Korulliset utopiat
Ilmastokriisin voi selättää myös ilman maakuoppaa ja Met-gaalan asuloistosta luopumista. Tarvitaan vain kuvittelua.
Utopioiden rakentelu on vaikeaa. Pitäisi kuvitella jotain mitä ei vielä ole.
Utopioiden rakentelu on minulle henkilökohtaisesti vaikeaa myös siksi, että lahjani on etsiä ja löytää kaikki mahdolliset ongelmat – sieltäkin missä niitä ei ole. Mietin liian usein inhoaako joku minua, tekstejäni, somesisältöäni, pitäisikö minun inhota itseäni menneisyyden virheitteni vuoksi, teenkö liikaa töitä vai teenkö sittenkin liian vähän töitä.
Ilmastokriisin suhteen ongelmia ei tarvitsisi etsiä. Ongelma on valtava ja vyyhti niin laaja ja moneen asiaan vaikuttava, että usein mieluummin pakenen todellisuutta kuin kohtaan sen. Ja toistaiseksi eskapismi on vielä mahdollista.
Minulla on tapana ajatella kuvallisesti. Jos minulle sanoo esimerkiksi ”teatteri”, niin aivoni syöttävät kuvia tuntemistani teatterirakennuksista ja näyttämökuvia näkemistäni esityksistä. Selkeää. Mutta mitä näen kun minulle sanotaan ”utopia”? Thomas Moren kirjankansi käväisee päässäni, mutta huomaan, että aivojeni kuvahaku ei toimi. Dystopia-sana tarjoilisi kyllä Nälkäpeliä, Mad Maxia ja muita viihdetuotteita.
Ongelma on valtava ja vyyhti niin laaja ja moneen asiaan vaikuttava, että usein mieluummin pakenen todellisuutta kuin kohtaan sen.
Entä ilmastokriisi? Kärsivä jääkarhu on loppuunkaluttu klisee – harmillinen juttu todellisille jääkarhuille. Ilmastoasioiden kuvallisena edustajana saa yleensä toimia sinivihreäläikkäinen maapallo, ja se esiintyykin kyltteihin maalattuna useissa mielenosoituksissa. Ongelman globaalius tiivistyy kätevästi yhteen kuvaan.
Ilmastokriisi on saanut symboliseksi ihmisedustajakseen myös Greta Thunbergin vakavat lapsenkasvot. Daavid ja Goljat -narratiivi viehättää: Greta Thunberg taistelemassa ahneita ja välinpitämättömiä aikuisia vastaan Skolstrejk för klimatet -kyltti linkonaan! Tämä ei tietenkään ole koko totuus, mutta ainakin se on elokuvallinen! Yksinkertaiset tarinat kiinnostavat ja herättävät tunteita monimutkaisuutta enemmän.
Mutta jos utopia ja ilmastokriisi mainitaan samassa lauseessa, millaisia mielikuvia saadaan? Suppean ja epätieteellisen mutuaineistoni perusteella väitän, että utopiamielikuvissa on kahta koulukuntaa, jotka nimeän nyt leikkisästi fantasiaksi ja scifiksi.
Fantasia on tietenkin mökki. Sellainen sammalkattoinen omavaraishirsimökki yksin metsässä. Joissain fantasioissa kuvassa on pieni ekokylällinen mökkejä. Eletään ”harmoniassa luonnon kanssa”. Kaikilla on yllään murretun sävyisiä hamppuvaatteita ja paljaat jalat tai tuohivirsut.
Itselleni tämä ei todellakaan ole utopia, vaan lähinnä painajainen. Mistä kaikesta tässä käytännössä luovuttaisiin? Modernista lääketieteestä? Kahvista? Elokuvista? Ei kiitos. Mökkikylän taustalla häilyy myös Pentti Linkolan ekofasistinen haamu, jota joku koettaa välillä hätistää pois.
Mistä kaikesta tässä käytännössä luovuttaisiin? Modernista lääketieteestä? Kahvista? Elokuvista? Ei kiitos.
