistisilta aloilta valmistuu hampurilaisravintolan kassalle – ja nauravat päälle. Kuitenkin nykyään hampurilaispihvin kääntämiseenkin tarvitaan tutkinto, joka tähtää käytännön osaamiseen. Sellaista humanistilla ei kuulemma ole. Hallituksen massiiviset koulutusleikkaukset synkentävät pienten alojen näkymiä entisestään, koska kansantalouden vaivoihin on tarjottava tehokas ja tuottava lääke. Täten hyvä tutkimus on mittatilaustyötä, joka poikii vientiä edistäviä tuotteita, innovaatioita ja startup-yrityksiä. Japanissa humanistisia aloja ajetaan jo alas. Eihän teoreettisista aloista ole mitään suoraa hyötyä teollisuudelle.

Tarvitaanko humanistia? – Kiitos kun kysyit!

Onko humanisteilla enää mitään virkaa tässä yhteiskunnassa? Kysyin viideltä kirjallisuustieteilijältä. Koska tiesin heidän olevan kiireisiä ja aikaa vastaamiseen oli rajallisesti, odotin yhtä tai kahta suppeahkoa vastausta.

Sen sijaan sain viisi usean liuskan pituista analyysiä humanistien tarpeellisuudesta. Kaikki vastaajat kiittelivät siitä, että joku kysyi heidän mielipidettään asiasta. Ovatko kirjallisuustieteilijät vain odottaneet koko tämän ajan, että joku viitsisi kysyä suoraan heiltä? Yksi yliopiston kolmesta tehtävästä on yhteiskunnallinen vuorovaikuttaminen. Miksi kirjallisuustieteilijät eivät ole aikoja sitten oma-aloitteisesti selittäneet, miksi heidän olemassaolonsa on tärkeää? Helsingin yliopiston tutkija Sami Sjöbergin mielestä koko keskustelu kiteytyy juuri tähän kysymykseen. Aina kysellään, onko humanistinen tutkimus tärkeää ja jos on, niin millä tavalla. “Oleellista on huomata, että kielteistä vastausta ei koskaan tarvitse perustella,” hän näpäyttää.

Sjöbergin mielestä myös yhteiskunnallinen vaikuttaminen nähdään liian kapeasti. Hän huomauttaa, että tuottamalla esimerkiksi opetus ja media-alan ammattilaisia yliopisto on jatkuvassa vuorovaikutuksessa yhteiskuntaan. Hän muistuttaa, etteivät yliopistossa työskentelevät tutkijat ole erillään yhteiskunnasta, vaan kiinteä osa sitä – se vain tuntuu monelta unohtuvan. “Kokonaan toinen kysymys on, onko yhteiskunta valmis panostamaan tieteeseen tarjoamalla asiantuntijoille tilaa mediassa,” Sjöberg huomauttaa. “Vuosia sanomalehtikriitikkona toimineena turhauduin siihen, että vaikka korkeakoulutettuja suomalaisia on tällä hetkellä enemmän kuin koskaan, suuret päivälehdet reagoivat tähän suurentamalla kuvakokoja ja vähentämällä tekstiä. Kulttuurisivujen tottuneet lukijat menettivät kiinnostuksensa, koska lehdet eivät tarjonneet heille enää mitään.”

Varsovan yliopistossa tällä hetkellä vaikuttava Suomen kirjallisuuden ja kulttuurin professori Mika Hallilakin on pannut merkille, että kirjallisuustieteen asiantuntijuudelle ei mediassa panna juuri arvoa. “Helsingin Sanomissa haastatellaan jatkuvasti eri alojen professoreja, oli aiheena mikä tahansa päivän politiikasta terveyteen ja hyvinvointiin. Kirjallisuuden professoreja ja kirjallisuudentutkijoita ei kuitenkaan liiemmälti haastateltavien joukossa näy.”

Ilmeisesti kirjallisuustieteellä ei uskota olevan yhteiskunnallista vaikuttavuutta, jotta se houkuttelisi mediaa. Mutta kuka todella tietää, mitä kirjallisuudentutkija tekee? Ainakin Hallilan tutkimusaiheen luulisi kelpaavan Helsingin Sanomien tiedesivuille tai  terveys ja hyvinvointi -osioon: Hän tutkii tupakan ja tupakoinnin esittämistä kirjallisuudessa. “Tutkimuksellani on merkitystä, kun halutaan ymmärtää, miten kulttuuriset representaatiot vaikuttavat ihmisten käsityksiin tupakoinnista, hyvinvoinnista ja terveydestä.” Myös taloussivuille löytyisi jutun aihetta: Turun yliopiston kirjallisuustieteen tukijatohtori Tiina Käkelä-Puumala nimittäin tutkii rahaa. “Tutkimalla kirjallisuuden rahakuvauksia voi tavoittaa rahan erilaisista rooleista ja rahasuhteestamme jotain sellaista, jota esimerkiksi taloustiede ei välttämättä tavoita.”

