Kaikki haluavat olla Beyoncé
Olen vaipunut syvenevään feministiseen kyllästyneisyyteen. Ongelmani johtunee isoilta osin feminismin reaktiivisuudesta. Aloitan esseitä vastineeksi, en kiinnostuksesta tai rakkaudesta, viivaan päässäni punakynällä miesasiamiesten blogikirjoituksia, takerrun Facebookissa jonkun kaverini lapsuudentuttavan naapurin #metoota vastustavaan kommentiin.
Kaupungilla ajan ratikalla. Joku on vaihtanut Stockmannin kyltin, siinä lukee “Stockwomann”. Vituttaa, en ihan tiedä miksi. Maailma ympärillä kertoo koko ajan enemmän tarinoita naisista, ja silti minua tympäisee.
Selaan Instagramia, ja eteeni rullaa pyöreä avokadoleipä. Sen on ehkä tehnyt Beyoncé, näin ainakin haluan uskoa. Leipä on vegaaninen. Tutkailen pientä ja korkeaa kekoa kiinnostuneena. Tekiköhän hän sen itse? Kuva on Beyoncén Instagram-tililtä. Yritän kuvitella Beyoncéa leiväntekohommissa. Jokin ohut, inspiraation kaltainen, liikahtaa sisälläni. Kyseessä on täydellinen ajankuva: instaruoka, vegaanius, Beyoncé. Ajattelen, että kuva sopisi johonkin tulevaisuuden museoon. Otsikoisin sen ehkä ”2018”. Ajattelen kuvaa antiteesina Trumpin Yhdysvalloille. Ja heti perään kysyn itseltäni: onko kuva sittenkään antiteesi, vai jonkinlainen kolikon kääntöpuoli?
Kuva on kerännyt yli puolitoista miljoonaa tykkäystä. Siinä on samassa paketissa sievälle rullalle käärittynä niin monta hyvää asiaa, siinä on feminismi, ruskeiden tyttöjen representaatio ja vegaaniruoka. Puolitoista miljoona tykkäystä vegaaniudelle, puolitoista miljoona tykkäystä Beyoncélle, what's not to like? Miksi oloni on silti hankala?
Beyoncén Instagram-postaukset näyttävät mielestäni usein mainoksilta, ja se saa minut ajattelemaan tänä päivänä yleistyvää kaupallista feminismiä. Ilmiö tuntuu samaan aikaan uhkaavalta ja tympäisevältä, vaikken osaa tarkkaan eritellä missä vika. Tästäkö olen haaveillut?
***
Beyoncé on aina ollut minulle todella vaikea pala. Muistan Destiny's Childin joskus esiintyneen sekä George W. Bushin vaalikampanjassa että virkaanastujaisseremoniassa, ja siitä saakka Beyoncé edusti minulle jonkinlaista konservatiivisen arvomaailman airutta. En rehellisesti sanoen edeellenkään ihan ymmärrä mitä on tapahtunut. ”I wanna hear you say Bush!”, Beyoncé huutaa. Todellako?
Vuosia myöhemmin eräällä keikkataltioinnilla Beyoncé spiikkasi kappaleen lauseella ”I don't need a woman, I need a MAN”. Tulkitsin hänen arvottavan naisen miehen alapuolelle. Misogyynikin vielä, ajattelin.
Vuonna 2013 Beyoncé–levy ilmestyi, ja Beyoncé julistautui feministiksi. Tuolloin kävin monta kiihkeää keskustelua siitä, miten väärin mielestäni on, että Beyoncé kutsuu itseään feministiksi, kun kuitenkin esiintyy vähissä vaatteissa lavalla. Beyoncé antaa nuorille tytöille väärän kuvan feminismistä, huusin. Beyoncé käyttää feminismiä!
Ajat muuttuvat, nyt ajattelen monesta asiasta aivan toisin. Feminismi ja feminiinisyys eivät tietenkään sulje toisiaan pois. Vähäpukeisuuden yhdistäminen aivottomuuteen tai uhriuteen on patriarkaatin salajuoni ja sietämätön double bind. Minusta on ihanaa, kun Beyoncé keikkuu vähissä vaatteissa. Suhteeni Beyoncéhen ei kuitenkaan ole edelleenkään täysin ongelmaton. Hänen musiikkinsa on aivan sairaan hyvää, mutta liian monen kappaleen lyriikoiden tarkempi kuuntelu saa minut vääntelehtimään. ”Run the World” -kappaleesta olen lukevinani, että naisilla on valtaa, koska he voivat manipuloida miehiä, ei siksi, että he vaikuttaisivat itse suoraan maailmaan: ”My persuasion can build a nation / Endless power / Our love we can devour / You'll do anything for me”.
