Ikuisuudessa parempi on jo nyt - Infinito ja Neiti Aika näyttävät kuolemattomuuden ulottuvuuksia

Leikitäänpä hetki ikuisuutta. Mitä tekisit huomenna, jos saisit tänään tietää, että elät ikuisesti? Entä mitä jos tämä bussimatka nyt tai muutama viikko sitten olisi ikuinen? Tai: mitä jos joku museoisi kotisi ja se olisi tästedes kaikkien nähtävillä? Anna Borgman kävi katsomassa kaksi teosta kuolemattomuudesta.

DocPoint-festivaaleilla nähdyn Elina Talvensaaren elokuvan Neiti Aika (2019) päähenkilönä on jo kuollut Sirkka-Liisa, jonka jäämistöntäyteiseen asuntoon dokumentaristi perheineen muuttaa. Neiti Aika on kaunis ja hauskakin elokuva, jossa tuntemattomaan kuolleeseen henkilöön tutustutaan hänen jälkeenjääneiden tavaroidensa kautta. Elokuva kysyy, millaista on tutustua vieraan ihmisen muistoihin, kun valmiita tarinoita ei ole. Samalla elokuva kertoo myös dokumentaristin omasta elämästä.

Dokumentaristilla on ollut hyvä vainu, sillä asuntoa on kuvattu puhelimella jo ensi kertaa sinne mentäessä. Pöydällä ovat vielä härmäiset suklaakonvehdit ja kuihtuneet kukat. Matkamuistot. Hän ei ole konmarittanut tai kuolinsiivonnut. Olemassaolo on tiivistynyt tavaroihin, tavaroiksi.

Teatteri Universumissa tammikuussa näkemäni Sirius teaternin esitys Infinito tarjoaa puolestaan ratkaisun kuolemattomuuden kysymykseen. Lyhyesti se voisi kuulua: sellaisesta ei kenenkään kotialkemistin kannata edes haaveilla, sillä ikuisuudesta tulisi sangen tylsä.

Jollakulla yleisössä on ihana parfyymi, vai onko se paratiisin tuoksu?

Aivan Infiniton alussa liimaudun katsomaan kaunista näyttämöä. Kolme hahmoa tanssii pakonomaisesti ja askeleitaan toistaen, he ovat näytelmän henkilöt A, W ja P. On valkoista ja puhdasta. Jollakulla yleisössä on ihana parfyymi, vai onko se paratiisin tuoksu? On piano, muutama puu, teatteri Universumin uniikki, kirkkosalimainen tila, joka on kauttaaltaan silattu valkoisin sävyin. Lavastus vähintään flirttailee erilaisten taivasvisioiden kanssa. Puiden runkoihin on asemoitu loisteputket. Ne ovat nääntyneitä risuja, mutta loisteputkilla niille on saatu uusi kirkas, keinotekoinen elämä. Puut hehkuvat taianomaisesti ja valo peittää kuolleen puun. Ajatukset siirtyvät itsevalaiseviin kasveihin, joista luin jokin aika sitten. Mieleen jäi näiden kasvien valoaineen nimi, lusiferiini.

∞

Infiniton aika ja tila on ikuisuus, johon päädytään juomalla elämän eliksiiriä. Näyttämöllä nähdään paratiisin kaltainen paikka. Kaikkea on valmiina, ei tarvitse tehdä työtä tai mitään muutakaan – ja tässä olotilassa köllötellään ikuisesti. Esityksessä A, W ja P ovat olleet juuttuneina tällaiseen ikuisuuteen jo tuhannen vuoden ajan. Näytelmässä nähdään myös Fride, kemisti ja elämän eliksiirin keksijä. Kaikki on hyvin, niin hyvin, että henkilöiden ainoa tarve on lopulta itsemurha.

Kuolemattomilla on edelleen aika, mutta se menettää merkityksensä.

Ikuisuudessa päivät, ajat ja tekeminen menettävät merkityksensä. A, W ja P harhailevat, eivät muista sävelmiä, nimiä tai muutakaan, koska jutut ovat loppuneet jo siinä viidensadan vuoden kohdalla. He väittelevät tylsämielisesti samoista aiheista. Kieli vaihtelee ruotsista englantiin sattumanvaraisesti.  On jonkinlaisia päiviä. Kuolemattomilla on edelleen aika, mutta se menettää merkityksensä. Aika kuluu, mutta ihmisten aika ei. Osa hahmoista muistelee perhettään, joten täytyy päätellä että tähän paratiisiin ei astella perheen ja ystävien kanssa. Tai sitten he eivät muista olleensa joskus läheisiä. Heillä ei ole kotia tai mitään omaa, vain ikuinen dementia.

