Kirjallisuus ja oikeus kuolemaan

Voi varmasti kirjoittaa kysymättä miksi kirjoittaa. Onko kirjailijalla, joka katsoo kirjaimia piirtävää kynäänsä, edes oikeutta pysäyttää sitä ja sanoa: "Pysähdy! Mitä tiedät itsestäsi? Mitä tavoittelet? Etkö huomaa, ettei musteestasi jää jälkiä, että etenet vapaasti mutta tyhjyydessä, ja ettet kohtaa esteitä, koska et koskaan jättänyt lähtökohtaasi? Ja kuitenkin kirjoitat, kirjoitat lakkaamatta, paljastat minulle sen mitä sinulle sanelen, ilmoitat minulle sen mitä tiedän. Kun toiset lukevat sinua, he rikastuttavat sinua sillä, mitä saavat sinulta ja antavat sinulle sen, mitä sinä heille opetat. Nyt se, mitä et tehnyt, on tehty, ja se, mitä et kirjoittanut, on kirjoitettu: olet tuomittu katoamattomuuteen."

Myöntäkäämme kirjallisuuden alkavan hetkellä, jolloin siitä tulee kysymys. Tätä kysymystä ei tule sekoittaa kirjailijan epäilyksiin ja arkailuihin. Jos hän sattuisikin esittämään itselleen kysymyksiä kirjoittaessaan, se on hänen asiansa. Jos hän on uppoutunut kirjoittamiseensa eikä välitä, onko kirjoittaminen mahdollista, ja jos hän ei edes harkitse mitään, se on hänen oikeutensa ja onnensa. Mutta varmaa on: heti kun sivu on kirjoitettu, sillä tulee esiin kysymys, joka kuulusteli häntä hänen kirjoittaessaan, kenties hänen tietämättään; ja nyt teoksessa odottaa lähestyvää lukijaa, millaista lukijaa tahansa, pinnallista tai syvällistä, vaitonaisena leväten sama kysymys, jonka kirjallisuudeksi muuttunut kieli esittää kielelle kirjoittavan ja lukevan henkilön takana.

Kirjallisuuden itsestään kantama huoli voidaan tuomita omahyväisyydeksi. Tämän huolen on turhaa kertoa kirjallisuudelle sen mitättömyydestä, sen vakavuuden puutteesta, sen itsepetoksesta, sillä juuri tästä kirjallisuutta syytetään: se tekee itsestään tärkeän epäilemällä itseään. Alentamalla itsensä se ylentää itsensä. Se etsii itseään, mikä on enemmän kuin mihin sillä on oikeus, sillä kirjallisuus on kenties niitä asioita, jotka ansaitsevat tulla löydetyiksi mutta eivät etsityiksi.

Ehkä kirjallisuudella ei ole oikeutta evätä itseltään oikeutusta. Mutta sen sisältämä kysymys ei itse asiassa koske sen arvoa tai oikeutta. Tämän kysymyksen mieltä voi olla vaikea nähdä, koska sillä on taipumus kääntyä syytökseksi taidetta, taiteen kykyjä ja päämääriä kohtaan. Kirjallisuus rakentuu omille raunioilleen - tästä paradoksista on tullut tyhjä hokema. On kuitenkin pohdittava, eikö kaikkein maineikkaimpien teosten viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana taiteelle esittämä haaste perustu sen voiman siirtämiselle tai syrjäyttämiselle, joka työskentelee teosten salaisuudessa haluttomana ilmestymään täyteen päivänvaloon ja jonka työ oli alun perin kaikkea muuta kuin kirjallisen toiminnan tai kirjallisen Asian väheksymistä.

Pankaamme merkille, että itsensä negaationa kirjallisuus ei ole koskaan tarkoittanut paljastaa taidetta tai taiteilijaa huijaukseksi tai petokseksi. Totta, kirjallisuus ei ole oikeutettua ja se on perimmiltään petollista. Mutta jotkut ovat huomanneet muutakin: kirjallisuudelta ei ainoastaan puutu oikeutus vaan se on myös mitätöntä, ja sillä ehdolla, että se eristetään puhtaaksi, mitättömyys muodostaa poikkeuksellisen, ihmeellisen voiman. Eräs surrealismin omaksumista tehtävistä on saada kirjallisuus paljastamaan tämä tyhjä sisäpuolensa, saada se avautumaan omalle osalleen tyhjyydestä ja toteuttamaan oma epätodellisuutensa. Olemme siis oikeassa, jos tunnistamme surrealismissa voimakkaan kieltävän liikkeen, mutta emme vähemmän oikeassa, jos liitämme siihen kaikkein suurimman luovan kunnianhimon, sillä jos kirjallisuus yhtyy ei-mihinkään edes hetkeksi, se on välittömästi kaikki, ja kaikki alkaa olla olemassa: mikä ihme!

Kyse ei ole kirjallisuuden kohtelemisesta kaltoin vaan pikemminkin yrityksestä ymmärtää sitä ja sen näkemisestä, miksi kirjallisuutta ymmärretään ainoastaan väheksymällä sitä. On merkillepantavaa, että kysymys "Mitä kirjallisuus on?" ei ole koskaan saanut kuin merkityksettömiä vastauksia. Mutta mikä vielä merkillisempää, jokin tällaisen kysymyksen muodossa vie siltä kaiken vakavuuden. Voidaan kysyä ja kysytäänkin, "Mitä on runous?", "Mitä on taide?" ja jopa "Mikä on romaani?". Mutta kirjallisuus, joka on runoa ja romaania, vaikuttaa tyhjyyden elementillä, joka on läsnä kaikissa näissä vakavissa asioissa ja johon reflektio kaikessa painavuudessaan ei voi suuntautua menettämättä vakavuuttaan. Jos reflektio tarkastelee kirjallisuutta, kirjallisuudesta tulee syövyttävä voima, joka kykenee tuhoamaan sen, mikä siinä itsessään ja reflektiossa voisi pakottaa sen johonkin. Mutta jos reflektio vetäytyy, kirjallisuudesta tulee jälleen jotakin tärkeää, olennaista, tärkeämpää kuin filosofia, uskonto ja maailman elämä, jonka se sulkee sisäänsä. Mutta jos reflektio tämän mahdin ällistyttämänä palaa kirjallisuuden luo kysyäkseen, mitä se on, reflektion lävistää välittömästi syövyttävä, epävakaa elementti, ja se voi vain halveksia tätä niin turhaa, niin epämääräistä ja epäpuhdasta Asiaa, ja halveksunnalla ja turhamaisuudella kuluttaa vuorostaan itsensä loppuun, kuten Monsieur Testen tarina on hyvin osoittanut.1

Olisi erehdys asettaa nykyiset voimakkaat negatiivisuuden liikkeet vastuuseen tästä horjuttavasta ja epävakaasta voimasta, joksi kirjallisuus näyttää tulleen. Noin sataviisikymmentä vuotta sitten eli eräs (Hegeliksi kutsuttu) mies, jolla oli niin korkea käsitys taiteesta kuin on mahdollista. Hän näki, kuinka taiteesta voi tulla uskonto ja uskonnosta taide, ja hän kuvasi kaikkia niitä tapoja, joilla se, joka on valinnut tulevansa kirjailijaksi, tuomitsee itsensä kuulumaan "henkiseen eläinkuntaan". HegeI2 itse asiassa sanoo, että ensi askeleestaan alkaen henkilön, joka toivoo kirjoittavansa, pysäyttää ristiriita. Kirjoittaakseen hänellä on oltava lahjoja kirjoittaa, mutta lahjakkuus itsessään ei ole mitään: niin kauan kuin hän ei ole istuutunut pöytänsä ääreen ja kirjoittanut teosta, kirjailija ei ole kirjailija eikä hän tiedä onko hänellä kykyjä tulla sellaiseksi. Hänellä ei ole lahjakkuutta kuin vasta kirjoittamisen jälkeen, mutta hän tarvitsee lahjakkuutta kirjoittaakseen.

Alusta lähtien tämä vaikeus valaisee poikkeuksellisuutta, joka on kirjallisen toiminnan olemus ja joka kirjailijan täytyy ja ei täydy ylittää. Kirjailija ei ole idealistinen haaveilija, hän ei tutkiskele itseään kauniin sielunsa sisäisyydessä eikä vaivu lahjakkuutensa sisäiseen varmuuteen. Lahjakkuutensa hän panee teokseen, toisin sanoen hän tarvitsee tekemäänsä teosta ollakseen tietoinen lahjoistaan ja itsestään. Kirjailija löytää itsensä ja toteuttaa itsensä ainoastaan teoksessaan: ennen teosta hän ei ainoastaan ole tietämätön siitä, kuka hän on, vaan hän ei ole mitään. Hän on olemassa vasta teoksestaan lähtien. Mutta miten teos sitten voi olla olemassa? "Yksilö", sanoo Hegel, "ei voi tietää, mikä hän on, ennen kuin hän on toiminnallaan tehnyt itsestään toimivaa todellisuutta. Näyttää kuitenkin siltä, ettei hän voi määrätä toimintansa päämäärää ennen kuin hän on toiminut. Kuitenkin hänellä täytyy, tietoisena yksilönä, olla toiminta etukäteen edessään kokonaan omanaan, siis päämääränään". Sama pätee jokaiseen uuteen teokseen, koska kaikki alkaa aina tyhjästä. Ja sama pätee myös kun kirjailija luo teoksen pala palalta: jos hän ei näe edessään teosta jo toteutettuna suunnitelmana, kuinka hän voi tehdä siitä tietoisten tekojensa tietoisen päämäärän? Mutta jos hän näkee teoksen hengessään kokonaisena läsnä ja jos tämä läsnäolo on teoksen olemus (olettaen että sanat ovat epäolennaisia), miksi toteuttaa sitä tämän pidemmälle? Tai, sisäisenä suunnitelmana teos on kaikki, mitä se tulee olemaan, ja tästä hetkestä alkaen kirjailija tietää siitä kaiken, mitä hän voi siitä oppia, ja niinpä hän jättää sen lepäämään hämäräänsä, ei käännä sitä sanoiksi eikä kirjoita sitä – mutta jos hän ei kirjoita, hänestä ei tule kirjailijaa. Tai, havahduttuaan huomaamaan, ettei teosta voi suunnitella vaan se voidaan ainoastaan toteuttaa, ja että sillä on arvonsa, totuutensa ja todellisuutensa ainoastaan sanoissa, jotka käärivät sen auki ajassa ja kirjaavat sen tilaan, hän ryhtyy kirjoittamaan, mutta lähtien ei-mistään ja ei-mikään tähtäimessään - kuin ei-mikään joka työskentelee ei-missään, lainatakseni Hegelin ilmaisua.

Itse asiassa tätä ongelmaa ei voitaisi koskaan ylittää, jos kirjailija odottaisi sen ratkaisulta oikeutta ryhtyä kirjoittamaan. "Juuri tästä syystä", Hegel huomauttaa, "hänen on aloitettava välittömästi ja ryhdyttävä välittömästi toimeen, riippumatta olosuhteista ja huolehtimatta enempää aloituksesta, keinoista tai lopusta". Tällä tavoin hän rikkoo kehän, koska hänen silmissään olosuhteet, joissa hän aloittaa kirjoittamisen, ovat sama asia kuin hänen lahjakkuutensa; hänen kiinnostuksensa kirjoittamista kohtaan ja häntä eteenpäin vievä liike saavat hänet tunnistamaan ne omikseen, näkemään niissä oman päämääränsä. Valéry on usein huomauttanut, että hänen parhaat teoksensa ovat syntyneet satunnaisina tilaustöinä, ei henkilökohtaisesta pakosta. Mutta mitä merkittävää hän tässä näki? Jos hän olisi alkanut kirjoittaa Eupalinosta omasta halustaan, mitä syitä hänellä olisi ollut tehdä se? Että hän oli pidellyt simpukan kuorta kädessään? Tai että avatessaan Suuren Ensyklopedian eräänä aamuna hän oli sattunut lukemaan siitä nimen Eupalinos? Tai kun hän halusi kokeilla dialogin muotoa, käsillä oli sattumalta paperia, joka mukautui tähän muotoon? Jopa kaikkein suurimman teoksen lähtökohdaksi voidaan kuvitella mitä satunnaisin olosuhde tekemättä minkäänlaisia myönnytyksiä: liike, jolla kirjailija tekee siitä ratkaisevan olosuhteen, riittää sisällyttämään sen osaksi hänen nerouttaan ja työtään. Tässä mielessä Valérylta Eupalinoksen tilannut Architectures-julkaisu on juuri se muoto, jossa Valérylla oli alun perin kirjoittamisen lahja: tilaus oli lahjakkuuden alku, se oli itse lahjakkuus. Mutta on myös lisättävä, että tilaus tuli todelliseksi, oikeaksi hankkeeksi vasta Valéryn olemassaolon, hänen lahjojensa ja niiden keskusteluiden, joita hän maailmassa kävi, sekä hänen aiheeseensa osoittaman kiinnostuksen takia. Jokainen teos on olosuhteiden työtä, mikä tahtoo yksinkertaisesti sanoa, että jokaisella teoksella on alkunsa tietyssä hetkessä, joka on osa teosta, koska ilman sitä teos olisi ollut ainoastaan ylittämätön ongelma, pelkkä mahdottomuus kirjoittaa se.

Olettakaamme, että teos on kirjoitettu: sen myötä on syntynyt kirjailija. Sitä ennen ei ollut ketään kirjoittamassa, mutta kirjasta lähtien on olemassa kirjailija, joka on yhtä kirjansa kanssa. Kun Kafka kirjoittaa sattumalta lauseen "Hän katseli ulos ikkunasta", hän on jo – kuten hän sanoo – sellaisessa inspiraation tilassa, että lause on jo täydellinen. Siinä hän on tekijä – tai pikemminkin, sen ansiosta hän on tekijä: hänen olemassaolonsa saa siitä alkunsa, hän on tehnyt sen ja se tekee hänet, se on hän itse ja hän on täydellisesti se, mitä se on. Tässä on syy hänen iloonsa, hänen täydelliseen ja puhtaaseen iloonsa. Mitä hän sattuukaan kirjoittamaan, "lause on jo täydellinen". Tämä on se kummallinen ja syvä varmuus, jonka taide ottaa päämääräkseen. Sitä, mikä kirjoitetaan, ei kirjoiteta hyvin tai huonosti, se ei ole tärkeää eikä joutavaa, ei ikimuistoista eikä unohtamisen arvoista: kyse on täydellisestä liikkeestä, jossa se, mikä äsken sisäpuolella ei ollut mitään, ilmestyy ulkopuolen monumentaaliseen todellisuuteen kuin jokin välttämättä tosi – kuin käännös, joka on välttämättä uskollinen, koska sen esittävä henkilö on olemassa vain sen kautta ja siinä. Voidaan sanoa, että tämä varmuus on kuin kirjailijan sisäinen paratiisi ja että automaattikirjoitus on ollut vain eräs keino tehdä todelliseksi tämä kulta-aika, Jota Hegel kutsuu puhtaaksi onneksi kulkea mahdollisuuden yöstä läsnäolon päivänvaloon, tai varmuudeksi siitä, että valossa esiin tuleva on sama kuin se, mikä nukkui yössä. Mutta mitä tästä seuraa? Kirjailijaa, joka keskittää ja sulkee itsensä kokonaan lauseeseen "Hän katseli ulos ikkunasta", ei ilmeisestikään voi pyytää perustelemaan sitä, sillä hänelle ei mitään muuta ole olemassa. Mutta ainakin tuo lause on olemassa, ja jos se todella on olemassa jopa siinä määrin, että se tekee kirjoittajastaan kirjailijan, tämä johtuu siitä, ettei se ole vain hänen lauseensa vaan lause, joka kuuluu muille, sen lukemaan kykeneville ihmisille – se on yleispätevä lause.

