Kun 1900-luvun Euroopassa käytiin 1800-luvun sotaa

Essee
|
Heikki Länsisalo
|

Gallipolin taistelu oli ensimmäisen maailmansodan kuuluisimpia Euroopan ulkopuolella tapahtuneita verilöylyjä. Briteille se oli katkera häpeä, turkkilaisille kansallisen ylpeyden aihe ja australialaisille ja uusiseelantilaisille trauma. Käsitys Gallipolin tapahtumista traagisena kohtalodraamana on elänyt sekä kirjallisuudessa että elokuvassa. Heikki Länsisalo perehtyi tämän taistelun perintöön.

Gallipolin taistelu käytiin ensimmäisen maailmansodan ympärysvaltojen Ranskan, Britannian ja Venäjän sekä Turkin ja Saksan välillä 19.2.1915–9.1.1916. Tämä yhteenotto koetteli raskaimmin britti-imperiumia ja Turkin sulttaanikuntaa, jotka kumpikin menettivät kymmeniä tuhansia miehiä.

Lopputulos oli yllätys. Rappeutuneena pidetty Osmanien valtakunta saavutti saksalaisten avulla voiton, vaikka kuuluikin lopulta sodan häviäjiin.

Turkkilaiset vaalivat kauan ylpeinä Gallipolin muistoa. Ranskassa ja Venäjällä se on nähty yhtenä ensimmäisen maailmansodan monista dramaattisista tapahtumista. Britit ovat pitäneet sitä yhtenä nöyryyttävimmistä tappioistaan. Eniten Gallipolin tapahtumia on muisteltu Australiassa ja Uudessa-Seelannissa, koska Britannian joukoissa oli kokonaisen armeijakunnan verran Australian ja Uuden-Seelannin miehiä ja taistelu oli yksi pahimmista heidän kokemistaan.

Osmanien valtakunnan viimeinen voimannäyttö

Osmanien valtakunta oli ensimmäisessä maailmansodassa Saksan ja Itävalta-Unkarin heikoin liittolainen. Useita sotia hävinnyt ja sisäisesti hajanainen Turkki oli 1900-luvulla enää nimellinen suurvalta. Nuorturkkilainen uudistusliike päätti maan liittymisestä sotaan Saksan puolelle, koska se uskoi näin palauttavansa sulttaanikunnan entisen mahdin. Ratkaisu johti valtakunnan hajoamiseen.

Iso-Britannia ja Ranska hyökkäsivät Gallipolin niemimaalle, koska halusivat päästä Dardanellien salmen kautta Marmaran merelle. Jos operaatio olisi onnistunut, britit ja ranskalaiset olisivat voineet tehdä Konstantinopoliin maihinnousun Marmaran mereltä ja venäläiset samanaikaisesti Mustan meren suunnalta. Operaatiolle asetettiin suuria toiveita. Britannian sotaministeri, marsalkka Herbert Kitchener (1850–1916) uskoi, että Konstantinopolin valtaus voisi ratkaista koko sodan.

Turkkilaiset näkivät Gallipolin taistelun yllättävän lopputuloksen todisteena maan sotilaallisesta voimasta. Se oli tuhoon tuomittuna pidetyn sulttaanikunnan kuuluisin voitto ensimmäisessä maailmansodassa. Gallipolista tehtiin Turkin armeijan tehokkuuden symboli. Taistelun jälkeen perustettiin uusi, saksalaista rautaristiä jäljittelevä rautainen puolikuu -kunniamerkki, toiselta nimeltään Gallipolin tähti, jota jaettiin turkkilaisia auttaneille keskusvaltojen sotilaille.

hms_majestic_sinking_27_may_1915

Brittiläinen alus HMS Majestic uppoaa saksalaisen sukellusveneen torpedoimana 27.5.195 (The War Illustrated, 26.6.1915)

Isolle-Britannialle Gallipolin tappio sen sijaan oli karvas häpeä, koska brittilaivastoa oli pidetty voittamattomana. Katastrofista vastuullisiksi tulkittujen englantilaisten poliitikkojen ja upseerien ura joko katkesi tai päättyi kokonaan. Pääministeri H.H. Asquith (1852–1928) erosi tehtävästään, ja maihinnousua johtaneen kenraali sir Ian Hamiltonin (1853–1947) ura loppui. Amiraliteetin ensimmäinen lordi, nykykielellä meriministeri, Winston Churchill (1874–1965) sai maineeseensa tahran, joka haihtui vasta toisen maailmansodan aikana.

