Kontekstien raunioilla
Kontekstomia on tekstuaalisen manipuloinnin keino, jossa sitaatti irrotetaan tarkoitushakuisesti asiayhteydestään. Osuvia lainauksia saksimalla voi lytätä kollegan, jyrätä vastustajan tai esittää purevaa yhteiskuntakritiikkiä – mutta millä hinnalla?
Vaikka kirjoitti vain faktoja ja jäljensi suoria lainauksia lähteistä, valitsemisessa oli kaikki valta.
– Olli Jalonen, Stalker-vuodet
Kirjallisuuskeskustelua seuraavat muistanevat tapauksen Nummi vs. Löytty. Lyhyt kertaus: kirjallisuudentutkija Jyrki Nummi haukkui kollegansa Olli Löytyn esseeteoksen Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (2021) Helsingin Sanomissa julkaistussa arviossaan parisen vuotta sitten. Löytyn kirjan lukeneet – vakuuttuivat sen argumenteista tai eivät – saattoivat helposti huomata, ettei emeritusprofessorin kritiikki ollut oikeudenmukainen.
Tapausta perkasi tuoreeltaan toimittaja Pietari Kylmälä Atomipuutarha-blogissaan. Kylmälä sanoo arvostelun olleen ”tarkoitushakuinen” ja ”perustelematon”. Samoilla linjoilla oli kirjailija-toimittaja Tommi Melender, joka Hesarin esseessään kirjoittaa, ettei Nummi anna teoksesta totuudenmukaista kuvaa, vaan ”lavastaa” Löytystä ”oikeaoppisuuttaan puhisevan fanaatikon”.
Näissä hyvissä analyyseissä ei kiinnitetty huomiota tekstuaaliseen keinoon, jolla Nummi lavastuksensa toteuttaa: hän poimii Löytyn esseistä sitaatteja, usein vain yksittäisiä sanoja, jotka hän upottaa väittämiensä lomaan. Vääristellä voi pelkästään referoimalla, mutta tarkoitushakuisuus korostuu, kun kritiikin retorisena tukena käytetään suoria lainauksia. Niillä Nummi on todistavinaan Löytyn näkemykset: minkä kirjoitit, sen kirjoitit.
Tällaista tekstuaalisen manipuloinnin keinoa kutsutaan kontekstomiaksi. Käsitteellä tarkoitetaan sitaatin irrottamista kontekstistaan tavalla, joka harhauttaa lukijaa ja luo väärän kuvan puhujan tai kirjoittajan asenteista. Sitaatti on tietysti per se kontekstistaan irrallaan, ja siksi on aina mahdollisuus, että alkuperäinen teksti tulee väärin ymmärretyksi lainaajan hyvistä aikomuksista huolimatta. Viestintätutkijat Matthew McGlone ja Max Baryshevtsev kuitenkin täsmentävät artikkelissaan ”Lying and Quotation”, että kontekstomiassa on kyse nimenomaan lainatun tahallisesta asettamista vinoihin kehyksiin. Sen voi tehdä esimerkiksi siteeraamalla vain osan tekstistä niin, että viestin tai sävyn kannalta olennainen kohta jätetään mainitsematta.
*
Ilmiötä taustoittaakseen on pelattava natsikortti. Termin kontekstomia keksi nimittäin historioitsija Milton Mayer vuonna 1966 kuvaillessaan sitä ”kirurgista” tapaa, jolla kansallissosialistinen toimittaja Julius Streicher poimi artikkeleihinsa sitaatteja juutalaisista kirjoituksista antisemitismia lietsoakseen. Valikoiva poiminta sai juutalaiset näyttämään ahneilta orjuuden ja rituaalimurhien kannattajilta.
