Jotain, joka tuntuu kodilta

Runouden luo löytävät onnekkaat kulkijat: repaleisessa maailmassa outo ja kummallinen kieli itsessään käy yhteisöstä. Joskus yhteisö on vastaliike, joskus perhonen, ja joskus paradoksaalisesti mökki keskellä erämaata.

 

Jokainen aika kai omia laulujaan luo, lauloi iskelmälaulaja Kai Hyttinen joskus Vexi Salmen käännöstekstiä Volare. Laulu ei ole unohtumaton, mutta sen esittämä väite sitä vastoin on. Nostalgia tarkoittaa lämmintä suhdetta johonkin menneeseen, oman aikansa lauluihin. Usein siihen liittyy nuoruus: identiteetin muodostuminen, samastuminen johonkin.

Tämä teksti ei ole tieteellistä tutkimusta, ei kattava selvitys menneestä. 
Teksti ei väitä että ennen oli paremmin, koska ennen ei ollut paremmin.

Tämä teksti on yhden ihmisen muisto siitä miten merkitys muodostui, 
tämä teksti on kirjaimin kirjailtu kiitos.

***

Polkuni runouden luokse meni jotenkin näin: 90-luvulla oli yhtenäiskulttuurin jämät ja yksinäinen lapsuus, 2000-luvulla internet muutti kaiken. Yhtäkkiä käsillä olivat rajattomat mahdollisuudet, tiedon meressä välkkyvät ärsykkeet. Älypuhelimia ei ollut, eikä toisen asteen opinnoissani ollut mahdollisuutta käyttää tietokonetta miten lystää. Kouluni käytävillä oli sillä tavoin ahdasta, että siellä saattoi tulla tönityksi. Kuvittelin, että jokseenkin samankaltainen ahtaus vallitsi myös kasarmeilla ja vankiloissa. 

Lintsaaminen oli miellyttävä tapa käyttää aikaa, ja suosikkipaikkani siihen tarkoitukseen oli Lahden kaupunginkirjasto. Sielläkään ei voinut varata yleisökonetta tuntia pidemmäksi. Se oli hyvä, sillä osa ajasta oli siten käytettävä kovakantisten parissa. Kärsin keskittymiskyvyn puutteesta, joten runous sopi minulle parhaiten: ajatuksiltaan tiiviimpää, muodoltaan vapaampaa, ei pakollisten henkilöhahmojen tai opettavaisten juonikuvioiden raskauttamaa. T.S. Eliotin fragmentteihin sisältyi salatiedettä ja merkitysoppia kaikesta mikä oli tärkeää. Sylvia Plath opetti, että menneen maailman ahdistus on modernin maailman ahdistusta, ja Pentti Saarikoski tuntui tekevän jotain samaa suomalaisesta kulttuuriperinteestä käsin.

Kirjaston piiloissa luettu runous oli poikkeavuuden syleilyä ja self helpiä: oman itsensä löytämistä ja siihen tyyppiin tutustumista. Runojen kirjoittajat vaikuttivat itsekin lintsareilta ja haahuilijoilta, runous oli ihanaa leikkiä eikä työtä ollenkaan.

Kun ihminen etsii itseään, on luontevaa toivoa, että sidosryhmä, viitekehys ja samastuttava sakki löytyisi kokijan omasta ajasta ja puhuisi hänen kanssaan samaa kieltä. 2000-luvun alun kirjallinen elämä Suomessa näytti kuitenkin teini-ikäiselle siltä, että Tabermann, Tervo ja Hotakainen leukailevat televisiossa Nokia-pöhinän ja doping-skandaalien välissä. Nollarirunous tuntui olevan joko Arno Kotron masentavia ihmissuhdelatteuksia, Heli Laaksosen murteella kirjoitettuja mietelauselmia, A.W. Yrjänän omalla lukeneisuudellaan juhlivaa Saarikosken Tiarnia-sarjan uuvuttavaa uudelleenkirjoittamista tai kammottavien mini-mellereiden panojuttuja ja loputonta läträystä. 