Tästä alkaa hämmentävä koettelemus. Tekijä huomaa muiden kiinnostuvan hänen teoksestaan, mutta heidän osoittamansa kiinnostus on erilaista kuin se, joka teki teoksesta hänen itsensä puhtaan ilmaisun, ja tämä toinen kiinnostus muuttaa teoksen joksikin toiseksi, josta hän ei tunnista alkuperäistä täydellisyyttä. Teos on kadonnut häneltä, siitä on tullut toisten teos: teos, jossa he ovat ja jossa hän ei ole; kirja, joka saa arvonsa muista kirjoista; joka on alkuperäinen, jos se ei muistuta niitä; joka ymmärretään, koska se on niiden heijastus. Kirjailija ei voi sivuuttaa tätä uutta vaihetta. Kuten olemme nähneet, hän on olemassa vain teoksessaan, mutta teos on olemassa vain koska siitä on tullut julkista, vierasta todellisuutta, ja se on tehty ja tuhottu todellisuuksien yhteentörmäyksessä. Niinpä hän on todella teoksessa, mutta teos itse katoaa. Tämä kokemuksen hetki on erityisen ratkaiseva. Jotta sen yli päästäisiin, tulevat kaikenlaiset tulkinnat mukaan. Kirjailija haluaisi esimerkiksi suojella kirjoitetun Asian täydellisyyttä pitämällä sen mahdollisimman kaukana ulkoisesta elämästä. Teoksen hän loi, ei tätä kirjaa, jota ostetaan, luetaan, hypistellään, ylistetään tai jonka maailman meno murskaa. Mutta mistä teos sitten alkaa ja mihin se päättyy? Minä hetkenä se on olemassa? Miksi tehdä se julkiseksi? Jos siinä pitäisi säilyttää puhtaan itsen loistokkuus, miksi saattaa se avautumaan ulkopuolelleen? Miksi toteuttaa se sanoilla, jotka kuuluvat kaikille? Miksei vetäytyä suljettuun ja salaiseen sisäisyyteen tuottamatta muuta kuin tyhjän esineen ja kuolevan kaiun? Toinen ratkaisu: kirjailija itse suostuu vetäytymään, koska vain teoksen lukijalla on merkitystä. Lukija tekee teoksen, luo sen lukiessaan: hän on todellinen tekijä, kirjoitetun asian tietoisuus ja elävä materiaali, ja niinpä myös kirjailijalla on vain yksi päämäärä: kirjoittaa lukijalle ja sulautua häneen. Toivoton yritys. Sillä lukija ei halua hänelle kirjoitettua teosta vaan nimenomaan vieraan teoksen, jossa hän voi kohdata jotakin tuntematonta, toisenlaisen todellisuuden, toisen tietoisuuden, joka kykenee muuttamaan hänet ja jonka hän voi muuttaa itsekseen. Nimenomaan yleisölle kirjoittava kirjailija ei todellisuudessa kirjoita: yleisö kirjoittaa, minkä vuoksi yleisö ei voi enää olla lukija – lukeminen on vain näennäistä, todellisuudessa se ei ole mitään. Tästä johtuu luetuiksi luotujen teosten merkityksettömyys: kukaan ei lue niitä. Tästä johtuu myös, miksi on vaarallista kirjoittaa muille saadakseen heidän äänensä kuuluviin ja paljastaakseen heidät itselleen: tosiasiassa ihmiset eivät halua kuulla omaa ääntään vaan jonkun toisen äänen – äänen joka on todellinen, syvä ja kiusallinen kuin totuus. 

Kirjailija ei voi vetäytyä itseensä, koska silloin hänen olisi luovuttava kirjoittamisesta. Kirjoittaessaan hän ei voi uhrata omien mahdollisuuksiensa puhdasta yötä: teos ei elä, jollei juuri tästä yöstä – eikä mistään muusta – tule päivä ja jollei se, mikä on ainutlaatuisinta hänessä ja se, mikä on kauimmas etäännytettyä jo paljastetusta olemassaolosta, paljasta itseään yhteisessä olemassaolossa. Kirjailija voi tosiasiassa yrittää oikeuttaa itsensä antamalla itselleen kirjoittamisen tehtävän, yksinkertaisen kirjoittamisen toimen, josta tulee itsestään tietoinen tuloksistaan riippumatta.

Kuten tiedämme, näin Valéry pelasti itsensä. Hyväksykäämme se. Olettakaamme kirjailijan kiinnostuvan taiteesta puhtaana tekniikkana, joka on vain niiden keinojen etsimistä, joiden avulla kirjoitetaan se, mitä ei aikaisemmin ole kirjoitettu. Mutta ollakseen pätevä, koe ei voi erottaa toimenpidettä tuloksistaan, ja tulokset taas eivät ole koskaan pysyviä tai lopullisia vaan ne muuttuvat loputtomasti ja kytkeytyvät tavoittamattomaan tulevaisuuteen. Kirjailija, joka väittää olevansa kiinnostunut vain siitä, miten teos tulee tehdyksi, huomaa tulevansa vedetyksi mukaan maailmaan ja menettävänsä itsensä historian kokonaisuuteen. Koska teos on tehty myös hänen ulkopuolellaan, kaikki se ankaruus, jolla hän paneutui tietoisen harkittuun toimintaansa ja huolelliseen retoriikkaansa sulautuu pian elinvoimaisen satunnaisuuden leikkiin, jota hän ei voi hallita tai edes huomata. Hänen kokeensa ei ole kuitenkaan arvoton: kirjoittaessaan hän on koetellut itseään työskentelevänä ei-minään, ja kun teos on kirjoitettu, hän koettelee teosta jonakin, joka katoaa. Teos katoaa, mutta katoamisen tosiasia jää ja ilmenee olennaisena liikkeenä, joka sallii teoksen toteuttaa itsensä astuessaan historian virtaan, kadotessaan. Tässä kokeessa kirjailijan varsinaisena päämääränä ei ole enää häviävä teos vaan jokin teoksen tuolla puolen – teoksen totuus, jossa kirjoittava yksilö, luovan negatiivisuuden voima ja teos näyttävät yhdistyvän liikkeessä, jossa negaation ja ylittämisen voima vahvistaa itsensä.

Tällä uudella käsitteellä, jota Hegel kutsuu Asiaksi itsekseen, on tärkeä rooli kirjallisessa toiminnassa. Ei ole väliä, että sillä on niin monia erilaisia merkityksiä – se on teoksen yläpuolella oleva taide, ihanne, jota teos pyrkii edustamaan, Maailma sellaisena kuin se on teoksessa hahmoteltu, luovassa ponnistuksessa kyseessä olevat arvot, tämän ponnistuksen autenttisuus – se on kaikkea sitä, mikä asioihin jatkuvasti sulautuvan teoksen yläpuolella säilyttää teoksen mallin, olemuksen ja henkisen totuuden sellaisena kuin kirjailijan vapaus halusi tuoda sen julki ja pystyi tunnistamaan sen omakseen. Päämäärä ei ole se, mitä kirjailija tekee, vaan totuus siitä, mitä hän tekee. Tässä kirjailija ansaitsee tulla kutsutuksi rehelliseksi tietoisuudeksi, pyyteettömäksi ja rehelliseksi ihmiseksi. Mutta huomatkaa: heti kun rehellisyys tulee kirjallisuuteen mukaan, petos on jo läsnä. Itsepetos on tässä totuus, ja mitä suurempi on moraalin ja vakavuuden vaatimus, sitä varmemmin huiputus ja petos juhlivat. Kyllä, kirjallisuudessa on epäilemättä kyse arvoista, koska valmiiden teosten keskinkertaisuuden yläpuolella ilmestyy yhä uudestaan – niiden totuutena – kaikki se, mitä niistä puuttuu. Mutta mitä tästä seuraa? Jatkuva viettelys, kummallinen piiloleikki sillä tekosyyllä, ettei kirjailijalla ole mielessään katoavaa teosta vaan sen henki ja jokaisen teoksen henki, ja mitä hän sitten tekeekin tai ei kykene tekemään, hän tyytyy siihen, ja siitä hänen rehellinen tietoisuutensa ottaa opikseen ja kunniaa itselleen. Kuunnelkaamme tätä rehellistä tietoisuutta. Se on meille tuttu, koska se valvoo meissä kaikissa. Kun teos on epäonnistunut, tietoisuus ei huolestu vaan sanoo itselleen: "Nyt se on tehty, koska jos epäonnistuminen on teoksen olemus, katoaminen toteuttaa sen." Ja tietoisuus tyytyy tähän; epäonnistuminen ilahduttaa sitä. Mutta entä jos teos ei edes synny vaan jää puhtaaksi ei-miksikään? Aina parempi: juuri hiljaisuus ja ei-mikäänhän ovat kirjallisuuden olemus, "Asia itse". Se on totta: kirjailija antaa mielellään kaikkein suurimman arvon sille, mitä teos merkitsee hänelle itselleen. Silloin ei ole niin väliä, onko teos hyvä vai huono, kuuluisa vai unohdettu. Jos olosuhteet jättävät sen huomiotta, hän onnittelee itseään: hänhän kirjoitti sen ainoastaan kieltääkseen olosuhteet. Mutta kun olosuhteet nostavat mestariteokseksi sattumalta syntyneen kirjan, luopumisen ja kyllästymisen hetkellä kirjoitetun, arvottoman tai merkityksettömän, kukapa ei sielunsa syvyydessä ottaisi siitä itselleen kunniaa, kukapa ei näkisi siinä omaa ansiotaan, omaa teostaan onnensa lahjassa, henkeään työskentelemässä suotuisassa sopusoinnussa aikansa kanssa?

Kirjailija on oman petoksensa ensimmäinen uhri, ja hän pettää itseään samalla kun pettää muita. Kuunnelkaamme häntä taas: nyt hän väittää, että hänen tehtävänsä on kirjoittaa muille ja että kirjoittaessaan hän ajaa vain lukijan etua. Hän sanoo näin ja uskoo siihen. Mutta se ei ole ollenkaan totta. Jollei hän tarkkailisi ennen kaikkea sitä, mitä hän tekee, ja jollei hän olisi kiinnostunut kirjallisuudesta omana toimintanaan, hän ei voisi edes kirjoittaa: kirjoittaja ei olisi hän vaan ei-kukaan. Hänen on siis hyödytöntä ottaa takuukseen ihanteen vakavuutta ja vedota pysyviin arvoihin, koska tämä vakavuus ei ole hänen vakavuuttaan eikä se voi koskaan ratkaista lopullisesti sitä, missä hän uskoo olevansa. Esimerkiksi: hän kirjoittaa romaaneja, jotka sisältävät tiettyjä poliittisia väittämiä, joiden ansiosta hän näyttäisi olevan samalla puolella tietyn Asian kanssa. Ihmiset, jotka ovat selkeästi sitoutuneet tähän Asiaan, ovat taipuvaisia tunnistamaan kirjailijan yhdeksi heistä ja näkemään hänen teoksessaan todisteen siitä, että hän on todella ottanut Asian omakseen. Mutta väittäessään näin ja yrittäessään yhtyä hänen toimintaansa ja omia sen itselleen he huomaavat, ettei kirjailija olekaan heidän puolellaan vaan ainoastaan omalla puolellaan ja että häntä kiinnostaa Asiassa vain oma toimintansa – ja he ovat hämmentyneitä. On helppo ymmärtää, mikseivät puolueelle omistautuneet ja siihen sitoutuneet ihmiset luota kirjailijoihin, jotka jakavat heidän näkemyksensä: kirjailijat ovat omistautuneet myös kirjallisuudelle, joka kieltää omalla liikkeellään viime kädessä sisällön siltä, mitä se esittää. Tämä on kirjallisuuden laki ja totuus. Jos kirjallisuus kieltää sen sitoutuakseen lopullisesti itsensä ulkopuoliseen totuuteen, se lakkaa olemasta kirjallisuutta, ja kirjailija, joka edelleen väittää olevansa kirjailija, törmää toiseen itsepetoksen muotoon. Pitääkö kirjailijan sitten olla kiinnostumatta mistään ja kääntää kasvonsa kohti seinää? Mutta jos hän tekee näin, kaksinaisuus ei tästä yhtään vähene. Ensinnäkin seinään katsominen on myös kääntymistä maailmaa kohti – seinästä vain tehdään maailma. Kun kirjailija vajoaa yksinomaan häntä koskettavan teoksen puhtaaseen sisäisyyteen, muista ihmisistä – kirjailijoista ja muille toimille omistautuneista ihmisistä voi näyttää siltä, että näin ainakin heidän oma Asiansa ja työnsä on jätetty rauhaan. Mutta ei suinkaan. Tämä yksinäisen luoma ja yksinäisyyteen suljettu teos sisältää kaikkia kiinnostavan näkökulman sekä kätketyn arvostelman, joka koskee muita teoksia ja aikansa ongelmia, ja näin teoksesta tulee minkä tahansa laiminlyömänsä asian rikostoveri, hylkäämänsä asian vihollinen ja sen välinpitämättömyys puuttuu tekopyhästi kaikkien intohimoon.

Silmiinpistävää on, että kirjallisuudessa petos ja huiputus eivät ole ainoastaan väistämättömiä vaan ne myös muodostavat kirjailijan rehellisyyden, olipa hänessä millaista toivoa ja totuutta tahansa. Nykyisin puhutaan usein sanojen sairaudesta, ja ne jotka siitä puhuvat, jopa ärsyttävät meitä, niin että epäilemme heidän itsensä tekevän sanat sairaiksi voidakseen puhua siitä. Näin voi olla. Ikävä kyllä tämä sairaus on myös sanojen terveyttä. Raastaako moniselitteisyys niitä? Onneksi on moniselitteisyyttä, sillä ilman sitä ei olisi dialogia, Vääristääkö väärinkäsitys sanoja? Mutta väärinkäsitys on yhteisymmärryksen mahdollisuus. Läpäiseekö tyhjyys ne? Juuri tyhjyys on sanojen merkitys. Luonnollisesti kirjailija voi aina valita ihanteekseen kutsua kissaa kissaksi, mutta tällöin hän ei voi onnistua uskomaan olevansa terveyden ja vilpittömyyden tiellä. Päinvastoin, hän huijaa enemmän kuin koskaan, koska kissa ei ole kissa, ja sillä joka niin väittää, ei ole mielessään mitään muuta kuin tämä tekopyhä väkivalta: Rolet on huijari.3

Tälle huijaukselle on monta syytä. Ensimmäistä olemme juuri tarkastelleet: kirjallisuus on tehty erilaisista, erillisistä ja toisilleen vastakkaisista vaiheista. Nämä vaiheet erottaa rehellisyys, joka on analyyttista, koska se haluaa nähdä kirkkaasti. Sen silmien ohi kulkevat toisiaan seuraten tekijä, teos ja lukija; kirjoittamisen taito, kirjoitettu asia ja tämän asian totuus tai Asia itse; edelleen kirjailija ilman nimeä, hänen puhdas poissaolonsa ja puhdas toimettomuutensa; sitten kirjailija joka on työtä, toteuttamisen liikettä, joka ei välitä siitä, mitä se toteuttaa; sitten kirjailija, joka on tämän työn tulos ja joka saa arvonsa tuloksesta eikä työstä ja on yhtä todellinen kuin tehty asia on todellinen; sitten kirjailija, joka ei ole enää tämän tuloksen myöntämä vaan sen kieltämä, joka pelastaa häviävän teoksen pelastamalla sen ihanteen, teoksen totuuden ja niin edelleen. Kirjailija ei ole yksinkertaisesti vain muut vaiheet poissulkeva vaihe eikä hän ole niiden kokonaisuus yhdentekevään järjestykseen pantuna vaan liike, joka kokoaa ja yhdistää ne. Tuloksena on, että kun rehellinen tietoisuus arvostelee kirjailijaa pysäyttämällä hänet yhteen näistä muodoista esimerkiksi tuomitsemalla teoksen epäonnistuneeksi, kirjailijan toinen rehellisyys vastustaa toisten vaiheiden nimissä ja vetoaa taiteen puhtauteen, joka puolestaan näkee epäonnistumisessa oman voittonsa. Ja samoin kun kirjailija asetetaan syytteeseen yhdessä vaiheessaan, hän voi vain tunnistaa itsensä jossain toisessa vaiheessa. Kun häntä puhutellaan kauniin teoksen tekijänä, hän kieltää teoksen. Kun häntä ihaillaan innoittajana ja nerona, hän näkee itsessään vain uutteruutta ja kovaa työtä. Kun kaikki lukevat häntä, hän sanoo: "Kuka minua voi lukea? En minä ole mitään kirjoittanut." Tämä liukuminen muuttaa kirjailijan jatkuvaksi poissaoloksi, vastuuttomuudeksi vailla tietoisuutta, mutta samalla se myös muodostaa hänen läsnäolonsa, riskinsä ja vastuunsa laajuuden.