Kontekstomia on nykymediassa tavanomainen harhaanjohtavan esityksen muoto, jonka tavoitteet ovat usein kaupallisia. Tämän olen huomannut kriitikkona: kustantamot ovat taitavia poimimaan myönteisiä mainoslauseita laatimistani kirja-arvioista, olivat ne kuinka penseitä hyvänsä. Englanninkielisessä maailmassa kontekstomian yleisyys on McGlonen ja Baryshevtsevin mukaan jo muuttanut arvostelujen kirjoittamisen tapaa: kriitikot välttelevät värikkäitä ilmaisuja, adjektiiveja sekä helposti lainattavia ”one-linereita”.
Kontekstomia on myös poliitikkojen suosima keino etenkin Yhdysvalloissa. Sitä voi käyttää vastustajien mustamaalaamiseen tai poliittisen edun tavoitteluun. Esimerkiksi 1990-luvulla yhdysvaltalaiset oikeistokonservatiivit vetosivat Martin Luther Kingiin vastustaessaan vähäosaisia tukevaa politiikkaa.
Kontekstomia on nykymediassa tavanomainen harhaanjohtavan esityksen muoto, jonka tavoitteet ovat usein kaupallisia.
”Minulla on unelma”, King sanoi kuuluisassa puheessaan, ”että neljä pientä lastani elävät vielä jonakin päivänä maassa, jossa heitä ei arvioida ihonvärinsä vaan ihmisluonteensa mukaan.” Sitaattiin tukeutuen konservatiivipoliitikot väittivät, että eihän edes arvovaltainen King halunnut jakaa yhteiskunnan resursseja ihonvärin vaan meriittien perusteella. Kontekstomian keinoin edesmenneestä ihmisoikeusaktivistista väännettiin McGlonen sanoin ”oikeistokonservatiivien muusa”.
Tapaus on hyvä osoitus siitä, että kontekstomian tunnistamiseen ei aina riitä pelkkä tekstuaalisen viitekehyksen tunteminen. Tarvitaan myös tietoa yhteiskunnallisesta, kulttuurisesta ja historiallisesta kontekstista, jossa sanat alun perin lausuttiin. McGlone kirjoittaa, että ilman tätä tietoa sitaatti voi saada lukijat vakuuttuneiksi ehdotuksista, joita sen lähde ei koskaan hyväksyisi. Ja saakin: moni amerikkalainen luulee yhä, että King piti vähäosaisten tukemista ”käänteisenä syrjintänä”, vaikka hän toi kannanotoissaan selvästi esiin, että Yhdysvaltain tulisi kompensoida aiheuttamansa kärsimys afrikkalaisamerikkalaisia tukevan hallitusohjelman muodossa.
McGlone sanoo, että erilaisten kognitiivisten, kulttuuristen ja motivaatiotekijöiden vuoksi ihmiset tulkitsevat toistensa viestit ennemmin yksinkertaistavalla kuin kontekstoivalla tavalla. Toisin sanoen moni sivuuttaa lukiessaan esimerkiksi julkaisupaikan sekä tekstin retorisen rakenteen ja sävyn merkityksen. Tätä taipumusta mainostajat, poliitikot ja jotkut toimittajat sitten käyttävät hyväkseen.
Kontekstomiasta kiinni jäänyt voi korjata virheensä tai hyvittää tekonsa uudelleenkontekstualisoimalla, mutta niin ei McGlonen mukaan juuri koskaan tapahdu. Objektiiviset virheet, faktat, saatetaan korjata, subjektiivisia harvoin. Ja vaikka korjattaisiin, mielikuva on jo ehtinyt syntyä ja virheellinen väittämä leviää verkossa korjausliikkeiden ulottumattomissa.
*
Kontekstomia viihtyy erityisen hyvin verkkoympäristössä. Kirjoittajan sanoma hämärtyy entisestään, kun hänen tekstiään koskevat kommentit esitetään eri mediassa kuin missä alkuperäinen puheenvuoro on julkaistu ja eri yleisölle kuin se on alun perin tarkoitettu. Ilmiöstä käytetään käsitettä context collapse, jonka voisi suomentaa kontekstien romahtamiseksi.
