Kumouksellinen äitiminen

Äitiys esitetään usein cisnaisille luonnollisena kohtalona, vaikka kyse on kulttuurin perustavalla tavalla muokkaamasta roolista. Kaksi tuoretta äitiyttä käsittelevää teosta tarjoavat näkökulmia radikaaliin hoivaan ja äitimisen filosofiaan.

Vuosi sitten vaapuin Naistenklinikan etuovista kevään häikäisevään vihreyteen, vedin kasvomaskin ylleni ja sovitin muutaman päivän vanhan vauvani lastenistuimessa taksin takapenkille.

”Tässä on nyt kyse joko sun mukavuudesta tai sun vauvan terveydestä.” Näin Naistenklinikan päivystävä lääkäri oli todennut minulle äitiysvuodeosastolla, kun itkin haluavani lähteä vauvani kanssa kotiin puolisoni luokse, joka oli potkittu koronarajoituksien takia sairaalasta vain tunteja esikoisemme syntymän jälkeen. Olin valvonut kaksi vuorokautta putkeen, peloissani ja Fentanyl-krapulassa. Hän lisäsi: ”Äitinä joudut nyt tekemään vaikeita päätöksiä.”

Olin ollut ”äiti” alle kahdeksan tuntia, ja jo nyt oman tahtoni ilmaiseminen ja omista tarpeistani puhuminen asetettiin vastakkain lapseni hyvinvoinnin kanssa.

Kuluneen vuoden aikana olen yrittänyt tehdä selkoa uudesta elämäntilanteestani. Mitä äitiys minulle merkitsee? Vaikka olen jäsentänyt elämääni feminististen teorioiden kautta siitä asti, kun kävin ensimmäisen Women’s Studies -kurssin yhdenksäntoistavuotiaana, olin pohtinut äitiyttä vain pinnallisesti ennen kuin itse tulin raskaaksi. Minulle oli selvää, että lisääntyminen on poliittista, että sen reunaehtoja kaventavat paitsi ulossulkevat normit myös alistava lainsäädäntö. Koin ahdistavana yhteiskunnallisen oletuksen siitä, että minun biologinen päämääräni olisi lisääntyä. Vaikka olin toivonut lasta jo vuosia, en silti mieltänyt äitiyttä itseään minään kutsumuksena. 

Tänä keväänä Suomessa julkaistiin kaksi äitiyttä feministisestä ja yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta tarkastelevaa teosta: Minja Koskelan Äidiksi tuleminen (Into) ja Katri Kiukasen Kohtu on kaunein sana: esseitä hoivasta, kumouksesta ja elämästä äitinä (Kulttuurivihkot). Tässä esseessä hahmotan, miten nämä kaksi omakohtaista teosta kehystävät tällä hetkellä käydyn keskustelun lisääntymisestä, raskaudesta, äitiydestä ja hoivasta.

Minja Koskela on vastikään Helsingin kaupunginvaltuustoon äänivyöryllä valittu pitkän linjan feministinen vaikuttaja ja kirjailija. Hänen toinen oma teoksensa tarttuu monisyisesti teorian ja henkilökohtaisen pohdinnan kautta siihen, millaista diskurssia vasten kukin raskaana oleva tulee yhteiskunnassa kohdelluksi. Katri Kiukas piti vuosina 2015–2019 yhteiskunnallista Latteäiti-blogia Kansan Uutisissa. Hän on ollut keskeinen vaikuttaja esimerkiksi #MinäMyösSynnyttäjänä-kampanjassa ja Radikaalia hoivaa -kollektiivissa. Hänen esikoisesseeteoksensa paneutuu hoivaan äitiyttä laajemmin ja uskaltaa jopa unelmoida utopiasta.