Vaikeus on siinä, ettei kirjailija ole vain monta yhdessä vaan jokainen hänen vaiheensa kieltää kaikki muut, vaatii kaiken vain itselleen eikä siedä sovittelua tai myönnytyksiä. Kirjailijan on vastattava useisiin ehdottomiin ja ehdottoman erilaisiin vaatimuksiin samanaikaisesti, ja hänen moraalinsa on tehty keskenään leppymättömän vihamielisten sääntöjen kohtaamisesta ja vastakkainasettelusta.

Yksi sääntö sanoo: Sinä et kirjoita, pysyt ei-minään, varjelet hiljaisuutta, et tiedä sanoja.

Toinen sääntö: Tiedä vain sanat.

–  Kirjoita jotta et sanoisi mitään.

–  Kirjoita sanoaksesi jotain.

–  Ei teosta, mieluummin kokemus itsestäsi, tieto siitä mikä

sinulle on tuntematonta.

–  Teos! Todellinen teos, toisten tunnustama ja toisille tärkeä.

–  Pyyhi lukija mielestäsi.

–  Häivytä itsesi lukijan tieltä.

–  Kirjoita ollaksesi tosi.

–  Kirjoita totuuden vuoksi.

–  Olkoon siis valhetta, sillä kirjoittaa totuus mielessään on

sen kirjoittamista, mikä ei ole vielä totta ja mikä ei ehkä koskaan

olekaan totta.

–  Ei sillä väliä, kirjoita toimiaksesi.

–  Kirjoita, sinä joka pelkäät toimia.

–  Anna vapauden puhua sinussa.

–  Oi! älä anna vapauden tulla sanaksi sinussa.

 

Mitä lakia seurata? Mitä ääntä kuunnella? Pitää kuunnella niitä kaikkia! Mikä sekaannus! Eikö selkeys olekaan hänen lakinsa? Kyllä, selkeys myös. Siispä hänen on vastustettava itseään, kiellettävä itsensä myöntäessään itsensä, hänen on löydettävä päivän helppoudesta yön syvyys, löydettävä pimeydestä, joka ei koskaan ala, varma valo, joka ei voi loppua. Hänen on pelastettava maailma ja oltava kuilu. Hänen on oikeutettava sen olemassaolo, joka ei ole olemassa ja annettava sille ääni. Hänen on oltava aikojen lopussa ja universaalissa täyteydessä, ja hän on sen alkuperä ja syntymä, joka vain syntyy. Onko hän kaikkea tätä? Kirjallisuus on kaikkea tätä hänessä. Mutta eikö tämä ole pikemminkin sitä, mitä kirjallisuus haluaisi olla, mutta ei todellisuudessa ole? Siinä tapauksessa kirjallisuus ei ole mitään. Mutta onko se merkityksetöntä? 

Kirjallisuus ei ole merkityksetöntä. Ne, jotka ylenkatsovat kirjallisuutta, ovat väärässä uskoessaan tuomitsevansa sen, kun pitävät sitä merkityksettömänä. "Kaikki tuo on vain kirjallisuutta." Näin asetetaan vastakkain toiminta, joka merkitsee konkreettista puuttumista asioihin maailmassa, ja kirjoitettu sana, jonka oletetaan olevan passiivinen ilmentymä maailman pinnalla. Ne jotka suosivat toimintaa, hylkäävät kirjallisuuden joka ei toimi, ja ne jotka etsivät intohimoa, ryhtyvät kirjailijoiksi jotteivät toimisi. Mutta tämä on tuomitsemista ja rakastamista väärällä tavalla. Jos näemme työssä historian voiman, joka muuttaa ihmistä muuttaessaan maailmaa, kirjailijan toiminta on tunnustettava työksi par excellence. Mitä ihminen tekee työtä tehdessään? Hän tuottaa objektin. Tämä objekti toteuttaa suunnitelman, joka tähän saakka oli epätodellinen, ja vahvistaa todellisuuden, joka on erilainen kuin ne osat joista se muodostuu. Se on uusien objektien tulevaisuus, mikäli siitä tulee väline, jolla voidaan tehdä toisia objekteja. Esimerkiksi tavoitteenani voisi olla saada itseni lämpimäksi. Niin kauan kuin tavoite on pelkkä halu, voin pyöritellä sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla enkä tunne itseäni sen lämpimämmäksi. Mutta kun rakennan uunin, se muuttaa todeksi haluni tyhjän ihanteen ja myöntää jonkin sellaisen läsnäolon, jota ei aikaisemmin ollut maailmassa, kieltämällä sen mikä aikaisemmin oli siinä. Äsken minulla oli edessäni kiviä ja valurautaa; nyt minulla ei ole enää kiviä eikä valurautaa vaan näiden muuntuneiden, työllä kiellettyjen ja tuhottujen osatekijöiden tulos. Tämän objektin ansiosta maailma on nyt muuttunut. Se on muuttunut myös sen vuoksi, että tämän uunin avulla voin tehdä toisia objekteja, jotka vuorostaan kieltävät aikaisemman maailman tilan ja valmistavat siitä tulevaa. Nämä objektit, jotka olen tuottanut muuttamalla asioiden tilaa, muuttavat puolestaan minut. Lämmön idea ei ole mitään, mutta todellinen lämpö tekee olemassaoloni toisenlaiseksi, ja jokainen uusi asia, jonka lämmön ansiosta voin tehdä, tekee myös minusta jonkin toisen. Hegel ja Marx sanovat, että näin historia muodostuu työssä, joka toteuttaa olemisen kieltämällä sen ja paljastamalla sen negaation päätteeksi.4

Mutta mitä tekee kirjailija, joka kirjoittaa? Kaikkea mitä työtä tekevä ihminen tekee, mutta äärimmilleen vietynä. Myös kirjailija tuottaa jotakin – teoksen par excellence. Hän tuottaa teoksen muokkaamalla luonnollisia ja inhimillisiä todellisuuksia. Hän kirjoittaa lähtökohtanaan tietty kielen tila ja kulttuurin muoto, kirjat ja myös tietyt objektiiviset osatekijät – muste, paperi, kirjapaino. Kirjoittaakseen hänen on tuhottava kieli sellaisena kuin se on ja toteutettava se toisessa muodossa, kiellettävä kirjat tehdessään kirjan siitä, mitä muut kirjat eivät ole. Tämä uusi kirja on varmasti eräs todellisuus: se on nähtävissä, kosketettavissa jopa luettavissa. Joka tapauksessa se ei ole merkityksetöntä. Ennen kuin kirjoitin sen, minulla oli sitä koskeva idea tai ainakin suunnittelin sen kirjoittamista, mutta ajatuksen ja toteutuneen julkaisun välinen ero on nähdäkseni sama kuin ero lämmön kaipuun ja lämmittävän uunin välillä. Kirjoitettu teos on minulle poikkeuksellinen, odottamaton uutuus, jonka luonnetta on mahdotonta kuvitella kirjoittamatta sitä. Niinpä se näyttääkin minusta kokeelta, jonka vaikutukset riippumatta siitä miten tietoisesti ne on tuotettu pakenevat minulta ja jonka edessä en seuraavasta syystä voi pysyä samana: jonkin toisen läsnäolossa minusta tulee toinen. Mutta on vieläkin ratkaisevampi syy: tämä toinen – kirja – josta minulla oli vain aavistus ja jota en voinut mitenkään tuntea etukäteen, on juuri minä itse toiseksi tulleena.

Kirja, kirjoitettu asia, tulee maailmaan ja suorittaa muuntamisen ja negaation työnsä. Kirja on uusien todellisuuksien loputon lähde. Se ei ole ainoastaan kirjojen vaan myös monien muiden asioiden tulevaisuus: siitä syntyvien suunnitelmien, sen rohkaisemien hankkeiden ja sen maailman kokonaisuuden ansiosta, jonka muuttunut heijastus se on, kirja on uusien todellisuuksien loputon lähde – niistä lähtien olemassaolo tulee joksikin, mitä se aikaisemmin ei ole ollut.

Onko kirja siis ei-mitään? Miksi uunin rakentaminen kävisi historiaa muokkaavasta ja johdattavasta työstä, kun taas kirjoittaminen näyttäisi historian marginaaleihin jäävältä puhtaalta passiivisuudelta, jota historia siltä lupaa kysymättä johdattaa? Kysymys vaikuttaa järjettömältä, ja kuitenkin sillä on painoa kirjailijalle – ja sen paino on musertava. Ensi silmäykseltä näyttäisi siltä, että kirjoitettujen teosten muovaava voima on vertaansa vailla. Näyttäisi myös siltä, että kirjailijalle on suotu enemmän kykyä toimia kuin kenellekään muulle, koska hän toimii vailla mittaa, rajattomasti. Tiedämmehän (tai ainakin haluaisimme uskoa), että yksi ainoa teos voi muuttaa maailman kulun. Mutta juuri tämä antaa ajattelemisen aihetta. Kirjailijoiden vaikutus on niin suuri, että se ylittää äärettömästi heidän toimintansa – jopa siinä määrin, ettei se mikä heidän toiminnassaan on todellista kanna vaikutukseensa saakka, eikä tämä vaikutus löydä tästä pienestä osasta todellisuutta sitä todellista substanssia, jota vaikutuksen laajuus edellyttäisi. Mihin tekijä pystyy? Kaikkeen, ennen kaikkea kaikkeen. Hänet on kahlittu ja orjuutettu, mutta niin kauan kuin hänellä on edes joitain vapauden hetkiä kirjoittamiseen, hän on vapaa luomaan maailman ilman orjuutta, maailman, jossa orjista tulee uuden lain perustavia herroja. Niinpä kahlehdittu saa kirjoittaessaan välittömästi vapauden itselleen ja maailmalle; hän kieltää kaiken, mitä hän on, tullakseen kaikeksi, mitä hän ei ole. Tässä mielessä hänen teoksensa on ihmeellistä toimintaa, suurinta ja tärkeintä kaikista. Mutta tutkikaamme sitä lähemmin. Mikäli hän välittömästi antaa itselleen vapauden, jota hänellä ei ole, hän sivuuttaa vapautumisensa todelliset ehdot ja lyö laimin sen, mitä todella pitäisi tehdä, jotta vapauden abstrakti idea toteutuisi. Hänelle hänen negaationsa on yleismaailmallinen. Se ei kiellä ainoastaan hänen tilannettaan vangittuna ihmisenä vaan se ylittää ajan, joka murtaa seiniin aukkoja; negaatio kieltää ajan negaation ja se kieltää rajojen negaation. Loppujen lopuksi se ei kiellä mitään eikä teos, jossa negaatio toteutuu, ole todella negatiivista toimintaa, joka tuhoaisi ja muuttaisi toiseksi, vaan pikemminkin teos toteuttaa kyvyttömyyden kieltää ja puuttua maailman menoon, ja vapauden, jonka sen olisi pitänyt ajan saatossa ruumiillistaa asioihin, se muuttaa ajan yläpuolella olevaksi, tyhjäksi ja saavuttamattomaksi ihanteeksi.

Kirjailijan vaikutus liittyy tähän etuoikeuteen olla kaiken hallitsija. Mutta hän on vain kaiken hallitsija, hänellä on hallussaan vain ääretön; häneltä puuttuu äärellinen, raja pakenee häntä. Äärettömässähän ei voi toimia eikä rajattomassa voi saattaa mitään loppuun, mistä seuraa, että vaikka kirjailija tekeekin jotain hyvin todellista tuottaessaan todellisen, kirjaksi kutsutun asian, hän myös kumoaa toiminnallaan kaiken toiminnan: hän vaihtaa määrättyjen asioiden ja määritellyn työn maailman sellaiseen maailmaan, jossa kaikki on välittömästi annettua eikä ole enää mitään muuta tehtävissä kuin lukea se – ja nauttia siitä.

Yleensä kirjailija näyttää olevan alisteinen eräänlaiselle toimettomuudelle, koska hän hallitsee mielikuvituksen aluetta, ja ne, jotka seuraavat häntä, kadottavat näkyvistään todellisen elämänsä ongelmat. Mutta hänen edustamansa vaara on paljon vakavampi. Totuus on, että hän tuhoaa toiminnan, ei siksi, että hän on tekemisissä epätodellisen kanssa, vaan koska hän tuo ulottuvillemme koko todellisuuden. Epätodellinen alkaa kokonaisuudesta. Mielikuvituksen alue ei ole outo alue maailman ulkopuolella, se on maailma itse, mutta maailma kokonaisuudessaan, kokonaisuutena. Se ei ole maailmassa, koska se on maailma, jonka tavoittaa ja toteuttaa kokonaisuudessaan kokonaisvaltainen negaatio, joka suuntautuu kaikkiin tähän maailmaan sisältyviin yksittäisiin todellisuuksiin ja aiheuttaa niiden poissulkemisen, poissaolon ja poissaolon itsensä todeksi tekemisen. Tästä alkaa kirjallinen luominen, joka vaalii illuusiota, että palatessaan jokaiseen asiaan ja jokaiseen olevaan se luo ne, koska nyt se näkee ja nimeää ne lähtökohtanaan kaikki ja kaiken poissaolo – siis tyhjyys.

Puhtaaksi mielikuvitukseksi kutsutulla kirjallisuudella on varmasti omat vaaransa. Ensinnäkään se ei ole puhdasta mielikuvitusta. Se uskoo pysyvänsä erossa jokapäiväisestä todellisuudesta ja ajankohtaisista tapahtumista, vaikka totuus on, että se itse on astunut niistä syrjään; se on tämä ero, tämä etäisyys jokapäiväisestä, joka ottaa välttämättä jokapäiväisen huomioon ja kuvaa sitä etäisyytenä, puhtaana vierautena. Kirjallisuus vieläpä tekee tästä etäisyydestä ehdottoman arvon ja saa sen näyttämään kaiken ymmärtämisen alkulähteeltä, kyvyltä käsittää ja saavuttaa välittömästi kaikki; tältä etäisyys näyttää niistä, jotka sen lumoukselle antautuessaan jopa ylittävät oman elämänsä, joka on rajoittunutta ymmärrystä, ja ajan, joka on vain eräs kapea näkökulma. Kaikki tämä on sepitteen valhetta. Tällaisella kirjallisuudella on puolellaan kuitenkin se tosiasia, ettei se yritä pettää meitä: esittäytyessään mielikuvituksena se vaivuttaa uneen vain ne, jotka haluavat nukkua.

Vieläkin pettävämpää on toiminnan kirjallisuus. Toiminnan kirjallisuus vaatii ihmisiä tekemään jotakin. Mutta ollakseen aitoa sen on esitettävä heille se, mitä on tehtävä, jokin määrätty ja konkreettinen päämäärä lähtien maailmasta, jossa tällainen toiminta antaa epätodellisuudelle abstraktin ja ehdottoman arvon. Tämä "tehtävä", sellaisena kuin se voidaan ilmaista kirjallisessa teoksessa, ei ole koskaan muuta kuin "on tehtävä kaikki", asetti se sitten itsensä "kaikeksi", toisin sanoen absoluuttiseksi arvoksi, tai tarvitsi se sitten "kaiken", johon se katoaa, oikeuttaakseen itsensä ja todistaakseen ansionsa. Edes vallankumouksellisen kirjailijan kieli ei ole käskyjen kieltä. Se ei käske vaan kuvaa, eikä se kuvaa tekemällä näyttämäänsä läsnäolevaksi vaan näyttämällä sen kaiken olevan takana, ikään kuin kaiken merkityksenä ja poissaolona. Tuloksena on joko se, että kirjailijan vetoomus lukijalle on pelkkä tyhjä vetoomus, joka ilmaisee maailmaa vailla olevan ihmisen yritystä palata maailmaan pysyttelemällä hienotunteisesti sen reuna-alueella, tai se, että tämä "tehtävä", johon voidaan tarttua jälleen vain lähtemällä absoluuttisista arvoista, ilmenee lukijalle juuri sellaisena, mitä ei voi tehdä tai mikä ei vaadi työtä tai toimintaa tullakseen tehdyksi.