Mökeistä mieleeni tulee myös Henry David Thoreaun Elämää metsässä -fiilistelykirja vuodelta 1854. Kun hyväosainen Thoreau larppasi harmoniaa luonnon kanssa pyykit kävi pesemässä hänen äitinsä. Kuka olisi metsäutopian Thoreaun äiti? Liian usein hippikuvioihin liittyy perinteisten sukupuoliroolien keksiminen uudelleen – jos voitte todistaa väitteen vääräksi, niin iloitsen. Toistaiseksi kuitenkin juoksen takaisin kohti kaupunkia ja muistutan itseäni siitä, että onhan Thoreau kirjoittanut moniin tärkeisiin liikkeisiin vaikuttaneen esseen kansalaistottelemattomuudesta, joten miksi takertua pyykkeihin? Koska arki on poliittista?
Mutta nyt scifikaupunkiin. Väittäisin että parin viime vuoden yksi jaetuimpia utopiakuvia on ”world if” -meemin kuvituskuva. Maailma jos -meemipohjan, kuten muutkin meemipohjat, voi valjastaa vakavaan yhteiskunnalliseen kritiikkiin tai harmittomiin populaarikulttuurivitseihin.
Vaan mitä world if -kuvassa tarkalleen ottaen on? Futuristinen suurkaupunkimaisema yhdistää kiiltävää kromia ja viheraluetta. Valkoinen mies hihattomassa paidassa ulkoiluttaa robottikoiraa, autot lentävät sinistä taivasta vasten. Saastepilviä ei näy. Jos kuvan etsii täysikokoisena ja zoomaa lähimpään autoon voi sisällä nähdä avaruusoliomaisen kuljettajan, todellakin scifiä – tai maailma jossa on paljon naamiaisia.
Toivottavasti jossain noissa kiiltävien pintojen peittämissä sisätiloissa olisi edes mukavan nuhjuisia kahviloita, joiden nurkassa lukea kirjaa ja tuijottaa somevirtaa.
World if -maisemassa on kuitenkin jotain liian siistiä ja kovaa. Lentävien autojen käyttö herättää kysymyksiä: mistä materiaalit? Miten liikennesäännöt toimivat? Sähköskootterit mutta taivaalla? Hmm. Tämä on teknologiafantasia, teknologia ratkaisee kaiken -fantasia. Onko tässä paikassa vanhakaupunki? Missä kaikki jugendtalot? Missä taide? Toivottavasti jossain noissa kiiltävien pintojen peittämissä sisätiloissa olisi edes mukavan nuhjuisia kahviloita, joiden nurkassa lukea kirjaa ja tuijottaa somevirtaa.
Scifikuva tuo mieleen myös täysin automatisoidun avaruushomoluksuskommunismin – meemistä alkaneen visioinnin, josta Pontus Purokuru on kirjoittanut samannimisen esseekirjan. Ilja Lehtinen on omassa esseessään kritisoinut Purokurun visiota ”50-luvun technicolor-unelmista” varastetuksi. Lehtisen mielestä avaruuskuvasto pohjaa tieteiskirjallisuuteen, tv-sarjoihin ja elokuviin, eikä ole todellisuudessa varteenotettava vaihtoehto. Mutta tarvitseeko utopian olla realistinen? Ja onko mahdollista kuvitella mitään käyttämättä siihen olemassa olevaa kuvastoa?
Purokurulla ja Lehtisellä on erimielisyyksistään huolimatta myös yhtäläisyyksiä. Molemmat ovat nostaneet esiin hoivan käsitettä. Purokurun kirjaa arvioivassa Voiman artikkelissa ”Haluamme hauskempaa hoivaa” vuodelta 2018 Katri Immonen, Laura Hallikas ja Lauri Punamäki vaativat hoivaa esille vielä voimakkaammin, he haluavat sen utopioiden keskiöön: ”Hoiva on kovaa työtä ja vastuu sen järjestämisestä yhteinen, sillä yhteiskunta tai ihmiskunta ei pyöri ilman sitä”, he kirjoittavat.
Allekirjoitan täysin, mutta minulla on ongelmia sanan ”hoiva” kanssa. Tai siis oikeastaan siihen liittyvien mielikuvien. Ensimmäinen mielikuvani on niin ikään meemi – mikä saattaa kertoa jotain somenkäytöstäni. Mielikuvat ja assosiaatiot ovat tietysti hyvin vaihtelevia ja henkilökohtaisia, mutta mediassa toistuessaan ne muuttuvat osittain kollektiivisiksi.
