Drew Coffman (CC)
EmiliaKukkala

Kirjailija on ammattiluuseri

Essee
|
Emilia Kukkala
|

Kirjailija on ihminen, joka kidutetaan hengiltä, koska hän ei luovu uskostaan kirjallisuuteen.” - Antti Nylén, Häviö

 

 

Kieltämättä tarttumistani Häviö-monologiin vauhditti se, että kuulin omankin nimeni mainitun sen lehdillä. Tägäyksen ansiota ei kuitenkaan ollut se, että luin kirjan yhdeltä istumalta ja minut valtasi ylittämätön halu kommentoida sitä. Luonnostelin noin 28 ranskalaisen viivan kirjeen Antti Nylénille, mutta ajatus alkoi nolottaa ja puin sen blogimuotoon. Viivat vähenivät. Nylén sitä paitsi mainitsee kirjassaan olevansa huono vastaamaan sähköposteihin ja tämä hiljaisen torjunnan mahdollisuus kauhistutti.

 

Enemmän kuin avoin kirje Antti Nylénille tekstistä tuli kommentaari, jolla on loppujen lopuksi aika vähän tekemistä itse kommentoitavan teoksen kanssa. Ei tullut arviota, tuli reflektio. Monologivastaus monologiin. Epäkoherentti ja kategoriaton aivovuoto, jonka sytytti Häviön kipinä.

 

***

 

Ollakseen kirja kirjoittamisesta Häviö on tavattoman liikuttava. Nauroin paljon lukiessani Häviötä, vaikka se on surullinen kirja. Liikuttavalla tarkoitan tässä kaikkea muuta kuin säälittävää, vaikka kirjoittaminen toimintana sitä onkin.

 

Tarkkaan ottaen kirjoittaminen ei ole toimintaa, vaan vittumainen olemisen tapa, joka määrittää kaikkea muuta elämää. Se ei ole valinta, sillä valintoja ei ole.

 

Kuvittele, rakas lukijani, että olisit noiduttu, riivattu. Miltä se tuntuisi? Millaista olisi elää demonin otteessa? Omaehtoinen ja itsenäinen, niin kutsutusti »vapaa» taiteellinen työ merkitsee sitä, että koko olemassaoloa – unta ja valvetta, lepoa ja kiirettä, ajatuksia ja tunteita, lihaa ja henkeä – leimaa jonkin vieraan ja pelottavan läsnäolo, kuin sekuntikellon tikitys. Se käskee: ´Kirjoita!´ (A.N.)

 

Nylén kirjoittaa: Olen kuin Turmiolan Tommi, joka pullon sijaan kerta toisensa jälkeen tarttuu tekstinkäsittelyohjelmaan.

 

Minä lupaan joka päivä: huomenna en kirjoita mitään. Melkein joka päivä pyörrän lupaukseni, ja koen siitä syyllisyyttä. Oli kuitenkin aika, kun kerroin vihaavani kirjoittamista ja vannoin, etten koskaan enää kirjoita mitään. Tuo turhanpäiväinen merkkijonojen siirtelyn piirtelyn nysvärunkkausaika olisi taakse jäänyttä elämää. Tästä eteenpäin keskittyisin vain todellisiin asioihin! (Hain opiskelemaan autonasentajaksi.)

 

Raivokkuudessani oli kieltämättä samaa surua kuin alkoholistin traagisen pontevassa raitistumisyrityksessä. Sillä erotuksella, että alkoholistin on mahdollista raitistua.

 

Olin vuorenvarma päätöksestäni. Kirjoittaminen on hulluutta. Nylén jos joku tietää sen, ja tämä ajatus lohduttaa minua.

 

Rehellisyys ja luulottelu

 

Arvostan Nylénin tekstissä ennen muuta rehellisyyttä. Hän ei jaksa kannatella edes sitä ainoaa rahaksi vaihdettavissa olevaa, mitä kirjailija työstään saa: mainetta, sitä miltä asiat näyttävät.