Rajatilaruumis

Koskelan teoksessa arvostan sitä, että se on kirjoitettu raskauden keskeltä. Kun olin itse raskaana, tympäännyin siihen, miten minusta puhuttiin holhoavasti esimerkiksi ”ensisynnyttäjänä” ja annettiin ymmärtää, etten vielä tiennyt, mitä kaikkea tuleman piti. En tietenkään tiennyt! Mutta olin silti tilassa, joka horjutti minua. Kaipasin tuekseni feministiseen teoriaan nojaavaa raskausvertaispohdintaa, koska näin olen tottunut jäsentämään kokemuksiani. Siksi Koskelan äidiksi tulemista kuvaava kirja on rohkea veto, vaikka ennen kirjan julkaisemista olin kuullut useamman ympärilläni olevan pohtivan, miten Koskela uskaltaa kirjoittaa äitiydestä… vaikkei ole vielä edes äiti!

Yksi keskeinen jännite Koskelan teoksessa tuntuukin olevan diskurssin ja materiaalisuuden suhde siihen, kuka voi puhua raskaudesta, synnytyksestä ja äitiydestä – ja miten. Koskelan laajasti siteeraama Simone de Beauvoir ruotii raskautta tavalla, josta Koskelan on helppo tunnistaa itsensä, vaikkei de Beauvoir koskaan itse kantanut lasta saati synnyttänyt. Koskela kirjoittaa: ”Minulle on samantekevää se, oliko ihmisellä omaa raskauden kokemusta vai ei. Mikäli hän oli itseni tavoin kiinnostunut siitä, miten ruumiillista kokemusta tuotetaan diskursiivisesti, jaoimme enemmän kuin kokemuksen: filosofian, jolla raskaudesta ilmiönä tulee meille samalla tavalla ymmärrettävä”. Yhteys de Beauvoiriin sekä ystävään, joka ei ole ollut raskaana, on teoreettinen ja älyllinen. Se yhdistää enemmän kuin väkisin naisille universaaliksi sepitetty raskaus tai oletettu kutsumus äitiyteen.

Rajatilaruumiissa  omat rajat häilyvät sisällä kasvavan sikiön takia, sekä sen takia, että raskaana oleva ruumis nähdään julkisena omaisuutena.

Koskela  puhuu raskaana olevasta kehostaan ”rajatilaruumina”, joka on ”normatiivisten odotusten eteinen, jossa odotin pääsyä yhteiskunnalliseen äitiyteen”. Rajatilaruumiissa  omat rajat häilyvät sisällä kasvavan sikiön takia, sekä sen takia, että raskaana oleva ruumis nähdään julkisena omaisuutena. Rajatilaruumiiseen kohdistuu ihailua ja erityiskohtelua etenkin, jos ruumis on valkoinen, hyvätuloinen, vammaton ja siitä ei voi päällepäin havaita mielenterveysongelmia tai riippuvuutta. Kuten Koskela terävästi analysoi, tämä “ruumis” toteuttaa naisen velvollisuutta kansakunnalle ja pääomalle: hän kantaa lastaan yhtä kauan kuin miehet suorittavat isänmaalleen asepalvelustaan. Mahassa kasvaa tuleva kuluttaja ja työläinen, joka on joko sotilas tai synnyttäjä.

Feministinen epäluulo äiti(myyteistä)

Sekä Äidiksi tuleminen että Kohtu on kaunein sana purkavat sitä, miltä tuntuu tulla kasvatetuksi yhteiskunnassa tyttönä ja myöhemmin kohdattua naisena. Paine lisääntyä, ja täten täyttää yhteiskunnassa naisille osoitettu paikka, alkaa jo alakoulusta ja kiihtyy murrosiän myötä. Mitä vanhemmaksi nainen tulee, sitä tarkemmin hänen lapsettomuuttaan syynätään. “Lisääntymätön nainen nähdään ongelmana”, kuten Koskela kirjoittaa. Lapsista kieltäytyvä nainen on jopa lapsien vihollinen: hänen julmuutensa juontuu siitä, että hän kieltäytynyt “biologisesta päämäärästään”. Naisia rangaistaan lapsista kieltäytymisestä, mistä hyvä esimerkki on Suomessa edelleen voimassa oleva aborttilaki, joka on yksi Euroopan konservatiivisimmista.