Oma hoivamielikuvani nostaa esiin ”Sure grandma, let’s get you to bed” -meemin. Lisa F. Youngin stock-valokuvassa nuori nainen taluttaa rollaattorin kanssa kulkevaa vaaleanpunaiseen neuleeseen ja helmiin pukeutunutta valkoista mummoa. Mennyttä elämäntapaa edustavan mummon suuhun on laitettu meemeissä myös ilmastokriisiin liittyviä lausahduksia.
Mutta itse kuva. Hoiva. Nuori nainen hoitaa vanhaa naista. Nainen hoitaa jotakin. Nainen hoitaa. Jos ajattelen asiaa omasta lähtökohdastani: olen 37-vuotias nainen. Hoiva tarkoittaisi kohdallani todennäköisimmin lasten hankkimista: ”viimeiset hetket ovat nyt!” valisti gynekologini vakavana, vaikka halusin vain ehkäisyreseptin. Hoiva voisi olla myös ikääntyvien vanhempien tai isovanhempien hoitoa tai sitä että kirjoittamisen sijaan kouluttautuisin ”oikeisiin töihin” lähihoitajaksi.
Voiko hoiva-sanan ottaa haltuun? Ehkä. Toivottavasti. Mutta itse en juuri nyt pysty.
Miksi ajattelen itseäni pelkästään hoivaajana enkä hoivan kohteena? Koska hoiva-sanalla on hirveä sukupuolitaakka. Ilja Lehtinen tai Pontus Purokuru eivät nimiensä ja habituksensa puolesta joudu kantamaan hoivaan liittyviä oletuksia, sillä mikäli he hoivaavat jotakin, se on arvostettavaa ja hienoa. Naisoletettujen kohdalla hoivaaminen on jotain mitä pitäisi automaattisesti osata tai haluta tehdä. Tai sitten ylistämällä alistamista ”ah nuo vaimot, jotka nyt vain ovat parempia lastenhoidossa” ja ”oi, sairaanhoitajia kutsumustyössään!”.
Hoiva-sanalla on muutenkin huono kaiku: hoivayhteiskunta voisi olla kaunis asia, mutta sillä tarkoitetaan liiallista holhoamista. Hoivatyöntekijöiden palkka on naurettava ja kiitoksena tehdystä työstä annetaan aplodit tai itsetulostettava kiitoskortti. Vastuuntunto estää lakkoilun, vaikka suuri osa sairaanhoitajista haaveili alanvaihdosta vuonna 2020.
Voiko hoiva-sanan ottaa haltuun? Ehkä. Toivottavasti. Mutta itse en juuri nyt pysty. Käyttäisin mieluummin sanaa yhteisö. Se kuulostaa vastavuoroisemmalta. Lisäksi toivon, että lapsien, sairaiden tai vanhusten hoiva olisi yhteisesti hoidettu, tärkeäksi määritelty asia eikä tehokkuusajatteluun sidottu tai pelkästään perheyksiköiden vastuulle sysätty.
Ilmastohätätilan julistamista ajava Elokapina on nimensä puolesta sotaisa, vaikka vastarinnaltaan väkivallaton.
Ilmastokriisissäkin voisi ajatella kyse olevan ennen kaikkea hoivasta, globaalista maapallon ekologisen tasapainon hoitamisesta – tai no, tällä hetkellä sen puutteesta.
Mielenosoituksiin tarvittavia adrenaliineja herätellään kuitenkin taistelumetaforin. Ilmastohätätilan julistamista ajava Elokapina on nimensä puolesta sotaisa, vaikka vastarinnaltaan väkivallaton. Väkivaltakuvaston käyttö aktioissa on kuitenkin perusteltua performanssien dramatisoidessa hitaasti tapahtuvaa sukupuuttoaaltoa, merien nousemista ja ilmaston lämpenemistä ymmärrettävään ja yksinkertaiseen muotoon.