Someajan kontekstomiassa poliittinen ideologia kietoutuu sosiaalisiin päämääriin ja algoritmien lietsomaan riidanhaluun, kun ryhmäidentiteettiä ja yhteenkuuluvuutta vahvistetaan yhteisiä vihollisia etsimällä. ”Vapaus on oikeutta kertoa ihmisille, mitä he eivät halua kuulla”, sanaili George Orwell, mutta sananvapaudelle olennainen periaate vääntyy verkossa irvikuvakseen: vapautena pidetään oikeutta sanoa mitä tahansa oma viiteryhmä haluaa kuulla.
Ilmiö on toki ollut olemassa jo ennen digiaikaa, mutta sosiaalisen median käyttäjäarmeijat eivät enää vain romahduta konteksteja, vaan suorastaan juhlivat niiden savuavilla raunioilla.
Toisinaan kontekstomian syynä on yksinkertaisesti huono luetun ymmärtämisen taito. Yhä useammin kyse lienee myös lukijoiden huolimattomuudesta, joka ei kuitenkaan estä heitä levittämästä lukemastaan väittämiä, joita ei voi perustella edes pahantahtoisesti tulkitsemalla – tai jotka ovat täysin päinvastaisia kuin tekstissä esitetään. Sitaatit ja niiden vinot tulkinnat monistuvat verkossa siinä määrin, että ne saattavat muuntua yleisön mielessä faktaksi siitä, mitä lähteessä sanotaan.
Verkko saa esseistin joko yksinkertaistamaan ilmaisuaan tai kieltäytymään kunniasta.
Tässä piilee McGlonen mukaan kontekstomian vaara: lainausta pidetään niin perustavana evidenssinä, sen todistusvoimaa niin suurena, että sen ajatellaan automaattisesti edustavan kirjoittajan uskomuksia ja asenteita.
Verkko on etenkin esseistille haastava ympäristö. Essee on samanaikaisesti argumentoiva ja kaunokirjallinen teksti, minkä vuoksi se vaatii usein erityistä tulkintaa ja on joskus tarkoituksellisen monitulkintainen. Teesi on harvoin kirjoitettu auki, tai ainakaan sitä ei voi päätellä otsikosta, minkä vuoksi esseeseen on erityisen helppo käyttää kontekstomian skalpellia.
Jokainen kirjailija ymmärtää ja iloitseekin siitä, että hänen tekstinsä ovat alttiita myriadeille tulkinnoille, mutta tuskin kukaan haluaa sanomisistaan levitettävän valheellista tietoa. Verkko saa esseistin joko yksinkertaistamaan ilmaisuaan tai kieltäytymään kunniasta. Ainakin minä kätken eniten tulkintaa vaativat tekstini kirjan kansien väliin. Siellä ne ovat hieman paremmassa turvassa, vaikka tiedän, also sprach Antti Hurskainen, että ”lähes kaikki piilot ovat näennäisiä”.
*
Esseistit eivät ole itsekään viattomia, mitä siteeraamiseen tulee. Teoksessaan Sinut on nähty (2020) Anu Silfverberg analysoi katseen valtaa eritoten elokuvataiteessa ja -teollisuudessa, pohtii omia katsomiskokemuksiaan ja osoittaa esimerkki esimerkiltä alan seksistiset ja usein suoranaisen naisvihamieliset arvot.
Yksi kirjassa ruodituista elokuvista on Krzysztof Kieślowskin Veronikan kaksoiselämä (1991). Silfverbergin tulkinnassa sen keskeisenä aiheena on naiseus ja olennaisena tavoitteena naisen ”ideaalin” esittäminen. Kirjoittaja esittää tulkintansa parodiseen sävyyn ikään kuin opettamalla, miten elokuvan katsoja voi tämän ideaalin saavuttaa. Se käy eteeristä päähenkilöä matkimalla, esimerkiksi näin:
Tähyile vain katsettasi tarkentamatta kaukaisuuteen. Tämä on hyvä tehdä, jos mahdollista, ikkunoiden tai läpikuultavien esineiden läpi. Tällä tavoin annat vaikutelman, että ikään kuin katsot omaan aistilliseen mieleesi sen sijaan että otat silmilläsi haltuun ympäröivää todellisuutta.
