Kirjoista pyyhitty - Nils-Aslak Valkeapää
Saamelaiskirjallisuuden suuri nimi Nils-Aslak Valkeapää (1943–2001) oli 1960–70-luvulla suomalaistenkin kirjallisuuspiirien keskellä, mutta silti häntä ei mainita ystäviensä Mellerin, Mukan ja Saarikosken elämäkerroissa. Ailu ei ollut mikään luonnonnero, vaan määrätietoinen opiskelija ja verkostoituja. Tänään 23.3.2023 hänen syntymästään tulee kuluneeksi 80 vuotta.
Nils-Aslak Valkeapää, Ailu, Áillohaš (1943–2001), joka oli kotoisin Enontekiön Pättikästä, oli saamelaistaiteen voimahahmo yli kolmen vuosikymmenen ajan. Hän oli monitaiteilija, ennen kaikkea rakastettu runoilija.
Ailu oli varhain ruvennut rakentamaan itsestään imagoa tunturin saamelaiserakkona ja osana arktista luontoa vailla yhteyksiä suureen maailmaan. Ja olihan tuo osittain totta. Ailu pyrki tietoisestikin herättämään mielikuvia tunturikoivikossa laulelevasta luonnonlapsesta, joka maailmasta tietämättömänä joikailee vain linnut seuranaan ja sitten, kuin tyhjästä, julkaisee 28-vuotiaana vahvasti kantaaottavan pamfletin Terveisiä Lapista. Siinä hän julistaa: ”Taistelu saamelaisten oikeuksien puolesta ei ole taistelua ketään vastaan”. Ja kohta jo ilmestyvät itse kuvitetut runokirjat saameksi, ja 1991 hän saa suomalaisten kirjallisuuspiirien ällistykseksi Pohjoismaiden neuvoston tavoitellun kirjallisuuspalkinnon, joka vasta viidesti oli annettu Suomeen – ja nyt se tuli Saamenmaahan.
Hän oli monitaiteilija, ennen kaikkea rakastettu runoilija.
Mutta että ”tää kuva et tunturin juurelta ja suonsilmästä putkahtaa tämmönen – – luonnonnero ei pitäny ollenkaan paikkansa, vaan se oli erittäin johdonmukaisesti asiansa opiskellut ihminen”, luonnehti elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Heikki Huttu-Hiltunen tuntemaansa Ailua 1980-luvun alkuvuosilta Helsingistä.
Tätä toista puolta taustastaan Ailu ei juuri itse korostanut.
Ailu näki ja koki kirjailijoiden maailmaa jo varhain. Perheen kodassa vieraili Ailun lapsuudessa kirjailijoita, Ailun vanhemmat olivat monen kirjailijan, niin V. J. Oinosen, Yrjö Kokon kuin kirjailijanimellä Hannu Taro myös tunnetun Viola Kuoksa-Waven henkilökohtaisia tuttuja, perheystäviäkin. Ja Valkeapään perhe pääsi monet kerrat kirjoihin ja kansiin!
Yhdysvalloissa syntyneestä Viola Kuoksa-Wavesta tuli taiteilija-Ailun löytäjä, ensimmäinen tukija ja mesenaatti. Hän mieltyi iloiseen ja rohkeaan poikaan, joka halusi kirjailijaksi tai vähintään toimittajaksi. Viola toi Ailulle kasoittain kirjoja, jotka tämä ylpeästi sijoitti tiettömän ja sähköttömän tunturikotinsa vinttikamariin nikkaroimalleen kahden laudan hyllylle. Nuorten toivekirjaston ja muiden seikkailukirjojen joukkoon ilmaantui Violan lahjana Ailun tulevan julkisen elämän kannalta merkittävin teos. Se oli yhdysvaltalainen suhdetoimintaoppaiden bestseller Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Sen antamat ohjeet 14-vuotias Ailu opetteli tunturierämaan yksinäisyydessä kynttilänvalossa ulkoa talvella 1958.
Ailu imi itseensä Saarikosken reteän lavatyylin, ja Saarikosken kerrotaan puolestaan ällistyneen Ailun voimallisesta ja suggestiivisesta äänestä.