 

Nylén ei yritäkään esittää uutta iloista ja reipasta yrittäjä-taiteilijaa, vaan näyttää kirjailijuudesta sellaisen kuvan, jota ei esitellä Koneen Säätiön hakemuksissa eikä gaalapuheissa. Hän repii alas kulissit, joita monet kannattelevat henkensä edestä, ollen ”kai niin rutinoituneita esittämään omanarvontuntoista uraihmistä, että ovat alkaneet itsekin uskoa omiin valheisiinsa, eivätkä enää muista olevansa petkutettuja hylkiöitä –”.

 

Rehellisyys on vanhanaikaista, koska paskanjauhanta- ja maineenhallintayhteiskunnassa (PaJaMaHa) sillä ei ole vaihtoarvoa. Liika rehellisyys päinvastoin maksaa: ihmissuhteita, työpaikan tai uran. Taiteilija ei ole poikkeus, vaikka taiteessa, jos jossain, pitäisi kyetä olemaan valehtelematta. Mutta ei ole taidekaan kovin suuressa huudossa nykyisin, koska, kuten rehellisyys, se pakenee kapitalismin logiikkaa.

 

Olemme yhteiskuntana päätyneet pisteeseen, jossa ihmetellään, miksi edes pitäisi olla olemassa mitään, mikä ei sovi kapitalismin logiikkaan. Eikö taide (ja sen tekijä), joka ei myy tarpeeksi, joudakin tuhoutua? Eikö kaikki niin hyödytön ole hyvä tuhota terveestä yhteiskuntaruumiista? Banaalin totalitaristisessa materialismissaan aikamme on vähintään yhtä harmaa ja vaihtoehdoton kuin reaalisosialismi. Se tekee meistä hengettömiä orjia, sikäli kuin emme ole jo.
 

En usko, että on mahdollista tehdä hyvää tekstiä olematta rehellinen. Häviö on rehellinen naurettavuuteen asti. Sen tekijä ei piilottele köyhyttään ja katkeruuttaan, kertoopa vielä olevansa sivutoiminen narri, joka nöyryyttää itseään julkisuudessa ja esittää apurahalautakunnille ”aikaansaavaa, vahvaa, itsevarmaa, määrätietoista, omaperäistä, merkittävää taiteilijaa, jolla on vaikuttava CV eli ’ura’ , ja joka kirjoittaa kerjuukylttiinsä ”tämän kaiken löyhkäävän luulottelun”.

 

PaJaMaHa-yhteiskunnassa on kysymys siitä, miltä asiat saadaan näyttämään, ei koskaan siitä, mitä ne ovat. Siksi Nylénin kirkas ilmaisu on kuin raikasta vettä eilisen makuvissyn jälkeen. Se iskeytyy asioiden olemuksiin se sijaan, että loisi otollisia vaikutelmia. Se ei suostu takertumaan potentiaalisten väärinkäsitysten ja mahdollisesti epäedullisten vaikutelmien verkkoon, ei pyytele anteeksi.

 

Minulle on tullut huonoksi tavaksi saatella tekstiä liian pitkälle, yrittää vaikuttaa sen tulkintaan lisäämällä loputtomiin mössöyttäviä liite- ja sävypartikkeleita. Olen alkanut kirjoittaa pehmoisia, varauksia ja konditionaaleja viliseviä typeriä täyttömaalauseita, koska kovat ja kirkkaat lauseet irrotettuna asiayhteydestään saadaan aina näyttämään rujommilta kuin poliitikkomaisen varovaiset. Naisen kirjoittamien lauseiden olisi parempi olla pehmeitä, sillä ei-miehen tinkimätön ilmaisu psykologisoidaan ja patologisoidaan. Tekstin ja kirjoittajan välille vedetään yhtäläisyysmerkit.

 

Olen alkanut pelätä väärinymmärtämistä, erityisesti tarkoituksellista. Se merkitsee, että olen tuomitsemassa itseni kahlaamaan luiskaotsaisten sylkemässä sohjossa sen sijaan, että kurottaisin sinne, missä luodaan uutta. Se tarkoittaa, että olen luopumassa aseistani. En halua luopua aseistani.