Mutta: Mikä minä olen määrittelemään feminismiä? Eikö tarinoiden paljous ja monipuolisuus olekin tärkeämpää kuin yksi ”oikea” tarina – kuten Roxane Gay Bad Feministillään meille opetti? Koko länsimaisen valkoisen feminismin historian ajan koulutetut valkoiset naiset ovat katsoneet asiakseen sanoa mitä ja miten liike ajaa – haluanko olla yksi heistä? Voiko ylipäänsä joku poliittinen suuntaus (vasemmistolaisuus) omistaa feminismin? Onko feminismi trendikästä? Onko Beyoncé feministi?
***
Etenkin #metoon jälkeen feministinen ajattelu on valtavirtaistunut vauhdilla. Monet vaate- ja kosmetiikka-alan toimijat kampanjoivat feministisillä (v)aatteilla: Monki, H&M, Kalevala-koru, Stockwomann. Kuukautistuotemerkit tehtailevat mainoksia, joiden ydin on aiemmin halveksittujen asioiden esiinnostaminen (punainen veri, tyttöys) ja uudelleenbrändäys (mikä hirvittävä sana). Naistenviikolla Kim Kardashian West julkaisi instagram-tilillään kuvan, jossa luki ”Full time feminist”. En tiedä, mihin kuva liittyy, koska siihen sisältyi linkki Kardashianin omaan sovellukseen, jota minulla ei ole.
Yhä useampi feministinen tili Instagramissa mainostaa jotakin kaupallisten yhteistöiden kautta. Instagram on kiinnostavan ristiriitainen halutalous ja vaihtoehtoisten esikuvien markkinapaikka. Seurattuani perinteisestä poikkeavia kauneusihanteita oma minäkuvani on muuttunut suopeammaksi ja käsitykseni normaalista laveammaksi, mutta vaihtoehtoisetkin kuvaukset tuntuvat pelaavan jonkinlaisella tunnistettavalla haluttavuuden kuvalla. Instagramissa luomme kertomusta unelmistamme, mutta unelmamme näyttävät usein kovin samankaltaisilta keskenään. Feminismiin kuuluu oleellisesti unelmointi toisenlaisesta maailmasta, mutta kaupallisen halun ja feministisen unelman välille on syntynyt kummallinen epäpuhdas liitto, joka tekee oloni hankalaksi. Yhtäkkiä feminismi on haluttavaa sanan kaupallisessa merkityksessä, mutta onko kaupallinen haluttavuus feministinen unelma? Kaupallisuus pelaa unelmilla ja haluilla - niitä minäkin väsyneenä feministinä tarvitsisin, mutta jokin tässä ei nyt täsmää.
Kaikkein alakoululaisin tunteeni tästä liitosta on hölmö mustasukkaisuus: feminismistä otetaan kaikki irti nyt kun se on muodikasta. Ja näkemämme kaupallinen feminismi on edelleen rajattua: representaation kenttään mahtuu erivärisiä, ehkä sukupuolen kannalta moninaisempia, mutta silti helvetin hyvännäköisiä ihmisiä. Stockmann kannustaa jokaista pukeutumaan kuten haluaa, mutta kenellä oikeasti on asiaa yläluokan ostosparatiisiin. Yläluokan taistelu ”tyylinormeja” vastaan haiskahtaa hieman Juha Sipilän norminpurkutalkoilta.
Entä jos jonakin päivänä feminismi ei enää olekaan trendi, lakkaako tasa-arvo sitten taas kiinnostamasta? Ehdimmekö tarpeeksi pitkälle ennen sitä? Ja toisaalta: olisiko parempi jatkaa entiseen malliin: mainoskuvasto olisi pelkkiä laihoja valkoisia naisia ja kuukautissidemainosten ”veri” sinistä kliinistä nestettä?