Paluu sankarilliseen sodankäyntiin

Gallipolin epäonnistunut hyökkäys sai nopeasti myyttisen aseman sotahistoriassa ja kaunokirjallisuudessa. Se nousi legendaksi luultavasti siksi, että se oli helpompi kuvitella dramaattiseksi seikkailuksi kuin Länsi- ja Itä-Euroopassa käydyt taistelut. Puhuttaessa vuosien 1914–18 traagisista tapahtumista mieleen tulee ensimmäisenä Euroopassa käyty asemasota, jossa miehiä tapatettiin, kun yritettiin vallata pieniä kaistaleita maata. Kuitenkin ensimmäinen maailmansota ulottui myös Lähi-itään ja Afrikkaan, joissa käydyt taistelut muistuttivat aikaisempien vuosisatojen sodankäyntiä.

Historioitsija Gerard J. Groot luonnehtii ensimmäistä maailmansotaa seuraavasti:

”Itä- ja länsirintamalla kuoli eniten miehiä, mutta todellista draamaa nähtiin muilla tantereilla. Pienillä taistelukentillä hätäisesti kokoon kutsutut ja monesti heikosti aseistetut armeijat taistelivat äärimmäisen raivokkaasti ja osoittivat mitä suurinta rohkeutta. Teknologialla ei ollut Euroopan ulkopuolella sitä ylivaltaa, joka johti taisteluhenkeä laskevaan pattitilanteeseen Ranskassa. Lähi-idässä ja Afrikassa armeijat etenivät nopeasti, ja maata vielä valloitettiin ratsuväen avulla.”

sir_ian_hamilton_inspects_royal_naval_division

Sir Ian Hamilton on juuri tarkastanut RND-joukot (Royal Navy Division) Gallipolin taistelun aikana. (The War Illustrated, 24.6.1915)

Vaikka britit kärsivät Gallipolin hyökkäyksessä tappion, he näkivät siinä sankarillisia piirteitä. Sitä kuvaavassa kirjallisuudessa ei keskitytty taistelun lopputulokseen vaan toistettiin ajatusta, että Turkin maaperällä sota edelleen näytti ”kauniin” puolensa ja kuolemaa uhmaavat sotilaat harjoittivat niitä miehisiä hyveitä, jotka olivat unohtuneet teknologian hallitsemassa Länsi- ja Keski-Euroopassa. Kuvaava esimerkki tästä on kirjallisesta lahjakkuudestaan tunnetun kenraali Hamiltonin teos Gallipoli Diary (”Gallipolin päiväkirja”, 1920). Siinä hän painottaa sotilaiden rohkeutta ja solidaarisuutta, jollaista ei voisi kohdata siviilielämässä.

Kenraali Hamilton ei nosta Brittein saarilla syntyneitä sotilaita muiden imperiumin armeijassa taistelleiden yläpuolelle vaan päinvastoin mainitsee australialaiset esimerkillisinä kuvatessaan sotilaiden toverihenkeä. Hän kirjoittaa:

”On runoilijoita ja kirjailijoita, jotka eivät näe sodassa mitään muuta kuin raatoja, saastaa, barbariaa ja kauhuja. Rivimiesten sankaruus ei vetoa heihin. He eivät myönnä, että sota on tämän maailman ainoa tilanne, jossa näkee uhrimieltä. Suurenmoinen voitto kuolemasta jättää heidät kylmiksi. Kullekin makunsa mukaan. Minulle sota ei ole kuoleman alho vaan laakso, joka on ääriään myöten täynnä elämää. Miehet kokevat sodassa viidessä minuutissa enemmän elämää kuin he kokisivat viidessä vuodessa [Australian] Bendigossa tai Ballaratissa. Jos näiden sotilaiden veljiä – Caalgoorlien tai Coolgarlien kaivosmiehiä – vaatisi tekemään neljänneksen sotilaan työstä ja ottamaan sadasosan sotilaan riskeistä, siinä hetkessä syntyisi mellakka. Mutta sodassa miehet eivät edes intä vastaan. Sodassa näkee toveruuden säteilevän voiman käytännössä.”