Viola talutti pian suojattinsa estradille, Rovaniemen legendaariseen hotelli Pohjanhoviin, taiteilijayhdistys Seitapiirin järjestämään vuoden 1960 marraskuiseen kirjailijatapaamiseen, johon osallistuivat esimerkiksi A. E. Järvinen ja Kokko. Siellä 17-vuotias Ailu joikasi ja sai kuvansa lehteen. Toinenkin nuori esiintyi samassa tilaisuudessa. 22-vuotias Pentti Saarikoski oli kutsuttu Helsingistä lukemaan kirjailijoille pakinoita, joita hän oli kirjoittanut Ylioppilaslehteen nimimerkillä Nenä.
Nämä kaksi miehenalkua tutustuivat. Ailu imi itseensä Saarikosken reteän lavatyylin, ja Saarikosken kerrotaan puolestaan ällistyneen Ailun voimallisesta ja suggestiivisesta äänestä. Yhteyttä pidettiin jatkossa, harvakseltaan, mutta kaveruus kantoi Saarikosken kuolemaan asti. Runoilijat kävivät kirjeenvaihtoa. Saarikoski kirjoitti Ailusta ruotsalaisessa aikakauslehdessä, ja Ailu mainitsi Saarikosken joissakin julkisissa ulostuloissaan. He lähettivät ilmestyneitä teoksia toisilleen omistuskirjoituksin. Yhden kirjeistä Ailu kirjoitti originaalipiirroksensa kääntöpuolelle, se oli osa hänen ensimmäisen runoteoksensa kuvitusta. Kerran Ailu purki Saarikoskelle turhautumistaan siitä, millaista oli saamelaisena olla töllistelijöiden katseen kohteena. Kuin apina, parahti Ailu. Isä ”ihaili Ailua aivan hirveästi”, kertoi tytär Helena Saarikoski, ja Ailu vieraili vielä Tjörnin saarellakin, missä runoilijat istuivat ulkona tuoleillaan ja pohtivat runon sanan saloja.
Tästä huolimatta Saarikosken elämäkerran kirjoittaja Pekka Tarkka ei maininnut Valkeapäätä rivilläkään kolmessa järkäleessään. Kun tästä hänelle huomautin, hän myönsi virheensä.
Tässä toteutui jälleen se, mistä Ailu oireellisesti runoili: ”emmehän me ole edes olemassa / me olemme maanalaisia / me olemme näkymättömiä, meidän lävitsemme voi kävellä – – emmehän me oikeastaan ole olemassakaan / ja sellaiset / jotka eivät ole olemassa / eivät voi vaatia mitään / mitään / eivät mitään” (runo 509). Siis saamelaiset. Sen Ailu sai satakertaisesti kokea nahoissaan.
Hän tapasi satunnaisesti jo muitakin kirjailijoita. Merkittävin ja kauaskantoisin oli tutustuminen Jorma Ettoon vuoden 1962 alussa. Tästä runoilijasta ja kirjastonhoitajasta tuli Ailun kirjailijataipaleen alkuun tärkein tuki ja neuvonantaja. Hänen kauttaan Ailu pääsi avustajaksi ja kirjallisuuskriitikoksi kulttuurilehti Kaltioon, ja sai Eton ideoimana ja luvalla toimittaa Kaltion kaikkien aikojen ensimmäisen saamelaisen teemanumeron 1966.
Kulttuurisapelit kalisevat
Ailu debatoi julkisesti, väliin sovitellen, väliin kärjekkäästi. Vuonna 1964 hän tuli suututtaneeksi Erno Paasilinnan, joka ei antanut Ailulta saamaansa julkista sivallusta koskaan anteeksi. Nämä kaksi päätyivät hankauksiin kahden pohjoisen kulttuurilehden, Kaltion ja Pohjoisen, sapelinkalistelutuoksinoissa. Ailu nimittäin kirjoitti 1964: ”Erno Paasilinna on älykäskin nuori mies ja sanankäyttäjä, mutta hän osoittaa tiettyä pystymättömyyttä ja kypsymättömyyttä. – –”
Myöskään Jorma Etto, joka käsitteli artikkeleissaan vanhaa Lappi-kirjallisuutta, ja joka oli yllyttänyt Ailua kääntämään kaikkien aikojen ensimmäisen saamelaiskirjailijan Johan Turin teoksen saamesta suomeksi, ei saanut Paasilinnalta armoa. Paasilinna julisti kilpailun sekä Etolle että Ailulle, ja uhosi: ”Aivan vängällä pakkaavat teemat ristiin. Minua ei kukaan hakkaa Lapin etnografiassa.”