Koskelan mukaan lisääntyminen on yhteiskunnallinen kysymys, jossa on kyse henkilökohtaisista valinnoista ja yksityisistä kokemuksista. Tämä ristiriita kytee patriarkaatin, kapitalismin, rasismin, ableismin, kolonialismin sekä homo- ja transfobian verkossa. Kiukas puolestaan ehdottaa, että tässä ristipaineessa äitiys esitetään joko konservatiivisen tai liberaalin äitimyytin kautta. Konservatiivisessa katsannossa äitiys on ”kutsumus, uhraus ja naiseuden täyttymys” tai liberaalissa taas yksinkertaisesti yksi yksilön valinta muiden joukossa: ”itsehän olet päättänyt lapsesi synnyttää,” kuten Kiukas ironisesti toteaa.

Naisten tuottamassa raskaus- ja äitiyspuheessa yhteiskunnallista misogyniaa vastaan käydään kuitenkin harmittavan usein ulossulkevalla, naiserityisellä voimaantumispuheella.

 Ei ole ihme, että jonkinasteisen feministisen analyysin omaksuneet naiset usein vähättelevät äitiyttä ja haluavat etäännyttää itsensä lisääntymisestä. Kuten Kiukas kirjoittaa: ”[siihen asti kunnes tulin raskaaksi] olin salaa ajatellut, että lapsia haluavat naiset, jotka eivät kerta kaikkiaan keksi parempaa käyttöä elämilleen”. Odottaessaan esikoistaan hän puolestaan kirjoittaa ajatelleensa, että ”kaikki muut [äidit] olivat muuttuneet tylsiksi ja ankeiksi…” ja että vain hän ”olisi[n] immuuni äiteyden normalisoiville voimille”.

”Naisen” ”luonnollinen” päämäärä itseään uhraavana ja omia tarpeitaan alistavana sarjasynnyttäjänä on ahdistava, ja tällaista biologista determinismiä vastaan feministit ovatkin aina kamppailleet. Äitiyden sekä hoivan laajemmin luonnollistettu pysyvyys naisen osana kontekstissa, jossa naiseus on erittäin kapeasti rajattu heihin, joilla on kohtu ja vulva, on osa samaa jatkumoa, jossa naisten itsemääräämisoikeutta yhteiskunnallisesti, institutionaalisesti, kulttuurisesti ja diskursiivisesti poljetaan. Kenelle tämä voisi muka olla vapauttavaa?

”Huomaan nyt, että ajatteluuni oli kytkeytynyt sisäistä naisvihaa”, Kiukas myöntää ja tuo huomion siihen, että keskustelua äitiydestä määrittää paitsi yhteiskunnallinen naisviha, myös sisäistetty misogynia. Naisten tuottamassa raskaus- ja äitiyspuheessa yhteiskunnallista misogyniaa vastaan käydään kuitenkin harmittavan usein ulossulkevalla, naiserityisellä voimaantumispuheella. Koskelan mukaan näissä cisnaisten naiseutta keskittävissä puhetavoissa esimerkiksi kohtu ”on saanut symbolisen arvon, johon kytketään naiseuden alkuvoima, naisruumiin erityisyys ja naisen yhteys luontoon”. Korostamalla raskauden ja äitiyden naisellista luonnollisuutta syntyy ulossulkeva raskausnormi, jota Koskela kutsuu “jaetuksi raskaustarinaksi”. Tämä raskaustarinan kyseenalaistaminen on Äidiksi tulemisen missio.