Matti Apunen ja Feministisen puolueen puheenjohtaja Katju Aro keskustelivat taannoin Apusen Elinkeinoelämän valtuuskunnalle tekemässä podcastissa feminismistä ja kapitalismista. Apunen muistutti erehdyttävästi 1970-luvun kirkasotsaisia taistolaisia sokeassa uskossaan kapitalismin, myös suhteessa tasa-arvoon. Podcastissa hän esittelee eräänlaisen Apusen utopian: talousliberalismi on aina naisen asialla, ja markkinatalous on tasa-arvon näkökulmasta ehdottoman oikeellista, koska markkinat rankaisevat yritystä, joka syrjii. Siinä se on, valmis maailma paketissa, sievälle rullalle käärittynä!
Kadehdin Apusta, minulla ei ole vastaavaa utopiaa. Sitten mietin taas Beyoncéa, ja minulle tulee hassu tunne, että hän on aivan yhtä hyvä esikuva niin minulle kuin Matti Apusellekin. Haittaakse?
***
Eräs nykypäivän vaikuttavimmista ja tuotteliaimmista feministeistä, bell hooks, on useaan otteeseen kritisoinut Beyoncéta. Välillä hooksin kritiikki on tuntunut kohtuuttomalta, etenkin kun hän käsitellyt esimerkiksi Lil’ Kimiä paljon ymmärtäväisemmin puhuessaan samankaltaisista asioista, joista on Beyn teilannut. bell hooksin patriarkaattia ja kapitalismia koskeva ajattelu on kuitenkin johdonmukaisen kirkasta. Siksi minua kiinnostaa bell hooksin kirjoittama kiistanalainen essee Beyoncén Lemonade-albumista. Vaikka olen eri mieltä monesta asiasta, katson, että esseen taustalla vaikuttaa hooksin ajattelussa keskeinen kapitalismin kritiikki.
Lemonadesta julkaistu visuaalinen albumi on löyhästi tarinallinen musiikkivideoiden sarja, joka on luettavissa henkilökohtaisen surun läpikäymisenä ja ylittämisenä. Se sai ansaitusti valtavan huomion ilmestyessään.
Lemonade on helvetin upea. Sen merkitystä rodullistetuille naisille ei voi riittävästi alleviivata. Lemonaden tapa tuoda mustat naiskehot etualalle ja uudenlaiseen rooliin populaarikulttuurissa on jotakin tässä mittakaavassa ja näillä myyntiluvuilla ennennäkemätöntä. Ajattelen, että vahvat naiset käyttävät tilaansa antaakseen sitä muille, ja juuri näin Beyoncé toimii. Hän näyttää eräänlaisen unelman – ja siis mahdollisuuden. Kuten amerikkalainen lasten oikeuksien puolustaja Marian Wright Edelman on sanonut: “You can’t be what you can’t see”. Tai kuten esitystaitelija Emilia Kokko on kirjoittanut keitaasta, väliaikaisesta utooppisesta tilasta: “Koko ajan haluaisin sanoa: tämä utooppinen tila, tämä väliaikainen tila. Sanon: tämä ehdotus. [--] Mahdottomat asiat luovat itselleen mahdollisuuden toteutua, jolloin ne voivat toteutua.” Kun Beyoncé unelmoi ruskeiden, voimakkaiden naisten täyttämästä maailmasta ja näyttää sen, se muuttuu utopiasta mahdollisuudeksi.
Beyoncéta ei näin ollen turhaan nimitetä kuningattareksi, mutta Beyn rojaaliudesta huolimatta levyn tuska piirtyy tarkasti ja samastuttavasti tavallisellekin katsojalle. Teosta rytmittävät marginalisoiduille ihmisille kirjoittavan, somalitaustaisen brittirunoilijan Warsan Shiren runot. Tämä on kannanotto, ja esimerkillistä oman alustan jakamista. Roxane Gaykin puhuu ajasta ennen ja jälkeen Lemonaden.
Kuten mikä tahansa taideteos, Lemonade herättää monenlaisia ajatuksia, ja olisi outoa vaatia sen tyhjenevän johonkin yksinkertaiseen määritelmään mustuudesta, naiseudesta, rakkaudesta tai feminismistä. Lemonaden jälkeen minäkin kumarran Beyoncélle. Kaltaiselleni valkoiselle naiselle on aiemmin ollut helppoa ohittaa Beyoncén merkitys nimenomaan representaation kannalta – olenhan tottunut näkemään kaltaisiani kaikkialla, enkä ehkä siksi ole osannut ajatella, kuinka tärkeitä tämänkaltaiset esikuvat ovat, tai kuinka kipeää niiden puute.