Oli kuin olisi ollut kauan kipeänä tunkkaisessa huoneessa ja pian joku avaisi ikkunan.

***

Internetin kumouksellisuus ja taian tuntu tiivistyi näin: Kun yhtenäiskulttuuri kuoli ja yleisöt pirstaloituivat, tuntuivat muuttuvan myös tiukat hierarkiat ja määritellyt positiot. Netti oli tuolloin viattomampi, ei niin vakava eikä niin vihamielinen. Kaikkea paskaa saa ja pitää julkaista taiteen ja vapauden nimissä; tämän vuoksi internet oli ja on sekä myrkkytynnyri että mahdollisuuksien meri.

Aukea.net muutti lukijat tekijöiksi. Valokuvien ja kuvataiteen ohella sivustolla julkaistiin käyttäjien tekstejä. Sivusto on ollut jo vuosikaudet suljettuna, mutta aikanaan sinne kirjoittivat esimerkiksi V.S. Luoma-aho, Aura Nurmi, Miki Liukkonen ja Joona Kivirinta. Aukea.netin kautta oli helppo päätyä muuhun blogosfääriin. Luoma-ahon ohella blogeja pitivät ainakin Henriikka Tavi ja Teemu Manninen. Blogeistakin suurin osa on kadonnut, niin kuin lapsuudenhuoneet vuokrataan eteenpäin tai talot, jotka jyrätään tasaisiksi. Niistä ehti kuitenkin tarttua minuun yhteiskunnallista eetosta, kauneudentajua ja vielä jotain syvempää – maailmassa olemisen tapaa.

Kauniin ja kipeän ja mauttoman ja ylimaallisen yhdistelmät puhuttelevat jokaista taiteen sukupolvea jossain kohtaa.

Eräs blogeissa suuresti hehkutettu teos oli Juhana Vähäsen Cantorin pölyä (2005). Vähäsen teos oli sulkeutunut, vaikeaselkoinen ja pakeni selkeää merkityksenantoa – se oli siis ihanaa kirjallisuutta. Nuorelle ihmiselle se oli kuin olisi kasvanut täysi-ikäiseksi ja päässyt sisään postmoderniin. Teos tuntui lähtölaukaukselta. Viittauksineen, repeämisineen ja eräänlaisen sanallistetun sairaudentunnon ilmaisuna se ennakoi Harry Salmenniemen Texas, sakset (2010) -läpimurtoteosta.

Tuolloinen nuoremman sukupolven kokeellisen kielenkäytön aalto syntyi – kuten tyypillistä on – yliopistokaupungeissa: Jyväskylässä, Helsingissä, Tampereella. Nuorelle itselleni ne olivat kaukaisia, myyttisiä paikkoja, mutta internet mahdollisti samastumisen, kuhinan todeksi elämisen.

Kompleksinen suhde internetiin oli keskeinen elementti myös Teemu Mannisen teoksessa Lohikäärmeen poika (2007). Käyttöaineena ja teemana olivat IRC:it, flarfit, hymiöt ja muut tuon ajan uudet ilmiöt. Netti lavensi kieltä ja siten myös runoutta. Ylevä, aleva ja näiden yhdistäminen oli tuon ajan taiteessa samalla tavalla merkittävää kuin Ulyssesin neljännen luvun lopussa tapahtuva ulostaminen sata vuotta aiemmin. Kauniin ja kipeän ja mauttoman ja ylimaallisen yhdistelmät puhuttelevat jokaista taiteen sukupolvea jossain kohtaa, ja mielestäni Manninen teki Lohikäärmeen pojassa runouden keinoin samaa kuin Yung Lean 2010-luvulla musiikin ja videotaiteen avulla. 