Sjöberg puolestaan tutkii juutalaistaustaisten kirjailijoiden asemaa 1900-luvun alkupuolen kokeellisessa kirjallisuudessa. Häntä kiinnostaa erityisesti juutalaisiin kirjailijoihin kohdistunut yhteiskunnalinen ristipaine ja heidän kokemuksiensa heijastuminen kirjallisuudessa. Tästähän kirjallisuudentutkimusta syytellään: turhaa pikkuasioiden kanssa näpertämistä, jolla ei ole yhteyttä todellisuuteen. Eihän Suomessa edes ole kuin 1500 juutalaista! Ketä tämä kiinnostaa?

Sjöberg myöntää, että aiheelle on kiinnostusta enemmän ulkomailla kuin Suomessa. ”Mutta sata vuotta vanhassa yhteiskunnallisessa debatissa on hyvin paljon samanlaisia piirteitä Suomessa tällä hetkellä käytävässä pakolaiskeskustelussa Näyttelijät ovat vaihtuneet, käsikirjoitus on sama.” Pakolaiskeskustelu mainittu! Mikä voisi olla ajankohtaisempaa? Miksei Sjöbergiltä kysy kukaan, mitä voi seurata ihmisryhmiä leimaavista tai syrjivistä puhetavoista?

”Arvoistahan tässä on kysymys”, Hallila toteaa. “Nykyisin globaali, hegemoninen ajattelutapa on nopean hyödyn, käytännöllisyyden ja taloudellisen voitontavoittelun läpäisemää. Niin sanottujen kovien tieteiden maailmankuva pyrkii näyttäytymään ainoana oikeana tai järkevänä tapana ymmärtää maailma.” Käkelä-Puumala muistuttaa, että humanistiset aineet syntyivät aikanaan vastaamaan yhteiskunnan kehityksen tarpeisiin: “Silloin uskottiin, että vain riittävästi tietoa saaneina voimme olla yhteiskunnan kunnollisia jäseniä, ja voimme ylittää lähtökohtamme. Tämä ajattelu on pahasti vastatuulessa: tietoa ajatellaan vain välittömän hyödyn kannalta, ja henkisen kehityksen tilalle on tullut oman kehon muokkaaminen ideaalia vastaavaksi.”

Ulos kammiosta!

Yhden totuuden maailmassa kirjallisuustieteen kriittinen näkökulma yhteiskuntaan kuulostaa jopa vaaralliselta. Sehän saattaa jopa päätellä, että olemme menossa väärään suuntaan ja tarjota karvaita lääkkeitä. Jyväskylän yliopiston kirjallisuustieteen professori Mikko Keskinen on hieman maltillisempi ja muistuttaa, että pohjimmiltaan kirjallisuustiede on tulkitsevaa ja keskustelevaa tutkimusta: “Kirjallisuustiede on ala joka vastustaa todellisuuden jakamista tiukasti kahtia tai vaihtoehtojen rajoittamista toistensa poissulkeviin tapauksiin”, hän tiivistää. Kirjallisuustiedettä voi hänen mukaansa käyttää hyödyksi myös päivänpoliittisessa keskustelussa: “Kirjallisuustiede opettaa lukemaan tarkasti kielen sävyjä, tekstin rakenteita ja viittauksia aikaisempiin teksteihin. Tällainen lukeminen on tärkeätä vaikkapa hallituksen julkilausumien, poliitikkojen some-päivitysten tai konsulttipuheen merkitysten erittelyssä.”

Vaikuttaa siltä, että kirjallisuudentutkijoilla olisi yllättävän paljon sanottavaa ja annettavaa. Miksei alan arvostus siis ole huipussaan?

Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori Hanna Meretoja toteaa, että kirjallisuudentutkijoiden pitäisi myös itse aktiivisemmin muistuttaa omasta olemassaolostaan. Kukaan ei tule kotoa hakemaan, ja siksi ”osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun tulisi mieltää keskeiseksi osaksi tutkijoiden toimintaa.” Meretojan mukaan yliopisto ei juuri kannusta tutkijoita siihen.