Yhdessä esityksen pysähdyttävimmistä ja kauneimmista kohtauksista näyttämölle saapuu Infinito-vene, jota W. vetää kuin kuoleman lautturi. A. seisoo veneen kyydissä ylväänä, hän on viimein matkalla. W:n taakka vaikuttaa raskaalta, mutta onneksi lautturi voi tässä näytelmässä pitää tauon. W. pysähtyy, hahmot astuvat samaan veneeseen ja määränpään sijaan juhlitaan syntymäpäiviä – taas kerran.

∞

On mielenkiintoista nähdä, miten dokumentaristi tallentaa kuolleen henkilön elämää, josta ei etukäteen tiedä yhtään mitään. Myös katsoja on vahvasti mukana Sirkka-Liisan elämän mysteeriä selvittävällä matkalla. Lopulta tiedämme enemmän kuin päähenkilö: välillä dokumentaristi toteaa miltei avaraluontomaisesti ”Nyt tekisi mieli varoittaa Sirkkaa” tai ”Onneksi he eivät tiedä kuinka vähän aikaa on jäljellä”. Myös dokumentaristin oma elämä on luontevasti läsnä: lapsen syntymä lomittuu Sirkan isän kuolemaan. Sirkan tavaroista tulee dokumentaristin tavaroita ja Sirkan muistoista valokuvien kautta melkein kuin hänen omia muistojaan.

Dokumentissa on käytetty kekseliäästi uutiskuvaa niin sotien ajan ilmatorjunnasta kuin Yleisurheilun MM-kisoista Helsingistä, ja runsaasti jäämistön kaitafilmejä ja valokuvia. Kuvia valkokankaalta katsottaessa mukaan tulee lisää etäisyyttä – kuin katsoisi korostetusti ajan taakse, kuvaa kuvan takana.

∞

Infinitoa rytmittävät toistuvat kohtaukset, aikatasot menevät sekaisin ja näytelmän rakenne luuppaa. Henkilöt muistelevat ja näyttelevät Infinito-näytelmää. Välillä hahmot kerääntyvät yhteen kuin turvaa toisistaan hakien. Sitten he ovat liian lähellä toisiaan ja erkanevat. Hahmot reagoivat toisiinsa kuin laimennetut kemialliset aineet. Välillä he painivat. Ihmiskunta on yhtä samaa möykkyä. Esitys lipsahtelee ja kertautuu, henkilöt ovat välinpitämättömiä ja kaikki tuntuu ohimenevältä. Hahmot eivät jaksa keskittyä ja tulevat levottomiksi. Esityksen hahmot käyttäytyvät kuin ikuisena sunnuntai-iltapäivänä, jossa kulunut viikko alkaa jo vähän kyllästyttää.

Toisinaan kohtauksen tai päivän aluksi näyttämölle tussahtaa pilvi, jota henkilöt yrittävät tavoittaa. Pilvi näyttäisi olevan myös kauhistuttava, sillä se saa henkilöt huutamaan ja käyttäytymään mielipuolisesti, esimerkiksi juoksemaan päin seinää. Yksi tulkintamahdollisuus on, että uusi päivä on henkilöille aina uusi pettymys. Yrittävätkö ihmiset tappaa itsensä törmäämällä seinään? Yrittävätkö he päästä pois utopiasta? Jotain jumalallisenkaltaista tässä näyssä silti on, korkealla leijuvassa pilvessä ja ihmisten peljästymisessä.

Henkilöt sekoittavat kertomukset: he eivät aina muista kenestä ovat kertomassa ja mitä tarinaa muistelevat.

Näytelmä ei kuitenkaan ole läpeensä synkkä, vaan siinä on myös rutkasti huumoria. Yleisö naurahtelee. Esimerkiksi kun A kertoo ensisuudelmastaan ja siitä miten se tapahtui romanttisesti rannalla kuun valossa, W ja P haluavat tietää runsaasti epäolennaisia faktoja tapahtuneesta, kuten vesistön syvyyden, mutta eivät kiinnostu itse kokemuksesta. Kohtaus on tosin tavallaan traaginen: ehkä he eivät itse muista millaisia heidän omat ensisuudelmansa olivat, tai eivät uskalla kysyä, miten jokin on ylipäänsä tuntunut joltain.