Manninen ja aikalaisensa eivät tietenkään keksineet nettirunoutta tai flarfiakaan, mutta heidän kauttaan estetiikka tuli itselleni tutuksi. Googlen ihmettely ja internet-estetiikka ovat asioita, jotka tuntuvat vanhenevan nopeasti: flarfit ovat menneet menneeseen, kuten blogit ja silloiset runokoneetkin. Skene muuttaa muotoaan: viime aikoina ihmisiä on puhuttanut tekoälyrunous, esimerkiksi Jukka Aalhon ja GPT-3-kielimallin yhteinen Aum Golly (2021).

***

Vastakulttuuri, vastavirta, vastaliike.

Vastakaanon-antologia (Joensuu, Niemi ja Salmenniemi, 2011) hahmottelee kiitettävästi 2000–2010-lukujen kokeellisen runon liikettä. Kirjan viidestä esipuheessa yhdessä Maaria Pääjärvi (nyk. Ylikangas) käy ankarinkin sanankääntein läpi kotimaisen kritiikin kiistattomaksi ja kyseenalaiseksi klassikoksi noussutta Jukka Petäjän Helsingin Sanomissa 2009 julkaistua nippukritiikkiä, jossa Petäjä tyrmäsi yhdellä kertaa viisi kokeellista esikoisteosta. 

Pienen kielialueen sisäiset kirjalliset konfliktit voivat olla merkittäviä rajanvetoja ja rakennuspalikoita niin kokijoille kuin tekijöillekin. Selkkauksen myötä lukijana sai kokea olevansa edistyksen puolella, taantumusta vastaan. Minutkin kokeellinen runous pelasti koivuklapi- ja – omakotitalonrakennusproosalta.

Kriitikot menivät metsään ja se tuntui hyvältä. Instituution paheksunta oli merkki, vahvistus ja tunnustus: on olemassa liike, jossa tapahtuu jotain. Sen herättämä ärtymys on osoitus potentiaalista. Kritiikki, jota Petäjä myöhemmin eläköitymishaastattelussaan pahoitteli, ei lopulta vaikuttanut kovin negatiivisesti kehenkään: runoilijat saivat näkyvyyttä ja virtaa, ja valtavan moni kokeellinen teos ennen ja jälkeen kritiikin sai sekä tunnustusta että lukijoita. Jonkinlaiset (silloiset ja tietysti häilyvät, imaginaarisetkin) rajat valtavirran ja alakulttuurin välillä tulivat hetkeksi näkyviin, mutta kukaan ei muuttunut lainsuojattomaksi. 

Vaara oli ja on kuitenkin olemassa. Kirjallisuus on potentiaalisesti mullistavaa ja runous radikaalia, eikä näissä ympyröissä ole rahaa. Kirjallisen ilmaisun kenttä on pieni, oli kyse sitten kaunokirjallisuudesta tai sen kritiikistä. Runojen lukeminen ja kirjoittaminen on yhteiskunnallista toimintaa. Taloudellisesti kannattamaton on spirituaalisesti kannattavaa, se on hengellistä ja peräti vallankumouksellista.

Lukija, kirjoittaja: jos valtiovarainministeriä ja muita koulukiusaajia ärsyttävät tekemäsi valinnat, olet luultavasti tehnyt jotain kaunista ja pyhää.

***

Jos internet vaikutti voimakkaasti 2000-luvun alun kokeellisen runouden aaltoon ja yhteisöjen muodostumiseen vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä, ei se aihepiirinä ollut enää kovin isossa roolissa 2010-luvulla. Tietotulva, mediamaailma ja niiden tuottama kyynisyys sekä ironia näkyvät vahvasti teoksissa kuten Cantorin pölyä, Texas, sakset ja Tytti Heikkisen Varjot astronauteista (2009), mutta ohelle alkoi tulla toisenlaisia teemoja. 