 

Nylénin anteeksipyytelemätön muoto on sisällön palveluksessa ja siksi niin kaunis. Olen toisaalta aina ollut huono erottamaan etiikkaa ja estetiikkaa toisistaan. Olen myös sitä mieltä, että Nylén on aivan väärin ymmärretty epäpoliittiseksi, koska hän haluaa yhä jossain määrin pitää taiteen erossa politiikasta.

 

Ymmärrän tämän poliittisuuden pelon enemmän päivän- ja puoluepoliittisuuden peloksi. Jos näin on, jaan saman pelon, koska tiedän nykyisen systeemin olevan suoraan ja syvästi vahingollinen ihmiselle. Siksi turhaannun aina, kun politiikka samaistetaan puoluepolitiikkaan ja parlamentarismiin, eli Suomessa aina. Täällä on niin ohut antiautoritaarinen perinne ja sekin pitkälti wannabe-poliitikkojen turmelema.

Lapsuus ja utopia

 

En ole mikään työnarkomaani, saati ’uraihminen’. Uran ja perheen ’ yhteensovittaminen’ on hurskas keskiluokkainen unelma ja naistenlehtien fantasia, tehtävä, jota en koe koskaan ratkaisseeni. Nämä kaksi todellisuutta haittaavat toisiaan pysyvästi. Ne ovat sodassa, ja molemmat osapuolet kokevat tappioita. Ristiriita on sovittamaton. (A.N.)

 

Minulle vanhemmuus teki kirjoittamisen yhtä aikaa hyvin vaikeaksi ja hyvin helpoksi. Helpoksi pakottamalla rehellisyyteen itseäni kohtaan, vaikeaksi viemällä kaiken aikani. Oikotietä ei nimittäin ole, pienelle lapselle voi olla läsnä vain olemalla läsnä.

 

Ristiriita on sovittamaton, kuten Nylén kirjoittaa. Tässä maailmassa ristiriita kaatuu sellaisen vanhemman sydämelle, joka haluaa olla läsnä. Kukapa tietää sanoa lapsista ja heidän sydämistään. Lapsen tehtävähän on kasvaa veronmaksukykyiseksi kansalaiseksi ja se kasvaa sellaiseksi aivan hyvin myös kuvaannollinen reikä sydämessään.

Nylén kirjoittaa auki myös normin, jonka mukaan Suomessa ”vain pahat, tyhmät ja alaluokkaiset ihmiset eivät vie lapsiaan päiväkotiin.

 

Minä en ole koskaan ollut päiväkodissa, vaikka vanhempani ovat aina olleet työelämässä. Sain aika poikkeuksellisesti kasvaa kotona, vaikkemme olleet rikkaita eikä äitini todella mikään kotirouva. Minulla kävi tuuri. Mummo kasvatti sen, mitä vanhemmat eivät töiltään ehtineet.

 

Minulle on jäänyt siitä mielenmaisemaksi loputon mahdollisuuksien maailma. Rakastin vapauttani ja maailmaa, joka tuntui olevan omani. Pääsin maistamaan utopiaa. Ihastuin siihen niin, etten suostunut aloittamaan koulua normaalia aiemmin edes parhaan ystäväni kanssa, vaikka olin oppinut lukemaan nelivuotiaana. Siitä lähtien olen onnettomuudekseni myös kirjoittanut.

 

En missään nimessä halua demonisoida päiväkotia, tuota naisten vapautuslaitosta. Mutta luoja, miten pelkään kaikkia laitoksia! Laitokset opettavat tavoille, kuuliaisiksi, tottelemaan, osaksi yhteiskuntaa.
 

En ole koskaan myöskään ymmärtänyt, miksi on hienoa, että lapset kasvavat erossa vanhemmistaan. Tiedän hyvin, että se on taloudellisesti välttämätöntä miltei kaikille, mutta en ymmärrä, miksi niin täytyy olla jo aivan pienten kohdalla. Vitut minä siitä, jos Ranskassa äitiysloma on kolme kuukautta. Se, että Ranskassa asiat ovat vielä huonommin kuin Suomessa, ei tarkoita, että asiat täällä olisivat hyvin.