Cisnaiserityisen voimaantumispuheen juuret ovat syvällä feminismissä, ja se lienee monelle naiselle ensimmäinen pintakosketus feminismiin. Koskela tuo kuitenkin esille, että naisen kehoa essentialisoiva puhe on vain kolikon kääntöpuoli sille puheelle, joka käyttää essentialisointia naisten alistamiseen. Sellaisenaan tämä puhe, jossa naiseus ”sidotaan biologiaan ja lisääntymiseen mystifioimalla reproduktiivisia elimiä”, on huono poliittinen strategia lisääntymisoikeuksien parantamiselle. Yksi keskeinen feministisen toiminnan kysymys tällä hetkellä tuntuukin olevan: miten puida äitiydelle asetettuja reunaehtoja myöhäiskapitalistisessa patriarkaatissa ilman, että vahvistaa biologis-essentialistista käsitystä siitä, että äitiys on yhtä kuin naiseus, joka palautuu kohtuun ja vulvaan?

Hoiva ja pääoma

Olen todella kiitollinen, että Kiukaksen teos osui kohdalleni juuri vanhemmuuden alkutaipaleella. Samalla kun arvostan Koskelan teoksessa “matkantekoa” äidiksi, nautin Kiukaksen teoksessa siitä, että hänellä on äitinä jo useita kilometrejä takanaan. Kiukaksen ote on analyyttinen, mehukkaan kärkäs ja samalla herkkä vanhemmuuden mukanaan tuomalle kauneudelle. Kahdessatoista Kohtu on kaunein sana -kokoelman esseessä Kiukas kirjoittaa tilaa hoivan uudelleenmäärittelylle niin, ettei se olisi alisteinen kapitalismille ja patriarkaatille.

Esseessään ”Juokse villi lapsi” Kiukas analysoi sitä, miten järkkymätön palkkatyön asema on yhteiskunnassamme. ”Palkkatyökansalaisen normia” vasten on helppo syyllistää naisia, jotka ”tekevät valinnan” astuessaan tästä normista syrjään ja lisääntyvät. Uusliberaali pärjääminen läpäisee äitiyden, esimerkiksi niin kutsutussa intensiivivanhemmuudessa. Kiukaksen mukaan päivitetty äitimyytti rakentuu juuri intensiivivanhemmuuden ja etenkin intensiiviäitiyden ympärille: on oltava läsnä, jatkuvasti. On keksittävä virikkeitä lapselle, on satsattava täydelliseen kiintymyssuhteeseen. Samaan aikaan tuntuu ristiriitaisesti siltä, että pienestä vauvasta tulisi saman tien kasvattaa itsenäinen yksilö, joka pärjää ilman jatkuvaa ”huomiota”. Kiukas summaa: ”kapitalismi ajaa meidät [äidit] yksinäisyyteen, eristyneisyyteen ja venymään rajojemme yli” niin, että lopputuloksena on uupuneita vanhempia, joiden päivittäinen hoivatyö on aliarvostettua ja alitunnustettua.

Vaikka hyvinvointivaltio on perinteisesti nähty naisten liittolaisena, sitä voidaan Kiukaksen mukaan pitää korkeintaan eristeenä ihmisen ja kapitalismin välissä.

”Vain äitejä” -esseessä Kiukas tarttuu uupumukseen kirjoittamalla, että ”siinä missä työuupumuksen on helppo nähdä vaikuttavan negatiivisesti kapitalismiin, kotivanhemman uupumus on vain se hinta, mikä on maksettava siitä, että välttämätön hoivatyö voidaan jatkossakin teettää halvalla”. Kun välttämätön hoivatyö luonnollistetaan naisen ”kutsumukseksi” tai kuitataan hänen ”valintanaan”, on uupumukseen tarjolla todella vähän tukea. Lisäksi yhteiskunnan läpäisevä heteroydinperhenormi sulkee vanhemmuuden sisäänsä. Hoivan kuormittavuus yksilöityy jälleen. Kiukas summaa: ”minusta on naiivia ajatella, että ydinperheen sisältä löytyisi merkittävää apua äitien väsymykseen”.