Toinen naurattaja on kukapas muukaan kuin Godot, jota odotellaan näemmä myös ikuisuudessa. Henkilöt sekoittavat kertomukset: he eivät aina muista kenestä ovat kertomassa ja mitä tarinaa muistelevat: Godot sekoitetaan Frideen, vaikka Fride on todistettavasti ollut paikalla. Huomenna hän tulee -näytelmän voi nähdä myös yhtenä Infiniton taustateksteistä: Samuel Beckettin näytelmän kulkurit Vladimir ja Estragon ovat ikuisessa odottamisen tilassa. He odottavat että Godot tulisi, vaikkeivät oikeastaan tiedä miksi. Jotain (mahdollisesti parempaa) kannattaa kuitenkin odottaa. Samoin Infiniton A, W ja P ovat ikuisessa odotushuoneessa, mutta sillä erotuksella että heillä pitäisi olla se parempi jo nyt. Heillä on jo kaikkea, ei ole muuta odotettavaa kuin kuolema.

∞

Neiti Aika -elokuvaa rytmittävät kauniit kohtaukset napeista sekä eräänlaisen vanitas-asetelman rakentamisesta. Sirkalta jääneet napit kelluvat mustaa taustaa vasten kuin kauniit planeetat avaruudessa tai plankton valtameressä. Vanitas rakentuu pala palalta sommitelmaksi Sirkka-Liisan elämästä. Hänestä tulee ikuinen, hänet on nyt ikuistettu taideteokseen. Sirkka-Liisalta kesken jäänyt kynttilä sytytetään.

Kuvia ruotsinlaivalta ja syntymäpäiviltä. Huonossa kunnossa oleva kielisoitin. Paperikasoja.

Napit kuvaavat sitä, mikä on monille tuttua: monilla aiempien polvien ihmisillä on ollut tapana säästää kaikenlaisia tarve-esineitä myöhempää käyttöä varten. Nappi onkin hyvä koko elokuvan symboli. Nappeja tarvitaan, ja meillä kaikilla on niitä. Joku valmistaa ne ja joku ostaa niitä. Niitä jemmataan kippoihin, kulhoihin ja purkkeihin. Suurin osa napeista on huomaamattomia, kunnes niitä katsoo tarkemmin. Niin on Sirkka-Liisakin. Hän on kuin kuka tahansa sukulainen, ja hänen tavaransa ovat täynnä tuttuutta. Kuvia ruotsinlaivalta ja syntymäpäiviltä. Huonossa kunnossa oleva kielisoitin. Paperikasoja. Vähän kuin ongelmajätettä, tuumaa moni. Liikaa tavaraa. Miksi sitä pitää olla niin paljon? Mutta toisin ajattelee dokumentaristi: hänelle jokainen tavara on reitti Sirkka-Liisan luo.

Dokumentaristi on tavallaan museoinut Sirkka-Liisan, ja tavallisesta tulee erityistä. Dokumentissa selviää myös, että Sirkka-Liisan mummola on museoitu. Itäsuomalaisen paikallismuseon huomassa olevat  huonekalut on tosin vain aseteltu samalla tavalla kuin Sirkka-Liisan mummolassa, sillä itse rakennus on purettu. Tämä on kiehtovaa: luetteloituja ja museoituja esineitä yhtäällä, Sirkka-Liisan vapaana ajelehtivia esineitä toisaalla. Mummolan huonekalut näyttävät nurkkaan ahdistetuilta eläimiltä.Vaikutelma on jollain tapaa teennäinen: tyylihuonekaluja 80-luvun huoneessa.

Meillä on tavaran säilömisen ja säästämisen, museoimisen ja arkistoimisen tarve. Kulttuurihistoriallisten museoiden säilömissä tavaroissa tärkeintä on niiden tarina, se mihin esineitä on käytetty tai kuka niitä on käyttänyt ja niin edelleen. Niin dokumentissakin: tavarakasat kertovat lopulta henkilöstä paljon, mutta jotta niistä saadaan mitään selkoa, tarvitaan tarinankertoja. Meidän täytyy silti hyväksyä ettemme dokumentista huolimatta oikeastaan tunne Sirkka-Liisaa – niin kuin emme aina tunne sitä kaukaista sukulaistakaan.