 

En silti suostu syyttämään yhtäkään naista hoivavalinnoistaan, syyttäjiä kyllä riittää ilmankin. Naiset käyttävät edelleenkin huikean valtaosan perhevapaista omaksi taloudelliseksi vahingokseen ja tekevät ”valinnat” lasten ja töiden, perheen, uran ja kaiken muun kesken, mahdottomuuden lakien paineessa. Mutta vanhempien valinnoista, vapaita tai ei, seuraukset kantaa silti lapsi.

 

Yhteiskunta painostaa priorisoimaan aina kaiken muun lapsen edelle. Se painostaa rahalla ja kunnialla, se on sen kieltä. Suurimmalle osalle ihmisistä on taloudellisesti mahdotonta tai vähintäänkin katastrofaalista hoitaa lapsiaan kotona vuotta pidempään (jostain syystä se on myös kunniatonta). Ja taipuessamme painostuksen alla teemme taas väärin, koska äiteinä teemme aina väärin.

 

Kannamme lyijynraskaita kuormia kylmää syyllisyyttä sydämissämme. Ja ne riekkuvat, ne ilkkuvat, ne syyllistävät lisää, koska ne haluavat tuhota omanarvontuntomme ja juuria päistämme ja sydämistämme ajatuksen, että tekisimme muka jotain tärkeää ja välttämätöntä. Ei, hoiva on kuluerä, laiskottelua, säälittävää lorvailua! Naiset töihin! Kaikki töihin! Pikkulasten äidit töihin! Töihin töihin! Hoiva ei ole oikeaa työtä!

 

Vähemmästäkin olo on kuin lypsylehmällä. Vanhemmuus tuo riiston iholle. Vaikka ruumiisi on jo luovutettu toisen käyttöön, sinun täytyy silti puristaa siitä vielä lisää jollekin, jonnekin muualle. Mikään ei riitä. Yhteiskunnalliset raiskarit ilakoivat ruumiillasi, joka on yhtäkkiä kaikkien. He kuitenkin räjähtävät raivosta kappaleiksi, jos et suostukaan olemaan typerä heikko paskaruumis, vaan entistä vahvempi ja kauniimpi: entistä enemmän sinä ja keskempänä elämääsi. Ja juuri siksi vanhemmaksi tuleminen helpotti kirjoittamistani.

 

Siksi lapsen tarpeille antautumista pilkataan. Se on systeemille vaaraksi: yhtäkkiä aikuisella ihmisellä on aikaa ajatella ja olla tärkeä palkkatyön ulkopuolella. Siksi äitiyden kanssa kuuluisi olla hieman kuin ”kunniallisen” naisen seksin kanssa, siivosti ja auktoriteetteja kuunnellen. Hoitaa se hygieenisesti siinä sivussa, muuta elämää häiritsemättä, ei kuvitellen tietävänsä siitä itse mitään, ei liikaa nauttien. Ei numeroa tehden, ei liikaa uppoutuen, ei varsinkaan ylpeyttä tuntien. Lukemattomat ne tavat, joilla naisen seksuaalisuutta ja ruumiillisuutta tänäkin päivänä kontrolloidaan!

 

Minä olen tympääntynyt sellaiseen feminismiin, joka sanoo, ettei kotityö ole oikeaa työtä eikä hoiva tärkeää. Sellaiseen, joka haluaa vain yhtä paljon palkkatyötä ja pörssiyhtiöiden hallituspaikkoja kaikille. Sellaiseen, joka lisää taakkoja sen sijaan, että purkaisi niitä. Sellaiseen, jonka korkein päämäärä on onnistuneesti sovitettu työ- ja perhe-elämä (missä muu elämä?). Sellaiseen, joka pakottaa toimimaan myötäsyntyistä jälkeläisen hoivaamisen imperatiivia vastaan tasa-arvon nimissä. Tasa-arvo ei saa olla vain osallisuutta kapitalismista. Sen on väistämättä oltava ensin sitäkin, mutta sen on kurotettava kauemmas. Vain palkkatyöhön perustuvasta naisemansipaatiosta varoitteli jo Emma Goldman.

 

Tarvitsemme aivan välttämättä hoivaajien kapinan. Naiset on vapautettava paitsi hoivasta, myös hoivaan. (Miehetkin on vapautettava hoivaan, mutta se on miesten itsensä tehtävä.)