Esseessään Moving Beyond Pain (“Tuskan tuolle puolen”, suomennettu Revalvaatio.org –sivustolla) bell hooks on eri mieltä Lemonadesta. Tällä kertaa hooksin kritiikin kärki on siirtynyt Beyoncén seksuaalisesta ulkonäöstä kohti kapitalismin kritiikkiä. hooks toteaa reagoineensa visuaaliseen analyysin ensimmäisellä katsomiskerralla ajatellen: ”Tämä on kapitalistista rahantekoa parhaimmillaan!” Kirjoitusta ymmärtääkseen on hyvä tuntea bell hooksin ajattelua hieman syvällisemmin.
***
bell hooks on Yhdysvalloissa 1980-luvulta alkaen erittäin aktiivisesti toiminut feministi, joka on kirjoittanut niin akateemisia tekstejä kuin vapaampia esseitä ja runojakin. Hän on yksi nykyfeminismiin voimallisimmin vaikuttaneita ajattelijoita. hooksin kirjoittaminen alkoi 1980-luvulla nimenomaan valkoisen, yläluokkaisen feminismin kritiikkinä teoksilla Ain't I a Woman ja Feminist Theory. From Margin to Center. Hän on purkanut ansiokkaasti länsimaisessa feminismissä piilevää valkoisuutta ja rasismia. hooksin ajattelu, joka on ehkä vasta nyt yli 30 vuoden jälkeen hiljalleen valtavirtaistumassa suomalaisessakin feministisessä keskustelussa, vaatii monenlaisten sorron rakenteiden tunnistamista. Feminismi, jonka pyrkimys on istuttaa myös valkoinen nainen valkoisen miehen paikalle jää rammaksi. Asia ei ole tämän monimutkaisempi. Kysymys on intersektionaalisuudesta, vaikka hooksin 80–luvun kirjoituksissa termi ei ollut vielä käytössä kuten nykyään. hooks yhdistää johdonmukaisesti rasismin (hän puhuu usein myös valkoisesta herruudesta), patriarkaatin, kapitalismin ja luokkasorron.
***
Ja nimenomaan tässä valossa hooksin Lemonade–esseetä on kiinnostavaa lukea. Ajattelen, että hooksin kritiikin ytimessä ei kuitenkaan ole Beyoncé, tai Lemonade-albumi, vaan se sama kapitalismin ja feminismin välinen kitka, joka saa minutkin irvistämään Stockwomanille. hooks kirjoittaa:
[H]änen rakentamaansa feminismiin ei ole luottaminen. Hänen näkemyksensä feminismistä ei vaadi patriarkaalisen ylivallan lopettamista. Kyseessä on ainoastaan yhtäläisten oikeuksien vaatimisesta miehille ja naisille. Tässä feminismin unelmamaailmassa ei ole luokkaan, sukupuoleen tai ihonväriin perustuvia hierarkioita, jotka rikkovat pelkistetyn jaon miesten ja naisten kategorioihin; ei kutsua haastamaan ja muuttamaan vallankäytön rakenteita; ei intersektionaalisuuden korostamista. Tässä pelkistetyssä maailmankuvassa vapaus, jonka naiset saavuttavat olemalla kuin miehet, saadaan näyttämään voimalliselta. Mutta kyseessä on virheellinen käsitys vallasta, sillä suurella osaa miehistä, erityisesti mustilla miehillä, ei ole tosiasiallista valtaa.
Beyoncé tekee taidetta, ja siksi minusta hän saakin (hänen jopa pitää!) esitellä meille ”feminismin unelmamaailmaa” – jonkun pitää kysyä ”mitä jos maailma olisi valmis”. Feminismi tarvitsee unelmointia ja näkyväksi tekemisellä on väliä. Lisäksi Beyoncé on ottanut myös muita askelia mustien amerikkalaisten puolesta, muun muassa ohjaamalla rahaa historiallisesti mustiin yliopistoihin ja collegeihin (HBCU:t).
Mutta hooksin ajatteluun sisältyy tärkeä pointti, joka liittyy minunkin hankaukseeni kaupallisen feminismin kanssa.
On järjetöntä yrittää purkaa vain patriarkaattia purkamatta muita sorron rakenteita. Valkoisen etuoikeutetun miehen paikan tavoittelu ei vielä riitä. Naisen nostaminen valkoisen kuninkaan vuosisataiselle valtaistuimelle on ongelma, koska paikka ja rakenne itsessään ovat ongelmallisia. Kaikki johtoasemassa olevat naiset eivät ole feministejä, eikä kiipeäminen patriarkaatin nokkimisjärjestyksessä ole automaattisesti feministinen teko.