Meretoja on itse ollut mukana perustamassa ja toimittamassa Café Voltaire -sarjaa, joka on suunnattu kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille. Sarjassa on ilmestynyt ranskalaista, brittiläistä, saksankielistä, venäläistä ja unkarilaista nykykirjallisuutta käsittelevät osat. Sarja jatkuu virtuaalisessa kirjallisuuskahvilassa, jossa sana on vapaa. “Lukijoilta saamamme palautteen pohjalta sarja on koettu tarpeelliseksi”, Meretoja sanoo. Hän toivoo, että tällaiseen toimintaan olisi enemmän uskallusta niin kirjallisuudentutkimuksessa kuin kustannusmaailmassakin.

Meretojan mielestä kirjallisuudentutkimuksella on paljon vaikuttamisen mahdollisuuksia. Hän kuitenkin muistuttaa, ettei tutkijan katse voi viipyillä vain käsillä olevassa poliittisessa tai yhteiskunnallisessa tilanteessa: ”Yhteiskunnalliselle keskustelulle on keskeistä kyky kuvitella erilaisia mahdollisia maailmoja, joita kohden tämänhetkiset toimemme ja päätöksemme vievät meitä”. Jotta voisimme nähdä kauas, on meidän muistettava paljon: kirjallisuus on osa kulttuurista muistia, jonka syövereihin meidän on palattava, jotta voisimme suunnitella tulevaa kestävältä pohjalta.

“Itse tutkin tällä hetkellä 2000-luvun romaaneja, jotka käsittelevät toisen maailmansodan kokemusta erilaisista näkökulmista”, Meretoja toteaa, ja selittää, kuinka hänen tutkimuksensa voi auttaa kun luovimme omaa yhteiskuntaamme eteenpäin maailman karikoissa: “Tarkastelemissani romaaneissa kyseenalaistetaan mustavalkoista uhrit-tekijät -asetelmaa. Esimerkiksi holokaustia on käsiteltävä myös väkivallantekijöiden näkökulmasta, jotta ymmärtäisimme millainen järjenkäytön logiikka ohjasi heidän toimintaansa. Tarkastelen mennyttä maailmaa mahdollisuustilana, joka kannusti tiettyihin toiminnan, ajattelun ja kokemisen tapoihin ja teki toiset vaikeiksi tai mahdottomiksi. Tutkimukseni avaa mahdollisuuden ymmärtää paremmin väkivaltaa tuottavia ja ylläpitäviä käytäntöjä myös omassa yhteiskunnassamme ja elämässämme.”

Kuulostaa pelottavan tärkeältä. Miksi pienten humanististen alojen toimijaa sitten niin usein kehotetaan laittamaan kukka hattuun ja olemaan hiljaa? “Kenties juuri taiteen tutkimus ja taidealat nähdään helppoina kohteina, koska niiltä leikkaaminen näivettää yhteiskuntaa vasta pitkällä aikavälillä”, Sjöberg ehdottaa ja lisää pisteliäästi: “Toinen taustalla mahdollisesti vaikuttava seikka on yleinen kulttuurisivistyksen puute siinä mielessä, että vaikka ei itse kuluttaisikaan kulttuuria, niin sen arvosteleminen huonolaatuisuudesta ja merkityksettömyydestä mielletään jonkinlaiseksi jokamiehenoikeudeksi.”

Humpuukialojen itsetunto-ongelmat

Humanistiset taide- ja kulttuurialat joutuvat vähän väliä perustelemaan olemassaolonsa tarkoitusta. Käkelä-Puumala huomauttaa, että erilaisten tutkimusalojen suhde yhteiskunntaan on luonnostaan hyvin erilainen: “Esimerkiksi yhteiskuntatieteet ovat jo lähtökohtaisesti julkiseen keskusteluun osallistuvia, koska siellä niiden tutkimuskohteetkin ovat. Sitten taas jäkälätutkimus ei tätä ole, ainakaan lähtökohtaisesti. Silti näiden kaikkien tuottama tieto on yhtä arvokasta.”

Tieteisiin ei kuitenkaan suhtauduta niin kuin niillä kaikilla olisi jo arvo itsessään. Ei tarvitse kuin lukea muutamien keskustelufoorumien keskustelua siitä, mitkä tieteet ovat hyödyllisiä ja mitkä pitäisi ensi tilassa lakkauttaa. “Humpuukialoina” pidetään erityisesti humanistisia ja filosofisia aloja, kaikkia taidealoja ja varsinkin sukupuolentutkimusta. Yleisenä argumenttina on, että nämä alat eivät vaikuta kenenkään elämään, eikä niiltä työllisty. Humpuukialojen joukkoon ei kuitenkaan lasketa ainoassakaan keskustelussa esimerkiksi biologiaa, joka tällä hetkellä työllistää humanistisia aloja huomattavasti huonommin. Biologia nähdään siis itsearvoisesti tärkeänä.