 

Vasta silloin voi lapsuuskin olla päämäärä, tavoite ja itsetarkoitus. Ei esivaihe ennen aikuisuutta, ei pakollinen paha ennen tuottavaa kansalaisuutta. Vasta sitten voi lapsuuden utopiasta tulla huomisen yhteiskunta. Ja sekös niitä hirvittää.

 

 

Hiljaisuus ja väkivalta

 

Hyvän tekemisessä tarvitaan enemmän käsiä kuin suuta.

 

Hoiva on tekoja, ei puheita. Varsinkaan se ei ole puheita hyvistä teoista.

 

Evankeliumien Jeesus on vaahtosuinen, häpeämättömän raivohullu yllyttäjä, mutta Pyhän sydämen Kristus ja ikonien rakastava ja armahtava Jeesus ovat vaiti. Kaikki minun lempikirjoittajani ovat vihamielisiä. Heillä on välineen taju. (A.N.)

 

Nylénin kristilliset kielikuvat ovat likimain sosiaalinen itsemurha niin sanotusti tiedostavissa piireissä. Uskosta muulla tasolla kuin kriittisesti puhuminen on noloa siinä, missä sosiaalisesta mediasta kriittisesti puhuminen on noloa. Nylén ei välitä, vaan – hienovaraisesti tosin – kritisoi ajattelun sirpaloivaa, reaktiivista, impulssiohjautuvaa, julkisuuden tavoittelulle ja sillä mässäilylle perustuvaa somekulttuuria. Ja tykittelee Jeesus-vertauksiaan.

 

Tässä itsepäisessä epäajanmukaisuudessa on jotain todella riemastuttavaa. Tuskin mistään voi napsia tiedostavuuspisteitä niin helposti kuin uskontoja kritisoimalla. Usein niin sanottu uskontokritiikki on kuitenkin vain huonosti edistyksen kaapuun verhottua rasismia tai sovinismia (naiset ovat aina ja kaikkialla olleet miehiä uskonnollisempia). Siksi se on niin suosittua.

 

Nylénin tavoin ajattelen, että kieli on väkivaltainen väline. Kieli kantaa aina ideologiaa ja sillä on aina agenda. Samoin luulen, että hyvän tekeminen kielen kautta on jokseenkin tuhoon tuomittu yritys. Siksi hyvätkin ideologiat vesittyvät aina, kun ne viedään julkisuuteen. Niistä tulee politiikkaa ja niiden kannattajista poliitikkoja. Se on kaamea kohtalo.

 

Pakkomielteemme kieleen ja sen tuottamiin harhakuviin julkisuutena ja politiikkana on tuottanut uskomuksen, että mistä ollaan hiljaa, sitä ei ole. Ihmiset huutavat kuorossa ja tykittävät julkikuvaansa bittiavaruuteen aivan kuin pelkäisivät lakkaavansa olemasta sillä hetkellä, kun lakkaavat tekemästä niin. Voiko olla olemassa, jos ei näy eikä kuulu? Kysymys on täysin vanhanaikainen. Ei, puu ei kaadu, jos kukaan ei ole näkemässä – ja vaikka kaatuisikin, sillä ei ole mitään merkitystä. Menköön vaikka koko metsä.

 

Siksi minua lohduttaa, kun Nylén kirjoittaa somesta ja julkisuudessa esiintymisestä vähemmän ruusuisesti. Kirjoittaa siitä, miten survotaan muottiin, viipaloidaan lokeroon ja nostetaan esille kuin sirkuseläin, täysin mielivaltaiseen rooliin. Olen ollut siellä nuorena naisena, eikä se ollut erityisen mieltäylentävää. Minun on hyvin vaikea ymmärtää, miten kukaan nauttii siitä. Nykyisin ymmärrän, miten sen kanssa voi tulla toimeen ja miten sitä pitäisi ymmärtää hyödyntää. Mutta nauttia? Sellaisesta falskiudesta ja mölystä?