∞

Infiniton näyttelijät Andriana Seecker, Paul Holländer ja Wilhelm Grotenfelt tekevät työtään intensiteettiään vaihdellen. Välillä ollaan vähäeleisiä ja välillä rajuja, välillä on hauskaa, ja varsinkin lopussa he ovat hyvin avoimia. Loppumonologi kertoo siitä, miten työryhmän jäsen näki venäläisistä biokosmisteista kertovan näyttelyn, joka auttoi häntä pääsemään yli hänen äitinsä kuolemasta. Monologi oli hyvin koskettava, täynnä vähäeleistä intensiteettiä ja tunnetta.

Tästä avautuu näkymä näytelmän taustatekstiin. Ilja Lehtisen dramatisointi pohjautuu 1800-1900-lukujen vaihteessa vaikuttaneen luonnontieteilijä-kirjailija-filosofi Aleksandr Bogdanovin novelliin. Bogdanov voidaan lukea niin kutsuttuihin biokosmisteihin, joiden teksteissä ja ajatuksissa unelmana oli saavuttaa kuolemattomuus. Ikuinen elämä saavutetaan kuitenkin uskonnon sijasta tieteen ja teknologian avulla.

Kosmistisia ajatuksia alkoi kehitellä venäläinen filosofi Nikolai Fedorov 1800-luvun lopulla. Kuolemattomuuden ohella myös teknologia ja avaruuden asuttaminen olivat Fedoroville tärkeitä, ja samaa tematiikkaa nähdään niin Bogdanovin kuin muidenkin kosmistien tuotannossa.  Biokosmismi suuntauksena syntyi näiden ajatusten pohjalta venäläisen avantgarden kentälle 20-luvun alussa.

Tässä utopiassa työtä ei tosin ole ja elämä ilman tekemistä näyttäytyy merkityksettömänä, joskin tasa-arvoisena.

Bogdanov oli nuorempana aktiivinen kommunisti ja Lenininkin tuttu, mutta myöhemmin hän keskittyi tekemään tiedettä. Bogdanovin tavoitteena oli tutkia myös tosielämässä, miten elämää voisi pidentää. Hän menehtyi tutkiessaan verensiirtoja, sillä hän vaihtoi verensä sairaan tytön kanssa: Tyttö elpyi ja Bogdanov kuoli. On spekuloitu, että oliko tämä moka vai uhraus.

Englanniksi netissä luettavissa oleva novelli “Immortality day” (“Kuolemattomuuden päivä”), on tieteistarina, jossa varhaisen kommunismin ihanteet yhdistyvät tulevaisuusvisioihin. Tässä utopiassa työtä ei tosin ole ja elämä ilman tekemistä näyttäytyy merkityksettömänä, joskin tasa-arvoisena, koska kaikki ovat yhtä lailla kuolemattomia. Materiaa on yllin kyllin. Vaihtoehtotulkinta hiipii mieleen: Mitä jos alkuteos olisikin osaltaan satiiri siitä, millaista olisi elämä olisi ilman työtä taivaankaltaisessa tilassa?

∞

Ikuista elämää jahtasivat tietysti myös alkemistit jo vuosisatoja ennen biokosmisteja. Ja alkemisteja ennen unelma on varmasti elänyt niin kauan kuin ihmisellä on ollut ymmärrys kuolevaisuudestaan. 

Alan lukea kirjoja alkemian historiasta: Miten tällaisiin ajatuksiin oikein päädyttiin? Kirjoista selviää, että alkemia sai alkunsa kun Aleksandriassa noin 332 eaa. kun kreikkalainen filosofia kohtasi khemeian, ”egyptiläisen taidon”, jossa keskeistä oli kuolleiden balsamointiin liittyvä tieto. Yhteys kuolemaan nähtiin mystisenä, ja alan taitajat saivat maagikon maineen, vaikka alaan kuului myös muita Egyptissä keksittyjä kemiallisia prosesseja kuten lasin valmistaminen. Erityisesti senaikaisesta seitsemästä alkuainemetallista tuli keskeinen osa alkemiaa, koska tärkeimmäksi tavoitteeksi tuli jo varhain valmistaa kultaa. Mystiset kierrokset puolestaan lisääntyivät entisestään kun metallit keksittiin yhdistää seitsemään tunnettuun planeettaan.