Kaduilla tehdään die in -yhteislyyhistymisiä ja rajuimmissa performansseissa virtaa ja suihkuaa tekoveri. Suomessakin kulkevassa teatraalisessa veriprikaatissa veri on symbolista kun punaisiin verhotut ja kalkinvalkeiksi maskeeratut hiljaiset hahmot varoittavat ihmisiä uhkaavasta kuolemasta. Kuukautisverta lukuun ottamatta veren näkeminen osuu syviin pelkoihin. Itsessäni haavoista vuotava veri aiheuttaa pahoinvointia. Olen pyörtyilijä.
Elokapinan graafinen ilme kuitenkin vetoaa minuun ja olen yrittänyt miettiä mistä se johtuu. Elokapinan juliste-estetiikka ei perustu valokuviin eikä perinteiseen ilmastokuvastoon: ei maapalloja, ei jääkarhuja. Julistekuvissa näkyy paljon hyönteisiä ja lintuja grafiikkatyylisinä yksivärisinä piirroksina, värikkäillä – muillakin kuin vihreillä – taustoilla. Suosittuja kuvia ovat mehiläiset, puiden lehdet, perhoset, ihmisten ja eläinten pääkallot, tarkkailua ilmaisevat silmät sekä logossakin esiintyvä ajan loppumista symboloiva tiimalasi.
Kaduille kokoontuneet elokapinalliset ovat tavallaan eläviä vanitassymboleja.
Näen Elokapinan estetiikassa heijastumia vanitas-asetelmista, jotka olivat suosittuja Alankomaissa riistoryöstelevän kolonialismin ”kultakauden” aikana. Vaurautta ilmaiseviin esinemaalauksiin kuvattiin kalliiden hedelmien, lasien ja hopeapikarien lisäksi pääkalloja, kelloja ja kristillisiä symboleita muistuttamaan maallisen loiston katoavaisuudesta ja kuolemasta. Kaduille kokoontuneet elokapinalliset ovat tavallaan eläviä vanitassymboleja.
Kansainvälisen Extinction Rebellionin ja suomalaisen Elokapinan postausten piirretyissä kuvissa näkyy viittaus vanhaan tiedekuvittamiseen, opetustauluihin. Ja myös suoraan kuvataiteeseen. Albrecht Dürerin piirrokseen pohjaavat rukoilevat kädet esiintyvät mm. ”G7 – Stop killing us” -tekstin taustalla, Hokusain aallot kuvittavat nousevia meriä. Halutessaan kuvitusvalinnoissa voi siis nähdä kulttuuriperintöä ja tiedettä – eikä pidä unohtaa graafikko Bambi Beibin suunnittelemaa Suomi-leijonan kukkaseppelehaltuunottoa! Elokapinan luonto on symbolinen, mutta ennen kaikkea myös koristeellinen.
Koristeellisuus tarkoittaa minulle sitä, että suuntana ei ole kaiken materiaalisen hylkäävä metsämökkidystopia. Nostalgia taas kertoo siitä, että mennyttä aikaa ja kulttuuriperinnön kauniita osia ei hylätä. Ylitulkitsenko ja fantasioinko? No varmaankin, mutta Elokapinan kuvasto antaa siihen mahdollisuuksia ja huomaan, että kuvien pohjalta minun on helpompi hahmotella omaa utopiaani.
Koristeellisuus tarkoittaa minulle sitä, että suuntana ei ole kaiken materiaalisen hylkäävä metsämökkidystopia.
Fantasia- ja scifiutopian estetiikkoja yhdistää tietynlainen yksinkertaisuus ja koruttomuus. Oma utopiani olisi pikemminkin korullinen, ja silti kulutuksen ja talouskasvun ideaalin hylännyt.
Vaikka tuotantomenetelmät muuttuisivat eettiseksi ja pikamuodin valmistus lakkaisi, haluaisin edelleen voida nauttia esimerkiksi Met-gaalan asujen överistä performatiivisuudesta, nähdä kuvia hämmentävästä vaatetaiteesta. Kunhan vaatteiden kierrättäminen ja samojen asujen käyttäminen useita päiviä tai juhlia putkeen normalisoituisi.