Kuten tiedämme, kirjailijan keskeisiä houkutuksia kutsutaan stoalaisuudeksi, skeptisismiksi ja onnettomaksi tietoisuudeksi. Ne ovat ajattelutapoja, jotka kirjailija omaksuu syistä, jotka hän uskoo harkinneensa tarkkaan – mutta jotka yksin kirjallisuus on harkinnut hänessä. Stoalainen: hän on universumin ihminen, universumin, joka on olemassa vain paperilla, ja hän kestää vankeutensa ja kurjuutensa stoalaisesti, koska hän voi kirjoittaa ja koska yksi minuutti kirjoittamisen vapautta riittää tekemään hänet voimakkaaksi ja vapaaksi ja antamaan hänelle vapauden – ei hänen omaa vapauttaan, jota hän pilkkaa, vaan universaalin vapauden. Nihilisti: hän ei kiellä ainoastaan tätä ja tuota järjestelmällisellä työllään, joka hitaasti muuttaa toiseksi jokaisen asian, vaan hän kieltää kaiken kerralla, ja hänen on pakko kieltää kaikki, koska hän on tekemisissä vain kaiken kanssa. Onneton tietoisuus! On vain liiankin selvää, että onnettomuus on hänen syvintä lahjakkuuttaan, koska hän on kirjailija vain siksi, että hänen tietoisuuttaan repivät rikki yhteen sovittamattomat vaiheet, joiden nimet ovat: inspiraatio, joka kieltää kaiken työn; työ, joka kieltää nerouden tyhjyyden; häviävä teos, jossa kirjailija luo itsensä kieltämällä itsensä; ja teos kaikkena, jossa hän ottaa itseltään ja muilta ihmisiltä takaisin kaiken, minkä hän näyttää antavan itselleen ja heille. On kuitenkin vielä eräs houkutus. 

Tunnistakaamme kirjailijassa liike, joka etenee pysähtymättä, miltei suoraan ei-mistään kaikkeen. Nähkäämme hänessä tämä negaatio, joka ei tyydy epätodellisuuteen, jossa se liikkuu, koska se haluaa tehdä itsensä todeksi – ja sen se voi tehdä ainoastaan kieltämällä jotakin todellista, todellisempaa kuin sanat, todempaa kuin erillinen yksilö, jota se hallitsee. Niinpä negaatio jatkaa hänen kannustamistaan kohti maailman elämää ja julkista olemassaoloa saadakseen hänet käsittämään, miten jopa kirjoittaessaan hän voi tulla juuri tuoksi olemassaoloksi. Juuri tässä hän kohtaa nuo ratkaisevat historian hetket, jolloin kaikki näyttää kyseenalaiselta, kun laki, usko, Valtio, yläpuolinen maailma, eilinen maailma – kaikki vajoaa pakottomasti, ilman työtä ei-mihinkään. Ihminen tietää, ettei hän ole jättänyt historiaa, vaan historia on nyt tyhjyys, tyhjyys joka toteuttaa itsensä; se on absoluuttista vapautta, josta on tullut tapahtuma. Tällaisia ajanjaksoja kutsutaan Vallankumoukseksi. Tällä hetkellä vapaus väittää toteutuvansa välittömyytenä, jossa kaikki on mahdollista, kaikki voi tapahtua. Ihmeellinen hetki – eikä kukaan sen kokenut voi toipua siitä kokonaan, sillä hän on kokenut historian omana historianaan ja oman vapautensa universaalina vapautena. Nämä hetket ovat todellakin tarunhohtoisia hetkiä – niissä tarina puhuu, niissä tarinasta tulee toimintaa. Kirjailijan antautuminen niiden houkutukselle on todellakin oikeutettua. Vallankumouksellinen toiminta on joka suhteessa samankaltaista kuin kirjallisuuteen sisältyvä toiminta: siirtymää ei-mistään kaikkeen, absoluuttisen myöntämistä tapahtumana ja jokaisen tapahtuman myöntämistä absoluuttisena. Vallankumouksellinen toiminta pääsee valloilleen samalla voimalla ja samalla helppoudella kuin kirjailija, jonka tarvitsee vain asettaa riviin joitain sanoja muuttaakseen maailman. Sillä on myös sama puhtauden vaatimus ja varmuus siitä, että kaikella mitä se tekee on absoluuttinen arvo, ja ettei se ole vain mitä tahansa johonkin haluttuun ja arvostettuun päämäärään liittyvää toimintaa vaan äärimmäinen päämäärä, Äärimmäinen Teko. Tämä äärimmäinen teko on vapaus, ja ei ole enää muuta valintaa kuin vapauden ja ei-minkään välillä. Tämän vuoksi siis ainoa siedettävä iskulause on: vapaus tai kuolema. Näin Hirmuvalta ilmenee. Jokainen ihminen lakkaa olemasta määrätyn tehtävän parissa työskentelevä yksilö, joka toimii vain tässä ja nyt; jokainen on universaalia vapautta, eikä universaali vapaus tiedä mitään muusta paikasta tai huomisesta, työstä tai teoksesta. Tällaisina hetkinä kenelläkään ei ole enää mitään tehtävää, koska kaikki on jo tehty. Kellään ei ole enää oikeutta yksityiselämään, kaikki on julkista, ja kaikkein syyllisin ihminen on se, jota epäillään – henkilö, jolla on salaisuus ja joka pitää itsellään yhdenkin ajatuksen, jotain sisäistä. Ja lopulta kellään ei ole enää oikeutta elämäänsä, omaan todella toisista eroavaan ja fyysisesti erilliseen olemassaoloonsa. Tämä on Hirmuvallan merkitys. Jokaisella kansalaisella on niin sanoaksemme oikeus kuolemaan: kuolema ei ole hänelle langetettu tuomio, se on hänen oikeutensa olemus. Häntä ei tapeta syyllisenä, vaan hän tarvitsee kuolemaa lujittaakseen asemansa kansalaisena, ja juuri kuoleman kadotessa vapaus synnyttää hänet. Tässä suhteessa Ranskan Vallankumouksella on selkeämpi merkitys kuin millään muulla vallankumouksella. Hirmuvallan aikana kuolema ei ole ainoastaan tapa rangaista kapinallisia vaan pikemminkin, koska siitä tulee väistämätöntä, ikään kuin kaikkien tavoittelema osa, se näyttää vapauden toiminnalta vapaissa miehissä. Kun Saint-Justin ja Robespierren kaula katkaistaan, tietyssä mielessä ketään ei mestata. Robespierren hyveellisyys ja Saint-Justin jyrkkyys eivät ole muuta kuin heidän jo tukahdutettu olemassaolonsa, heidän kuolemansa ennakoitu läsnäolo, päätös sallia vapauden vahvistaa itsensä kokonaan heissä ja kieltää universaalilla luonteellaan heidän elämänsä oma todellisuus. Ehkä he pitivät Hirmuvaltaa yllä. Mutta heissä henkilöityvä Hirmuvalta ei johdu heidän aiheuttamastaan kuolemasta vaan heidän omasta kuolemastaan, jonka he aiheuttivat. He kantavat sen piirteitä, he ajattelevat ja tekevät päätöksensä kuoleman istuessa heidän olkapäillään. Tämän vuoksi heidän ajattelunsa on kylmää, leppymätöntä; se on irti leikatun pään vapautta. Hirmuvallan palvelijat ovat niitä, jotka halutessaan absoluuttista vapautta tietävät, että näin he haluavat omaa kuolemaansa. He ovat tietoisia vahvistamastaan vapaudesta samoin kuin omasta kuolemastaan, jonka he toteuttavat. Niinpä he eivät eläessäänkään toimi kuten muut ihmiset, jotka elävät toisten elävien parissa, vaan kuten vailla olemista olevat, universaalit ajatukset, puhtaat abstraktiot, jotka antavat tuomioita ja tekevät päätöksiä historian tuolla puolen koko historian nimissä. 

Edes kuoleman tapahtumalla ei ole enää merkitystä. Hirmuvallan aikana yksilöt kuolevat eikä se merkitse mitään. Niinpä se on, Hegelin kuuluisin sanoin, "kylmin ja tyhjin kaikista kuolemista, eikä sillä ole enempää merkitystä kuin jos kaalinpää leikataan irti tai jos siemaistaan kulaus vettä". Miksi? Eikö kuolema ole vapauden täyttymys, siis merkityksen rikkain hetki? Mutta samalla se ei ole mitään muuta kuin tyhjä kohta vapaudessa, sen tosiasian ilmenemistä, että tällainen vapaus on edelleen abstrakti, ideaali (kirjallinen), köyhä ja lattea. Jokainen kuolee, mutta kaikki elävät, ja tosiasiassa tämä merkitsee, että kaikki ovat kuolleita. Mutta "on kuollut" on tämän maailmaksi tehdyn vapauden positiivinen puoli; oleminen paljastuu siinä absoluuttisena. Toisaalta "kuoleminen" on puhdasta merkityksettömyyttä, vailla konkreettista todellisuutta oleva tapahtuma, joka on menettänyt kaiken arvonsa henkilökohtaisena ja sisäisenä draamana, koska sisäisyyttä ei enää ole. Se on hetki, jona minä kuolen merkitsee minulle, joka kuolen, latteutta, jota ei tarvitse huomioida millään tavalla: vapaassa maailmassa ja näissä hetkissä, joissa vapaus on absoluuttista ilmenemistä, kuoleminen on merkityksetöntä eikä kuolemalla ole syvyyttä. Sodan sijaan Hirmuvalta ja vallankumous ovat opettaneet meille tämän.

Kirjailija tunnistaa itsensä vallankumouksessa. Se vetää häntä puoleensa, koska silloin kirjallisuudesta tulee historiaa. Se on hänen totuutensa. Kirjailija, jota kirjoittamisen tosiasia ei johda ajattelemaan "minä olen vallankumous, yksin vapaus saa minut kirjoittamaan", ei todellisuudessa kirjoita. Vuonna 1793 elää mies, joka samastuu täydellisesti vallankumoukseen ja Hirmuvaltaan. Hän on aristokraatti, keskiaikaisen linnansa ampuma-aukkoihin kiintynyt, vapaamielinen, aika ujo, nöyristelevän kohtelias: mutta hän kirjoittaa, hän vain kirjoittaa, ja turhaan vapaus panee hänet takaisin Bastiljiin, josta se oli tuonut hänet ulos, juuri hän ymmärtää vapautta parhaiten, koska hän ymmärtää, että vapaus on hetki, jona kaikkein mielettömimmät intohimot voivat muuttua poliittiseksi todellisuudeksi, nähdä päivänvalon, olla laki. Juuri hänelle kuolema on suurin intohimo ja perimmäisin latteus; hän leikkaa kaulan poikki kuin leikkaisi kaalinpään, niin välinpitämättömästi, ettei mikään ole epätodellisempaa kuin hänen aiheuttamansa kuolema – ja kuitenkaan kukaan ei ole tuntenut yhtä selvästi, että suvereenius on kuolemassa ja että vapaus on kuolema. Sade on kirjailija par excellence, hänessä yhdistyvät kaikki kirjailijan ristiriidat. Yksinäinen, kaikista ihmisistä yksinäisin ja kuitenkin julkinen hahmo ja tärkeä poliittinen persoonallisuus. Ikuisesti vangittu ja ehdottoman vapaa, teoreetikko ja absoluuttisen vapauden symboli. Hän kirjoittaa valtavan tuotannon eikä tämä tuotanto ole olemassa kenellekään. Tuntematon, mutta sillä, mitä hän edustaa, on kaikille välitön merkitys. Hän on vain kirjailija, joka kuvaa intohimoksi korotettua elämää ja julmuudeksi ja hulluudeksi muuttunutta intohimoa. Hän tekee yksilöllisimmästä, kätketyimmästä ja järjettömimmästä tunteesta yleispätevän väitteen, julkisen puheen todellisuutta, josta historian myötä tulee pätevä selvitys ihmisen osasta kokonaisuudessaan. Lopulta hän on negaatio itse: hänen tuotantonsa on pelkkää negaation työtä, hänen kokemuksensa raivoisaa verenhimoista negaatiota, joka kieltää toiset ihmiset, Jumalan, luonnon, ja tässä loputtomasti jatkuvassa kehässä nauttii itsestään ehdottomana suvereeniutena.

 

Kirjallisuus tarkastelee itseään vallankumouksessa, oikeuttaa itsensä siinä, ja jos kirjallisuutta on kutsuttu Hirmuvallaksi syynä on se, että kirjallisuuden ihanteena on todellakin ollut se historiallinen hetki, jona "elämä kestää kuoleman ja säilyttää itsensä kuolemassa" saadakseen kuolemalta puheen mahdollisuuden ja totuuden. Tämä on se "kysymys", joka pyrkii esittämään itsensä kirjallisuudessa ja joka on sen olemus. Kirjallisuus on sidottu kieleen. Kieli on samanaikaisesti rauhoittavaa ja levottomuutta herättävää. Puhuessamme saamme asiat hallintaamme vaivattomuudella, joka tuo meille tyydytystä. Sanon "tämä nainen", ja hän on välittömästi hallinnassani: loittonen hänestä, lähestyn häntä, hän on kaikki mitä haluan hänen olevan. Hänestä tulee mitä hämmästyttävimpien muutosten ja yllättävimpien tekojen paikka. Puhe on elämän helppoutta ja varmuutta. Emme osaa tehdä mitään objektilla, jolla ei ole nimeä. Alkukantainen olento tietää, että sanojen hallinta tuo asioiden hallinnan, mutta hänelle suhde sanojen ja maailman välillä on niin läheinen, että kielen käyttö näyttää yhtä vaikealta ja vaaralliselta kuin suhde muihin eläviin olentoihin; nimi ei ole irronnut asiasta vaan on sen vaarallisesti päivänvaloon tuotu sisäpuoli, ja se pysyy edelleen asian kätkettynä sisäisyytenä – asiaa ei ole siis vielä nimetty. Mitä lähemmäs sivilisaatiota tullaan, sitä viattomammin ja kylmäverisemmin sanoja käsitellään. Ovatko sanat menettäneet kaiken suhteensa siihen, mitä ne tarkoittavat? Tämä suhteen poissaolo ei kuitenkaan ole puute, ja mikäli se on puute, se on ainoa asia, joka antaa kielelle sen arvon – jopa siinä määrin, että kaikista kielistä täydellisin on matematiikan kieli, joka on kurinalaista ja jota mikään oleva ei vastaa.

Sanon "tämä nainen". Hölderlin, Mallarmé ja yleensä kaikki runoilijat, joiden aiheena on runouden olemus, ovat nähneet nimeämisessä levottomuutta herättävän ihmeen. Sana saattaa antaa minulle tarkoitteensa mutta kumoaa sen ensin. Voidakseni sanoa "tämä nainen" minun täytyy tavalla tai toisella ottaa pois hänen lihaa ja verta oleva todellisuutensa, tehdä hänet poissaolevaksi, hävittää hänet. Sana antaa minulle olemisen mutta vaillinaisena. Sana on tuon olemisen poissaoloa, sen tyhjyyttä, sitä mikä sanasta jää sen menetettyä olemisen – siis juuri tosiasia, että se ei ole. Tästä näkökulmasta puhuminen on kummallinen oikeus. Hegel, Hölderlinin ystävä ja sukulaissielu, kirjoittaa eräässä tekstissään ennen Hengen fenomenologiaa: "Aatamin ensimmäinen teko, joka teki hänestä eläinten herran, oli nimetä eläimet, eli hän kielsi niiden olemassaolon olemassaolevina". 5Hegel tarkoittaa, että tästä hetkestä alkaen kissa lakkasi olemasta yksinomaan todellinen kissa tullakseen myös ideaksi. Puheen merkityksen edellytyksenä ja eräänlaisena kaiken puheen esipuheena on siten eräänlainen suunnaton joukkohauta, ennakoiva vedenpaisumus, joka hukuttaa kaikki luodut suunnattomaan mereen. Jumala oli luonut olevat, mutta ihmisen täytyi hävittää ne. Vasta silloin ne alkoivat merkitä hänelle, kun hän vuorostaan loi ne kuolemasta, johon ne olivat kadonneet. Olevien tilalle ja – kuten on tapana sanoa – olemassa olevien tilalle tuli vain oleminen, ja ihminen tuomittiin kykenemättömäksi lähestymään mitään ja kokemaan mitään paitsi sen merkityksen avulla, joka hänen täytyi synnyttää. Hän näki, että hänet oli suljettu päivänvaloon, ja hän tiesi, ettei tämä päivä voinut päättyä, koska loppu itse oli valo: olevien lopusta oli tullut niiden merkitys – oleminen.