Feministinen politiikka on keskittynyt hoivatyön näkyväksi tekemiseen hyvinvointivaltion kontekstissa, jossa hoivasta puhutaan ”uusintavana” työnä. Vaikka hyvinvointivaltio on perinteisesti nähty naisten liittolaisena, sitä voidaan Kiukaksen mukaan pitää korkeintaan eristeenä ihmisen ja kapitalismin välissä. Hyvinvointivaltio on mahdollistanut synnyttäneille äitiyshuollon ja vanhempainvapaan, mutta nämä “poikkeusjärjestelmät” vastaavat ”poikkeustilanteisiin, joissa ihminen ei myy työvoimaansa työmarkkinoilla”. Siksi Kiukas toteaa, ettei itse pidä sanasta “uusintava”, sillä ”[E]n minä kasvata lapsiani kapitalismia tai valtiota varten. En kasvata heitä, jotta talous voisi kasvaa”. Kiukaksen esille tuoma lähtökohta on oleellinen kiintopiste tasa-arvopolitiikalle, sillä muuten hoivatyön olosuhteita kohennetaan vain siksi, että ne voivat paremmin palvella pääomaa. Kiukas toteaakin, että ”perhepolitiikassa ollaan kiinnostuneita vanhempien hyvinvoinnista vain, jos se vaikuttaa negatiivisesti syntyvyyteen tai aiheuttaa kustannuksia” (kursivointi NR). Hyvinvointivaltio on aina ensisijaisesti pääoman – ei naisen tai synnyttäjän – ystävä.

Nautintoa ja radikaalia äitimistä

Äitiyden nautinnosta on vaikea puhua, sillä äitimisestä puhuminen tapahtuu aina sitä diskurssia vasten, jossa äitiys on luonnollistettu naisen osana. Poimin Eeva Jokisen alun perin suomentaman termin “äitiminen” Koko Hubaran ja Astrid Swanin Post-äiti -podcastista. Termi on käännös sanasta mothering, ja sen on tarkoitus tuoda huomio siihen, että äitiys ei ole staattinen olotila, vaan jatkuvaa aktiivista tekemistä, joka ei ole sidottu sukupuoleen. 

Äitiyden jähmettyneeseen rooliin samastuminen uhkaa näyttäytyä roolille alistumiselta; että hyväksyy sen kapean, aliarvostetun ja alikompensoidun roolin, jonka kapitalistinen patriarkaatti naiselle osoittaa. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on mahdotonta käydä monisyistä ja nyansoitua keskustelua hoivasta nauttimisen ja sen kuormittavuuden ja turhautumisen ristiriidasta. Jos ilmaisee nauttivansa äitimisestä, saattaa alkaa tuntea itsensä höynäytetyksi naiseksi, joka syleilee alistamista sinetöivää ylistämistä. Äitiys ikään kuin tahraa naisen naiseudella – ja tässä kulttuurissa meidät on kasvatettu sisäistämään misogyyninen olettama, jonka mukaan naiseus on jotain vähäpätöistä, epä-älykästä ja ruumiiseen sidottua.

Luulen itse, että yksi äitiyden keskeisimpiä anteja minulle on ollut paradoksien viereen pesiytyminen.

Siksi nautin näissä kummassakin teoksessa siitä, että ne jättävät filosofisen ja poliittisen analyysin säikeisiin paikan äitimisen herättämälle herkkyydelle ja kauneudelle. Äidiksi tuleminen rakentuu limittäin eri osioiden ympärille, joista yksi on Koskelan lapselleen kirjoittamat kirjeet. Kirjeet syntymättömälle lapselle ovat lempeitä, herkkiä ja humoristisia. Ne tukevat teoreettisempaa pohdintaa ja ovat ehkä jopa teoksen suurin anti.