Silfverbergin mukaan puolalaisohjaajan elokuva on ”fiktio naiseudesta” eli ”sellaisen miehen fantasia, joka kuvittelee naisten olevan aivan toisenlaisia olentoja kuin mitä itse on”. Jos päähenkilönä olisi mies runollisesti haahuilemassa, ”lopputulos olisi puhdasta komediaa”.
Taide-elokuvan kliseiden parodia on kieltämättä hauska, ja Silfverbergin analyysi kuulostaa uskottavalta varsinkin lukijasta, joka ei ole nähnyt Veronikan kaksoiselämää. Uskottavuutta lisää se, että analyysia tuetaan siteeraamalla ohjaajan ajatuksia haastattelukirjasta Kieślowski on Kieślowski. Silfverberg kirjoittaa:
Veronikan kaksoiselämä oli Kieślowskin käsitys naisen näkökulmasta. Se oli myös, kuten hän itse arvioi, ”tyypillinen esimerkki naista kuvaavasta elokuvasta”. Tyypillinen siksi, että Kieślowskin mukaan ”naiset tuntevat akuutimmin, heillä on enemmän tuntemuksia, enemmän herkkyyttä, suurempi intuitio ja he antavat näille asioille suuremman merkityksen.”
Aika pöljältähän tuo ukko vaikuttaa. Mielikuva kuitenkin muuttuu, kun ohjaajan pari seuraavaa virkettä otetaan mukaan:
Veronika on tyypillinen esimerkki naista kuvaavasta elokuvasta, koska naiset tuntevat akuutimmin, heillä on enemmän tuntemuksia, enemmän herkkyyttä, suurempi intuitio ja he antavat näille asioille suuremman merkityksen. Veronika ei olisi voinut olla elokuva miehestä. Mutta en myöskään jaa ihmisiä tällä tavoin kahtia – miehiin ja naisiin.
Tiedän, että Silfverberg on journalistina sitoutunut totuuden kertomiseen myös esseetä kirjoittaessaan. Siksi kysyin häneltä sähköpostitse, miksi hän on päätynyt ratkaisuun, joka näyttää selvästi kontekstomialta. Silfverberg vastasi, ettei sitaatteja saa vääristellä, mutta ei myöskään ajattele itse siihen syyllistyneensä. Hänen mielestään siteeraamani kohdan viimeinen virke ei muuta aiempien virkkeiden merkitystä, vaan ”kuulostaa tuossa ehkä ennen kaikkea koomiselta”.
Kai noin on mahdollista tulkita. Mietin kuitenkin, että jos siteeratun kirjoittajan ajatukset vaikuttavat ristiriitaisilta, monitulkintaisilta tai ehkä joltakin, eikö olisi oikein välittää tieto lukijalle? Ja eikö esseen argumentointikin olisi vakuuttavampaa, jos se ei perustuisi yksinkertaistamiseen?
Tulkinnan monimutkaisuus korostuu myös elokuvien äärellä. Kieślowskia lopputyössään käsitellyt kirjailija-valokuvataiteilija Ida Pimenoff pitää Silfverbergin pyrkimystä problematisoida naisrepresentaatioita tärkeänä, mutta hänestä luenta Veronikan kaksoiselämästä on karrikoiva. Pimenoffin mukaan elokuva ei kerro naiseudesta, eikä se varsinkaan ole ohjeistus siihen, miten olla hyväksyttävällä tavalla nainen. Sen sijaan kyse on abstraktiosta, kuten ohjaajan monissa muissakin elokuvissa:
Veronikan tapauksessa tuo abstraktio on selittämätön. Tunne siitä, että kaikki mitä on, ei ehkä sittenkään ole tässä. Että on olemassa jokin yhteys, tai ainakin jotain, mikä ei ole järjellä selitettävissä. Koko elokuvan doppelgängertematiikkakin viittaa tähän.