Tietenkään kieleni ei tapa ketään. Ja kuitenkin – kun sanon "tämä nainen", todellinen kuolema on ilmaistu ja jo läsnä kielessäni. Kieleni tarkoittaa, että tämä henkilö, joka on tässä ja nyt, voidaan erottaa itsestään, irrottaa olemassa- ja läsnäolostaan ja syöstä äkkiä tyhjyyteen vailla olemassaoloa ja läsnäoloa. Kieleni merkitsee tämän tuhon olennaista mahdollisuutta; se on joka hetki jatkuva, määrätietoinen viittaus tämänkaltaiseen tuhoon. Minun kieleni ei tapa ketään. Mutta jos tämä nainen ei olisi todella kykenevä kuolemaan, joka hetki elämässään kuoleman uhkaama, siihen olennaisella siteellä sidottu ja yhdistetty, en voisi toteuttaa tätä ideaalia negaatiota, tätä lykättyä salamurhaa jota kieleni on.

Niinpä on aivan oikein sanoa, että kun puhun, kuolema puhuu minussa. Puheeni varoittaa, että juuri tällä hetkellä kuolema on päästetty irti maailmaan, että se on äkkiä ilmestynyt minun ja puhuttelemani olevan väliin: se on välissämme kuin meidät erottava etäisyys, mutta tämä etäisyys myös estää meitä joutumasta eroon toisistamme, koska siinä on kaiken yhteisymmärryksen mahdollisuus. Yksin kuolema sallii minun tavoittaa sen, minkä haluan saavuttaa; se on sanojen merkityksen ainoa mahdollisuus. Ilman kuolemaa kaikki vajoaisi mielettömyyteen ja tyhjyyteen. 

Tällä tilanteella on erilaisia seurauksia. On selvää, että kykyni puhua liittyy myös olemiseni poissaoloon. Sanon nimeni, ja on ikään kuin lukisin omia muistosanojani; erotan itseni itsestäni, en ole enää läsnäoloni enkä todellisuuteni vaan objektiivinen, persoonaton läsnäolo, nimeni läsnäolo, joka ylittää minut ja jonka kivenkaltaisella liikkumattomuudella on täsmälleen sama tehtävä kuin hautakivellä: olla painona tyhjyyden yllä. Puhuessani kiellän sen olemassaolon josta puhun, mutta kiellän myös sen henkilön olemassaolon, joka puhuu: jos puheeni paljastaa olemisen ei-olemassaolossaan, se vahvistaa tekemänsä paljastamisen sen tekijän ei-olemassaololla, hänen kyvyllään etääntyä itsestään, olla toinen kuin olemisensa. Niinpä jotta tosi kieli syntyisi, sen elämän, joka tulee käyttämään tätä kieltä, täytyy olla kokenut tyhjyytensä, sen on täytynyt "vavista syvyydessä, ja kaiken sen, mikä elämässä on pysyvää ja muuttumatonta, on täytynyt horjua". Kieli voi alkaa vain tyhjästä: mikään täyteys tai varmuus ei voi puhua. Jotain olennaista puuttuu siltä joka ilmaisee itseään. Negaatio on sidottu kieleen. Kun alan puhua, en puhu sanoakseni jotakin, vaan ei-mikään vaatii saada puhua, ei-mikään puhuu, ei-mikään löytää olemisensa puheesta ja puheen oleminen on ei-mikään. Tämä muotoilu selittää, miksi kirjallisuuden ihanteena on ollut seuraava: sanoa ei-mitään, puhua sanoakseen ei-mitään. Tämä ei ole ylellistä nihilististä haaveilua. Kieli havaitsee, ettei se saa merkitystään siltä mikä on olemassa, vaan sen omasta vetäytymisestä olemassaolon tieltä, ja se tuntee kiusausta pitää kiinni tästä vetäytymisestä, se haluaa saavuttaa negaation itsessään ja tehdä ei-mistään kaiken. Jos asioista ei puhuta kuin sanomalla se, mikä tekee niistä ei-mitään, silloin todellakin ainoa toivo sanoa asioista kaikki on sanoa niistä ei-mitään. 

Tämä toivo on luonnollisesti ongelmallinen. Tavallisesti kieli kutsuu kissaa kissaksi ikään kuin elävä kissa ja sen nimi olisivat sama asia ja ikään kuin ei olisi totta, että kun nimeämme kissan, emme säilytä siitä mitään muuta kuin kissan poissaolon, sen mitä kissa ei ole. Tavallinen kielenkäyttö on kuitenkin hetkellisesti perusteltua, sillä vaikka sana sulkee pois tarkoittamansa asian olemassaolon, sen ei-olemassaolo, josta on tullut tämän asian olemus, viittaa siihen yhä. Kissan nimeäminen on, jos niin halutaan sanoa, sen tekemistä ei-kissaksi, kissaksi joka on lakannut olemasta olemassa. Kissa on lakannut olemasta elävä kissa, mikä ei tarkoita, että siitä tehtäisiin koira tai edes ei-koira. Tässä on ensimmäinen ero tavallisen ja kirjallisuuden kielen välillä. Ensin mainittu lähtee siitä, että kun kissan ei-olemassaolo on kerran siirtynyt sanaan, kissa itse herätetään henkiin kokonaan ja varmasti ideansa (olemisen) ja merkityksensä muodossa: olemisen (idean) tasolla sana palauttaa kissalle kaiken varmuuden, mikä sillä oli olemassaolon tasolla. Ja itse asiassa varmuus on vieläkin suurempi, sillä asiat voivat muuttua toiseksi, joskus ne lakkaavat olemasta mitä ovat ja jäävät vihamielisiksi, käyttökelvottomiksi, luoksepääsemättömiksi, mutta näiden asioiden oleminen, niiden idea, ei muutu: idea on lopullinen ja varma. Kutsumme sitä jopa ikuiseksi. Pitäkäämme siis kiinni sanoista palaamatta asioihin, älkäämme hellittäkö niistä, älkäämme uskoko niiden olevan sairaita. Niin saamme rauhan.

Yhteinen kieli on epäilemättä oikeassa: tämä on hinta, jonka maksamme rauhastamme. Mutta kirjallisuuden kieli on tehty levottomuudesta ja ristiriidoista. Sen asema ei ole kovin vakaa eikä kestävä. Yhtäältä sitä kiinnostaa tietyssä asiassa ainoastaan sen merkitys ja sen poissaolo, jonka se haluaisi saavuttaa ehdottomasti siinä itsessään ja itselleen – se haluaisi tavoittaa ymmärryksen äärettömän liikkeen kokonaisuudessaan. Lisäksi se havaitsee, että sana 'kissa' ei ole vain kissan ei-olemassaoloa vaan sanaksi tullutta ei-olemassaoloa, toisin sanoen täysin määrättyä ja objektiivista todellisuutta. Tässä se näkee vaikeuden ja jopa valheen. Miten se voisi toivoa täyttäneensä tehtävänsä vaihdettuaan asian epätodellisuuden kielen todellisuuteen? Miten ymmärtämisen ääretön poissaolo voisi suostua siihen, että se sekoitetaan yhden ainoan sanan rajoitettuun ja rajoittuneeseen läsnäoloon? Ja eikö jokapäiväinen kieli petä itseään yrittäessään vakuuttaa tätä meille? Itse asiassa se pettää sekä itseään että meitä. Puhe ei riitä sisältämälleen totuudelle. Olkaa hyvä ja kuunnelkaa yhtäkin sanaa: sanassa ei-mikään taistelee ja työskentelee, ei-mikään kaivaa ja ponnistelee taukoamatta löytääkseen ulospääsyn ja tekee näin mitättömäksi sen, mikä sulkee sisäänsä äärettömän levottomuuden, valppauden vailla muotoa ja nimeä. Nyt on jo rikottu sinetti, joka pidätteli tyhjyyttä sanan rajoissa ja sen merkityksen alueella, ja niin on avautunut pääsy muihin nimiin, vähemmän pysyviin, yhtä epämääräisiin, kykenevämpiin mukautumaan negatiivisen olemuksen villiin vapauteen – epävakaisiin kokonaisuuksiin, ei enää ilmauksiin vaan niiden liikkeeseen, "sanakäännösten" loputtomiin liukumisiin, jotka eivät johda mihinkään. Näin syntyy kuva, joka ei tarkoita suoraan asiaa vaan sitä, mitä asia ei ole – se puhuu koirasta kissan sijaan. Näin alkaa kiihkeä tavoittelu, jossa vedotaan koko liikkeessä olevaan kieleen, jotta se tekisi oikeutta yhden ainoan olemisensa menettäneen asian rauhattomille vaateille – asian, joka häilyttyään jokaisen sanan välillä yrittää saada ne kaikki jälleen otteeseensa kieltääkseen ne kaikki kerralla, jotta ne siihen vajotessaan tarkoittaisivat tätä tyhjyyttä, jota ne eivät voi täyttää eivätkä esittää.

Vaikka kirjallisuus pysähtyisi tähän, sillä olisi jo outo ja hankala tehtävä. Mutta se ei jää tähän. Se muistaa ensimmäisen nimen, joka olisi voinut olla se murha, josta Hegel puhuu. Sanan avulla "olemassaoleva" kutsuttiin ulos olemassaolosta ja siitä tuli oleva. Tämä Lazare, veni foras sai hämärän kalmankalpean todellisuuden astumaan ulos alkuperäisestä syvyydestään ja antoi sille vaihdossa vain hengen elämän. Kieli tietää, että sen valtakunta on päivä eikä paljastamattoman sisäisyys: jotta päivä voisi koittaa ja olla se Itä, jonka Hölderlin aavisti – ei valo, josta on tullut keskipäivän lepohetki, vaan kauhistuttava voima, joka saa olevat tulemaan maailmaan ja kirkastaa ne – jotain on jätettävä pois. Negaatio voi toteuttaa itsensä vain lähtemällä kieltämästään todellisuudesta; kieli saa arvonsa ja ylpeytensä ollessaan tämän negaation täyttymys. Mutta mitä on menetetty alussa? Kieltä piinaa se, mikä kieleltä välttämättä puuttuu sen vuoksi, että kieli on puutteen olemista. Sitä kieli ei voi edes nimetä. 

Joka näkee Jumalan kuolee. Puheessa kuolee se, mikä antaa puheelle elämän; puhe on tämän kuoleman elämää, se on "elämää joka kestää kuoleman ja säilyttää itsensä siinä". Ihmeellinen voima. Mutta jotakin oli tuossa, joka ei enää ole siinä. Jotakin on kadonnut. Miten löytää se uudelleen, miten kääntyä kohti sitä, joka on ennen, jos kaikki voimani koostuu sen tekemisestä joksikin, mikä on jälkeen? Kirjallisuuden kieli etsii sitä edeltävää hetkeä. Yleensä kirjallisuus kutsuu sitä olemassaoloksi. Se haluaa kissan sellaisena kuin se on olemassa, se haluaa kiven oliomaisen puolen, ei ihmistä vaan tämän tässä, ja tästä sen, minkä ihminen hylkää sanoakseen tämän. Kirjallisuus haluaa puheen perustan ja sen, minkä puhe puhuakseen sulkee pois, kuilun, haudan Lasaruksen, ei päivään palautettua Lasarusta vaan sen, joka haisee jo pahalta ja joka on Paha, menetetyn Lasaruksen eikä pelastettua ja henkiin herätettyä Lasarusta. Minä sanon kukka! Mutta siinä poissaolossa, jossa lainaan lauseen, ja siinä unohduksessa, johon karkotan lauseen minulle antaman kuvan, äkkiä, kuin jonain outona ilmenevän raskaan sanan syvyyksissä kutsun kiihkeästi kukan hämäryyttä, tuoksua joka tunkeutuu lävitseni vaikken hengitä sitä, kutsun tomua, jota imen itseeni vaikken näe sitä, väriä joka on jälki eikä valo. Mihin sitten perustuu toivoni saavuttaa se, minkä työnnän pois? Kielen materiaalisuuteen, tosiasiaan, että myös sanat ovat olioita, eräänlaista luontoa – tämä on annettu minulle ja se antaa minulle enemmän kuin voin käsittää. Juuri äsken sanojen todellisuus oli este, nyt se on ainoa mahdollisuuteni. Nimi lakkaa olemasta ei-olemassaolon katoava läpi kulku ja siitä tulee konkreettinen pallo, olemassaolon massiivisuutta; kieli ei enää yritä olla pelkkää merkitystä vaan yrittää tehdä itsensä mielettömäksi. Kaikki fyysinen saa etusijan: rytmi, paino, aine, muoto, ja edelleen paperi jolle kirjoitetaan, musteen jälki, kirja. Kyllä, onneksi kieli on olio; se on kirjoitettu olio, pala kaarnaa, sirpale kalliota, murunen savea, jossa maan todellisuus jää henkiin. Sana ei toimi kuin ideaali voima vaan kuin hämärä valta, loitsu, joka pakottaa asiat todella läsnäoleviksi niiden itsensä ulkopuolella. Se on alkuaine, maanalaisesta ympäristöstä tuskin irrotettu pala – ei enää nimi vaan pikemminkin hetki yleismaailmallista nimettömyyttä, puhdas myöntö, tyrmistyttävää kasvotusten oloa hämäryyden syvyydessä. Kaikella tällä kieli vaatii saada pelata omaa peliään vailla sen luonutta ihmistä. Kirjallisuus tulee nyt toimeen ilman kirjailijaa: se ei ole enää työskentelevä inspiraatio, itsensä vahvistava kielto, ideaali, joka kirjoittaa itsensä maailmaan kuin ehdottomaksi näkökulmaksi sen kokonaisuuteen. Kirjallisuus ei ole maailman tuolla puolen eikä myöskään maailma; se on olioiden läsnäoloa ennen maailmaa, niiden hellittämättömyyttä maailman katoamisen jälkeen, sen itsepäisyyttä joka jää jäljelle kun kaikki katoaa, ja sen turtumusta joka ilmestyy kun mikään ei ole olemassa. Tämän vuoksi se ei sekoitu tietoisuuteen, joka valaisee ja tekee päätöksiä; se on minun tietoisuuttani ilman minua, mineraalien loistavaa passiivisuutta, horroksen syvyyden kirkkautta. Se ei ole yö vaan yön pakkomielle, ei yö vaan yön tietoisuus, joka yllättääkseen itsensä valvoo lakkaamatta ja siksi herkeämättä uuvuttaa itsensä. Se ei ole päivä vaan päivän se puoli, jonka päivä on hylännyt tullakseen valoksi, eikä se ole myöskään kuolema, koska siinä ilmenee olemassaolo ilman olemista, olemassaolo joka jää olemassaolon alle, kuten heltymätön myöntö vailla alkua tai loppua – kuolema kuolemisen mahdottomuutena.