Nettiahdistuksen kanssa voimme vielä elää, mutta ilmastonmuutos, luontokato ja lajituho ovat myös meidän tuhomme, tajuttiin runoudessa. Tietoisuus tästä heijastuu esimerkiksi Reetta Pekkasen ja Raisa Marjamäen teoksiin. Marjamäen Ei kenenkään laituri (2014) tehtiin kokonaan ilman tietokoneita ja ladottiin paljain käsin, kuin antiteesinä sähköiselle sirinälle ja somen sönkötyksille. Pekkasen Pieniä kovia nuppuja (2014) päivitti luontorunouden ilmastorunoudeksi syvällisellä, hartaalla näkemyksellisyydellään.

2000- ja 2010-lukujen uutta etsivä kielellinen ilmaisu ei rajoittunut vain paperille painetun kirjallisuuden piiriin: lavarunouden suosio alkoi kasvaa samaan aikaan. Lyyrisen kokeellisuuden aalto ulottui myös suomalaiseen musiikkiin. 00-luvulla huomiota ja hämmennystä aiheuttivat esimerkiksi Fonal Records -yhtiölle levyttävät artistit, joiden musiikkia toisinaan niputettiin ”metsäfolk”-genren alle (esimerkiksi Paavoharju, Islaja ja Lau Nau), joskin kyseinen termi oli harhaanjohtava ja useimmille siihen yhdistetyille artisteille epämieluinen. Artistien levytyksillä laulettiin usein suomeksi, mutta tyylilajissa, joka oli hyvin kaukana aiempien vuosikymmenten selkeästä ja usein riimeihin nojaavasta ilmaisusta. 

Levytyksissä runonlausunta saattoi yhdistyä tarkoituksellisen epäselvään ja siten kiehtovaan laulantaan, ja toisinaan lyriikassa esiintyi mahtavia pyrkimyksiä eräänlaiseen epäkielellisyyteen. Esimerkiksi Ville Leinosen albumin Majakanvartijan uni (2010) kappaleiden kulutuskriittiset ja hengellisestä mystiikasta ammentavat tekstit sisältävät suomen ja englannin lisäksi jonkinlaista onomatopoeettista tekoranskaa ja spoken word -lausuntaa. Teoksilla on otsikoita kuten Sumunummienunilillukka ja Nexynyt 'Luuvia' Texään. Samaa henkeä on aistittavissa esimerkiksi runoilija Stina Saaren esikoiskokoelmassa Änimling (2018). Laululyriikan kokeellistumisessa tärkeitä tekijöitä olivat myös lukuisat rap-artistit, kuten Asa, DJ Kridlokk ja Eevil Stöö.

Musiikin kentällä on helpompaa määritellä valtavirran ja alakulttuurien väliset erot, vaikka nekin ovat usein keinotekoisia. Runouden kohdalla se on haastavampaa: jos kokeellisuus on jotain, joka tapahtuu valtavirtaa vastaan, eikö silloin pitäisi olla olemassa mainstream-runoutta? 

Skenet ja erottelut ovat vaikeita, ja siksi on mielekkäämpää puhua vain taiteesta tai runoudesta. Mitä jälkimmäisen määritelmiin tulee, erään loistavan tiivistyksen on sanallistanut runoilija Elsa Tölli: ”Minulle runous on kaiken taiteen ja yhteiskunnan lävistävää kieltä, joka elää monessa paikassa samaan aikaan, ei pelkästään kirjoissa vaan kuvataiteessa, teatterissa, mielenosoituksissa, puheissa ja musiikissa.” (HS 5.7.2021)

Repaleisessa maailmassa outo ja kummallinen kieli itsessään käy yhteisöstä. Niille jotka runoutta tarvitsevat, vaikeinkin kieli luo jotain johon samastua, jotain jonka kautta ihminen voi käsittää.

***

ja jos kerran olet lakannut olemasta
yksinäinen, älä enää ikinä 
aloita uudelleen (Henriikka Tavi)

Jos valitsisin yhden runoteoksen 2000-luvulta, valintani olisi Henriikka Tavin Toivo (Teos 2011). En halua sanoa, että se olisi lajissaan paras; paremmuus viittaa kilpailuun ja sopii siten paremmin urheiluun kuin taiteeseen. Sen sijaan kyseessä on merkittävä ja viisas kirja. Toivo on meditointia kuoleman äärellä, ja sen vuoksi äärimmäisen elämänmyönteinen teos.

