Kaupantekoa ja kansallista kaanonia
Instituutioksi muodostunut Finlandia-kirjallisuuspalkinto jaetaan pian jo neljättäkymmenettä kertaa. Palkinnon alkutaival nostatti tunteita puolesta ja vastaan kulttuurikentän kipuillessa suhdettaan kaupallisuuteen. Hankalaan välikäteen jäi ensimmäiseksi voittajaksi valikoitunut valtakunnan virallinen toisinajattelija Erno Paasilinna.
Tiedätkö missä jaetaan maailman kolmanneksi suurin kirjallisuuspalkinto? No tietenkin Suomessa!
Tai ainakin jaettiin kahdeksankymmentäluvulla, mikäli Finlandia-palkinnon ensimmäisen vuosikerran markkinointiin on uskominen. Listalla on ehkä tultu sittemmin alaspäin, mutta huomionarvoista on kuitenkin, että tämänvuotinen kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto, jonka saajan valitsee Jorma Uotinen, tulee olemaan lajiaan jo peräti neljäskymmenes. Vuonna 1984 perustettu palkinto on kiistatta ottanut tilansa suomalaisella kulttuurikentällä. Sen vaikutusta toisaalta kansallisen kaanonin muovaajana, toisaalta vuotuisten joululahjapakettien täyttäjänä ei voi vähätellä. Lähestyvä pyöreä luku antaa oivan tilaisuuden pysähtyä tarkastelemaan Finlandian alkutaivalta. Millaiseen kirja-Suomeen palkinto aikanaan perustettiin ja miten sen suhde kansalliseen kirjallisuuteen on vuosien saatossa muovautunut?
Suomen Kirjasäätiön, käytännössä siis kustannusalan toimijoiden, perustama Finlandia lanseerattiin toukokuussa 1984 Eino Leinon Seurassa pidetyssä tilaisuudessa. Perusteluna uuden palkinnon tarpeellisuudelle esitettiin muun muassa 1970- ja 80-lukujen mediakentässä tapahtunutta nopeaa muutosta, missä kova kilpailu uusien viestimien – eli käytännössä television – kanssa oli alkanut rapauttaa kirja-alan kannattavuutta. Pelkona oli, että lukijoiden määrä jatkossa yhä vähenisi. Finlandian ympärille rakennettu julkisuuskoneisto pyrki vastaamaan tähän haasteeseen. Mallia uudelle palkinnolle haettiin ennen kaikkea brittiläisestä Booker-palkinnosta, johon kulttuurialan puuhamies Pekka Tarkka lähtikin perehtymään Englantiin asti.
Vuoden 1984 ensimmäisen Finlandian voittajaksi valikoitui kahdeksan ehdokkaan joukosta Erno Paasilinna esseekokoelmallaan Yksinäisyys ja uhma. Teos oli omituinen valinta kansallisen kirjallisuuden lippulaivaksi ajatellun palkinnon ensimmäiseksi voittajaksi. Esseistiikka (joka ei nykysääntöjen mukaan kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi kelpaa) ei genrenä juuri soveltunut suurten yleisöjen houkutteluun, eivätkä kirjan kansien väliin kootut, alun perin 1970-luvulla eri lehdissä julkaistut tekstit olleet vuonna 1984 enää varsinaisesti tuoreita.
Ajan hermolla valinta ei tosiaan ollut. Kirjailija itsekin tunnusti myöhemmin mieltävänsä teoksen eräänlaiseksi välityöksi, kertoi kirjoittaneensa ”pienen kirjan, en suurta, en suureksi tarkoitettuakaan”. Palkintolautakunta oli asiasta kuitenkin eri mieltä.
Itse asiassa Yksinäisyyden ja uhman nimittäminen esseekokoelmaksi on jo itsessään varsin vapaa tulkinta: tilkkutäkkimäisessä kokonaisuudessa on mukana muun muassa aforismeja sekä kaksi, kylläkin laajahkoa ja pohdiskelevaa, kirjallisuusarvostelua kohteinaan Pekka Tarkan Otava-kustantamon moniosaisen historiikin toinen osa sekä Vasili Šukšinin mainio novellikokoelma Nuoren Varlamovin kärsimyksiä. Nämä jokapäiväistä käyttöproosaa edustavat palat on sellaisinaan nostettu muiden, kaunokirjallisempien tuotosten joukkoon, mikä tuntuu lukijan silmään hieman oudolta: aloittelevalta kirjailijalta moista kyhäelmää tuskin kukaan viitsisi julkaista. Ja vaikka temaattisia yhteyksiä eri tekstien välille onkin helppo vetää, jää teoksesta kaiken kaikkiaan varsin eriparinen vaikutelma, kuin tunnetun artistin kuoleman jälkeen häthätää koostetusta b-puolien ja demoversioiden kokoelmasta.