***
Mietin lasikaton murtamista, bossladyjä. On ihanaa, että meillä on tänä päivänä naisia, jotka ottavat ohjat omiin käsiinsä ja anteeksi pyytelemättä toteuttavat niitä asioita, joihin pyrkiviä naisia on aina syytetty määräileviksi, suuruudenhulluiksi tai laskelmoiviksi.
Naisten nousu johtopaikoille ei aina ole juhlanaihe feminismille. Kirjoittaja, feministi, toimittaja Mona Elthawy kirjoitti aiheesta The New York Timesissa hetki sitten Gina Haspelin noustua CIA:n johtoon ensimmäisenä naisena ikinä (senaatti ei ole vielä vahvistanut valintaa, 20.4.2018). Elthawy avaa Haspelin roolia Yhdysvaltain totaalisen epäinhimillissä kidutusoperaatioissa. ”Minun feminismini ei vaadi, että naisilla olisi miesten kanssa yhtäläinen oikeus kiduttaa. Kidutus ei ole vähemmän väärin jos sen tekee nainen, ei mies. En juhli naisten nimittämistä korkeisiin virkoihin sellaisissa hallinnoissa, joissa julmuus on patriarkaatin suosima hallintotapa”, hän kirjoittaa.
Naisjohtajuus ei siis aina ole feminismin voitto (Laura Huhtasaaren poliittinen eteneminen ei lisää feminististen päämäärien, kuten vaikkapa transoikeuksien ja antirasismin toteutumista), vaikka naisten vaikeudet päästä johtopaikoille voikin olla yksi feminismin ratkaistavaksi asettuvista kysymyksistä (Hillary Clintonin sukupuolen merkitys vaalitappiolle on pohdituttanut USA:ssa).
Onko Laura Huhtasaari hyvä esikuva pienille tytöille? Eräs asia tuntuu olevan monelle epäselvä: naissukupuoli ei vielä riitä tekemään henkilön toiminnasta feminististä. Naiset johtopaikoilla eivät ole osoitus siitä, että maailma on tasa-arvoinen. Samoin taistelu, jonka ainoa päämäärä on antaa etuoikeutetuille naisille etuoikeutettujen miesten edut, on riittämätön. Rasismille tilan antaminen feministisessä kontekstissa on mahdotonta. Ja systeemi, joka perustuu epätasa-arvolle, on sisäisessä ristiriidassa feminismin kanssa. Ehkä Laura Huhtasaari voi olla tärkeä esimerkki tytölle, jonka tulee ymmärtää, että naiset voivat tehdä sitä kaikkea, mitä miehetkin. Mutta tasa-arvoon pyrkivälle Huhtasaari ei voi olla esikuva, sillä hän ajaa maailmaa, jossa ihmiset ovat perustavasti eriarvoisia. Ja samasta syystä kapitalismin ja feminismin suhde on hankala.
***
Tällä hetkellä kapitalismi ja feminismi lyövät vahvasti kättä. Kyse ei ole reiluudesta, kyse on rahasta. Intersektionaalinen näkökulma tuo rahaa ja sen puute vie sitä. Tästä esimerkkinä tapaus Rihanna (nauroin ääneen): Snapchat markkinoi jonkinlaista peliä, jossa pelaajia haastetaan vastaamaan ”hankaliin” kysymyksiin. Yksi kysymys oli ”löisitkö mieluummin Chris Brownia vai läimäyttäisit Rihannaa” (Brown on Rihannaa pahoinpidellyt ex-poikaystävä). Rihanna kehotti Instagramissa seuraajiaan poistamaan Snapchat-applikaation, ja yritys menetti hetkessä 800 000 dollaria. Luultavasti yksi ainoa nainen työryhmässä olisi riittänyt kertomaan, että idea on paska. Tätä varmaan Apunenkin tarkoitti sanoessaan, että markkinat rankaisevat diversiteetin puutteesta. Heterogeenisyydessäkin on lopulta kuitenkin kyse rahasta.