Tekemällä itsensä kyvyttömäksi ilmaista kirjallisuus haluaisi ilmaista sen, minkä ilmaiseminen tuhoaa. Traaginen yritys. Se sanoo: "En enää esitä vaan olen; en merkitse vaan näytän." Mutta tämä tahto olla olio, suolaksi jähmettyneihin sanoihin upotettu kieltäytyminen haluamasta sanoa mitään – on lopulta se kohtalo, joksi kirjallisuus tulee, kun siitä tulee ei-kenenkään kieltä, kirjoitusta ilman kirjailijaa, minää vailla olevan tietoisuuden valoa, mieletöntä yritystä haudata itsensä itseensä kätkeäkseen itsensä oman ilmenemisensä tosiasian taakse – kaikkea tätä kirjallisuus nyt ilmentää ja osoittaa. Vaikka kirjallisuudesta tulisikin mykkä kuin kivi, passiivinen kuin tämän kiven taakse suljettu ruumis, sen päätös menettää puhekykynsä olisi yhä luettavissa tästä kivestä, ja se riittäisi herättämään tämän valekuolleen. 

Kirjallisuus oppii, ettei se voi mennä itsensä tuolle puolen kohti omaa loppuaan: se piiloutuu, ei paljasta itseään. Se tietää olevansa liike, jossa ilmenee lakkaamatta se, mikä katoaa. Kun kirjallisuus nimeää jotakin, se kumoaa samalla sen mitä se tarkoittaa; mutta kumottu on myös säilytetty ja olio on löytänyt pikemminkin turvapaikan kuin uhan (olemisesta joka on sana). Kun kirjallisuus kieltäytyy nimeämästä ja tekee nimestä jotain hämärää, merkityksettömän, alkuperäisen hämäryyden todistajan, se mikä näin on kadonnut – nimen merkitys – on todella tuhottu, mutta sen tilalle on ilmestynyt merkitys yleensä, merkityksettömyyden merkitys, joka on upotettu sanaan kuin olemassaolon hämäryyden ilmaukseksi. Joten vaikka ilmausten tarkka merkitys onkin hävinnyt, nyt vahvistaa itsensä merkitsemisen itsensä mahdollisuus, merkityksen antamisen tyhjä voima – outo persoonaton valo.

Kieltämällä päivän kirjallisuus luo sen uudelleen väistämättömyytenä; myöntämällä yön se löytää yön yön mahdottomuutena. Tämä on sen löytö. Kun päivä on maailman valo, se valaisee kaiken, minkä se antaa nähtäväksemme: se on kykyä käsittää ja elää, se vastaa "ymmärretty" jokaiseen kysymykseen. Mutta jos vaadimme päivän tilille ja jos päädymme torjumaan sen selvittääksemme, mikä edeltää sitä ja on sen edellytys, silloin huomaamme, että se on jo läsnä ja että se mikä edeltää päivää, on aina vain päivä, mutta kyvyttömyytenä kadota eikä kykynä saada ilmenemään, hämäränä välttämättömyytenä eikä valaisevana vapautena. Päivää edeltävän olemassaolon luonne on päivän hämärä puoli, joka ei ole sen alkamisen ratkeamaton arvoitus vaan sen väistämätöntä läsnäoloa lauseen "Ei ole päivää" sekoittuessa lauseeseen "On jo päivä", päivän ilmenemisen sattuessa hetkeen, jona se ei vielä ole ilmestynyt. Päivän aikana päivä antaa meidän paeta asioita, se sallii meidän ymmärtää ne ja salliessaan meidän ymmärtää se tekee ne läpinäkyviksi ja ikään kuin olemattomiksi. Mutta päivä on se, miltä ei voi välttyä: siinä olemme vapaita, mutta se itse on väistämättömyyttä, ja väistämättömyytenä päivä on sen olemista, mikä edeltää päivää – olemassaoloa, josta on käännyttävä pois puhuakseen ja ymmärtääkseen.

Tietystä näkökulmasta kirjallisuus viettää kahteen suuntaan. Se on kääntynyt kohti negaation liikettä, jolla oliot on erotettu itsestään ja tuhottu, jotta ne olisivat tunnettavissa, alistettavissa ja kommunikoitavissa. Kirjallisuus ei tyydy ottamaan vastaan vain tämän negaation liikkeen osittaisia ja perättäisiä tuloksia: se haluaa tuntea liikkeen itsessään ja tavoittaa sen tulokset kokonaisuudessaan. Jos negaation oletetaan saaneen hallintaansa kaiken, silloin todelliset oliot, yksi kerrallaan tarkasteltuina, viittaavat kaikki tähän epätodelliseen kokonaisuuteen, jonka ne yhdessä muodostavat, maailmaan, joka on niiden merkitys kokonaisuutena. Juuri tämän näkökulman kirjallisuus on omaksunut katsoessaan olioita tästä edelleen kuvitteellisesta kokonaisuudesta, jonka asiat todella muodostaisivat, jos negaatio voisi käydä toteen. Tästä johtuu sen realismin puute, varjo, jonka se saa saaliikseen. Tästä juontaa juurensa myös sen epäluottamus sanoihin, sen tarve soveltaa negaation liikettä kieleen itseensä Ja ammentaa myös kieli tyhjiin toteuttamalla se kokonaisuutena, Jolloin mikään ilmaus ei olisi mitään. 

Mutta on toinenkin suunta. Kirjallisuus on huolta asioiden todellisuudesta, niiden tuntemattomasta, vapaasta ja hiljaisesta olemassaolosta; se on niiden viattomuutta ja kiellettyä läsnäoloa, olemista joka nousee kapinaan paljastumista vastaan, sen uhmaa, joka ei halua näyttäytyä ulkopuolella. Näin se tuntee myötätuntoa hämäryyttä, päämäärätöntä intohimoa ja laitonta väkivaltaa kohtaan, kaikkea sellaista kohtaan maailmassa, joka näyttää edelleen kieltäytyvän tulemasta maailmaan. Näin se myös liittoutuu kielen todellisuuden kanssa ja tekee siitä ainetta vailla ääriviivoja, sisältöä vailla muotoa, oikullisen ja persoonattoman voiman, joka ei sano eikä paljasta mitään ja kieltäytymisellään sanoa mitään tyytyy vain ilmoittamaan, että se tulee yöstä ja että se palaa yöhön. Itsessään tämä muodonmuutos ei ole epäonnistunut. On varmasti totta, että sanat muuntuvat joksikin muuksi. Ne eivät enää merkitse varjoa, maata, ne eivät enää edusta varjon poissaoloa ja maata, joka on merkitys, varjon kirkkautta, maan läpinäkyvyyttä; läpinäkymättömyys on niiden vastaus, sulkeutuvien siipien suhina on niiden puhetta ja materiaalinen painavuus ilmenee niissä kaiken merkityksen menettäneen tavuröykkiön tukehduttavana tiheytenä. Muodonmuutos on tapahtunut. Mutta sanat jähmettäneen, kivettäneen ja typerryttäneen muutoksen tuolla puolen muodonmuutoksessa ilmestyy uudelleen kaksi asiaa: sanat valaiseva muodonmuutoksen merkitys ja toisaalta merkitys, jonka sanat sisältävät ilmetessään olioina, tai, näinkin voi käydä, häilyvänä, epämääräisenä, saavuttamattomana olemassaolona, jossa mitään ei ilmene, syvyyden sisimpänä vailla ilmenemistä. Kirjallisuus on varmasti riemuinnut sanojen merkityksestä, mutta merkityksestä erotetuista sanoista se on löytänyt olioksi muuttuneen merkityksen: se on siten ehdoistaan ja vaiheistaan irrotettu merkitys, joka harhailee kuin tyhjä voima, jolla ei voi tehdä mitään, voima ilman voimaa, yksinkertainen kyvyttömyys lakata olemasta, joka kuitenkin osoittautuu määrittämättömän ja merkityksestä riisutun olemassaolon varsinaiseksi määritykseksi. Tässä yrityksessään kirjallisuus ei tyydy löytämään uudelleen sisäpuolelta sitä, minkä se halusi jättää kynnykselle. Sillä sisäpuolena kirjallisuus löytää juuri sen ulkopuolen, joka on muuttunut ulospääsystä mahdottomuudeksi mennä ulos – ja olemassaolon hämäryytenä kirjallisuus löytää päivän olemisen, joka oltuaan selventävä valo ja merkityksen luoja on alkanut ahdistella juuri sinä, jota ei voi olla ymmärtämättä, ja riivata tukahduttavana perusteena, joka ei johdu eikä ala mistään ja jota ei voi perustella millään. Kirjallisuus on tämä kokemus, jossa tietoisuus löytää olemisensa kyvyttömyydessään menettää tietoisuuttaan, katoamisen liikkeessä, jossa se repii itsensä irti minän täsmällisyydestä ja samalla luo itsensä uudestaan tiedostamattomuuden tuolla puolen, persoonattomana spontaanisuutena, kauhistuneen tiedon itsepintaisuutena, joka ei tiedä mitään, jota, kukaan ei tunne ja jonka tietämättömyys aina löytää itsensä takaa kuin katseeksi muuttuneena varjonaan. 

Kieltä voidaan siten syyttää muuttumisesta loputtomaksi jankuttamiseksi tavoittelemansa hiljaisuuden sijaan. Sen sijaan, että se olisi onnistunut halussaan uppoutua olemassaoloon, sitä voidaan myös moittia hautautumisesta kirjallisuuden konventioihin. Tämä on totta. Mutta juuri loputon sisällyksettömien sanojen jauhaminen, puhumisen jatkuvuus sanojen äärettömässä myllerryksessä on sen hiljaisuuden syvintä luonnetta, joka puhuu vielä mykkänäkin, joka on puhetta vailla sanoja, kaiku joka puhuu alati hiljaisuudessa. Ja samoin kirjallisuus, sokea valppaus, joka yrittäessään paeta itseään uppoaa yhä syvemmälle omaan pakkomielteeseensä, on ainoa ilmaisu olemassaolon pakkomielteelle, sikäli kuin se itse on nimenomaan mahdottomuutta poistua olemassaolosta, olemista joka heitetään aina takaisin olemiseen, ja joka pohjattomassa syvyydessä on jo pohjalla, pohjaton kuilu joka on vieläpä pohjattomuuden perusta, turva, jota vastaan ei ole turvaa.6

Kirjallisuus on jakautunut näihin kahteen taipumukseen. Ongelma on se, että vaikka ne ovat näennäisen yhteensopimattomia, ne eivät johda selvästi erottuviin teoksiin tai päämääriin, ja taide, joka väittää seuraavansa yhtä, on jo toista. Ensimmäinen viettymys johtaa merkitykselliseen proosaan. Päämääränä on ilmaista asioita kielellä, joka tarkoittaa asioita niiden merkityksen mukaan. Näin kaikki puhuvat, ja monet kirjoittavat samalla tavoin kuin puhuvat. Mutta silti, vaikka taide ei jättäisi kielen tätä puolta, tulee hetki, jona se havaitsee arkisen puheen epärehellisyyden ja kääntyy siitä pois. Mistä taide sitä moittii? Siltä puuttuu merkitys, taide sanoo, taiteesta tuntuu hullulta uskoa, että jokaisessa sanassa jokin asia olisi täydellisesti läsnä asiaa määräävässä poissaolossa, ja niinpä taide ryhtyy etsimään kieltä, jonka avulla itse poissaolo voitaisiin tavoittaa uudelleen ja jonka avulla käsittäminen voitaisiin esittää loputtomassa liikkeessään. Emme palaa enää tähän asenteeseen, koska olemme jo edellä kuvailleet sitä pitkästi. Mutta mitä voidaan sanoa tämänkaltaisesta taiteesta? Että se on puhtaan muodon etsimistä, joutavaa huolta tyhjistä sanoista? Aivan päinvastoin: se tavoittelee vain todellista merkitystä ja huolehtii vain sen liikkeen turvaamisesta, jonka kautta merkityksestä tulee totuus. Ollaksemme oikeudenmukaisia meidän täytyy pitää sitä merkittävämpänä kuin mitään tavallista proosaa, joka elää vain väärillä merkityksillä: tämänkaltainen taide kuvaa meille maailman, se opettaa meidät paljastamaan siinä olemisen kokonaisena, se on negatiivisen työtä maailmassa ja maailmalle. Miten voisimme olla ihailematta sitä ennen kaikkea aktiivisena, elävänä ja kirkkaana taiteena? Tietenkin meidän täytyy ihailla sitä. Mutta silloin meidän on arvostettava samoja ominaisuuksia Mallarméssa, joka on tämän taiteen mestari.

Toiselta puolelta löytyy myös Mallarmé. Jossain mielessä kaikki runoilijoiksi kutsutut kokoontuvat tälle puolelle. Miksi? Koska he ovat kiinnostuneita kielen todellisuudesta, eivät maailmasta vaan siitä, mitä oliot ja olevat olisivat, jollei maailmaa olisi; koska he omistautuvat kirjallisuuden persoonattomalle voimalle, joka yrittää vain kadota ja hukkua. Jos runous on tällaista, tiedämme ainakin sen, miksi sen olisi vetäydyttävä historiasta, jonka marginaaleissa se saa kuulumaan oudon hyönteismäisen surinan, ja tiedämme myös, ettei yhtäkään teosta, joka antaa itsensä liukua tätä puolta kohti rotkoa, voida kutsua proosateokseksi. Mutta mitä se sitten on? Jokainen ymmärtää, ettei kirjallisuus jakaudu ja että jos valitset täsmällisen paikkasi siinä ja vakuutat itsellesi olevasi juuri siinä missä halusitkin, altistut vieläkin suuremmalle hämmennykselle: kirjallisuus on petollisesti siirtänyt sinut yhdeltä puolelta toiselle ja muuttanut sinut joksikin, mitä et aikaisemmin ollut. Tämä on sen kavaluutta; tämä on myös sen kiero totuus. Romaanikirjailija kirjoittaa kaikkein läpinäkyvintä proosaa, hän kuvaa ihmisiä, jotka olisimme itse voineet tavata, ja tekoja, jotka olisimme voineet tehdä. Hän sanoo tavoitteekseen ilmaista Flaubertin tavoin inhimillinen todellisuus. Mutta mikä on lopulta hänen teoksensa ainoa aihe? Vailla maailmaa olevan olemassaolon kauhu, prosessi, jossa se, joka lakkaa olemasta, jatkaa olemistaan; se, mikä unohtuu, on yhä muistissa; se, mikä kuolee, kohtaa ainoastaan mahdottomuuden kuolla; se, joka yrittää päästä tuolle puolen, on yhä täällä. Tämä prosessi on päivä, josta on tullut väistämättömyyttä; tietoisuutta, jonka valo ei ole enää valvomisen kirkkautta vaan unen puutteen horrosta; se on olemassaoloa ilman olemista sellaisena kuin runous yrittää sen tavoittaa sen hylkäävien sanojen merkityksen takaa.