Samoihin aikoihin toisaalla kiinalainen alkemia etsi terveyttä ja kuolemattomuutta. Kiinassa alkemistit valmistivat juomia, joilla hallitsijat ja heidän lähipiirinsä halusivat pidentää elämäänsä - tosin osalla eliksiiriä nauttineista elämä loppui ilmeisesti lyhyeen. Ajatus eliksiiristä keksittiin uudelleen arabialaisen alkemian piirissä 600-luvulla. Arabialaisessa alkemiassa myös tehtiin kemian piiriin kuuluvia oivalluksia sekä kehitettiin muita tieteitä. Lännemmäksi alkemia alkoi siirtyä 1100-luvulla, jolloin arabialaisia tekstejä alettiin kääntää latinaksi. Euroopan alueella alkemian vaikutukset tuntuivat verrattain myöhään: vielä 1600-luvulla eurooppalaiset oppineet tunsivat alkemian perusteita.

Aika ajoin henkilöt toteavatkin ”It´s a bit crowded in here”.

Alkemia on toki tarkoittanut monia eri asioita: käytännönläheistä asiakaspalvelua, jossa apteekkari tekee asiakkaalleen tinktuuran – ja toisaalta taas symboleidentäyteistä, esoteerista alkemiaa. Esoteerisen alkemian eli viisastenkiven etsijöiden ryhmä on ollut sangen rajattu, toisin kuin näytelmän Friden luomassa kuolemattomuusvisiossa. Kryptisten ilmausten ja kuvien tarkoituksena oli vihkiä alkemistit yhteisen salaisuuden äärelle: esimerkiksi salaperäiseltä kuulostava ”Venuksen vihtrilli” on tavallista kuparisulfaattia. Alkemistit lukivat Salaisuuksien kirjoja, eräänlaisia esoteerisia valittujapaloja, joissa oli säilynyt katkelmia ”kadonneesta viisaudesta” Antiikista ja sitäkin aikaisemmilta ajoilta. Kirjoissa saattoi jopa olla varoitus siitä, ettei kirjaa pitäisi antaa rahvaan käsiin. (Tai sitten se oli myyntikikka, kuka tietää.)

Infinito laajentaa joka tapauksessa kiintoisalla tavalla alkemistien ideaa: kuolemattomuus ei olekaan varattu vain nerokkaille eliksiirin sekoittaneille poikkeusyksilöille tai heidät palkanneille valtaapitäville, vaan mahdollisuus iäisyyteen olisikin aivan kaikilla. Näytelmä avaa mahdollisuuden myös ”pahoille” ihmisille, eroten monen uskonnon taivasvirityksistä. Lisäksi kuolleetkin olisi syytä herättää nauttimaan ikuisesta elämästä. Aika ajoin henkilöt toteavatkin ”It´s a bit crowded in here”. Esitys nostaa esiin myös ikuisuuden tuottaman väestönkasvun ongelman: kun kukin henkilö on tehnyt lapsia tuhat vuotta, ei maapallon tila riitä. Miten luonnonvarat tässä skenaariossa riittäisivät? Ja miten ne riittävät, tässä oikeassa maailmassa?

Paitsi luonnonvarat, myös perhesuhteet kärsivät. Esityksessä poika palaa isänsä luokse Marsista 25 vuoden matkalta – ja isä on unohtanut poikansa, koska heitä on niin monta. Infiniton ihmismassat ja Neiti Ajan tavaravuoret toistavat samaa tarinaa: ongelmia tulee, täyttyy maailma sitten ihmisistä tai tavaroista. Tai sekä-että, niin kuin tässä meidän skenaariossamme on käynyt. 

Toisaalta täytyy ymmärtää alkemisteja ja biokosmisteja. Ajatus kuolemattomuudesta on ehkäpä ollut houkuttelevampi molempien elinaikana kuin nykyään, koska noina aikoina harva eli pitkän ja terveen elämän. Läheisiä menetettiin huomattavasti nuorempina ja useammin, joten alkemistien kaipuu ikuiseen elämään voi olla myös kaipuuta varhain edesmenneiden läheisten pariin. Toki mielellään paratiisinkaltaisissa oloissa, eikä niinkään kurjuuden keskellä.

∞

Universumin valkokankaalla nähdään esityksen aikana muotoaan muuttavat vesi- ja tuliaiheiset tekstit. Myös lavastus tarjoaa tulen, veden, maan ja ilman elementtejä sekä erilaisia olomuotojen muutoksia, noita alkemiankin peruskiviä. Infinito-vene lipuu virrassa, hukkumistarinoita eletään uudestaan, lunta kaivataan ja tuli puolestaan tuhoaa. Sanoista irtoaa kirjaimia muodostaen uudenlaisia sanoja, kuten ”free”. W-kirjaimet näyttävät aalloilta ja viittaavat mahdollisesti myös näytelmän henkilöön. Vesi ei ole koskaan samanlaista, eikä tuli. Samoin meillä on vain yksi ainutkertainen elämä ajan virrassa. Tuli ja lumi polttavina ja jäätävinä elementteinä voivat myös symboloida kaipuuta siihen, että ylipäänsä tuntee jotain.