Koskela pohtii myös oman sukunsa “hiljaisuuksia” ja sitä, miten ylisukupolviset taakkasiirtymät nostavat päitään silloin, kun on pian itse vastuussa toisen kasvattamisesta. Ylisukupolvisten hiljaisuuksien pohtiminen ja puhe tulevalle lapselle yhdessä teorian kanssa tarjoavat esimerkkejä siitä, minkä esseen aluksi nimesin äitiyden takkuiseksi vyyhdiksi. Luulen itse, että yksi äitiyden keskeisimpiä anteja minulle on ollut paradoksien viereen pesiytyminen. Kirjeessään vastasyntyneelle lapselleen Koskela kirjoittaa: “Vaatii uudenlaista valppautta hyväksyä, että neuvottomuus ja opettelu eivät lopu koskaan – äidiksi tuleminen ei lopu koskaan. Se on niin pakahduttava ajatus, että lämpö rintalastani alla laajenee”.

Kiukaksen kokoelman päättävä essee on nimeltään ”Ehdotus utopiaksi”. Kiukas hyödyntää radikaalia paremmasta maailmasta unelmoimisen traditiota tarinan muodossa. Tarinassa lapsi etsii muistisairasta isovanhempaansa. Etsinnän lomassa Kiukas avaa lukijalleen, millaisessa ympäristössä päähenkilö elää. Ehdotus utopiaksi nostaa esiin Kiukaksen teoksen kärkisanoman, jonka hän kiteyttää: ”vallankumousunelmani kiertyvät sen ajatuksen ympärille, ettei kapitalistinen palkkatyöyhteiskunta sisäänpäin kääntyvine ydinperheineen ole kovin hyvä hoivaajille tai niille, jotka tarvitsevat hoivaa”. Utopiassa eksynyttä isovanhempaa kannattelee koko yhteisö.

Vallankumousunelmissa äitiys on parhaimmillaan radikaalia. Vuonna 2016 julkaistun Revolutionary Mothering: Love on the Front Lines -antologian toimittajat määrittelevät äitimisen ”elämän tukemisena, vahvistamisena, hoivaamisena ja luomisena”. Tämä tehtävä ei ole sidottu sukupuoleen eikä välttämättä edes siihen, kuka lapsen kantoi ja synnytti. ”Rakkaus, iholla” esseessä Kiukas luonnehtii, että vanhemmuutta usein ajatellaan vain itsensä uhraamisena ja täten jatkuvana, kiittämättömänä kamppailuna. Kuitenkin ”[s]e, mikä jää huomaamatta, on mitä minulle tapahtuu. Omalla olemisellaan [lapsi] avartaa minun maailmaani, hän ravitsee minua joka päivä, hän saa minut ilahtumaan, nauramaan, riehaantumaan, ylittämään rajani ja käyttämään luovuuttani”. 

Olen kirjoittanut tämän tekstin katkonaisin ajatuksin hetkinä, jotka jäävät vauvan päiväunien, tiskien, pyykkien ja omien lepohetkieni lomaan. Viimeisen vuoden aikana olen ollut väsynyt ja kyllästynyt, mutta samalla helpottunut siitä, etten tällä hetkellä täytä palkkatyöläisen normia. Ajantajuni on sumentunut, kun en myy aikaani työmarkkinoilla. Äitiyttä ja hoivaa käsittelevien teoksien pino kiettiönpöytäni kulmassa kasvaa. Olen kiitollinen tekijöille, jotka jäsentävät äitimistä yhteiskunnallisena ilmiönä, sillä tämä tila on alati liikkeessä. Koskelan ja Kiukaksen teosten läpi katson vastaherännyttä lastani, joka on viimeisen viikon aikana järsinyt kummatkin rintani ruville. Koppaan hänet syliini, hän vetää kasvoni pieneen mutta tiukkaan halaukseen.

Kirjallisuus

Federici, Silvia. Beyond the Periphery of the Skin: Rethinking, Remaking, Reclaiming the Body in Contemporary Capitalism. PM Press, 2020.
Gumbs, Alexis Pauline et al. Revolutionary Mothering: Love on the Front Lines. PM Press, 2016.
Kiukas, Katri. Kohtu on kaunein sana: Esseitä hoivasta, kumouksesta ja elämästä äitinä. Kulttuurivihkot, 2021. 
Koskela, Minja. Äidiksi tuleminen. Into Kustannus, 2021