Taistelua kuvaavat brittikirjailijat korostivat myös sitä, että Gallipolin niemimaa sijaitsi lähellä muinaista Troijaa, ja rinnastivat ensimmäisen maailmansodan sotilaat antiikin sankareihin. Värikkäimpiä antiikkivertauksia käytti kirjailija sir Compton Mackenzie (1883–1972), joka tunnetaan ehkä parhaiten skottilaisena nationalistina. Teoksessaan Gallipoli Memories (1929) hän vertaa australialaisia ja uusiseelantilaisia sotilaita antiikin sankareihin ja kuvailee heidän fyysistä olemustaan niin juhlallisesti, että se tuntuu nykylukijasta koomiselta.

Mackenzie kirjoittaa: ”Heidän kauneuttaan, joka totisesti oli sankarillista, olisi pitänyt ylistää heksametrimittaisessa runoudessa, ei lehtien otsikoissa. [..] Jokainen tuona päivänä näkemistäni nuorista miehistä olisi voinut olla Aias tai Diomedes, Hektor tai Akilleus.

 Myytti Australian ja Uuden-Seelannin sotilaskunniasta

trumpetcallsa

Australialainen värväysjuliste, 1914-1918. Tekijä: Norman Lindsay

Turkkilaisille Gallipoli oli ylpeyden aihe, briteille häpeä. Australialaisten ja uusiseelantilaisten asenne oli kaksijakoisempi. He tunsivat kaatuneiden sotilaidensa takia katkeruudensekaista kansallisylpeyttä.

Pian taistelun jälkeen syntyi legenda, jonka mukaan australialaiset ja uusiseelantilaiset sotilaat erosivat ratkaisevasti muista brittiarmeijan riveissä taistelleista. Tätä käsitystä nimitettiin ANZAC-myytiksi, koska ensimmäiseen maailmansotaan osallistunutta Australian ja Uuden-Seelannin armeijakuntaa (Australian and New Zealand Army Corps) kutsuttiin usein lyhenteellä ANZAC.

Myytin mukaan Gallipolin tappio oli ensisijaisesti Australian ja Uuden Seelannin tragedia. Korkeiden brittiupseerien kuviteltiin lähettäneen australialaisia ja uusiseelantilaisia surutta kuolemaan ja yrittäneen samanaikaisesti varjella Brittein saarilla syntyneiden sotilaiden henkeä. Kirjailija ja journalisti Geoffrey Moorhouse on kuitenkin tuonut esiin teoksessaan Hell’s Foundations. A Town, its Myths and Gallipoli (”Helvetin perustukset. Kaupunki, sen myytit ja Gallipoli”, 1992), että britit menettivät taistelussa 21 000 miestä, kaksi kertaa enemmän kuin australialaiset ja uusiseelantilaiset yhteensä.

ANZAC-mytologiaan kuului ajatus, että australialaiset ja uusiseelantilaiset olivat luonnollisempia ihmisiä kuin jäykän sotilaalliset britit. Legendan mukaan britti-imperiumin merentakaisilta alueilta tulevat miehet tekivät pilaa armeijan säännöistä ja ajautuivat konflikteihin ohjesääntöä tuijottavien englantilaisten kanssa. Heidän väitettiin myös olleen tositilanteissa poikkeuksellisen urheita sotilaita ja kunnioittaneen vihollisen ihmisoikeuksia.

Käsitys, että australialaiset ja uusiseelantilaiset olisivat olleet Gallipolin suurimpia uhreja, ei ollut heidän itsensä keksimä. Englantilainen sotakirjeenvaihtaja Ellis Ashmead-Bartlett (1881–1931), joka julkaisi ensimmäiset silminnäkijäraportit taistelusta, kuvasi elävästi Australian ja Uuden-Seelannin armeijakunnan taistelua ja esitti kenraali Hamiltonin vastuullisena suurista tappioista.