 

Kohinan ja kulissien takana läsnäolo ja hiljaisuus puhuvat toista kieltä. Kuten Tero Liukkonen kirjoittaa blogissaan:

 

Jokainen hetki, jokainen paikka jonka ohitan tuntuu liian arvokkaalta, että uppoutuisin johonkin muuhun todellisuuteen. Matkustaminen merkitsee sitä, että aika ja paikka kulkevat minun hiljaisuuteni lävitse. 

 

 

Osallisuus ja kusetus

 

Pakkokohina tuottaa myös omituista uusosallisuutta. Nylén kirjoittaa, ettei systeemillä ole koskaan ollut niin paljon puolustajia kuin nyt. Se on totta ja se on kamalaa. Se on aivan helvetin kamalaa. Minä vihaan parlamentarismia. Minä vihaan koko perkeleen hienoa systeemiä ja minua vihataan siksi.

Se, että sulautuu establishmentiin ja rakastuu systeemin, ei ole kasvamista, vaan hengen laiskuutta. Ennen muuta se on pelkuruutta. Nylénin tavoin ajattelen, että systeemin toimimattomuutta isompi ongelma on vain se, että se toimii. Ja se toimii hyvin siksi, että olemme jokainen oman elämämme tarmokas pikku yrittäjä, manageri ja brändityöryhmä.

 

Nylénin tarkkanäköisyys ja lahjomattomuus ovat sitä, mitä minä tekstissä rakastan. Paatoksellisuutta lievittää oivaltava itseironia. Kirjailijoita tarvitaan, kun ihmiset huijaavat toisiaan eivätkä jaksa olla ilonpilaajia. Kirjailija jaksaa. Systeemin hedelmistä nauttivat ja niitä kärkkyvät hyvät ihmiset huijaavat toisiaan esimerkiksi esittämällä vuolaasti kiitollisuutta häivyttääkseen ja säilyttääkseen paikkansa vihreällä oksalla.

 

Hyväosaisten hempeä kiitollisuuspuhe on karkeaa menestysteologiaa siirrettynä maalliseen yhteyteen, iloitsemista siitä että Suomessa muka on kaikki niin hyvin ja kaikilla samat mahdollisuudet. Se on voittajien hyminää, eräänlaista sauliniinistöhumanismia – (A.N.)

 

Nylénin mukaan kiitollisuus on viattomaksi tekeytymistä eriarvoistuvassa ja jakautuvassa maailmassa. Näin ollen harrastaessamme harrasta kiitospuhetta pesemme vain omaatuntoamme ja julkikuvaamme ja sitten vielä esitämme tämän moraalisena hyveenä. Hurskauden ja joukkovalheen kriitikkona Nylén on terävä.

 

Vaikka teksti paikoin räpistelee irti yhteiskunnallisuudesta ja yrittää raivata taiteelle tilaa erillään moraalista, se onnistuu olemaan tuhat kertaa moraalisempi ja poliittisempi kuin lukuisat ”moraaliset” ja ”poliittiset” tekstit näyttäessään ideologioihin samaistumisen ja leimojen liimaamisen onttouden.

 

Hienoinkin ideologia on yhtä tyhjän kanssa, jos se ei näy mitenkään käytännössä. Eettisinkin viimeiseen asti viritetty ja hiottu ajatusrakennelma on mitätön, jos se ei koskaan materialisoidu maailmassa mitenkään.

 

Hyviä asioita oikein ajattelevan ihmisen identiteetti on kuin haaleankeltainen muistilappu. Sellainen, jossa on puistattava vahamainen liima, joka ei pidä kovin hyvin ja jonka ajatteleminenkin koskee kynsiin ja hampaisiin. Laputettuna on myös vaarana tulla imaistuksi osaksi systeemiä, luki niissä mitä hyvänsä.

Julki lausuttu ajatus on toki teko, mutta kuvitelmamme sen vaikutuksesta todellisuuteen hipovat joskus maagisen rajoja. Ajatukset ovat sittenkin vain ajatuksia ja sanat vain sanoja. Hyvin ja oikein oleminen olisi merkittävämpää kuin juuri hyvin ja oikein sanominen. Silti keskitymme lähestulkoon pelkästään jälkimmäiseen. Mutta julkisuudessa ei voi ”olla”, se on pelkkää viestiä, merkitystä merkityksen perään. Kaikki ei kuitenkaan ole viestiä ja sitä kantavia merkkejä.