Pimenoffin tulkintaa vasten Kieślowskin sitaatin viimeinen virke on ratkaiseva, koska se kertoo hänen poetiikastaan ja ihmiskuvastaan: ohjaajalle itselleen ei ole väliä, mitä sukupuolta oleva ihminen antaa kasvot hänen elokuviensa teemoille. Haastattelukirjassa hän kuitenkin selittää, mikäli ymmärrän oikein, että Veronikan kaksoiselämälle oli annettava naisen kasvot, jotta sen sanoma välittyisi katsojille – herkkyyttä ja intuitiota kun pidetään kulttuurissamme nimenomaan naisellisina ominaisuuksina.
Kieślowskin onnistumista ideoittensa välittämisessä voi ja kuuluukin arvostella, mutta sen voi tehdä perustellummin myös feministisen kritiikin puitteissa.
Ja eikö esseen argumentointikin olisi vakuuttavampaa, jos se ei perustuisi yksinkertaistamiseen?
Toisaalta Sinut on nähty ei yritäkään katsoa elokuvia kriitikon tai taiteentutkijan silmin, vaan Silfverberg korostaa omaa välitöntä kokemustaan nimenomaan naiskatsojana. Elokuva-analyysi on hänelle toissijaista, tekijän intentiosta puhumattakaan. Tällainen lähestymistapa ei ole väärä, mutta tuottaa pinnallisia tulkintoja.
Nähtävästi kirjoittaja ei siis sorru kontekstomiaan pahantahtoisuuttaan, vaan koska hänen päätelmänsä Kieślowskin ajatuksista on yksiulotteinen. Se on paradoksaalista: Silfverberg kritisoi ohjaajaa naissukupuolen essentialisoinnista, vaikka hänen oma tapansa käsitellä maailmaa, elokuvia ja niiden kokemista näyttäytyy ihan yhtä sukupuolittuneena. Tämä on hänen muuten ansiokkaan teoksensa kompastuskivi. 1
*
Toinen tapausesimerkki kontekstomiasta suomalaisessa esseistiikassa löytyy Jyrki Lehtolan kokoelmasta Tunteista (2021). Esseessä ”Televisiosta” naureskellaan nuorille katsojille, jotka erehtyvät pitämään ”hengeltään laiskoja” tv-sarjoja taiteena.2
Kertojan mukaan viime vuosina julkaistujen televisioaiheisten esseiden tyylinä on ”kaiken yli lyövä patetia, jossa metaforat yrittävät pinnistellä elossa aaltojen työntyessä rintalastan alle”.
Kyseenalainen kunnia siteeratun kohdan komiikasta kuuluu allekirjoittaneelle, jonka Rectify-sarjaa käsittelevästä esseestä ”Sarja kutsuu suremaan” Lehtola leikkaa palasen:
Rectify työntyy rintalastani alle. Viimeisen jakson katsoin yli kuukausi sitten. Aallot lyövät yhä.
Siirappista, minäkeskeistä liejua, vai mitä?
Saksimalla sitaatteja eri kirjoittajien teksteistä Lehtola pyrkii todistamaan, miten kehnosti omiin tunteisiinsa ihastuneet esseistit analysoivat tv-sarjoja. Kritiikkiin on periaatteessa helppo yhtyä. Suurin osa Suomessa ja varmaan myös maailmalla kirjoitetusta tv-esseistiikasta on köyhää, ja totta puhuen pidän omaa tv-esseetäni melko keskinkertaisena tuotoksena.