Skottilainen Compton Mackenzie puolestaan ihasteli australialaisten ja uusiseelantilaisten maanläheistä voimaa. Kirjailija totesi, että he näyttäisivät paraatikentällä yhtä luonnottomilta kuin viidakon komeat pedot sirkuksessa.

Imperiumin sijaiskärsijät

Australian ja Uuden-Seelannin armeijakunnan perinteitä vaalitaan kummassakin maassa järjestämällä säännöllisiä vuosipäiviä. ANZAC-legendan ylläpitäminen ei ole rajoittunut pelkästään yhteiskunnan järjestämiin juhliin, vaan myytti on tullut esiin myös populaarikulttuurissa. Se herätettiin näkyvimmin henkiin Peter Weirin (s. 1944) elokuvassa Gallipoli (Gallipoli, Australia 1981), joka oli suurmenestys Australiassa.

weir-gallipoli_704_2

Mel Gibson ja Mark Lee Peter Weirin elokuvassa Gallipoli (1981).

1980-luvulla Australiassa valmistui kaksi vuosikymmenen parhaisiin kuuluvaa sotafilmiä, Bruce Beresfordin (s. 1940) Kunnian kentät (Breaker Morant, Australia 1980) ja Weirin Gallipoli, jotka molemmat esittävät australialaiset britti-imperiumin uhreina. Kunnian kentät kertoo vuonna 1902 järjestetystä kohua herättäneestä oikeudenkäynnistä. Kaksi brittiarmeijassa palvellutta australialaissyntyistä upseeria tuomittiin buurisodan loppuvaiheessa kuolemaan rangaistukseksi sotavankien tappamisesta. Elokuva esittää sotarikolliset sijaiskärsijöinä, jotka teloitettiin rauhanneuvottelujen helpottamiseksi, vaikka vastaavia ihmisoikeusrikkomuksia oli aiemmin hiljaisesti hyväksytty.

Weirin Gallipoli toistaa Kunnian kentät -elokuvan teeman, ajatuksen, että australialaiset kuolivat turhaan britti-imperiumin puolesta. Filmi kertoo kahdesta nuoresta miehestä, Archiesta (Mark Lee) ja Frankistä (Mel Gibson), jotka värväytyvät ensimmäiseen maailmansotaan. Herkkäsieluista Archieta ajaa asepalvelukseen pyyteetön isänmaallisuus. Kyynisemmän Frankin motiivi on miehinen uho.

gallipoli-original-us-one-sheet-film-poster-1981-peter-weir-mel-gibson--10837-p.jpg

Miesten kuvitelmat ympärysvaltojen nopeasta voitosta karisevat nopeasti heidän havahtuessaan sodan todellisuuteen. Filmi huipentuu kuvaukseen epätoivoisesta hyökkäyksestä, jossa australialaisia sotilaita kaatuu turkkilaisten tulitukseen samaan aikaan, kun britit litkivät teetä takalinjassa. Juuri ennen lopputekstejä nähdään tarkka, hidastettu lähikuva Archiesta, joka saa tappavan osuman luodista.

Elokuva Gallipoli on yhdistelmä juhlavaa australialaista kansallistunnetta ja realistista kuvausta sodan raakuudesta. On kuitenkin epäselvää, onko teos sodanvastainen vai ei. Filmin perusasetelma on erilainen kuin ensimmäistä maailmansotaa kuvaavissa ohjelmallisen pasifistissa elokuvissa, joista arvostetuimpia lienevät Stanley Kubrickin (1928–99) Kunnian polut (Paths of Glory, USA 1957) ja Joseph Loseyn (1909–84) Kuningas ja isänmaa (King and Country, Iso-Britannia 1964). Kumpikin elokuva kuvasi armeijan sääntöjen järjettömyyttä, eikä perinteisen sotasankaruuden ilmauksilla, kuten rohkeudella ja solidaarisuudella, ollut niissä sijaa.