Toivo alkaa ja loppuu luetteloon perhosista, yökkösistä: mainituiksi tulevat niin heinähukka, noitanirkko, surumittari kuin kaakonpeittokin. Se on ylistys luontokappaleille, miksei vähän myös niille ihmisille jotka ovat osanneet nimetä ne kauniisti. Kiertokulku on vahvasti läsnä, nuo olennot nimineen ovat elämän ihmeitä, samanlaisia kuin runot.

Jos kokeellisuus on jotain, joka tapahtuu valtavirtaa vastaan, eikö silloin pitäisi olla olemassa mainstream-runoutta? 

Teoksen keskiössä on läheisen kuolema. Kyseessä on selkeästi henkilökohtainen surutyö, mutta lukeminen ei tunnu tirkistelyltä, sillä havainnot ovat universaaleja. Koska kuolleet eivät lue, on teos elävien lohtu. Perhosten ohella teoksesta löytyy myös lista enemmän tai vähemmän omasta tahdostaan kuolleista ihmisistä, sellaisista kuten Seppo Heikinheimo, Sarah Kane, Guy Debord, Ilpo Larha ja Eva Braun. Jokainen edesmennyt jättää jonkinlaisen jäljen, tunnetut ja tuntemattomat, jokaisesta jää aukko tai tyhjiö elävien täytettäväksi. 

Näiden oleellisten listojen lisäksi Toivosta löytyy isoäitien muistoja ja satuja, myyttejä ja alkukertomuksia. Ikivanha karjalainen syntyloitsu, lastenlorunakin tunnettu “Oli ennen onnimanni” muuttuu Toivossa lähihistorian katsaukseksi, jossa tulee käsitellyksi niin lapuat kuin punakaartit. Ja kun teoksen kertojahahmo ilmoittaa, että ”kaikki universumin asiat ovat minun äitejäni”, mietin, onko tämäkin teos kirja taon toteutumisesta tai sen mahdottomuudesta (“Olematon on taivaan ja maan alku; oleva on kymmenentuhannen olion äiti”, Laotse kirjoittaa1). Koetut ja kuvitteelliset historiat kohtaavat, samaan teokseen mahtuvat niin maailman ensimmäinen kala Haikouichtys kuin runoilija Saima Harmaja, jonka päiväkirjamerkintöihin osittain perustuu kokoelman runo Hallakehrääjä. Kyseinen runo sisältää erään kaikkien aikojen parhaista tiivistyksistä niin perhosten kuin ihmistenkin elämästä. 

Elämä oli 
muutaman päivän,
ihana,
joiden aikana se
ihana,
parittelee

 

Nähdäkseni Toivo sisältää ne elementit, joista kanonisoituja merkkiteoksia usein kiitellään. Sen sisään on kirjoitettu ymmärrys ihmisen osasta, sen sivuille on tallennettu niin kauniit kuin kipeätkin muistot. Aineksista muodostuu yllättäviä kollaaseja ja tarkkanäköisiä tiivistyksiä. Vastakkainasetteluja luodaan ja puretaan, suuria synteesejä rakennetaan. Monissa klassikoissa samat havainnot on tehty tylsemmin, sivuja ja mustetta tuhlaten. Toivon hyve on sen tiiviydessä: sidosaineita ja turhaa täytettä on vähemmän, joten se on sekä eettisempi että esteettisempi kuin monet maailman miehisistä tiiliskivistä. 

Toivo ei ole monumentti tekijänsä egolle, se ei ole toksinen eikä mahtaileva. Teos ymmärtää surullisia lapsia, kärsiviä äitejä ja etäisiä isiä. Toivo käsittelee sitä surua, jonka vuoksi monet ihmiset ylipäänsä joutuvat turvautumaan tai pakenemaan kirjallisuuden luokse. Siispä se voi toimia maailmanselityksenä, yhtenä monista. Teos inspiroi tekemään rauhan niin elävien kuin kuolleidenkin kanssa.