 

 

Köyhyys ja luovuus

 

Hoiva ja taide pesivät intuition alueella ja synnyttävät jatkuvasti uutta. Niiden ympärille järjestetty yhteiskunta olisi radikaalisti toinen kuin nykyinen. Tässä nykyisessä hoivan tai taiteen painottaminen elämässä johtaa väistämättä sen materiaaliseen vaikeutumiseen.

 

Kirjallisuus voisi olla yksi tapa elää toisin ja synnyttää uutta. Siis voisi olla, jos saisi olla.

 

Luovan työn kääntöpuoli on tuhoava. Sitä puolta ei Taiteen edistämiskeskuksen nettisivujen grafiikoissa juurikaan esitellä. Ainoastaan luovuus saa näkyä: upeat, syvälliset ihmiset toteuttamassa upeita, syvällisiä asioita moniarvoisen ja vapaan, nykyaikaisen yhteiskunnan rahoittamina. (A.N.)

 

Luova työ on ihmistä tuhoavaa. Kirjailija on tuomittu köyhyyteen, ellei hän satu valmiiksi olemaan hyvissä asemissa. Tätä kurjuutta Nylén kuvaa murheellisen osuvasti. Siksi on myös päivänselvää, että vain harvalla on mahdollisuutta nousta kirjailijaksi luokkahierarkian alemmilta portailta. Potentiaalisen prolekirjailijan tarvehierarkiassa on paljon olennaisempaa täytettävää kuin taiteelliset intohimot. Läpeensä keskiluokkaiset kirjallisuuspiirit sitä paitsi suosivat keskiluokkaista ilmaisun tapaa.

 

Koin hetken kateutta luettuani, että nykyisin Nylénillä on koti, jonka hän omistaa. Suon sen hänelle mielelläni, se on oikeus ja kohtuus, varsinkin kaiken hänen kokemansa köyhyyden helvetillisyyden jälkeen. Silti. Minulla ei tule koskaan olemaan kotia, jonka omistan, hyvä jos kotia ensinkään. Eikä se johdu siitä, etten olisi tehnyt töitä, että olisin sotkenut raha-asiani tai että eläisin tuhlailevasti. Raha ei vain löydä luokseni. Se on kaunisteleva ilmaus sille, että luokka-asemani ei ole kaksinen.

 

Asumisestaan huolimatta Nylén on huonosti keskiluokkaistunut, koska ei ymmärrä rahaa. Hän kyllä tuntee sen puutteen mutta ei silti suostu puutteen pelossa elämään toisin. Hän on nykymittapuulla siis hullu. Minä arvostan häntä juuri siksi. Hän on langennut tämän maailman ainoaan todelliseen syntiin: ei ymmärrä, mitä raha on, eikä ole siitä kovin kiinnostunut. Siitä ei rangaistuksetta selviä.

 

Kuten Nylén, minäkin tajusin raha-nimisen vitsin vasta, kun oli jo myöhäistä. En toisaalta usko, että yhdenkään vitsin parempi tajuaminen olisi tehnyt minusta rikasta tai edes hyvin toimeentulevaa. Myös minun uskoni aidosti vapaisiin valintoihin on hyvin rajallinen.

 

Nylénin tavoin muistan persaukisimmillani miettineeni: miten voi olla varaa polttaa katuvaloja. Miten voi olla varaa rakentaa “swecoja”, joihin rituaaliin vihityt astelevat sisään ja taas ulos. Sillä tapaa köyhyys laajentaa ajattelua. Se jumittuu typeryyksiin maailmassa, jossa rahaa on loputtomiin ja nappia painamalla tehdään lisää. Miten voi olla varaa rakentaa viemäriverkostoja – tai länsimetro – kaivaa maa auki, tehdä putkia, asentaa putkia, merkata alueita, pitää yllä tietokantoja niistä? Se kaikki vie hirveästi rahaa!

 

Niin korkealle yltää niukkuudessa rääkätty mieli.