Kontekstomia saa kirjoitukseni kuitenkin näyttämään typerämmältä kuin se onkaan. ”Nyt televisioon suhtauduttiin vakavasti ilman turhia teorioita, koska se oli sentään televisio ja minä olin sentään minä”, Lehtola ivailee. Hän ei tietenkään kerro, että esseeni keskittyy sarjan analysoimiseen ja tulkitsemiseen southern gothic -genren tutkimuskirjallisuuden valossa. Kertomatta jää myös, että siltä osin kuin erittelen omia tunteitani, teen sen suhteessa biokulttuurisen elokuvatutkimuksen peilineuroniteoriaan, sosiobiologiaan sekä suruun samastumiseen liittyvään eettiseen problematiikkaan.
Paria tunteilevaa virkettä lukuun ottamatta esseeni pyrkii siis tietoisesti välttelemään tai vähintään kriittisesti tarkastelemaan sentimentaalista minäkeskeisyyttä – minkä Lehtolan essee aivan tarkoituksella ohittaa.
No, vaikka epäreilu kehystys harmittaa eli menee niin sanotusti tunteisiin, olennaista ei ole, miten Lehtola juuri minun tekstiäni käyttää. Tunteista-teoksen ratkaisuihin kuuluu, ettei siteerattujen kirjoittajien nimiä yleensä mainita. Se on olennaista, sillä Lehtolan analyysin kohteena ei ole kukaan yksittäinen kirjoittaja, vaan nykykulttuuria leimaava äitelä itseriittoisuus, josta skalpellilla irti viilletty sitaatti tekstistäni antaa oivan näytteen. Toisessa kokoelman esseessä sanotaan peräti suoraan, että kotimaisista esseekokoelmista ja autofiktiosta poimitut sitaatit on yhdistetty toisiinsa ”tarkoitushakuisella väärämielisyydellä”.
Ymmärrän siis, mihin Lehtola pyrkii sitaatteja vääristelemällä: minuakin minästä kirjoittaminen ja tunnepuhe ärsyttävät, vaikka olen esseistinä syyllinen molempiin. Ajattelen myös, että Lehtola luo kontekstomialla ja pakinoivalla tyylillään parhaimmillaan hauskaa satiiria.
En ole kuitenkaan samalla kannalla kuin kriitikko Mikko Lamberg, joka kirjoittaa: ”Lehtola on teoksissaan ymmärtänyt ’kirjailijan äänen’ problematiikan paljon paremmin kuin useimmat esseistit, jotka käyttävät termiä tekosyynä olla ottamatta sanomisistaan vastuuta.” On epäselvää, keitä nämä ”useimmat esseistit” ovat. Kuka ei ole ottanut sanomisistaan vastuuta ja missä? Ehkä väite liittyy esseistien, myös minun, tapaan pohtia esseeminää kirjallisena konstruktiona, mitä ”useimmat esseistit” ovat tosiaan tehneet jo Montaignesta ja Virginia Woolfista alkaen.
Jostain syystä ärtymystä ja turhautuneisuutta ei vain tunnisteta tunteiksi taikka niitä pidetään sofistikoituneina – toisin kuin esimerkiksi surua, jonka vilpittömyyteen satiirikko ei usko.
Lehtolan ratkaisu on toisenlainen, mitä hän avaa Sakri Pölösen haastattelussa:
On tietoinen valinta, etten kirjoita itsestäni, sillä en pidä itseäni tai mielipiteitäni järkyttävän kiinnostavina. Kokeilen erilaisia hahmoja, koska en halua että lukijalle tulee tylsää, ja pidän samalla myös omaa mielenkiintoani yllä. Esimerkiksi internet-aiheista esseetä kirjoittaessa huomasin tuottavani niin tuohtunutta ja moralistista tekstiä, että keksin siihen testamenttiaan kirjoittavan äidin hahmon, jonka kautta puhua.