Ajan hermolla valinta ei tosiaan ollut.
Oliko tällainen veteraanikirjailijan erilajisista tuotoksista kokoon kyhätty kokoelma tosiaan parasta, mitä suomalaisella kirjallisuudella oli tarjota vuonna 1984? Tai hakiko palkintolautakunta edes parasta vaiko sittenkin sopivinta, hetkeen ja tilaisuuteen osuvinta? No, taide on tietysti makuasia, eikä Paasilinnaa voi minään kulttuurin höyhensarjalaisena pitää. Kynä pysyy kirjailijan kädessä ja tekstit pursuavat mehevää asennetta sekä teräviä havaintoja, ennen kaikkea ajankuvana 70- ja 80-lukujen kulttuuridiskursseista.
Syitä Yksinäisyyden ja uhman Finlandialle voi kuitenkin hakea myös teoksen muodon ja sisällön ulkopuolelta. Kirjan punaiseksi langaksi muodostuu, kuinka ollakaan, kirjallisuus ja sen rooli, ja sitähän upouusi palkintokin pyrki osaltaan uudelleen määrittelemään.
Palkitsemisen julkinen prosessi ei ollut kivuton. Paasilinnan esseekokoelman valintaa tuntuisi olevan syytä tulkita juuri tältä yhteiskunnalliselta tasolta käsin, ilmiönä 80-luvun nousukautena nopeiden muutosten kourissa kääntyilleeltä yhteiskunnan, kulttuurin ja kirjailijuuden rajapinnalta.
Kaupallisuuskriittisyys tuotti voittoa
Finlandia-palkinnon konsepti oli saanut alusta alkaen kovaa kritiikkiä kirjallisuuskentältä, missä taiteen alistamista julkisuusmyllyyn ja korostettuun kilpailuasetelmaan katsottiin karsaasti. Palkinnon herättämän vastarinnan kiteytti ehkä parhaiten Martti Anhava Parnassossa (3/1984) julkaistussa kolumnissaan: ”jotakin kaiken kirjallisuuden ominaislaadun vastaista on siinä, että lukemattomien yhteismitattomien taide- ja tietoteosten joukosta poimitaan ja kamalasti palkitaan yksi”, hän valitti. Ilta-Sanomien kolumnisti Matti Rinne leimasi (4.5.1984) Kirjasäätiön suunnitelmat ”läpinäkyvän kaupallisiksi” ja epäili kustantajien pyrkivän saamaan tuotetun julkisuuden myötä ”omansa moninkertaisesti takaisin”. ”Finlandia kuohuttaa”, otsikoi puolestaan Suomen Kuvalehti (21/1984) – tämä kaikki siis jo ennen palkinnon jakoa. Tunnustuksen rahallinen arvo, tuolloin satatuhatta markkaa, oli suomalaisittain aivan ennenkuulumaton, ja Finlandia tuntuikin monesta räikeän materialistiselta tavalta arvottaa taidetta.
Tätä taustaa vasten Paasilinna, laajalti arvostettu vaikkakin hieman änkyrämäisenä toisinajattelijana tunnettu hahmo, kelpasi mainioksi vasta-argumentiksi lyömään kriitikoille jauhot suuhun ja alleviivaamaan palkintoraadin itsenäisyyttä ja henkistynyttä arvomaailmaa. ”Palkintolautakunnan on kuljettava vastavirtaan siinä mielessä, ettei se tee kaupallisia ratkaisuja”, oli lautakunnan puheenjohtaja Kai Laitinen todennut vastauksena palkinnon lanseerausta seuranneeseen kohuun. Ja vaikkei ehkä olekaan reilua vetää suoraa johtopäätöstä tuosta kommentista lopulliseen valintaan, jota oli tekemässä moni muukin, sopi Paasilinna joka tapauksessa Laitisen hahmottelemaan profiiliin merkittävästi paremmin kuin esimerkiksi kanssaehdokkaansa, Harjunpää-dekkaristi Matti Yrjänä Joensuu.