Ailua Erno Paasilinna ei noteerannut tuolloin, eikä kirjailijana myöhemminkään, mikä näkyi sekä siinä, että hän ainoana lukuisista Ailun 1971 ilmestynyttä Terveisiä Lapista -pamflettia arvioineista kriitikoista antoi sille täystyrmäyksen ja vielä siinä, ettei hän kelpuuttanut ainuttakaan Ailun tekstiä Lappiin liittyvää kirjallisuutta esitteleviin antologioihinsa. Tällaisia olisi ollut esimerksi Ailun pitkä proosarunomainen ylistys Saamenmaan luonnolle nimellä ”Kotini on tunturissa” vuodelta 1977. Tai hänen muutamat julkaistut pienoisnovellinsa.
Pikkuveli Arto Paasilinna sen sijaan lukeutui Ailun kaveripiiriin, kirjoitti myötäkarvaan hilpeänsävyisen jutunkin Ailusta Apu-lehteen kesällä 1969. He Ailun kanssa olivat olleet mukana Jorma Eton vireille panemassa Pohjoiset kirjailijat -yhdistyksessä sitä perustettaessa 1960-luvun alkuvuosina, ja pohjoisen poikina tapailivat Helsingissäkin eri yhteyksissä veljellisissä merkeissä.
Nyt hän piti romaanihahmotelmaa liian hurjana ja erikoisena, sen kuvaama porosaamelaiskulttuuri oli hänelle vierasta.
Samaan kirjailijayhdistykseen oli tullut mukaan myös aloitteleva pohjoinen kirjailija Timo K. Mukka, johon Ailu tutustui Jorma Eton kautta jo ennen 1960-luvun puoliväliä ja josta hän laati rohkean haastattelumuotokuvan Viikkosanomiin 1966.
Ailusta ja Timosta tuli läheiset ystävykset aina Mukan kuolemaan asti, mikä ilmeni aikalaiskertomuksissa monin tavoin, ja esimerkiksi WSOY:n Vilho Viksten painotti Timo Mukan puhuneen usein lämpimästi ystävästään Ailusta.
Mutta myrtyneenä Ailuun jatkoi Erno Paasilinna johdonmukaista linjaansa myös Timo Mukan elämäkerrassa, missä Ailu mainitaan vain yhdellä rivillä, nimittäin Mukan herättäjänä saamelaisperinteeseen.
Jo ennen Kaltio-lehden saamelaisnumeron toimittamista 22-vuotias Ailu oli saanut kustannussopimuksen WSOY:n kanssa edellä mainitusta Johan Turin kirjan kääntämisestä suomeksi toukokuussa 1965 ja juonut juhlakonjakit WSOY:n väen kanssa, kuten hän kirjoitti kotiin. Ailu oli aloittanut käännöstyön opiskellessaan opettajaseminaarissa Kemijärvellä jo 1963 ja saanut sen valmiiksi sovitusti, mutta teos ei Ailun pettymykseksi koskaan ilmestynyt hänen kääntämänään vaan vasta vuonna 1979 eli 13 vuotta myöhemmin, Ailun käännöksen pohjalta, mutta kokonaan toisen henkilön työnä ja nimissä. Ailun kunnianhimo kirjailijana sai tässä ensimmäisen kovan kolauksen.
Samaan aikaan käännöstyön kanssa Ailu oli alkanut kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan nimeltä Suopunki. Sekään ei koskaan ilmestynyt. Kirjan tyrmäsi sama itäsuomalaislähtöinen kustannustoimittaja, Martti Montonen, joka ei ollut ymmärtänyt Ailun käyttämää länsilappilaista poronhoitosanastoa eikä muitakaan paikallisilmaisuja Turi-käännöksessä. Nyt hän piti romaanihahmotelmaa liian hurjana ja erikoisena, sen kuvaama porosaamelaiskulttuuri oli hänelle vierasta. Eikä hänellä käynyt mielessä auttaa rohkeaa ensikertalaista. Sitä hän katuvaisena pahoitteli nyt vuosikymmenten jälkeen häntä haastatellessani.