En väitä, että Lehtola sen kummemmin ”välttelisi vastuutaan”, mutta eikö fiktiivisen roolin takaa ole turvallisempi ruoskia kuin omana itsenään? Tunteista-kokoelman tolloina pitämät esseistit kykenevät heikoimmillaankin edes jonkinlaiseen itsereflektioon, mihin Lehtolan ei valitsemansa tyylilajin vuoksi tarvitse laisinkaan antautua.
Siispä myös Lehtolan kirjassa on räikeä paradoksi: kirjoittaja paheksuu tunteiden valtaa, vaikka Tunteista on affektiivisimpia esseekokoelmia, mitä suomeksi on kirjoitettu. Jostain syystä ärtymystä ja turhautuneisuutta ei vain tunnisteta tunteiksi taikka niitä pidetään sofistikoituneina – toisin kuin esimerkiksi surua, jonka vilpittömyyteen satiirikko ei usko.
Siinä on riskinsä. ”Kun kulttuuri nimeää tunteet vältettäviksi, jopa noloiksi häiriötekijöiksi, on seurauksena usein tila, jossa juuri positiivisia, moraalia edesauttavia tunteita vältetään samalla, kun vähemmän rakentavat tunnetilat jäävät huomaamatta vaikuttamaan”, kirjoittaa filosofi Elisa Aaltola.
*
Olenko itse syyllistynyt kontekstomiaan? En muista suoranaisesti vääristelleeni kenenkään sanomisia, mutta varsinkin lehtiin kirjoittaessa merkkimäärä sitoo niin, että on leikattava pois kaikki turha. Valitettavan usein ”turhaan” lukeutuvat myönnytykset ja joskus myös kunnollisen kokonaiskuvan rakentaminen siteerattavasta tekstistä. Tällöin sanan säilä tuntuu terävämmältä kuin olisi tarpeen ja yksittäiseen sitaattiin saattaa kohdistua epäreilun paljon kielteistä latausta.
Toisaalta ajattelen, että kaikista internet-rähinöistä huolimatta suomalainen kulttuuri on ahdistavan konformistinen. Kärsimme kroonisesta konfliktin ja debatoinnin pelosta. Kriittisyys ei minusta ole ensisijaisesti jonkin tai jonkun vastustamista, vaan jostain tärkeästä, yhteisestä, välittämistä – silloinkin, kun argumentaatiota rakentaisi toisten kirjoituksia ruotimalla.
Siksi myös viestillä on väliä. Sekä Jyrki Nummen, Anu Silfverbergin että Jyrki Lehtolan teksteissä kontekstomian tarkoituksena on kohteen typeräksi osoittaminen tai naurunalaiseksi saattaminen. Mutta siinä missä Nummen kritiikki näyttäytyy pääasiassa kollegan matalamielisenä lyttäämisenä, Lehtolan tekstissä sitä voi pitää tekstuaalisena strategiana, jolla pyritään nostamaan esiin kulttuurin epäkohtia ja luomaan yhteiskunnallista keskustelua.
Sinut on nähty taas on hankalampi tapaus, koska kirjoittaja ei itse ajattele siteeranneensa epäreilusti. Sanotaan nyt kuitenkin, että teoksen tasa-arvopyrkimykset ovat kannatettavia kirjoittajan ratkaisuista huolimatta. Kulttuuri- ja yhteiskuntakritiikistä on siis tässäkin kyse. Tyyli vain on eri: Lehtola piehtaroi omassa provokaatiossaan, kun taas Silfverberg pyrkii vakuuttamaan lukijan eettisestä oikeamielisyydestään. Pidän Silfverbergin kontekstomiaa esimerkkinä yksinkertaistuksista, joita poleeminen feministinen analyysi herkästi tuottaa.
Pyhittääkö tarkoitus siis keinot? Ei ehkä kuitenkaan. Kontekstomian ongelma kulttuurikritiikin välineenä on siinä, että se pönkittää käyttäjänsä egoa, jolloin yhteisestä välittäminen jää toissijaiseksi. Kun kirjoittaja on päättänyt jyrkän mielipiteensä valmiiksi, hän voi vain keskittyä poimimaan omaa kriittistä teesiään tukevia sitaatteja. Näin voi tietysti tehdä myös reilusti siteeraamalla, onhan maailma täynnä tekstejä ja teoksia, joista saa omiin kirjoituksiinsa tukea tai vasta-argumentteja.