Paasilinnan esseet kertovat yhtäläistä tarinaa kirjailijasta eräänlaisena myyttisenä, yhteiskunnan kaupallistumista ja muuta korruptiota vastaan asettuvana yhden miehen vastarintana. Ja miehistähän näissä esseissä on yksinomaan kyse, Šukšinista Pentti Haanpäähän ja Eino Leinosta toiseen Penttiin, Paasilinnan hengenheimolaiseen Linkolaan. Näiden 1900-luvun väärinymmärrettyjen sankarihahmojen ohella Paasilinna rinnastaa itsensä, hieman melodramaattisesti, myös filosofi Sokratekseen hienon esseensä ”Toisinajattelijan työpäivä eli miehitetty rintakehä” loppusanoissa. Lyhyt teksti, kyyninen mutta uhmakas kuvaus kirjailijan arkipäivästä kylmän sodan ideologisissa ristipaineissa, kiteyttää Yksinäisyyden ja uhman taisteluhuudon yhteiskunnallisesti osallistuvan taiteen puolesta, vaikka huutaja itse tuntuu hädin tuskin uskovan voiton mahdollisuuksiin. Voittaja hänestä kuitenkin tuli, jos kohta eri lailla kuin kirjailija ehkä itse toivoi.
(Ohimennen mainittakoon, että vuoden 1984 Finlandia-ehdokkaista poikkeuksen mieskaartiin teki ainoastaan Loistava Helena -romaanin kirjoittanut Veronica Pimenoff.)
Paasilinnan esseet kertovat yhtäläistä tarinaa kirjailijasta eräänlaisena myyttisenä, yhteiskunnan kaupallistumista ja muuta korruptiota vastaan asettuvana yhden miehen vastarintana.
Teoksen ehkä keskeisimmäksi tekstiksi muodostuu kuitenkin lopulta polveileva essee ”Alaston totuus”, joka oikeastaan vasta polkaisee kirjan kunnolla käyntiin lyhyen aforististen ”Lyhyt oppikirja” ja ”Neljä huoneentaulua” -lukujen jälkeen. Tässä esseessä Paasilinna puolustaa kiihkeästi yhteiskunnallisesti osallistuvan kirjallisuuden ja kriittisen lukijakunnan merkitystä konformistisen joukkoviestinnän ja amerikkalaistuneen kaupallisen massaviihteen aikakautena, säästämättä Yleisradiotakaan kritiikiltä. Huolenaihe kuulostaa nykylukijankin korviin tutulta, vaikka Ylen sisältöjen itsenäisyyttä ehkä uhkaavatkin nykyään ennemmin budjettileikkaukset ja poliittinen ohjailu kuin liika viihteellisyys.
Ajankohtaista luettavaa on myös mainittu Šukšin-kritiikki, joka luotaa venäläisen kirjallisuuden moraalisia mahdollisuuksia totalitaristisen yhteiskunnan puristuksissa. Geopoliittisesti Paasilinna osasi sivaltaa kaikkiin ilmansuuntiin. On helppo nähdä, kuinka tällainen sisältö oli omiaan vakuuttamaan vuoden 1984 palkintoraadin, jonka tehtävänantona oli varta vasten pohtia kirjallisuuden arvoa ja sitä, millainen teos sopisi parhaiten edustamaan kenttää ja ansaitsisi yleisön huomion (sekä satatuhatta markkaa).
Onkin ironista, että Paasilinnan kaupallisuuskriittinen, poliittisesti latautunut sekä, kuten teoksen jylhästä otsakkeesta käy ilmi, synkkämielinen kirjallisuuden puolustus ikään kuin valjastettiin sellaisenaan kulttuurin kaupallistamisesta itse syytetyn palkintokaravaanin kärjeksi. Tilanne oli hankala. Nuoren Voiman sivuilla lehteä itsekin päätoimittaneen Paasilinnan valintaan reagoitiin – no, ei oikein mitenkään. Vuoden 1985 ensimmäisestä numerosta löytyy kylläkin Paasilinnan lyhyt haastattelu, jossa tämä piiskaa tuttuun tapaansa nykykirjallisuuden julkisuusvetoisuutta. ”Hyväksytyksitulemisen tarve on aina vaaran merkki”, kirjailija varoittaa, mihin nähden onkin varsin yllättävää, ettei jutussa lainkaan mainita hänen juuri voittamaansa, maan suurinta kirjallisuuspalkintoa. Ehkäpä sisällön ja kontekstin suhde oli julkaisulle tuolloin liian vaikea, tai ehkä jutun kirjoittanut Olli Jalonen tahtoi valitsemillaan sitaateilla esittää vaivihkaista kritiikkiä Finlandian ympärillä pyörivää mediasirkusta kohtaan.
