Kuvitus Sofia Koistinen
kuvituskuva spagettilautasia vaaleanpunaisella pohjalla

Kenen kanssa jaat ateriasi?

Essee
|
Arda Yildirim
|

Klassiset stadionrock-biisit siivittävät alkavaan, mahtavaan illalliseen.

Minut otetaan välittömästi huomioon katsekontaktilla ja hymyllä. Palvelu on asiantuntevaa ja säpsäkkää.

Saan paikan puolikuun muotoiselta tiskiltä. Hymyilen muille tiskiläisille ”hyvät ruokahalut”.

Eteeni kiikutetaan kaatuva leipätorni. Vaikka olen Roomassa, hetken tuntuu, kuin olisin Pisan kaltevan tornin juurella.

Yhtäkkiä nenääni tulvahtaa myskinen, hyvin tunnistettava mustatryffelin tuoksu.

Tarjoilijoita on paljon, mutta se ei häiritse. Olo on kuin perheillallisella, jossa jokaisella on oma, tärkeä roolinsa.

 

Ajatellessani ruokaa ja ruoka-aikoja, nousee mieleen lapsuudestani nostalgian romantisoima makaronilaatikko. Usein oman, mutta välillä myös muiden äitien valmistamana. Oma annos lämmitettiin mikrossa höyryäväksi vuoreksi, joka kuorrutettiin makean ja imelän kastikkeen punaisen hunnun alle. Kastiketta oli oltava. Annos ei ollut syömäkelpoinen ennen hunnutusta.

Lööpeissä huudetaan säännöllisin väliajoin, kuinka epäsäännölliset työajat ja kiireen tuntu arjessa syövät myös ruoka-ajoista. Nopeampi elämänrytmi ja epäsäännölliset työajat ovat kuitenkin jo täällä ja väistämättömiä, ainakin kaupungissa. Mitä tämä merkitsee ruokailun yhteisöllisyydelle? Syövätkö kaikki tulevaisuudessa yksin? Paniikki!

Kuka oikeastaan määrittää, millainen syöminen ja kenen kanssa on sitä aitoa itseään? Ruokahetkeltä tunnutaan haettavan hiljentymistä ja yhteisöllisyyttä. Onko yhteisön oltava jo ennestään tuttu?

 


 

Meitä on kaikkialta: Ranskasta, Yhdysvalloista, Arabiemiraateista, Kiinasta. Ja minä, Suomesta. Olemme yhdessä ja erikseen. Tässä ja kotona. Kaikki jakavat osan samanlaisia palikoita kokemuksen rakentamiseen.

Huomaan silmäileväni muita ravintolassa syöviä. Lähes kaikki ”normaaleissa” ruokapöydissä istuvat ovat paikallisia roomalaisia. “Allora” sitä, “allora” tätä.

Muodostamme tiskiläisten kanssa kuin minkäkin Ellis Islandin. Joukko eritaustaisia henkilöitä vailla yhtenäistä kieltä, joita kuitenkin yhdistää ymmärrys ruoasta ja juomasta, nälästä. Odotamme kaikki alkukantaisen nälkämme tyydytystä. Sitä odotellessa voimme hekumoida, nautiskella ja antaa tuoksujen vietellä. Olemme kuin sulatusuuni espressokoneen ja viinipullojen ympäröimänä. Sovussa erilaisuuksineen, vailla kiirettä ja velvollisuuksia.

 

Kaikenlainen ruoka on entistä suuremman joukon saatavilla. Yläluokkaisiksi määriteltävät ruoat ovat saapuneet supermarketteihin kaikkien pällisteltäviksi. Sosioekonominen luokkamme määrää silti yhä jokseenkin kuluttamamme ruoan laadun. Tutkimukset ovat osoittaneet, että erityisesti kasvisten käyttö on runsaampaa korkeammalle kouluttautuneilla (Laaksonen ym. 2003, Lallukka ym. 2007).

Ruoan hinta, ravitsemuksellinen tieto tai kiinnostus sitä kohtaan määrittelevät tapaamme syödä. Helsingin yliopiston ruokakulttuurin professori Johanna Mäkelä kirjoittaa teoksessaan Ruisleivästä pestoon (2003) suomalaisten kokevan ruoan valmistuksessa tärkeäksi sen, että ruoka on itse tehtyä, eikä sen valmistamiseen mene paljoakaan aikaa. Tämä ei yllätä. Lähikaupan puolivalmistehyllyt nuokkuvat uutuuksistaan.

 

Eteeni tuotiin kaunein pasta-annos, jonka olen kuunaan nähnyt. Tunnen oloni etuoikeutetuksi edessäni lämpöä hönkivän ”cacio e pepen” äärellä.

En ole ikinä syönyt yhtä lähellä al dente –määritelmää olevaa pastaa. Toisaalta, voin myöntää odottaneeni vähintään yhtä täydellistä annosta.

Totta puhuen oletin näkeväni enemmän mustapippuria. Mikäli annoksen nimessä mainitaan pippuri, odotan näkeväni vähintään järkyttävän määrän sitä. Suussa pasta tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Yhtään enempää pippuria annos ei loppujen lopuksi kaipaa.