Fantasia- ja scifiutopiat kertovat visuaalisesti dramaattisesta irtiotosta nykytilanteeseen. Muutoksen tarve on kiistaton. Ja muutoksen tuleekin olla dramaattinen. Mutta tarvitseeko asuinympäristön muuttua täysin? Rakennukset ja esineet säilyvät. Minua kiinnostaa ennemmin ylläpitäminen, korjaaminen ja parantaminen kuin kaiken hylkääminen metsään juosten tai scifirakennusten ja fallisten rakettien pystyyn kampeaminen.
Kyse on myös yhtä lailla siitä miten asiat on tuotettu kuin siitä millaisia ne ovat. Tietokone ei itsessään ole paha, mutta luontoa ja ihmisiä tuhoavan tuotannon alihankintaketjutukseen ja osakkeenomistajien rahankahmimiseen liittyvät mekanismit tekevät siitä epäeettisen. Hähmäiset mekanismit on piilotettu, eikä niitä haluaisi ajatella.
Tämän esseen alussa sanoin harrastavani eskapismia ja nyt mietin mitä se käytännössä on. Tavallista hyväosaista elämää. Näen ystäviä, käyn kahviloissa, elokuvissa ja tanssitunneilla – ikään kuin mitään ilmastokriisiä ei olisi.
Ehkä hedonistisesta eskapismistani voisi löytyä utopia: se, että voisi tehdä näitä – tai muita rakastamiaan asioita: keskittyä ystäviinsä, rakastettuihinsa, harrastuksiinsa, taiteen kuluttamiseen ja tekemiseen, lähiyhteisön rakentamiseen ja käytännön pienien asioiden hoitoon samalla kun voisi luottaa siihen, että se ei tapahtuisi muita ihmisiä ja eliöitä riistämällä ja murhaamalla.
Tämän esseen alussa sanoin harrastavani eskapismia ja nyt mietin mitä se käytännössä on. Tavallista hyväosaista elämää.
Utopiassani kaikki yhteiskunnassa tehdyt päätökset ottaisivat huomioon luonnon säilyttämisen ja kaikkien ihmisten perustoimeentulo, asuminen ja terveydenhuolto olisi turvattu. Eläinten tehotuotanto olisi lakkautettu. Esineiden tuotanto ei perustuisi ihmisten orjuuttamiseen. Kaikilla olisi paljon vapaa-aikaa, jotta voisi harrastaa tai tehdä työkseen taidetta ja urheilua. Ihmisillä olisi oikeus kehittyä, olla keskeneräinen ja hajalla.
Jos pitäisi tiivistää utopiani kolmeen sanaan ne olisivat: luonto, taide ja tasa-arvo.
Luontoon sisältyisi luonnon suojelu ja luonnon tutkiminen eli tiede, sisältäen tietenkin myös humanistiset ja yhteiskunnalliset tieteet ja kielet, sillä ihmiset ovat osa luontoa. Vaikutukset luontoon huomioitaisiin kaikissa päätöksissä.
Taide-käsitteen alle mahtuisivat perinteisten maalaustaiteen, kirjallisuuden, tanssin, musiikin ja muun kulttuurin lisäksi myös kaikkinaiset viihteen muodot mobiilipeleistä tosi-tv:hen ja urheiluun. Taidetta olisi sekä ammattimaisen kilpailullisena että rentona harrastuksena.
Tasa-arvo liittyisi siihen, että antirasistista ja feminististä työtä ja kolonialismin purkua jatkettaisiin. Suostumusta opetettaisiin koulussa.
Utopiassani onnellisuus ei tietenkään olisi taattua, eihän se missään ole, mutta onnellisuuden osuttua kohdalle sitä arvostettaisiin. Ennen kaikkea olisi ihania juhlia, sellaisia, joissa asuilla ei olisi väliä – ja sellaisia, joissa maailmaan ommellut iltapuvut kiertäisivät tanssivien ihmisten yllä uudelleenmuokattuina, tursuavine liehukkeineen.
Mutta koska emme vielä elä utopiassani, nousen kahvilapöydästäni ja tartun taistelumetaforista runollisimpaan: The sea is rising, and so are we.
Mielenosoituksissa nousemme aaltoina.
Teksti on kirjoitettu alun perin kuunnelmaksi Radio Helsingin ja Elokapinan yhteisen Eloradio-ohjelman 8.10.2021 esitettyä jaksoa varten. Eloradiota voi kuunnella täältä.