Ja tässä on mies, joka tarkkailee enemmän kuin kirjoittaa: hän on kävelyllä mäntymetsikössä, huomaa ampiaisen, poimii kiven. Hän on eräänlainen oppinut, mutta tämä oppinut katoaa sen edessä, mitä hän tietää, ja joskus senkin edessä, mitä hän tahtoo tietää. Hän on mies, joka oppii ihmisten hyväksi: hän on mennyt objektien puolelle – milloin hän on vesi, milloin pikkukivi, milloin puu, ja kun hän tarkkailee jotakin, hän tekee sen olioiden hyväksi, ja kun hän kuvaa jotakin, silloin asia kuvaa itseään. Tässä on tämän muodonmuutoksen hämmästyttävä piirre, sillä epäilemättä on mahdollista tulla puuksi, ja onko olemassa kirjailijaa, jonka ei olisi onnistunut saada puuta puhumaan? Mutta Françis Pongen puu on puu, joka on tarkkaillut Françis Pongea ja joka kuvaa itseään tavalla, jolla kuvittelee Pongen voivan kuvata sitä. Nämä ovat outoja kuvauksia. Tietyt piirteet vaikuttavat täysin inhimillisiltä: puu tietää ihmisten heikkouden, he puhuvat vain siitä minkä tietävät. Mutta todellisuudessa kaikki nämä pittoreskista inhimillisestä maailmasta lainatut metaforat, kaikki nämä kuvan muodostavat kuvat esittävät todellisuudessa olioiden näkökulmaa ihmiseen – ne esittävät inhimillisen puheen ainutlaatuisuutta, jota kosminen elämä ja alkioiden voima elävöittävät. Puu tietää, että tiede on kahden maailman välisen keskinäisen ymmärtämisen perusta. Tämän vuoksi näiden kuvien ja objektiivisten käsitteiden rinnalle liukuu syvältä maasta nousevia epämääräisiä muistikuvia, muodonmuutoksen tilassa olevia ilmauksia, sanoja joiden selkeään merkitykseen luikertelee kasvuston sakeaa vaikeaselkoisuutta. Kukapa ei uskoisi ymmärtävänsä näitä täysin merkitsevällä proosalla kirjoitettuja kuvauksia – eikö jokainen ajattele kuuluvansa kirjallisuuden selkeälle ja inhimilliselle puolelle? Ja kuitenkaan ne eivät kuulu maailmaan vaan sen alapuolelle; ne eivät todista muodon vaan muodottoman puolesta, ja selkeitä ne ovat vain sille, joka ei tunkeudu niihin. Ne ovat vastakkaisia Dodonan puun (puu sekin) oraakkelimaisille sanoille, jotka ovat hämäriä mutta kätkevät merkityksen: nämä ovat selkeitä vain koska kätkevät merkityksen puutteensa. Pongen kuvaukset alkavat todellakin sinä oletettuna hetkenä, kun maailma on saatu valmiiksi, historia saatettu loppuun ja luonnosta tehty lähes inhimillinen, kun puhe tulee oliota vastaan ja olio oppii puhumaan. Ponge tavoittaa tämän liikuttavan hetken, kun yhä mykkä olemassaolo kohtaa maailman reunalla puheen joka, kuten tiedämme, on olemassaolon tappaja. Mykkyyden pohjalta hän kuulee kielen ponnistelun, joka tulee vedenpaisumusta edeltävältä ajalta, ja käsitteen selkeässä puheessa hän tunnistaa alkuaineiden perinpohjaisen työn. Tällä tavoin hänestä tulee välittävä tahto: sen, joka nousee hitaasti puhetta kohti, ja puheen, joka laskeutuu hitaasti kohti maata eikä ilmaise päivää edeltävää olemassaoloa vaan sen jälkeistä olemassaoloa – maailman lopun maailmaa.

Missä kohtaa teosta on sen hetken alku, jona sanoista tulee voimakkaampia kuin niiden merkitys ja merkityksestä aineellisempi kuin sana? Milloin Lautréamontin proosa menettää proosan nimensä? Eikö jokainen lause ole ymmärrettävä? Eikö jokainen kappale ole looginen? Eivätkö sanat sano, mitä ne tarkoittavat? Minä hetkenä, tässä järjestyksen sokkelossa, tässä selkeyden labyrintissa, merkitys on mennyt järjiltään? Missä kaarteessa järki havaitsi lakanneensa "seuraamasta" ja huomasi, että sen paikalla jokin muu jatkoi, kulki eteenpäin, teki johtopäätöksiä, jokin sitä kaikin tavoin muistuttava, jokin jossa järki luuli tunnistaneensa itsensä kunnes herätessään näki toisen ottaneen sen paikan? Mutta jos järki palaa askeleilleen antaakseen tunkeilijan ilmi, myös illuusio haihtuu: se löytää vain itsensä, proosa on taas proosaa, sellaista että järki aloittaa jälleen alusta ja hukkaa taas tiensä, sallii itsensä korvautua inhottavalla materiaalisella substanssilla, sellaisella kuten itsestään kulkevat portaat tai eteen avautuva käytävä, järjellä, jonka erehtymättömyys sulkee kaiken järkeilyn pois, logiikalla, joka on muuttunut "asioiden logiikaksi". Missä sitten on teos? Joka hetkellä on puhutun kauniin kielen selkeys, mutta kokonaisuudella on läpinäkymätön merkitys kuten asialla, joka syö itsensä, syö, nielee ja ahmii itsensä ja muodostaa itsensä uudelleen yrittäessään turhaan muuttua ei-miksikään. 

Eikö Lautréamont ole todellinen proosakirjailija? Ja eikö Saden tyyli ole proosaa? Kirjoittaako kukaan selkeämmin kuin hän? Onko ketään, jolle kirjallisuuden pyrkimys hämäryyteen olisi vieraampi kuin hänelle, joka kasvoi kaikkein epärunollisimmalla vuosisadalla? Ja kuitenkin: missä muussa teoksessa kuuluu yhtä persoonaton, yhtä epäinhimillinen, "jättiläismäinen ja ahdistava mumina" (kuten Jean Paulhan sanoo)? Mutta tuo on yksinkertaisesti puute! Ytimekkyyteen kykenemättömän kirjailijan heikkoutta! Epäilemättä se on vakava puute: kirjallisuus ensimmäisenä syyttää häntä siitä. Mutta minkä kirjallisuus toisaalta tuomitsee, on toisaalta ansioksi; minkä kirjallisuus tuomitsee teoksen nimissä, sitä se ihailee kokemuksena; mikä vaikuttaa ei-luettavalta, on todella ainoa kirjoittamisen arvoinen asia. Ja lopulta on maine, sen toisella puolen unohdus; kauempana nimetön henkiinjääminen kuolleen kulttuurin sydämessä; vieläkin kauempana hellittämättömyys ikuisuudessa. Mutta missä on loppu? Missä on kuolema, joka on kielen ainoa toivo? Mutta kieli on elämää joka kestää kuoleman ja säilyttää itsensä siinä. 

Jos kirjallisuus halutaan palauttaa liikkeeseen, joka tekee sen kaikki moniselitteisyydet tajuttaviksi, se liike on tässä: kirjallisuus, kuten yhteinen kieli, alkaa lopusta, joka yksin sallii ymmärtämisen. Puhuaksemme meidän on nähtävä kuolema takanamme. Kun puhumme, nojaamme hautaan ja juuri haudan tyhjyys muodostaa kielen totuuden. Mutta samalla tyhjyys on todellisuus ja kuolemasta tulee oleva. Olemista on – toisin sanoen looginen ja ilmaistavissa oleva totuus on olemassa – ja maailma on olemassa, koska voimme tuhota asiat ja tukahduttaa olemassaolon. Juuri tässä mielessä voimme sanoa, että on olemista koska on ei-mitään: kuolema on ihmisen mahdollisuus, hänen tilaisuutensa, kuoleman ansiosta valmiin maailman tulevaisuus on yhä edessämme; kuolema on ihmisen suurin toive, hänen ainoa toivonsa olla ihminen. Tämän vuoksi olemassaolo on ihmisen ainoa todellinen ahdistus, kuten Emmanuel Levinas on selkeästi osoittanut;7 olemassaolo pelottaa häntä, ei kuoleman vuoksi, joka voisi panna sille lopun, vaan koska se sulkee kuoleman pois, koska se on yhä kuoleman alapuolella, läsnäolona poissaolon syvyydessä, heltymätön päivä josta kaikki päivät nousevat ja laskevat. Epäilemättä kuoleminen kuitenkin huolettaa meitä. Miksi? Sen vuoksi, että kuollessamme emme jätä taaksemme ainoastaan maailmaa vaan myös kuoleman. Tämä on viimeisen hetken paradoksi. Kuolema työskentelee kanssamme maailmassa; se on voima, joka inhimillistää luonnon ja nostaa olemassaolon olemiseksi. Se on kaikkein inhimillisin ominaisuutemme: kuolemaa on vain maailmassa, ja ihminen tuntee sen vain koska hän on ihminen, ja hän on ihminen vain koska hän on tuleva kuolema. Mutta kuoleminen merkitsee maailman murskaamista, ihmisen menettämistä, olemisen tuhoamista, ja se on toki myös kuoleman menettämistä, sen menettämistä, mikä teki siitä siinä itsessään ja minulle kuoleman. Niin kauan kuin elän, olen kuolevainen, mutta kun kuolen, lakkaan olemasta ihminen ja kuolevainen, en kykene enää kuolemaan. Lähestyvä kuolemani kauhistuttaa minua, koska näen sen sellaisena kuin se on: ei enää kuolemana vaan kuolemisen mahdottomuutena. 

Jotkut uskonnot ovat tehneet kuoleman mahdottomuudesta kuolemattomuuden. Ne siis yrittävät "inhimillistää" tosiasian, jonka merkitys on "lakkaan olemasta ihminen". Mutta ainoastaan vastakkainen liike tekee kuolemasta mahdottoman: kuollessani menetän etuni olla kuolevainen, koska menetän mahdollisuuden olla ihminen. Sillä, että olisi kuoleman tuolla puolen oleva ihminen, voisi olla pelkästään omituinen merkitys: olla kuolemasta huolimatta yhä kykenevä kuolemaan, jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut, horisonttinaan kuolema ja sama toivo – kuolema, jonka seurauksena olisi ainoastaan "jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut" ja niin edelleen. Tätä jotkut uskonnot ovat kutsuneet uudestaan syntymisen kiroukseksi. Ihminen kuolee mutta hän kuolee huonosti, koska hän on elänyt huonosti; hänet tuomitaan elämään uudestaan ja hän elää kunnes on tullut kokonaan ihmiseksi, ja tulee kuollessaan autuaaksi – ihmiseksi, joka on todella kuollut. Kafka peri tämän teeman Kabbalasta ja itämaisista perinteistä. Ihminen astuu yöhön, mutta yö johtaa heräämiseen, ja siinä hän on – syöpäläinen. Tai sitten ihminen kuolee, mutta itse asiassa hän elää ja joet kuljettavat häntä kaupungista toiseen. Jotkut tunnistavat hänet, mutta kukaan ei auta – vanhan kuoleman virnistellessä vuoteen vierellä erehdystään. Outo tilanne: hän on unohtanut kuolla. Sen sijaan toinen, joka on unohtanut kuolemansa, luulee elävänsä, ja toinen, joka tietää olevansa kuollut, kamppailee turhaan kuollakseen – tuolla on kuolema, kuin suuri saavuttamaton linna, ja tuolla oli myös elämä, kotimaa, jonka hän on jättänyt väärän kutsun vuoksi, ja nyt hän voi enää vain taistella, ponnistella kuollakseen kokonaan, mutta taistella on yhtä kuin elää yhä, ja kaikki mikä tuo päämäärän lähemmäs tekee siitä saavuttamattoman.

Kafkalla tämä teema ei ollut ilmaus tuonpuoleisesta draamasta, vaan hän yritti tavoittaa sen avulla nykyisen tilamme tosiasialliset ehdot. Hän jopa näki kirjallisuudessa parhaan keinon yrittää tavoittaa ulospääsy tästä tilasta, ei vain kuvata sitä. Tämä on kirjallisuuden arvottamista korkealle, mutta ansaitseeko kirjallisuus sitä? On totta, että kirjallisuudessa on voimakasta viekkautta, arvoituksellista itsepetosta, joka sallii sen pelata yhtaikaa kaksilla korteilla ja joka antaa kaikkein rehellisimmille järjettömän toivon voida hävitä ja voittaa samaan aikaan. Ensinnäkin myös kirjallisuus työskentelee maailman tulemisen hyväksi: kirjallisuus on sivilisaatiota ja kulttuuria. Jo tällä perusteella se yhdistää kaksi ristiriitaista liikettä. Kirjallisuus on negaatiota, koska se ajaa olioiden epäinhimillisen, määrittämättömän puolen takaisin ei-mihinkään; se määrittelee ne, tekee niistä rajallisia, ja tässä mielessä kirjallisuus on todella kuoleman työtä maailmassa. Mutta samaan aikaan, kiellettyään oliot niiden olemassaolossa, se säilyttää ne niiden olemisessa: se saa aikaan olioiden merkityksen, ja se negaatio, jota kuolema työssään on, on myös merkityksen tulemista ja käsittämistä. Lisäksi kirjallisuudella on tietty etuoikeus: se menee tämänhetkisen paikan ja hetken tuolle puolen asettuakseen maailman reunalle ja ikään kuin ajan loppuun, ja sieltä käsin se puhuu olioista ja huolehtii ihmisistä. Tämän uuden voimansa ansiosta kirjallisuus näyttää saavuttavan huomattavan vaikutusvaltansa. Paljastamalla jokaiselle hetkelle kokonaisuuden, jonka osa se on, kirjallisuus auttaa sitä tiedostamaan kokonaisuuden, jota se ei ole, ja tulemaan toiseksi hetkeksi, josta tulee hetki toisessa kokonaisuudessa, ja niin edelleen. Niinpä kirjallisuus voi sanoa olevansa historian suurin käymisaine. Mutta tällä on eräs ikävä seuraus. Kirjallisuuden esittämä kokonaisuus ei ole pelkkä idea, koska se on toteutettu eikä vain abstraktisti muotoiltu. Sitä ei ole kuitenkaan toteutettu objektiivisesti, koska totta siinä ei ole kokonaisuus vaan historiaan upotetun yksittäisen teoksen erityinen kieli. Kokonaisuus ei myöskään anna itseään todellisena vaan fiktiivisenä, siis juuri kaikkena: maailman näkökulmana, siitä kuvitteellisesta pisteestä tarkasteltuna, josta maailma kokonaisuudessaan voitaisiin nähdä. On siis kyse maailman näkökulmasta, joka toteutuu epätodellisena lähtien kielen omasta todellisuudesta. Mitä tästä seuraa? Maailma, joka on uurastusta, pitää kirjallisuutta nyt pikemminkin vaivana kuin luotettavana apuna: kirjallisuus ei ole minkään todellisen työn tulos, koska se ei ole todellisuus vaan erään epätodelliseksi jäävän näkökulman toteutuma. Se on vieras kaikelle todelliselle kulttuurille, koska kulttuuri on sellaisen henkilön työtä, joka muuttaa itseään pikkuhiljaa ajan kuluessa eikä se ole kuvitteellisen muutoksen välitöntä nautintoa, joka irtisanoutuu sekä ajasta että työstä.

Historiasta torjuttuna kirjallisuus pelaa toista peliä. Kirjallisuus ei ole todella maailmassa eikä työskentele tehdäkseen maailmaa, koska olemisen puuttuminen (ymmärrettävän todellisuuden puute) liittää sen olemassaoloon, joka on vielä epäinhimillistä. Kyllä, se tunnustaa, että sen luonteeseen kuuluu liukua oudosti edestakaisin olemisen ja ei-olemisen, läsnäolon ja poissaolon, todellisuuden ja epätodellisuuden välillä. Mitä teos on? Todellisia sanoja ja kuvitteellinen tarina, maailma jonka kaikki tapahtumat on lainattu todellisuudesta, saavuttamaton maailma: elävinä esitettyjä henkilöitä, joiden elämän tiedämme koostuvan ei-elämisestä (jäämisestä fiktioksi). Onko teos siis puhdasta ei-mitään? Tuossa on kirja, voimme koskea sitä ja lukea sanat mutta emme muuttaa niitä. Onko teos siis käsitteen tyhjyyttä, jotain joka on olemassa vain kun se ymmärretään? Mutta fiktiota ei ymmärretä vaan se koetaan sanoissa, joissa se tulee todeksi, ja minulle, joka luen tai kirjoitan sitä, se on jopa todellisempi kuin todelliset tapahtumat, koska se imee itseensä koko kielen todellisuuden ja se korvaa elämäni pelkällä olemassaolollaan. Kirjallisuus ei toimi vaan se sukeltaa olemassaolon syvyyteen, joka ei ole olemista eikä ei-mitään ja jossa toivo tehdä mitään on täysin tukahdutettu. Kirjallisuus ei ole selittämistä eikä puhdasta käsittämistä, sillä selittämätön ilmenee siinä. Se ilmaisee ilmaisematta ja tarjoaa kielensä sille, joka mutisee puheen poissaolossa. Näin kirjallisuus näyttää liittoutuneen olemassaolon outouden kanssa, olemassaolon jonka oleminen on hylännyt ja joka pakenee kaikkea luokittelua. Kirjailija tuntee joutuneensa persoonattoman voiman saaliiksi, joka ei anna hänen elää eikä kuolla: vastuuttomuudesta, jota hän ei voi ylittää, tulee ilmaisu tälle kuolemalle ilman kuolemaa, joka odottaa häntä tyhjyyden partaalla; kirjallinen kuolemattomuus on juuri se liike, jonka kautta raa'an olemassaolon kalvamaan maailmaan tunkeutuu inho selviytymistä kohtaan, joka ei ole selviytymistä, ja inho kuolemaa kohtaan, joka ei tee loppua mistään. Teosta kirjoittava kirjailija sekä kieltää että vahvistaa itsensä teoksessa. Jos hän on kirjoittanut teoksen luopuakseen itsestään, käy ilmi että teos sitoo hänet itseensä ja muistuttaa hänestä itselleen; ja jos hän kirjoittaa teoksen näyttäytyäkseen ja elääkseen siinä, hän huomaa, ettei se mitä hän on tehnyt ole mitään ja ettei suurinkaan teos ole yhtä arvokas kuin vähäpätöisin teko, ja että hänen teoksensa tuomitsee hänet olemassaoloon, joka ei ole hänen omaansa, ja elämään, joka ei ole mitään elämää. Tai hän on kirjoittanut, koska hän kuuli kuoleman työskentelyn kielen syvyydessä kuoleman valmistaessa olevia niiden nimien totuuteen: hän on työskennellyt tämän ei minkään hyväksi ja hän itse on ollut työskentelevä ei-mikään. Mutta kun tyhjyys toteutetaan, luodaan teos, ja uskollisuudesta kuolemalle syntynyt teos ei kykene enää lopulta kuolemaan, ja sille, joka on yrittänyt valmistaa itselleen harmittoman kuoleman, teos antaa vain kuolemattomuuden irvikuvan.