Ailulla oli pian tekeillä toinenkin romaanihanke nimeltään Nämä pitkät pimeät yöt. Tämän unelman murskasi Hannu Mäkelä Otava-kustantamosta, joka ei nähnyt käsikirjoituksessa mitään järkeä, hänen mielestään ”se ei kokoontunut”. Ailu suuttui ja puolusti käsikirjoitustaan vastinekirjeessään kiihkeästi sekä haukkui Mäkelän. Kysyessäni Mäkelältä kirjeenvaihdosta hän suostui raottamaan kirjeestään Ailuille vain osia, ja selosti suullisesti Ailun vastauskirjeen sisältöä sitä näyttämättä.
Tämä oli pahin isku Ailun koko kirjailijan uralla. Itsetuntoista Hannu Mäkelää ei olisi saanut arvostella, ja niinpä närkästynyt Mäkelä pysyikin happamana Ailua kohtaan loppuun asti. Välit katkesivat leikaten, myönsi Mäkelä. Hänkään ei mahduttanut mitään Ailun tuotannosta toimittamiinsa runoantologioihin, ei vielä sittenkään, kun Ailu sai palkintonsa 1991. Kaikkia saamelaisia hän ei syrjinyt, koskapa esimerkiksi Kirsti Paltto sai armon hänen silmissään.
Kyseisiä romaanikäsikirjoituksia ei löytynyt Ailun jäämistöstä eikä myöskään kustantamojen arkistoista, mutta käsitys sisällöistä selvisi aikalaiskertomuksista. Useat henkilöt olivat päässeet lukemaan molemmat käsikirjoitukset.
Ailu tutustui myös Tuomas Anhavaan 1960-luvun puolivälin tienoilla, vieraili muutaman kerran hänen kotonaankin. Ailu oli erikoinen, joikasi meidän sohvalla, muisteli Helena Anhava. Noihin aikoihin Ailu kuljeskeli ja koki seikkailuja runoilija Juhani Tikkasen eli Tikkiksen kanssa, joka oli melkein ottopoikana Anhavan perheessä. Sinne pojat, Tikkis ja Ailu, suuntasivat usein. Mutta suomen kielestä Tuomas Anhava ripitti äidinkieleltään saamelaisia ankarasti, ”hän aivan kuohitsi meidät kerran suomen kielemme tähden Helsingissä”, muisteli runoilija Rauni Magga Lukkari, joka oli joskus poikien mukana Anhavalla.
Helsingin kulttuuripiirit
Otavalle Ailulla oli useampiakin hankkeita vireillä, enemmän tietokirjapuolelta, jotka nekin kaatuivat paitsi yksi, jonka senkin onnistuminen oli vaakalaudalla.
Nimittäin pamfletti! Sen nimeksi Ailu itse antoi Terveisiä Lapista ja sen kanteen hän halusi omat kasvonsa Lappi-aiheisia postikortteja mukaillen. Valinta oli hänen ironiaansa, muisteli Otavan Pentti Huovinen. Kirjan radikaali sisältö sivaltelee reippaasti moneen suuntaan pelkäämättä. Siinä Ailu näytti rohkeutensa, mutta myös lukeneisuutensa.
Pamfletista Ailu sai vuolaat kiitokset, se herätti myös suomalaisia havahtumaan saamelaisten todellisuuteen.
Pamflettia kirjoittaessaan – tai pikemminkin kootessaan – Ailu oli jo alkanut liikkua suvereenisti Helsingin kulttuuripiireissä, istui muiden mukana niin Hansassa kuin Kirjassakin ja sitten Kosmoksessa, toisinaan vähemmän näkyvänä, toisinaan lapintakissa, mistä kuitenkin tavallisesti koitui haittaa.