Kävelläkseen on siis lähdettävä liikkeelle, jos on herännyt myöhään ja kadottanut kyvyn leikata, joka syntyy kun vuorokausi on varhainen ja raja minän ja sumun välillä elää:
Oman itsensä hämärässä mikä tahansa on muotoiltavissa uudelleen. 

En omista suurinta osaa suosikkikirjoistani. Hyllystäni ei löydy Toivoa, lainaan sen kirjastosta silloin kun tarvetta ilmenee, noin kerran vuodessa. Tänä vuonna teos on auttanut käsittelemään niin isoäitini Marjatan menehtymistä kuin myös Kaija Saariahon ja Miki Liukkosen kuolemia. Tätä kirjoittaessa Tavin uusin teos Remu (Teos 2023) odottaa pöydällä. Se käsittelee ihmisen ja eläimen – tässä tapauksessa koiran – välistä suhdetta. Näyttää siis siltä, että Tavi on siirtynyt maailman tärkeimmistä asioista vielä tärkeämpien asioiden pariin.

***

Joskus runoilijoille järjestettiin valtiollisia hautajaisia.

Vapaaksi ja autuaaksi tekevät asiat, uskonto, seksi, sotiminen, nautiskelu, taiteet ja syvälliset ihmissuhteet, nekin voivat nousta seiniksi, kääntyä yksilöä vastaan. Teksteistä, kirjoittamisesta ja merkityksen etsinnästä voi muodostua myös vankila ja loputon labyrintti. Joskus merkityksen etsiminen on kuin kävelisi takaperin puujaloilla maailmasta pois. 

Jos kieli on meri, voiko sen äärellä tulla merisairaaksi ja voiko sinne hukkua? Jos kieli on peli, voiko sen hävitä ja onko sillä voittaja?

Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka moni ihminen tarvitsee runoutta. Uutisten mukaan ihmiset lukevat aina vain vähemmän. En tiedä onko tämän vuosisadan kirjallisuudelle vielä kaanoneita, tai kenen mukaan ne tullaan joskus määrittelemään. Esiin nostamillani teksteillä on minulle henkilökohtainen merkitys, luin niitä joskus. Joskus myös kadotin suhteeni runouteen, lukemiseen ja kirjoittamiseen. En tiedä olisinko löytänyt koskaan takaisin ilman niitä tuntemuksia, joita tässä tekstissä mainituilta ja mainitsemattomilta taiteilijoilta olen saanut. 

Onko merkittävin kirjoitus sellaista, joka tuottaa lisää kirjoitusta? Mielestäni se on jotain enemmän. Merkittävimmät tekstit tuottavat ennen kaikkea inhimillisyyttä. Niissä on niin paljon potentiaalia, että maa tärisee. 

Teksteillä, teoksilla ja sanoilla voi hoivata sairaita, lieventää kurjuutta, lohduttaa ihmisiä kauheuksien äärellä. Ne ovat vertaispuhetta ja ystävyyden salakieltä. Tekstit ovat aikalaiskertomuksia, jaettua ymmärrystä. Teksti lukee meitä ja kirjoittaa meidät sisäänsä. Se opettaa meitä ja me opettelemme elämään sen kanssa, sen avulla.

Jos teos koskettaa aidosti edes yhtä ihmistä, on se silloin pyhä. 

Läheisin kirjoitus on olemassa oleva paikka. Onko se puutarha vai hautuumaa, onko näillä asioilla eroa? Ehkä se on metsä tai mökki keskellä erämaata. Paikka jossa asua, jotain joka tuntuu kodilta.

 

Julkaistu alun perin Nuoren Voiman Kokeellisuus-numerossa (5/23).

• 1. Laotse. Tao Te Ching. (Tao Te Ching, n. 400 eaa.) Suom. Tao Lin. Arktinen Banaani 2018.