Mistä päästäänkin kaikkein olennaisimpaan kysymykseen. Miksi turvautua kontekstomiaan, kun nerokkaita, kauniita, banaaleja ja ääliömäisiä sitaatteja piisaa ilman vääristelyäkin?
Tämä mietityttää etenkin Lehtolan affektiivista esseeteosta lukiessa. Tunteista kritisoi internet-ajan tyhmyyttä, mutta sen keinot ovat täsmälleen samat kuin kontekstien raunioilla ilakoivien pölvästien: on samantekevää, siteeraako esseisti totuudenmukaisesti vai ei, sillä näin nämä asiat koetaan.
Silvia Hosseini on kirjailija, kriitikko ja kirjoittamisen opettaja. Teksti on kirjoitettu Suomen arvostelijain liiton Kopiosto-apurahalla ja julkaistu alun perin Nuoren Voiman Fragmentti-numerossa (2/2023).
Lähteet
Aaltola, Elisa & Keto, Sami. Empatia. Myötäelämisen tiede. Into 2017.
Jalonen, Jalonen. Stalker-vuodet. Otava 2022.
McGlone, Matthew. ”Contextomy: the art of quoting out of context.” Media, Culture & Society 7/2005.
McGlone, Matthew & Baryshevtsev, Max. ”Lying and Quotation.” The Oxford Handbook of Lying. Ed. Jörg Meibauer. Oxford University Press 2018.
Hurskainen, Antti. Suru ei toimi. Siltala 2018.
Kylmälä, Pietari. ”Kritiikki on osa journalismia – Nummi ja Löytty sotasilla.” Atomipuutarha-blogi 9.4.2021.
Lamberg, Mikko. ”Jyrki Lehtola antaa sapiskaa kulttuurivalkoisille.” Kulttuuritoimitus 31.5.2021.
Lehtola, Jyrki. Tunteista. Siltala 2021.
Löytty, Olli. Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Teos 2021.
Melender, Tommi. ”Tuskin kukaan kirjailija enää uneksii puhtoisesta kotimaisuudesta.” Helsingin Sanomat 25.4.2021.
Nummi, Jyrki. ”Viimeisten aikojen kotimaisesta kirjallisuudesta.” Helsingin Sanomat 1.2.2021.
Pölönen, Sakri. ”Jyrki Lehtola jatkaa itsekeskeisen kulttuurieliitin irvimistä.” Lumooja 23.6.2021.
Silfverberg, Anu. Sinut on nähty. Teos 2020.
Stok, Danusia (toim.). Kieślowśki on Kieślowśki. Suom. Matti Apunen. Like 2003 [1993].
Tervonen, Kaisu (toim.). 13 katseluasentoa. Kosmos 2020.
George Orwell -sitaatti teoksesta Oxford Essential Quotations. Susan Ratcliffe (ed.). Oxford University Press. 2016.
Ida Pimenoffin kommentit on koottu sähköpostikeskusteluista keväällä 2021 ja 2023.
- 1. Olen pohtinut Silfverbergin teosta ja feministisen elokuvakritiikin ongelmia laajemmin esseessäni ”Oma katse” (Image, 5/2021).
- 2. Esseen kertoja perustelee tv-sarjojen pinnallisuutta ja turhuutta luettelemalla pinnallisia ja turhia sarjoja, mikä on sama kuin sanoisi Fast & Furious 6:n ja Giglin nähtyään, ettei elokuva ole vakavasti otettava taidemuoto. Lehtolan tapauksessa on tietysti mahdotonta sanoa, onko hän tosissaan väittäessään, ettei televisio voi olla taidetta.