Optimaalisin julkisuus- ja myyntisuhde sekä eräät likaiset kädet
Palkinnon puuhamiehet toki puolustivat luomustaan kaupallisuussyytöksiä vastaan. Omien sanojensa mukaan Suomen Kirjasäätiön tavoitteena oli ”kotimaisen sanataiteen edistäminen ja tukeminen”, mikä toki saattoi tarkoittaa yhtä ja toista. Omaa tarinaansa säätiön motiiveista kertoo kuitenkin sen vuonna 1987 Tampereen yliopistolla teettämä raportti, jossa eritellään palkinnon kolmen ensimmäisen vuotensa aikana saamaa vastaanottoa ja vaikutuksia. Ei liene yllätys, että erilaisista ”vaikutuksista” tutkijoita kiinnostivat ennen kaikkea kaupalliset, eivätkä esimerkiksi kulttuuriset tai yhteiskunnalliset ulottuvuudet. Raportista on olemassa kaksi versiota: lopullinen, julkaistu ”loppuraportti” sekä SKS:n kirjastosta löytyvä julkaisematon ”väliraportti”, muodoltaan yhteen niitattu monistenivaska. Merkittävimpänä erona näiden kahden version välillä on jälkimmäisen neljäs luku, ”Finlandia-palkinnon myyntiluvut”, joka sisältää hyvinkin tarkkaa ennen-ja-jälkeen -analyysia Finlandian vaikutuksesta palkittujen teosten myyntiin.
Voi olla, että myyntitilastot pudotettiin raportin julkaistusta versiosta pois tarkkojen tietojen markkinasensitiivisyyden tai salassapidettävyyden vuoksi. Väliraportista käy kuitenkin hyvin ilmi, että Kirjasäätiö toivoi Finlandiasta tehokasta työkalua paitsi kansallisen kirjallisuuden, myös ennen kaikkea kirjakauppojen liikevaihdon edistämiseksi. Tässä myös onnistuttiin, ainakin osittain: raportin laatijat katsoivat palkinnon nostaneen myyntilukuja, mutta ennen kaikkea niiden teosten – käytännössä romaanien – kohdalla, joiden tekijät jo entuudestaan nauttivat suurta kansansuosiota. Runojen ja esseiden myynti lisääntyi suhteellisesti tarkasteltuna merkittävästi, mutta absoluuttisina lukuina niukasti. Ehdokasteosten yhteenlaskettu myynti vaikutti vakiintuneen noin kuuteenkymmeneen tuhanteen kappaleeseen, vaikka ehdokkaiden määrä vaihteli alkuvuosina kahdeksan ja kymmenen välillä.
Raportin otos – kolmen vuoden ehdokkaat ja palkitut, yhteensä kaksikymmentäkahdeksan teosta – jäi hyvin pieneksi, mikä antaa syytä epäillä johtopäätöksien tilastollista edustavuutta. Sen laatijat tarjosivat kuitenkin joukon konkreettisia ehdotuksia Finlandian vaikutusten maksimoimiseksi tulevaisuudessa. Nämä keskittyivät etenkin ehdokkaiden määrään ja laatuun: tiivistelmässä esitetään muun muassa, että palkinnon ”optimaalisin julkisuus- ja myyntisuhde saavutetaan kuudella ehdokkaalla” sekä lisäksi, että kyseinen suhde ”parantunee, mikäli palkinto voidaan muuttaa puhtaasti kaunokirjallisuuden palkinnoksi.” Tutkijat pitivät pelkkää romaanipalkintoa suositeltavana ideana mutta epäilivät tarkemmin erittelemättömistä syistä tällaisen rajauksen toteutettavuutta, missä olivat väärässä. Kirjasäätiö päätyi noudattamaan suositusten yleisiä suuntaviivoja, vaikkakin pienellä viiveellä: vuodesta 1993 lähtien ehdokkaaksi on hyväksytty vain romaaneja, ja ehdokkaiden määrä on vakiintunut viiteen.
Kulttuuriatleetti vetäytyi vähin äänin stadionin salamavalojen välkkeestä Lapin yksinäisemmille hiihtoladuille palautumaan menestyksensä rasituksista.