Kun muilta tieteiltä vaaditaan 100 %, humanistisilta tieteiltä vaaditaan 120%. Humanistin pitää pystyä lonkalta tarjoamaan helppotajuista populaaria tutkimusta, jolla on selkeä näyttö välittömistä vaikutuksista yhteiskuntaan. Käkelä-Puumala muistuttaa kuitenkin, että kaikki tiede alasta riippumatta vaikuttaa yhteiskuntaan aina pienellä viiveellä. Tiedekirjoittaminen on suunnattu ensisijaisesti oman alansa tuntijoille ja on siksi vaikeaselkoista asiantuntijajargonia. “Samaa voi tosin sanoa myös sähkötekniikan kirjoista, mutta en ole kuullut kenenkään vaativan, että niitä pitäisi kirjoittaa niin, että tavallinen lukijakin ne ymmärtää”, hän lisää terävästi.

Keskinen ei pidä pelkästään huonona asiana, että humanisteja pyydetään perustelemaan oma olemassaolonsa: “Eikö yhdentekevyys ja kiinnostamattomuus olisi huonompi vaihtoehto?” Myös Meretoja toteaa, että “on hyvä joutua miettimään säännöllisin väliajoin, miksi oma tekeminen on tärkeää ja mihin sitä tarvitaan. Kirjallisuudentutkimus on oikeastaan kulkenut kriisistä kriisiin ja on aina joutunut oikeuttamaan olemassaoloaan. Siksi se on myös ollut jatkuvassa muutoksen tilassa, kuten tieteen pitääkin olla.”

***

Mitä minä sitten sanon sille sukulaismiehelle, jota alavalintani edelleen naurattaa?

Hallilalla on yksinkertainen lääke humanistisia aloja vaivaavaan itsetunto-ongelmaan. Hän kannustaa alalla toimivia asiantuntijoita ja opiskelijoita olemaan ylpeitä omasta alastaan ja kertomaan siitä eteenpäin. Hän huomauttaa, että kirjallisuustieteilijöiden on rohkeasti seisottava omien tutkimusaiheidensa takana ja puolustettava niiden tärkeyttä oli kritisoija sitten ystävä, oma vanhempi tai koko yhteiskunta. Alalla toimijoiden on itse tunnistettava oman alansa arvo ja sitouduttava siihen. Juuri näinhän muutkin alat pysyvät jaloillaan. ”Mitään muita perusteita ei kaivata,” toteaa Hallila.

Myös Sjöberg näkee aihetta ylpeyteen: “Kohtaamani kirjallisuudentutkimuksen opiskelijat ovat olleet poikkeuksetta avoimia ja valmiita keskustelemaan asioista laaja-alaisesti. Näkisin monen alan hyötyvän heidän kyvykkyydestään ja kielitaidostaan.” Hän kuitenkin muistuttaa, että emme saa kapeasti ajatella, että tutkimuksen on hyödytettävä ainoastaan suomalaista yhteiskuntaa: “Tiede on kansainvälistä. Ja yliopistolain mukaan opiskelijoita tulee kasvattaa palvelemaan ihmiskuntaa.”

Voi olla että minunkin on aika katsoa peiliin. Olen pitänyt omaa alaani niin itsearvoisen tärkeänä, että en ole viitsinyt tuhlata aikaa naureskelijoihin. Olen tottunut pyörittelemään ylenkatseellisesti silmiäni kun oppialaani soimataan. Silmien pyörittelyllä ei kuitenkaan saavuteta mitään. Korkeintaan minua aletaan pitämään turhantärkeänä. Seuraavan kerran kun joku naureskelee, mitä virkaa humanistisilla aloilla tässä maailmassa muka on, minä selitän. Kerron hitaasti ja rauhallisesti, olen vakuuttava ja argumentoin taitavasti, niin kuin kunnon humanistin arvolle kuuluu. Voi olla, että tuhahtelun sijaan syntyykin hyvä keskustelu.

Kirjoittaja osallistui Nuoren Voiman Liiton järjestämälle kulttuurilehtien avustajakurssille vuonna 2015.