Nyt feminismin ja kapitalismin tiet siis kulkevat hetken aikaa samansuuntaisesti. Mutta kuinka syvälle feministinen katse kulkeutuu? Katju Aro nosti mainitsemassani Apusen podcastissa esiin sen tosiseikan, kuinka markkinatalouden pelastaminen EU:n talouskriisissä on johtanut nimenomaan naisten ja vähemmistöjen aseman romahdukseen esimerkiksi Kreikassa. Kun horjuvaa taloutta paikataan kiristämällä naisvaltaisten alojen palkoista ja leikkaamalla tasa-arvon ydintä olevista sosiaalipalveluista, voimmeko sanoa kapitalismin olevan feminismin asialla?
On hankalaa, jos minun ”Full Time Feminist” –paitani on tehnyt alipalkattu pakistanilainen nainen ja lapseni sukupuolineutraalit vaatteet valmistaa joku toinen lapsi. Jos länsimaalaisten naisten lisääntyvät työtunnit tarkoittavat sitä, että joku kaukaa tullut lastenhoitaja hoitaa heidän lapsensa lähettääkseen omilleen rahaa toiselle puolelle maailmaa, millaisen tasa-arvon puolesta olemme taistelleet? Kuten Angela Davis on sanonut, lasikaton murtaminen on kysymys vain heille, jotka voivat nähdä tuon lasikaton.
Myös Beyoncén mahdollinen ongelma suhteessa kapitalismiin nousee uudestaan kun häntä aletaan ajatella yrittäjänä. Beyoncélla on urheiluvaatemerkki Ivy Parks, joka nousi otsikoihin vuonna 2016, kun kerrottiin, että sen työntekijät Sri Lankan tehtaissa ansaitsevat noin puolet Sri Lankan keskivertopalkasta ja tekevät palkattomia ylitöitä. Eräs nainen kertoi ansaitsevansa 82,26 puntaa kuukaudessa ja tekevänsä viitenä päivänä viikossa lähes kymmenen tunnin työpäiviä palkattomine ylitöineen. Vaatteiden alihankintayritys MAS Holding Factory kiisti väitteet, ja sanoi, että työntekijät ansaitsevat joka tapauksessa yli Sri Lankan minimipalkan. Orjatyötä vastustava järjestö Anti-Slavery International sanoi, että kyseinen yritys maksaa Sri Lankassa poikkeuksellisesti yli minimipalkan, ja tämä on luultavasti syy, miksi Beyoncé on valinnut yrityksen. Järjestön johtaja sanoi, että tällaisilla tehtailla on mahdollisuus nostaa ihmisiä pois köyhyydestä, mutta potentiaalin ja todellisuuden välissä saattaa olla iso rako.
Feministisillä kuvastoilla kampanjoivat H&M ja sen omistama Monki ovat toistuvasti syytteissä kolmansien maiden työntekijöiden huonoista oloista. Kun ne markkinoivat itseään feministisinä toimijoina, minulla on feministisenä kuluttajana oikeus vaatia näiden periaatteiden toteutumista kaikilla tasoilla. Jos nämä vaateketjut toimivat mainontansa mukaisesti, ihanaa.
***
Kun oma tarina on ainoastaan olemassaolevien narratiivien vastustamista, muuttuu oleminen tahmaiseksi. Ja tällaisessa tahmassa olen parhaillani: reaktiivisuudessa, vastustamisessa. Vaikkapa Sanna Ukkolasta ja Ulla Appelsinista tuohtuminen on täysin turhaa, se likakaivo ei tyhjene ikinä. Reaktiivisuus on välttämätöntä, epäkohtia on paljon, ja idiootteja vielä enemmän. Mutta huomaan, että lopputuloksena olen väsynyt, kiukkuinen ja luovuttanut, kun taas tulevaisuuden upeudella fantasioivat cheekit ja apuset puhuvat edelleen muna pystyssä roboteista. Heillä on utopioita. Me kaikki tarvitsemme tarinoita ja unelmia, mutta nyt tuntuu, että ainoastaan kapitalistit osaavat niitä käyttää. Onko halulla aina vaara joutua kapitalismin kynsiin? Mikä on unelmien ja halun suhde?
Representaation vinkkelistä tämänhetkinen kehitys on positiivista. On tärkeää, että hiljalleen, vaikka sitten mainos mainokselta, ruskeat ihmiset tv:ssä ovat muutakin kuin rikollisia tai pakolaisia. Meillä pitää olla esimerkkejä, ja on hyvä, etteivät nuo esimerkit tule vain yhdestä muotista. Tarvitsemme kiinnostavia unelmia kulkiessamme kohti mahdollisia todellisuuksiamme, me kaikki, niin minä kuin Apusen Matti. Ja me tarvitsemme tarinoita, jotka piirtävät eteemme haavekuvia, utopioita, uusia mahdollisuuksia, ja tekevät sen itsenäisesti.