Panu Rajala muistaa bonganneensa kolmikon Valkeapää, Mukka ja Reidar Särestöniemi joskus Kosmoksessa, missä nämä lapinmiehet kovasti herättivät huomiota. Tekstiilirunoilija, hänestä letkautettiin, kertoi Panu Rajala, sellaisena Ailu Rajalan mukaan koettiin ja nähtiin. Saamelaisten Andy McCoy, kirjoitti hänestä Pekka Kejonen, joka koetti haastaa Ailua kinastelemaan teemasta ”hiljaisuus”. Se oli yksi mielenkiintoisimmista keskusteluista Ailun kanssa, kertoi Kejonen, joka itse ymmärsi hiljaisuuden filosofisena käsitteenä, Ailu taas luontoon liittyvänä, ja todistaen, että luonnossa ei ole koskaan hiljaista. ”On tuuli, on purot, hän aloitti luettelon, jonka toki tunsin, minäkin”, sanoi Kejonen. ”Lopulta aivan välähdyksenomaisesti tajusin, että olimme eri maailmojen lapsia”.
Ailun kaunokirjallinen tuotanto suomen kielellä tyrehtyi lähes kokonaan lukuun ottamatta edellä mainittua ”Kotini on tunturissa” -proosarunoa, Äiti maa -baletin librettoa Helsingin juhlaviikoille ja paria Kulttuurivihkoissa painettua proosarunosikermää sekä Ailun Herman Hessen runoihin vuoropuhelun omaisesti luomaa runosarjaa ”Tulia taivaalla”. Mutta asiatekstejä syntyi suomeksi mittava määrä erään pohjoisen sanomalehden aluetoimittajana kuuden vuoden ajan 1970-luvulla, ja väliin freelancetoimittajana muillekin lehdille kuten Helsingin Sanomille ja Suomen Kuvalehdelle.
Hannu Mäkelän haukut olivat sisuunnuttaneet hänet niin perusteellisesti, että hän käänsi suunnan: hänestä sukeutui runoilija ja tämä runoilija alkoi kirjoittaa saameksi eli kielellä, jota hän ei osannut kirjoittaa, koska ei ollut saanut oppia äidinkielensä kirjoitustaitoa kansakoulussa eikä opettajaseminaarissa Kemijärvellä.
Kyllä meidän olisi pitänyt tehdä enemmän, olla enemmän avuksi, myönsivät kaikki kolme, ja jatkoivat, etteivät ymmärtäneet saamelaista erilaisuutta. Kyse oli kulttuurikuilusta.
Martti Montosen toimesta WSOY:ssa ja Hannu Mäkelän Otavalla oli siis seinä vastassa, mutta se kääntyi Ailun kirjailijauran kannalta lopulta voitoksi.
Miksi Ailun romaaneja ei hyväksytty? Miksei tätä lahjakasta kirjailijanalkua autettu, sitä pohtivat 10 vuotta Ailun kuoleman jälkeen sekä Viksten että Montonen WSOY:ltä ja Ailun pamfletin julkaisija Pentti Huovinen, kaikki vähän syyllisyyttä potien. Kyllä meidän olisi pitänyt tehdä enemmän, olla enemmän avuksi, myönsivät kaikki kolme, ja jatkoivat, etteivät ymmärtäneet saamelaista erilaisuutta. Kyse oli kulttuurikuilusta.
Oli niitäkin, jotka ymmärsivät: runoilija Risto Ahti muisteli, miten Ailu 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa otettiin avosylin vastaan hänen, Mirkka Rekolan ja muutaman muun tekstintekijän pieneen joukkoon, joka oli Risto Ahdin sanoin ”edistyksellinen, vapaamielinen, ylpeä, itsetietoinen ja aika anarkistinen”. Rekola oli Ailun lempirunoilijoita, Ailun kirjahyllystä löytyi Rekolaa runsaasti. Ja Mirkka Rekola ylisti Ailua runoilijana painokkain sanoin vähän ennen kuolemaansa.
Runoilija omin ehdoin
Ailun ensimmäinen runokokoelma alkoi hahmottua 1973, luonnosvihkoon käsin kirjoitettujen runojen oikeinkirjoitusasu näyttää liikuttavalta. Tahto voitti takeltelevan taidon. Oli selvää, että hän tarvitsi lopulliseen versioon oikeinkirjoitusammattilaisten apua. Onnekseen hän sitä sai, ja sai vielä aivan viimeisiin teoksiinsa asti, koska loppuun saakka hänen saamen oikeinkirjoitustaitonsa horjui.
Ailu alkoi ohjailla runoilmaisuun toisiakin, eikä vain saamelaisia, vaan esimerkiksi Helinä Siikala sai ensioppinsa runoilijaksi Ailulta, Ailun luona.