Suoranaiseen palkintokritiikkiin Paasilinna ei valintaansa seuranneessa pyörityksessä ryhtynyt, vaikka pientä ylenkatsetta ja karnevalisointia voikin havaita Helsingin Sanomien uutisoinnin kärjeksi nostetusta sitaatista ”tämä oli urheilukilpailu, ja sellaiseksi kova.” Urheilu-metafora olikin kovassa käytössä koko ensimmäistä Finlandiaa ympäröineessä keskustelussa; myös missikisoihin viitattiin toisinaan.
Helpolla palkinnon tuoma julkisuus ei toisinajattelijaa kuitenkaan päästänyt, kuten käy ilmi pari vuotta myöhemmin julkaistusta esseestä ”Finlandia-vuoden elämäkerta”. ”Minua tosiaan kuvottaa”, Paasilinna kuvailee palkintovuoden tuntojaan mediahuomion kääntyessä suhdanteiden yleisten lakien mukaisesti positiivisesta negatiiviseksi, ja: ”tuntuu että olen liannut itseni.” Kulttuuriatleetti vetäytyi vähin äänin stadionin salamavalojen välkkeestä Lapin yksinäisemmille hiihtoladuille palautumaan menestyksensä rasituksista.
Mainetta ja hieman myös mammonaa
Oliko Finlandian historiankirjoihin ensimmäisenä palkittuna päätyminen itsenäisen maineensa riskeeranneelle toisinajattelijalle lopulta onni vai onnettomuus, sitä ei voi sanoa kuin kirjailija itse. Huomionarvoista on, ettei palkinto lopulta kiinnittynyt Paasilinnan julkisuuskuvaan erityisen leimallisesti: liki viisikymppinen kirjailija oli jo vakiinnuttanut asemansa kulttuurin kentällä ennen kuin kansallispalkinnosta oli ollut puhettakaan. Moni vuoden 1984 ehdokaskaartista oli samoin jo kokenut konkari – listalta löytyivät lisäksi muun muassa Veikko Huovinen ja Paavo Haavikko. 2000-luvun kirjallisuuskenttä on muodostunut sikäli erilaiseksi, että lupaavat nuoret prosaistit – ja siis nykyään nimenomaan prosaistit – nousevat yleisön tietoon usein juuri Finlandia-spekulaatioiden kautta, ja voitot tai ohitukset sikäli tarttuvat herkemmin osaksi heidän imagoaan, ainakin keskipitkällä aikavälillä.
Myös kaupallisuushuolet tuntuvat Finlandian ympäriltä laantuneen, vaikkei palkinnon merkitys kirjakauppojen joulumyynnille mikään salaisuus olekaan. Hyvä vain jos kroonisen niukkuuden kanssa kamppailevalle kulttuurikentällekin riittää jostain pennosia. Jokavuotinen seremonia vuosittain vaihtuvine julkkisvalitsijoineen sekä rinnakkaisine tieto- ja lastenkirjallisuuspalkintoineen on muodostunut ajan myötä instituutioksi ja luonut kulttuurikalenterin syyspuolelle oman painovoimakenttänsä, joka ei enää herätä juurikaan vastarintaa. Omalle sukupolvelleni Finlandia on ollut olemassa oikeastaan aina, ja kirjallisesti harrastuneempi väki voikin mitata elämänsä kulkua myös Finlandia-voittajissa: itselleni mieleen on jäänyt ennen kaikkea Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen voitto vuonna 2000, aikaan jolloin varhaisteininä tankkasin ahkerasti lähikirjaston fantasiakokoelmia. Itse kirjaa en kyllä ole vieläkään lukenut, mutta siitä käydyn keskustelun muistan: mediapöhinä ei näin huomiotalouden aikakaudellakaan aina takaa varsinaisia lukijoita.
1980-luvulla elettiin nousukautta, niin minulle on kerrottu, ja kaikenlaisen materialismin ilmeisen pysäyttämätön voittokulku oli omiaan herättämään ankaraa vastustusta taidepiireissä. Nyt 2020-luvulla ei nousukausi ole enää kuin kaukainen muisto vain, eikä liiallinen törsääminen taiteeseen ole sekään huolenaiheista päällimmäisiä. Onnea tasapuolisesti kaikille Finlandia-ehdokkaille; tai ehkä sittenkin ennen kaikkea tulevalle voittajalle. Voi olla, että tulet sitä tarvitsemaan, kysy vaikka Ernolta. Ja voi olla, että näin kurjistuvan kulttuurin aikana sitä tarvitsemme me kaikki.
Mikko Toivanen (PhD) on kolonialismiin perehtynyt historioitsija ja laajalti kulttuurista kiinnostunut kirjoittaja, tätä nykyä Berliinin vapaassa yliopistossa.