Brittifilosofi Mark Fisher on teoretisoinut kapitalistista realismia. Hän kirjoittaa siitä, kuinka kaikki muut mahdolliset poliittis–taloudelliset systeemit ovat kaatuneet, ja markkinatalous on ainoa, mikä on jäljellä. Tästä seuraa, että kapitalistinen maailma nähdään jollain tavalla jälkipoliittisena: kapitalismi vain on, se ei varsinaisesti ole poliittista. Tässä systeemissä myös ihmisyyttä tarkastellaan kapitalistisesta näkökulmasta, ja halujen kaltaiset inhimilliset piirteet nähdään kapitalistisina tosiasioina – ihminen on perusluonteeltaan kapitalistinen. Kätevää, eikö? Tarkoittaako tämä, että muu kuin kapitalistinen unelmointi on mahdotonta?
Mitä se on, jos me kaikki, tehdastyöläisistä luovaan luokkaan ja bossladyistä Apuseen haaveilemme rahasta, vallasta ja kivoista tavaroista? Tuntuu, että pyöritämme vain uusilla ihmisillä samaa pyramidia, jossa harvoilla on paljon ja suurimmalla osalla ei mitään. Sosiaalinen media näyttää meille koko ajan asioita, joita haluamme, siellä voimme valita millaisia olemme ulospäin, ja näiden raamien sisällä myös varovaisen erilaiset kuvat ihmisyydestä ovat mahdollisia. Mutta työtön, köyhä, alkoholisoitunut tai un-cool ei kuulu näihin mahdollisiin ihmisyyden kuviin. Pelaamme samaa peliä, jossa osa pääsee sisään ja osa joutuu ulos.
Ja entäpä suhteeni Beyoncéhen? Nyt mietin, että ehkä kyse on siitä, ovatko esikuvat speediä vai oopiumia: turruttavatko ne meidät uskomaan, että maailma on valmis, vai antavatko ne voimaa taistella kovempaa? Beyoncé voi olla molempia, valitsen speedin.
Beyoncé on tarina, jota tarvitsemme, haave, esikuva. Minä tarvitsen Beyoncéta, koska olen väsynyt feministi, ja me väsyneet feministit tarvitsemme positiivisia esikuvia. Kaikki haluavat olla Beyoncé, ja jos Beyoncé on feministi, kaikki haluavat feministejä. Ja samalla Beyoncén kuvasto on osa kapitalistista unelmaa – ei se kai muuta voisi ollakaan – mutta se on paljon muutakin. Ei Beyoncén ihailu ole ongelma, se voi olla tarpeellista ja luoda elämää. Mutta markkinatalouden lupaus siitä, että voimme ostamalla selvittää epätasa-arvon kysymykset, ei ole luotettava. Menestyvät naiset voivat olla tärkeitä esikuvia, mutta heidän menestyksensä ei saa sokaista siltä tosiseikalta, että paljon pitää vielä tehdä. Kapitalismin ja feminismin suhde ei lakkaa olemasta hankala ja tavallaan mahdoton, eikä asiaan varmaan ole näkyvillä ratkaisua.
Samalla meidän feministien on alettava haaveilla ääneen, ja tällaista toisenlaisten vaihtoehtojen esiin piirtämistä tekevät suomessa esimerkiksi koreografi Sonya Lindfors tai Ruskeat Tytöt -media. Minä tarvitsen positiivisia esikuvia, tarvitsen unelmia, joita kohden mennä. Tarvitsen proaktiivisuutta, haaveita jotka syntyvät muusta kuin negaatiosta. En jaksa olla antikapitalistinen, antiseksistinen, antirasistinen. Mitä minun feminismini on omilla ehdoillaan, vailla reaktiivisuutta, vailla verekselle repivää suhdetta kaikkeen siihen, mikä on väärin? Mistä minä unelmoin?
Unelmat näyttävät mahdollisuuksia: sen, mikä voi joskus olla todellisuutta. Mutta jos kapitalistinen maailma synnyttää kaikki unelmamme, onko kapitalismi silloin ainoa mahdollinen nykyhetki ja tulevaisuus?
Kuinka haaveilla toisin?