Tahto voitti takeltelevan taidon.
Runotrilogian ensimmäinen osa ilmestyi 1975 kauniina hänen itsensä tekstaamana ja kuvittamana laitoksena, toinen 1976 ja viimeinen 1981. Näistä vain ensimmäinen julkaistiin suomeksi, Kirjayhtymässä, vaikka kaksi muutakin oli ehditty kääntää. Kustantajat vetäytyivät.
Pettynyt Ailu päätti saamelaisen ystävänsä Ánde Sombyn kanssa perustaa oman kustantamon, jolle he kaksi antoivat nimeksi DAT ja kutsuivat siihen kaksi osakasta lisää. Ailu kokosi kaikessa hiljaisuudessa yhteen kolme runokirjaansa, lisäsi niihin kuvitusta ja liitti mukaan suomenruotsalaisen säveltäjäystävänsä Pehr Henrik Nordgrenin yhteen runosikermään säveltämän teoksen nuotteineen ja viimeisteli kokonaisuuden jättämällä ällistyttävästi sivunumeroinnin pois. Syntyi kaunis ja kiitelty teos Ruoktu váimmus, joka Ruotsissa skandinaviskaksi käännettynä 1987 suorastaan hurmasi lukijat ja arvostelijat ja nimettiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.
Pentti Holappa ei Ailulle lämmennyt eikä tätä ymmärtänyt. Ja Lars Huldén, niin ruotsinkielinen kuin olikin, ja usein esiintynyt runoilijana Ailun kanssa samoilla lavoilla, vieroksui Ailun julkisuushakuisuutta ja nimitti tätä ruotsiksi sanalla publiktycke, tyrkky.
Huldénista runoilijan piti pysyä omalla tontillaan, runoilijana, ja laulajan omallaan, laulajana, mutta kun Ailu työntyi runoilijoiden sekaan, hän ei pysynyt roolissaan runoja lukemassa, vaan myös joikasi lavalla. Tämä ärsytti Lasse Huldénia, ja hän ”unohti”, kuten hän haastatellessani puolustautui, esseessään mainita Ailua nimeltä, vaikka kirjoitti vuolaasti heidän yhteisestä ketjurunotilaisuudestaan.
Tämä piirre Ailussa olikin ongelmallinen. Oli totta, että hän oli monitaiteilija, hän halusikin olla. Mutta missä kulki raja? Mitkä olivat hänen todelliset motiivinsa? Peittelikö hän kehnoa joikaamistaan – hänhän oli alkujaan laulaja – sekoittamalla siihen runoa ja valokuvia ja muuta kuvataidetta? Halusiko hän runoilijana erottua joukosta joikaamalla? Milloin hän aloitti tällaisen tyylin? Syntyikö idea hänen mielessään jo marraskuussa 1960, kun hän seisoi Pohjanhovissa kirjailijoiden edessä? Vaiko vähän myöhemmin samaisessa Pohjanhovissa, kun hän joikasi Tuomas Anhavalta kahvit väärään kurkkuun?
Halusiko hän runoilijana erottua joukosta joikaamalla?
Ailu oli taitava strategi, hän ei unohtanut lukemaansa menestyksen ohjekirjaa, hän luki valtavat määrät kirjallisuutta, opiskeli itsenäisesti, filosofiaakin, ja hämmästytti seurueensa missä liikkuikin, valtavalla tietomäärällään ja lukeneisuudellaan. Kunhan keskustelu käytiin suomen kielellä, koska se oli hänen sivistyskielensä, saame tunnekielensä.
Heikki Huttu-Hiltunen kertoi mieleen painuneesta episodista Helsingissä joskus 1980-luvun alussa, kun hän nuorena opiskelijana lyöttäytyi taiteilijaseurueeseen, jossa oli Ailun lisäksi muusikoita sekä valotaiteilija Vinski Viholainen ja runoilija Arto Melleri. ”Ailulla oli korkea kirjallinen tietämys, hirveen eksakti, ja siinä oli Kosmoksessa hänellä vastapäätä Mellerin Arto, joka oli kuin kävelevä tietopankki runouden, kirjallisuuden ja näytelmäkirjallisuuden osalta”. Tätä ”kahden tietäjän vastavuoroista mittelyä oli hauska seurata, käsiteltiin muun muassa niinkin ekstaattista runoutta kuin loveen lankeamista tyyliin beat-runous, Ginsbergia, Keatsia ja vaikka mitä, ja näistä näillä herroilla oli paljon sanottavaa, ja yllättävästi Ailu nosti esiin Dylan Thomasin – Ailulla oli universaali runous hallussa ihan täysin, ja se teki nuoreen kundiin vaikutuksen”, muisteli Huttu-Hiltunen.