Missä siis on kirjallisuuden voima? Se pelaa työskentelemällä maailmassa, ja maailma pitää sen työtä mitättömänä tai vaarallisena pelinä. Se avaa itselleen väylän olemassaolon hämäryyteen eikä onnistu lausumaan "Ei koskaan enää", jolla se voisi tehdä kirouksensa tyhjäksi. Missä siis on kirjallisuuden voima? Miksi kukaan Kafkan kaltainen ihminen päättäisi, että jos hänen on laistettava osastaan, olla kirjailija olisi ainoa tapa laistaa siitä kunniallisesti? Ehkä tämä on käsittämätön arvoitus, mutta jos näin on, arvoituksen lähde on kirjallisuuden oikeudessa liittää negatiivinen tai positiivinen merkki erottelematta jokaiseen hetkeensä ja tulokseensa. Outo oikeus – joka liittyy kysymykseen moniselitteisyydestä ylipäätään. Miksi maailmassa on moniselitteisyyttä? Moniselitteisyys on oma vastauksensa. Voimme vastata kysymykseen ainoastaan löytämällä sen uudelleen vastauksemme moniselitteisyydestä, ja moniselitteinen vastaus on moniselitteisyyttä koskeva kysymys. Eräs sen keinoista vietellä on sen synnyttämä selventämisen halu – mistä seuraa taistelu, joka muistuttaa Kafkan käsittelemää taistelua pahaa vastaan joka päättyy huonosti, "kuten taistelu naisen kanssa päättyy sänkyyn".

Kirjallisuus on moniselitteiseksi kääntyvää kieltä. Arkikieli ei ole välttämättä kirkasta: se ei aina sano mitä se sanoo ja se voi aina johtaa ymmärryksen harhaan. On selvää, että aina kun puhumme, teemme sanoista kaksikasvoisia hirviöitä: toisella puolella on todellisuus, joka on aineellista läsnäoloa, ja toisella puolella on merkitys, joka on ideaalia poissaoloa. Mutta arkikieli rajoittaa monimielisyyttä. Se sulkee poissaolon tiukasti läsnäoloon, tekee lopun yhteisymmärryksestä ja käsittämisen loputtomasta liikkeestä: se rajoittaa niin yhteisymmärrystä kuin mahdollisuutta ymmärtää väärin. Kirjallisuus ikään kuin jättää moniselitteisyyden omaan ylenpalttisuuteensa ja ammentaa siitä vain sen verran kuin voi sen avulla tehdä petoksia. Aivan kuin tähän olisi piilotettu ansa, jotta moniselitteisyyden olisi pakko paljastaa omat ansansa, ja aivan kuin antautumalla varauksetta moniselitteisyydelle kirjallisuus yrittäisi pitää sen poissa maailman näköpiiristä ja ajatuksista alueella, jossa se voi toteutua vaarantamatta mitään. Siellä moniselitteisyys kamppailee itsensä kanssa. Jokainen kielen hetki voi tulla moniselitteiseksi ja sanoa jotain muuta kuin oli sanomassa, mutta lisäksi kielen yleinen merkitys on epäselvä. Emme tiedä, ilmaiseeko se vai esittääkö se jotain, onko se asia vai viittaako se tähän asiaan, onko se olemassa tullakseen unohdetuksi, vai saako se meidät unohtamaan itsensä vain jotta näkisimme sen, onko se läpinäkyvää, koska sillä mitä se sanoo on niin vähän merkitystä vai onko se selkeää sen täsmällisyyden vuoksi, jolla se sen sanoo, onko se hämärää, koska se sanoo liikaa, vai sameaa, koska se ei sano mitään. Kaikkialla on moniselitteisyyttä: sen tyhjänpäiväisessä ulkonäössä – sillä kaikkein pinnallisin voi olla vakavuuden naamio; sen pyyteettömyydessä – sillä pyyteettömyyden takana piilevät maailman voimat, joiden kanssa se liittoutuu vaikkei tunne niitä, tai sitten se suojelee juuri pyyteettömyydellä arvojaan, jotka ovat luonteeltaan ehdottomia ja joita ilman toiminta loppuisi tai tulisi tappavaksi. Sen epätodellisuus on siten sekä toiminnan periaate että kyvyttömyyttä toimia, samalla tavoin kuin sepite itsessään on sekä totuus että välinpitämättömyyttä totuutta kohtaan. Ja samoin jos se liittoutuu moraalin kanssa, se turmelee itsensä, ja jos se hylkää moraalin, se myös turmelee itsensä. Se ei myöskään ole mitään, jollei se ole oma tarkoituksensa, vaikka sillä ei voi olla tarkoitusta itsessään, koska se on vailla tarkoitusta ja se täyttyy itsensä ulkopuolella, historiassa – ja niin edelleen.

Kaikki nämä käänteet puolesta ja vastaan – sekä ne, joita näillä sivuilla on kuvattu – voidaan epäilemättä selittää hyvinkin monin eri tavoin. Olemme nähneet kirjallisuuden antavan itselleen yhteensovittamattomia tehtäviä. Olemme nähneet, miten kirjallisuus kulkee kirjailijalta lukijalle ja työstä teokseksi vastakkaisten vaiheiden kautta ja miten kirjallisuus tunnistaa itsensä vain myöntämällä ne kaikki. Mutta kaikki ristiriidat, toisilleen vihamieliset vaatimukset, jakautumiset ja vastakkaisuudet, niin erilaiset alkuperältään, lajiltaan ja merkitykseltään, viittaavat erääseen perimmäiseen moniselitteisyyteen, jonka outona vaikutuksena on houkutella kirjallisuus epävakaaseen pisteeseen, jossa se voi valikoimatta vaihtaa sekä merkitystään että merkkiään. 

Tämä perimmäinen epävakaus pitää teoksen jännitteessä, jossa se voi oman mielensä mukaan valita joko positiivisen tai negatiivisen arvon. Ikään kuin se kiertyisi näkymättömän akselin ympäri – se voi astua myöntämisen päivänvaloon tai negaatioiden vastavaloon, eivätkä tyyli, laji tai aihe voi tehdä selkoa tästä perinpohjaisesta muutoksesta. Kyse ei ole sanojen sisällöstä tai muodosta. Oli teos sitten hämärää, kirkasta, runoa, proosaa, merkityksetöntä tai merkittävää, ja puhui se sitten pikkukivestä tai Jumalasta, teoksessa on läsnä jotain, mihin sen ominaisuudet eivät vaikuta ja mikä syvällä sisimmässään on juuri muuttamassa teosta täysin toiseksi. Kaikki tämä tapahtuu ikään kuin kirjallisuuden ja kielen ytimessä, niitä muuttavien ilmeisten liikkeiden tuolla puolen, säilyisi epävakaisuuden piste, huomattavien muodonmuutosten voima, joka kykenee muuttamaan kaiken muuttamatta mitään. Epävakaus saattaa olla hajottavan voiman vaikutusta, joka voi muuttaa kaikkein mahtavimman ja voimallisimman teoksen onnettomuuden ja tuhon teokseksi. Tämä hajottaminen on kuitenkin myös rakentamista, mikäli se voi äkkiä muuttaa ahdingon toivoksi ja tuhon häviämättömän elementiksi. Miten muutoksen uhka, joka piilee kielen syvyyksissä synnyttämänsä merkityksen ja tämän kielen todellisuuden ulkopuolella, voi kuitenkin olla läsnä tässä merkityksessä ja tässä kielessä? Voisiko sanan merkitys tuottaa muassaan jotakin, joka taatessaan sanan tarkan merkityksen ja pidättäytyessään uhkaamasta sitä, kykenisi kuitenkin muuttamaan täydellisesti sanan merkityksen ja materiaalisen arvon? Voisiko puheen sisäisyyden kätköissä olla jokin yhtaikaa ystävällinen ja vihamielinen voima, rakentava ja tuhoava ase, joka toimii pikemminkin merkitsevyyden takana kuin siinä itsessään? Onko meidän oletettava sanojen merkityksen merkitys, joka aiheuttaessaan määräisyyden ympäröi sen moniselitteisellä epämääräisyydellä, joka häilyy kyllän ja ein välillä?

Mutta emme voi olettaa mitään. Olemme jo pitkään käsitelleet tätä sanojen merkityksen merkitystä, joka on yhtä lailla sanan liikettä totuuttaan kohti kuin sen paluuta kielen todellisuuden kautta olemassaolon hämäriin syvyyksiin. Olemme käsitelleet tätä poissaoloa, joka hävittää ja tuhoaa olion, jotta siitä tulisi olemista ja idea. Se on elämää joka kestää kuoleman ja säilyttää itsensä siinä - kuolemaa, negatiivisen ihmeellistä voimaa tai vapautta, jonka työ irrottaa olemassaolon itsestään ja tekee sen merkitseväksi. Mikään ei voi estää tätä voimaa – hetkenä jona se työskentelee asioiden ymmärtämisen ja kielessä sanojen tarkentamisen hyväksi – myöntämästä itseään aina toiseksi mahdollisuudeksi, ja mikään ei voi estää sitä ikuistamasta palautumatonta kaksoismerkitystään, vaihtoehtoa, jonka ilmaisut peittyvät moniselitteisyyteen, joka tekee ne identtisiksi tehdessään ne vastakkaisiksi.

Mikäli kutsumme tätä voimaa negaatioksi tai epätodellisuudeksi tai kuolemaksi, alkavat syvällä kielessä työskentelevät kuolema, negaatio ja epätodellisuus merkitä siellä totuuden tulemista maailmaan, ajateltavissa olevan olemisen rakentumista, merkityksen muodostumista. Mutta aivan yhtä nopeasti merkki muuttuu: merkitys ei enää edusta käsittämisen ihmettä vaan palauttaa meidät kuoleman tyhjyyteen, ajateltavissa oleva oleminen merkitsee vain olemassaolon hylkäämistä, ja ehdoton huoli totuudesta ilmenee kyvyttömyytenä toimia todellisella tavalla. Tai sitten kuolema näyttäytyy sivistävänä voimana, joka johtaa olemisen ymmärtämiseen. Mutta samaan aikaan olemiseen johtava kuolema edustaa absurdia hulluutta, olemassaolon kirousta, joka yhdistää itsessään kuoleman ja olemisen eikä ole olemista eikä kuolemaa. Kuolema johtaa olemiseen: tässä on ihmisen toivo ja hänen tehtävänsä, koska juuri tyhjyys auttaa tekemään maailman, tyhjyys luo maailman ihmisessä, joka työskentelee ja ymmärtää. Kuolema johtaa olemiseen: tässä on ihmisen haava; hänen onnettoman osansa alkuperä, koska ihmisessä kuolema tulee olemiseen ja ihmisessä merkitys nojaa ei-mihinkään. Voimme käsittää vain kieltäytymällä olemasta olemassa, tekemällä kuoleman mahdolliseksi, tartuttamalla kuoleman tyhjyydellä sen mitä käsitämme, niin että jos astumme olemisen ulkopuolelle putoamme kuoleman mahdollisuuden ulkopuolelle ja uloskäynti muuttuu ulospääsyn katoamiseksi.

Tässä alkuperäisessä kaksoismerkityksessä, joka piilee syvällä jokaisen sanan sisällä kuin vielä tuntematon tuomio ja vielä näkymätön onni, kirjallisuus löytää alkuperänsä, sillä kirjallisuus on muoto, jonka se on valinnut ilmetäkseen sanojen merkityksen ja arvon takana, ja sen esittämä kysymys on kirjallisuuden esittämä kysymys.

 

Monet ystävät ja kollegat ovat edesauttaneet tämän käännöksen valmistumista.

Kiitos Outi Pasaselle, Janne Kurjelle, Jari Kauppiselle ja Eeva Lehtovuorelle,

jotka tarkistivat käännöksen yksityiskohtia ja oikaisivat monta väärinkäsitystä.

Erityinen kiitos Markku Lehtiselle, jonka asiantuntevat kommentit ja korjausehdotukset

olivat korvaamattomaksi avuksi.

 

Omistan tämän suomennoksen äskettäin kuolleen isäni muistolle.

 

Outi Alanko-Kahiluoto

 

Essee on julkaistu ranskaksi 1949. Tämä suomennos on julkaistu alun perin Nuoren Voiman Nihilismi-numerossa 6/2001.

• 1. [Suom. huom. Blanchot viittaa Paul Valéryn tekstiin La Soiree avec M. Teste ("Ilta herra Testen kanssa", 1896).]
• 2. Hegel ajattelee tässä inhimillistä työtä yleensä. On selvää, että seuraavat huomautukset ovat melko irrallisia eivätkä ne siten pyri valaisemaan "Hengen fenomenologiaa", joka on luettavissa Jean Hippolyten käännöksenä ja johon tutustuttaa lähemmin hänen merkittävä teoksensa Genese et structure de la Phenomenologie de /' esprit de Hegel ["Hegelin 'Hengen fenomenologian' alkuperä ja rakenne"].
• 3. [Suom. huom." Je ne puis rien nommer, si ce n' est par son nom; / J' appelle un chat un chat, et Rolet un fripon." Teoksessa Boileau, Satires I. Œuvres poétiques de Boileau. Bibliothèque Larousse.]
• 4. Alexandre Kojève esittää tämän tulkinnan Hegelistä teoksessaan Introduction ala lecture de Hegel ["Johdatus Hegelin lukemiseen. Luentoja Hengen fenomenologiasta" ], valinnut ja julkaissut Raymond Queneau.
• 5. Esseekokoelmassa otsikolla "Systeemi 1803–1804". Teoksessaan "Johdatus Hegelin lukemiseen" A. Kojève osoittaa erinomaisesti – tulkitessaan kappaletta "Hengen fenomenologiasta" – miten Hegelille ymmärtäminen merkitsi murhaa.
• 6. Kirjassaan De l'existence a l'existant ("Olemassaolosta olemassaolevaan") Emmanuel Levinas käyttää termiä il y a ("on") "valaistakseen" tätä nimetöntä ja persoonatonta olemisen virtaa, joka edeltää kaikkea olemista, joka on jo läsnä katoamisen sydämessä, joka tuhoutumisen syvyydessä yhä palaa olemiseen, olemista olemisen väistämättömyytenä, tyhjyyttä olemassaolona: silloin kun ei ole mitään, on olemista. Katso myös Deucalion I.
• 7. Hän kirjoittaa: "Eikö ahdistus olemisen edessä – olemisen kauhu – ole yhtä alkuperäinen kuin ahdistus kuoleman edessä? Eikö olemisen pelko ole yhtä alkuperäinen kuin pelko olemisen tähden? Vieläkin alkuperäisempi, koska jälkimmäinen voidaan havaita edellisen avulla" (De l'existence a l'existant).