Gallipoli-elokuvassa sodan epäoikeudenmukaisuus esitetään toisessa sävyssä. Sotilaskurin kritiikki rajoittuu jäykille brittiupseereille naureskeluun. Filmi kunnioittaa perinteisiä sotilashyveitä. Kaikki sympaattiset henkilöt osoittautuvat lopussa myös urhoollisiksi sotilaiksi.

 

Ystävyys vs. isänmaallisuus

Viime vuosina Australiassa ja Uudessa-Seelannissa on julkaistu kaunokirjallisuutta, jossa ensimmäistä maailmansotaa on kuvattu perinteisestä ANZAC-mytologiasta poikkeavalla tavalla. Huomiota herättäneimpiä tällaisista teoksista on uusiseelantilaisen Stephen Daisleyn (s. 1955) romaani Traitor (”Petturi”, 2010). Se kertoo David Monroe -nimisestä, Uuden-Seelannin maaseudulla elävästä, kylähullun maineessa olevasta vanhuksesta. Nopeasti paljastuu, että mies on yhteisön kaihtama, koska hän on ollut ensimmäisen maailmansodan aikana sotilaskarkuri, jonka kuolemantuomio on lievennetty kovennetuksi palvelukseksi.

Romaanin kiinnostavinta antia ovat jaksot, joissa Monroe muistelee kuolemantuomioonsa johtaneita tapahtumia. Hän on Gallipolin taistelussa tutustunut turkkilaisia auttaneeseen lääkäriin ja ystävystynyt tämän kanssa myöhemmin, kun molemmat ovat olleet haavoittuneina sotilassairaalassa. Monroe on lopulta yrittänyt paeta lääkärin kanssa tämän kotiseudulle Turkkiin.

Vanha klisee australialaisten ja uusiseelantilaisten poikkeuksellisesta yhteishengestä tulee romaanissa esiin vain silloin, kun Monroe saa kuulla pelastuneensa kuolemantuomiolta. Tuomiota ei panna täytäntöön, koska Australian ja Uuden-Seelannin armeijakunnan miehistä koottu teloitusryhmä kieltäytyy ampumasta oman maanosan miestä. Romaani on vaikuttava lukukokemus tästä epäuskottavasta juonenkäänteestä huolimatta.

Traitor-teoksen pääteema on Monroen sodanaikainen lyhyt ystävyyssuhde turkkilaisen lääkärin kanssa. Hänen päätöksensä karata ei johdu siitä, että hän olisi pelkuri tai edes poikkeuksellisen järkyttynyt sodasta. Hän päätyy karkuriksi, koska samastuu turkkilaisen ystävänsä näkökulmaan.

Rintamasotilaita kuvaavassa kirjallisuudessa ei ole kovin yleistä, että romaanihenkilö ajautuisi vihollisen leiriin juuri ystävyyssuhteen takia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuvassa kirjallisuudessa tällaista tematiikkaa sen sijaan on käsitelty. Esimerkiksi Kashuo Ishiguron (s. 1954) romaanissa Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day, 1989; suom. Helene Bützow 1990), joka kuvaa brittiyläluokkaa palvelusväen näkökulmasta, tärkeä sivuhenkilö on natsimieliseksi myöntyvyyspolitiikan kannattajaksi leimautuva, maineensa menettävä lordi. Brittiläisestä aatelismies on kääntynyt kolmannen valtakunnan tukijaksi saksalaisen ystävänsä kohtalon takia. Tämä on tehnyt itsemurhan, koska ei ole kestänyt maansa tappiota ja sodanjälkeistä alennustilaa.

Daisleyn teos Traitor käsittelee työväenluokkaisen Monroen sotilaskarkuruutta samassa sävyssä kuin Ishiguron Pitkän päivän ilta kuvatessaan lordin saksalaismielisyyttä. Se esittää kansallisen puolenvaihdoksen syvän ystävyyssuhteen seurauksena. Romaanissa kiehtovinta onkin, että siinä pysytään yksilötasolla eikä toisteta kulunutta tarinaa australialaisten ja uusiseelantilaisten kollektiivisesta kokemuksesta.

Kaikki suomennokset ovat kirjoittajan.