Virallisia tukijoita Ailun kirjailijauralla oli ennen kaikkea Marja-Leena Rautalin eli Rauta-Maija Suomalaisen kirjallisuuden edistämiskeskuksesta, nykynimeltään FILI. Rautalin arvosti ja ihaili suuresti Ailua ja lähetti tämän lukuisat kerrat eri puolille maailmaa edustamaan suomalaista eli tässä tapauksessa Suomen saamelaista kirjallisuutta, ja tuli usein itse paikalle kuuntelemaan Ailun esityksiä. Hän istui kutsuvieraana kuuntelemassa Äiti maa -baletin ensiesitystä, juuri sitä mihin Ailu oli kirjoittanut libreton, Helsingin kaupunginteatterissa, mutta lapinkävijänä hänen polkunsa johti silloin tällöin myös Ailun tunturimaailmaan.
Vain kerran Ailukin kutsuttiin mukaan kustantajien bileisiin, Villinkiin, kun hänen ensimmäistä suomeksi käännettyä runokokoelmaansa juhlittiin.
Ailu jäi kuitenkin monessa suhteessa ulkosyrjälle kirjailijariennoissa, missä sisäpiiriläiset kokoontuivat kollegojen kesken ja juhlivat. Vain kerran Ailukin kutsuttiin mukaan kustantajien bileisiin, Villinkiin, kun hänen ensimmäistä suomeksi käännettyä runokokoelmaansa juhlittiin.
Ailun mainitaan piipahtaneen joskus Eino Leino -seurassa, mutta jäsen hän ei ilmeisesti ollut. Mukkulassa hänet oli nähty ainakin kerran. Oliko hän koskaan Suomen Kirjailijaseuran jäsen? Ainakin hän oli Saamelaisen kirjailijayhdistyksen perustajajäsen 1979 ja sen ensimmäinen puheenjohtaja.
Runoilija Kai Nieminen ja Ailu olivat tutustuneet lentokoneessa Ailun ensimmäisellä matkalla Japaniin 1988. Syntyi hieno ystävyys, joka kesti Ailun kuolemaan asti. Yhdessä he myös lensivät esiintymään Tokioon taas Ailun viimeisellä matkalla. Kai jäi vielä Tokioon, kun Ailu lähti. Hän ei päässyt kotiin asti. Matka katkesi ikiuneen 26.11. 2001.
Lähteet
Marjut Aikion kymmenen vuoden tutkimuksen pohjalta kirjoittama elämäkertakäsikirjoitus Nils-Aslak Valkeapäästä henkilönä ja taiteilijana.
Arkistolähteet (KA, SKS, Sanomat, LG-arkisto, useat yksityisarkistot) ja kirjailijahaastattelut.
Nils-Aslak Valkeapään tuotanto.
Lisää luettavaa
Marjut Aikio: Formative Years in Finland julk. yhtaikaa myös saameksi otsikolla Hábmejeaddji jagit Suomas) in Nils-Aslak Valkeapää/Áillohaš. Published by Henie Onstad Kunstsenter and Nordnorsk Kunstmuseum. Editors Lars Mørck Finborud and Geir Tore Holm, 2020.
Marjut Aikio: Dávvi Latnja -prosjektet pg rollen til Nils-Aslak Valkeapää. Red. Katrine Rugeldal, i Samisk Kunstmuseum. Historier og prosesser. Utgitt av Nomadisk Samisk Kunstmuseums forlag, 2021.
FT Marjut Aikio on Tromssan yliopiston professori emeritus sekä Lapin yliopiston ja Oulun yliopiston dosentti, erityisalana saamelaiskulttuurin tutkimus. Essee on julkaistu alun perin Nuoren Voiman Sápmi-numerossa (5/2019), jonka on päätoimittanut Niillas Holmberg.