Henkilöt ovat tavallaan tulleet ulkopuolisiksi itselleen. 

Alkutekstin englanninkielisessä käännöksessä Fride toteaa suoraan: ”Eternal life is an unbearable torture. Everything in this life is repeated; such is the cruel law of nature. - - Our thoughts, feelings, desires, actions, all get repeated, even the very idea that ‘everything repeats itself’ returns to my mind for the thousandth time. This is intolerable!”

Infinitossa muistellaan lunta, perheitä ja hautajaisia, tai pikemminkin kelataan uudelleen jäljellä olevia muistojen rippeitä. Neiti Ajassa taas muistelun aineksista on runsaudenpulaa vaikka itse päähenkilö puuttuukin. Menneitä tunteita on vaikea tavoittaa – aivan samoin kuin Infinitossakin, jonka henkilöt ovat tavallaan tulleet ulkopuolisiksi itselleen. 

Taide kuitenkin auttaa kuolevaisuuteen, sillä taideteosten, tarinoiden ja tallenteiden myötä on mahdollista saada ylisukupolvisia kokemuksia, viestejä haudan takaa. Maailman pitää ehdottomasti olla rajallinen, että kiinnostavaa taidetta voi olla. Infiniton ikuisille ihmisille taiteen tekeminen tuntuu olevan hankalaa, mutta toisaalta pakkomielle, koska heidän pitää näytellä näytelmänsä yhä uudelleen.

Näytelmän tiedemies Fride tekee lopulta itsemurhan sytyttämällä itsensä tuleen. Tässä kirjaintulessa sanat repeytyvät irti toisistaan kun näytelmä loppuu.  Lopun paratiisin keskellä sataa Friden tuhkaa tai kauan kaivattua lunta. Heijastukset kelautuvat alkuun ja valkokankaalle ilmestyy teksti InFINito, valmiina seuraavaan esitykseen.

∞

Infiniton jälkeen on outo olo. Ikuisuusahdistus. Ajatukset poukkoilevat. Keksisikö kukaan mitään sen jälkeen kun kuolemattomuus olisi keksitty? Voisiko elämän eliksiiristä kieltäytyä? Yrittäisivätkö kaikki tällaisessa utopiassa jatkuvasti itsemurhaa? Tulisiko kuolemasta luksusta, jota edistettäisiin parhain tieteellisin keinoin? Olisiko ikuinen elämä siis taivas, kiirastuli – vai kenties silkka helvetti?

Neiti Ajan jälkeen olo on puolestaan haikean kevyt ja jopa onnellinen: Sirkka-Liisan elämä on saanut arvoisensa päätöksen. Sirkka-Liisa ei eläessään tiennyt tulevansa ikuistetuksi elokuvaan, ja juuri siksi hänen jäämistönsä on kiinnostava: se on sellainen kuin on. Elokuva onkin pohjimmiltaan paitsi dokumentaristin, myös elämän, kuoleman ja ajan kuratoima.

 

 

* * * 

Lähteet:

Ahonen, Terhi: Löytöretki happamuuteen https://www.helsinki.fi/fi/tiedekasvatus/loytoretki-happamuuteen-kaikkien-aikakausien-pidemmat-kertomukset#section-30669

Ball, Philip: Kirkas maa – Miten värit syntyvät (suom. Kimmo Pietiläinen)

Bogdanov, Aleksandr: Immortality Day: http://supercommunity.e-flux.com/texts/immortality-day/ Kääntänyt venäjästä Anastasiya Osipova.

Grouys Boris: Russian Cosmism

Hudson, John: Suurin tiede - Kemian historia (suom. Kimmo Pietiläinen)

Huttunen, Tomi (toim.) Venäläisen avantgarden manifestit

Huttunen, Tomi: Venäläinen avantgardekirjallisuus - Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus (toim. Sakari Katajamäki ja Harri Veivo.)

Monoskop.org https://monoskop.org/Alexander_Bogdanov#Fiction

Roob, Alexander: The Hermetic museum: Alchemy & Mysticism

Stratherrn, Paul: Mendelejevin Uni - Puuttuvien alkuaineiden etsintä (suom. Juha Pietiläinen)