 

Suomalaisen ruokakulttuurin edistämissäätiö ELO:n tutkimuksen (2016) mukaan noin puolet perheistä syövät yhden aterian yhdessä, toinen puolisko ei sitäkään. Totuus on, että suomalaiset syövät OECD-maista vähiten yhdessä.  Osa syö ateriansa enimmälti ulkona tai vastaavasti haluaisi lisätä ulkona syömistä. Yhdet lämmittelevät työpaikan hikisessä mikrossa eilisen räppeet, kun toiset jakavat yhteisen kokemuksen työpaikkaruokalan salaattipöydän raikkaiden tai nahistuneiden antimien juurella.

Erilaisia syömistapoja ei voi arvottaa. Vaikka tutkimukset kuinka osoittaisivat yhteisen, suunnitellun ruokailun positiivisia vaikutuksia, on kokemus aina yksilöllinen. Kuten muotoilun merkittävyyttä arjessa painottanut Bill Moggridge on sanonut: ”You can’t experience the experience until you experience it”.

Tarja Tilles-Tirkkosen Itä-Suomen yliopistossa suorittamassa väitöstutkimuksessa (2016) selvitettiin muun muassa kouluikäisten syömisen taitoa. Kyseessä on Ellyn Satterin (2007) alkujaan syömiskäyttäytymisen kuvaamiseen ja ravitsemuskasvatukseen kehittämä konsepti. Syömisen taidon omaavan nuoren ruokapäiväkirjoissa toistuivat tasapainoiset ruokailutottumukset, sekä erityisesti säännöllisemmät ateriarytmit ja parempi ruokavalion laatu, kuten runsaampi kasvisten, hedelmien, täysjyväviljan, puurojen sekä ruis- ja näkkileivän käyttö. Syvä kumarrus kaikille teille näkkileivän suurkuluttajille: teillä on syömisen taito! Kotona opituilla terveellisillä elämäntavoilla sekä ruoanlaittoon osallistumisella oli myös merkittävä osa  taidon kehittymisessä. Noin puolet koululaisista taitaa syömisen.

– Taitoon kuuluu muun muassa positiivinen ja rento suhtautuminen syömiseen, erilaisista ruoista nauttiminen, kehon viestien kuuntelu sekä säännöllisestä ateriarytmistä huolehtiminen, kertoo Tilles-Tirkkonen Ylen (25.1.2016) haastattelussa.


Nautiskeltu pasta ravitsee nyt kaupungilla luuhailun väsyttämää kehoani, jalkojani ja mieltäni. Olen aivan täynnä ja onnellinen.

Mutta sitten minulle myydään raskas, joulunajan perinteikkään pilvenhattaran omaisen panettone-kakun pala. “Kylkeen zabaglionea”, minua vietellään. Siis käytännössä kermaista munalikööriä.

Kiitos kyllä, huomaan vastaavani. Vastoin kaiken järjen sääntöjä, uhmaan fysiikan lakeja ja tilaan täyteen olooni panettonen zabaglionella. Sokka on irti. Räjähdys nurkan takana.

Panettone-pala on tietenkin pääni kokoinen. Syön kolmasosan ja pyydän loput mukaan. Yön yli mehevöitynyt panettone aamupalaksi, huomaan hekumoivani.

 

Yhteisöllisyys muuttaa muotoaan. Ydinperhemalli on toki edelleen vallassa oleva, mutta muutos tanssii neniemme edessä letkajenkkaa. Tuttu muoto saa uudet kasvot ja värit. Ruokailu onkin täynnä ennennäkemättömiä mahdollisuuksia. 

Tilles-Tirkkosen väitöstutkimuksen mukaan nuoret, jotka on kasvatettu terveen ruokakasvatuksen piirissä ja jotka ovat osallistuneet kotona ruoanlaittoon, syövät enemmän hedelmiä ja kasviksia sekä ravitsemuksellisesti laadukkaampaa ruokaa kuin ruoanvalmistukseen osallistumattomat nuoret.

Darius Chan ja Grand Cheng ovat tutkineet (2004) ystävyyssuhteiden merkitystä suhteen eri aikoina. Heidän mukaansa lapsen kasvaessa kavereiden merkitys korostuu ja vanhempien vaikutus ruokailutottumuksiin vaikuttavana tekijänä heikkenee. Tutkimuksen mukaan kavereiden merkitys ruokailutottumuksiin on tyttöjen keskuudessa poikia voimakkaampaa. Niin hyvässä kuin pahassakin.

 

How was it? Did you enjoy it?

Huomaan ylisanojen pulpahtelevan mieleeni. Tekisi mieli vain kehua. Kehua, kehua, kehua. Olemme tiskiläisten kanssa puhuneet globaalia syömisen kieltä. Aika ajoin jostain päästä puolikuun muotoista tiskiä kuuluu huokailuja ja rukoilun omaisia mantroja. You have to try this ja c'est super bon.

Olen tullut yksin ilman minkäänlaisia odotuksia syömään vieraan kaupungin kortteliravintolaan. Olen jakanut hampaissa rouskuvan pastan yhdessä vieraiden ihmisten kanssa. Kaksituntisen ajan olemme perhettä. En ole tuntenut oloani hetkeäkään yksinäiseksi.

***

 

 

Toimittaja suosittelee Rooman reissulla pizza rossaa ja Roscioli-ravintolaa, mikäli kaatuva leipätorni ja stadionrock saavat lukijan sydämen pamppailemaan.