 

Köyhyydessä ei ole mitään jalostavaa. Se on vain kurjistavaa. Luovuus kukkisi komeammin, jos ei tarvitsisi kitua. Köyhyys on brutaalia ja julmaa ja paskaa, jonka olemassaolon voi hienostuneimmallakin tekosyyllä oikeuttaa vain brutaali ja julma paskiainen.

 

Työhön perehtynyt sosiaalipolitiikan professori Pertti Koistinen sanoi minulle Tampereen yliopistolla noin kymmenen vuotta sitten, että taiteilijoiden ja muiden sen sortin sekatyöläisten toimeentulo on tärkeä kysymys. En uskonut, koska en ajatellut, että minua koskevat kysymykset voisivat olla tärkeitä. En luultavasti osannut ajatella, että se koski häntäkin tutkijana. Varsinkaan en osannut ajatella, mikä mieletön yhteiskunnallinen merkitys kysymyksellä oli.

Pidin tärkeinä esimerkiksi putkimiehiä koskevia kysymyksiä. Pidän edelleenkin, mutta en sen tärkeämpinä kuin itseäni koskevia. En aikoinaan pitänyt myöskään opiskelijoita koskevia kysymyksiä tärkeinä, koska ne koskivat minua, enkä samasta syystä myöskään feministisiä kysymyksiä. Jaksoin vielä näytellä, ettei sukupuolella ole mitään väliä, koska sillä oli kaikki väli ja tämä oli ainoa tapa säilyttää itsekunnioitukseni. Luultavasti siksi kartoin myös kysymystä taiteilijoiden toimeentulosta kuin ruttoa. Se oli häpeällinen.

 

Mutta häviön jälkeen ei ole enää mitään hävettävää.

 

Nylén intoutuu vaatimaan kirjailijoille sen, mikä kirjailijoille kuuluu, eli palkkaa työstään. Hän esittää täysin perustellun laskun Suomen valtiolle kirjallisesta työstään. Suomi, milloin aiot maksaa? Kysymykseen, mistä kirjailijoiden palkat maksetaan, Nylénillä on vastaus valmiina: sieltä samasta laarista kuin poliisienkin palkat. Olen riemuissani, että samassa yhteydessä kun esittää taiteilijuutta oikeaksi ammatiksi, Nylén silti kuin varmuuden vuoksi potkii uuden reippaan taiteilijan myytin palasiksi.
 

Kirjoittaminen on kyllä työtä, mutta ei mitä tahansa työtä. Koen pakokauhua aina, kun sanotaan, miten kirjoittamisessa ei ole mitään mystistä, miten se on silkkaa raakaa työtä ja puurtamista, miten inspiraatiota on turha odottaa, miten kirjoittaminen vaatii pelkkiä perslihaksia, työtä työtä sekin vain.

 

Koen samaa pakokauhua myös, kun ihmissuhteista tai seksistä puhutaan tähän tapaan. Ihmisillä, jotka elävät banaaliuden sietämisestään, on jokin omituinen tarve runnoa tämä näkemyksensä ja kokemuksensa maailmasta kaikkialla ja kaikille läpi. Tekee mieli juosta karkuun.

 

Oikeastaan tuskastun aina, kun jostain puhutaan arkisena puurtamisena. En siksi, että en osaisi puurtaa tai koska pelkäisin arkea, vaan koska useimmiten sillä tarkoitetaan typeryksen silmälappuista sinnikkyyttä. Sellaista, että koskaan ei pysähdytä eikä kysytä onko tämä oikein, onko tämä hyvää, onko tämä kaunista, onko tämä minun elämääni, onko tämä elämää ensinkään. Sanotaan vain, että ”tällaista tämä elämä nyt on”. Vitut ole.

 

”Mikään ei oo pakko paitsi kuolema”, lälläteltiin koulujen pihoilla ennen kuin unohdettiin, että se on ihan totta.

 

Kuolema se on marttyyrikuolemakin.

 

***               

 

Vihaan selkään taputtelua ja oikeastaan tekisi siksi mieleni lopuksi vähän haukkua Nylénin kirjaa, mutta vituttaa, kun se on liian hyvä haukuttavaksi. Se nyrjäytti jotain takaisin paikoilleen.

 

Minä haluan hakata sanoja.