Tiina Airaksisen kotiarkisto
Poistettu nainen

Leikatut muistot

Essee
|
Tiina Airaksinen
|

Isä leikkasi eksänsä pois suvun valokuvista. Esseessä ollaan kadonneen jäljillä.

I

Olen kuuden, käyn leikkikoulua mutta osaan jo lukea ja laskea. Eräänä päivänä isä antaa minulle kuvan, jossa hän ja äiti hymyilevät. Isä sanoo, että se on hääkuva. Kuvasta on tuhrittu lyijykynällä jotakin. Olen jo oppinut, että siinä paikassa tapaa olla vuosi, jona kuva on otettu. Miksi se on sotkettu piiloon? Katson oikein tarkasti: 1960.

Paperisakset leikkasivat kuvista vaimon ja äidin jättäen jäljelle muut kuvassa olleet sekä loven tai runnellun reunan. Petturista jäi jälkeen aukko. Perhekuvissa on vain isä ja tytär kuin yksin koko maailmaa vastaan.

Jokin ei täsmää. Siskohan on paljon vanhempi kuin minä. Tiedän kyllä, että hän on syntynyt vuonna 1946. Tässä on jotain vinossa. Miksi vuosi on sotkettu pois? Se liittyy jotenkin siskoon ja isään. Hätäännyn. Itku tekee tuloaan ja kohta se ei enää pysy sisällä. Sitten seuraa suuttumus, tiheä ja tuima. Ne on huijanneet minua. Ne on uskotelleet, että meidän perhe on ollut olemassa aina. Miksi, miksi, miksi? Isällä oli jotakin salattavaa. Ne pitävät minua tyhmänä ja sitä minä en siedä.

Pieni maailmani nyrjähti silloin ensi kerran niin että tuntui. Aikuiset vaalivat valhetta, minä maistoin elämän arvaamattomuutta. Yhä muistan, miten suuttumus jännittyi vanteeksi ympärilleni. Se oli lapsuuden raivoa, eikä se mennyt vuosikausiin ohi.

 

Viisikymmentä täytettyämme kysymme itseltämme: Onko kuluneilla kahdellakymmenellä tuhannella päivällä ollut jotakin pysyvää merkitystä, sisäistä kaarta, nouseeko niistä jotakin selvyyttä? Ajalla on oltava muoto! Järjestynyt olemassaolo on sitä, että voi tuntea jännittyvän kaaren, sen alun ja lopunkin.

(György Konrad, Pidot puutarhassa)

 

Pöydälläni lojuu pinoittain valokuvia. Osa levittäytyy eteeni peittäen puolet pöydän pinnasta. Ne ovat kuvia erään perheen elämästä, sen arjesta ja juhlahetkistä. Niitä on kymmenittäin ja yhä uusia putkahtaa esiin. Ne ovat mustavalkokuvia 1940- ja 50-luvulta, ja niillä on yksi yhteinen piirre: jokaisesta on leikattu pois jotakin, joku.

Leikattu on isäni ensimmäinen vaimo. Tuijotan kuvien lovia ja leikattuja reunoja. Kuvittelen hänet niihin ja siihen elämään, jonka kadonneita hetkiä kuvat yhä vuosikymmenten takaa heijastavat. Näen nuoren naisen kuin tanssiin lähdössä. Nuorikon, sittemmin nuoren vaimon. Miltä hän näytti? Rakastivatko he toisiaan, isä ja hän?

Voiko vihata niin väkevästi, jos ei ole joskus rakastanut vihaamaansa? Isä otti sakset avukseen, leikkasi kivuntuojat pois ja säästi torsot. Haamusärky jäi yli sukupolvien.

Avioero irrotti naisen puolisosta ja loitonsi tyttärestä. Eron vakuudeksi isä tuomitsi vaimonsa kuvakuolemaan. Paperisakset leikkasivat kuvista vaimon ja äidin jättäen jäljelle muut kuvassa olleet sekä loven tai runnellun reunan. Petturista jäi jälkeen aukko. Perhekuvissa on vain isä ja tytär kuin yksin koko maailmaa vastaan. Vaimon oli lähdettävä kuvista, niin kuin hänen oli lähdettävä yhteisestä kodista. Petturin palkka on kuolema, eivätkä nämä kuvat enää koristaisi perhealbumeita.


Seikkailen isäni valokuvajäämistössä. Kun olin lapsi, arkeologi oli haaveammattini. Nyt tavallaan toteutan haavettani, vaikka pelkään samalla avaavani Pandoran lippaan.

Isän kuolemasta on kaksikymmentä vuotta, ja setvin yhä hänen tavaroitaan. Valokuvia on laatikoittain, niitä on sullottu kirjekuoriin ja liimattu albumeihin. Niitä on villisti irrallaan. Pian seulon silmät kyynelissä. Kuvista nousee hienokseltaan pölyä, joka kutittaa.

Valokuva on yhtäältä erehtymättömän tarkka, toisaalta kuvaajan ja katsojan tulkinta. Se on kaksiulotteinen tuotos kolmiulotteisesta todellisuudesta.

Photographs are valued because they give information. They tell one what there is; they make an inventory, kirjoitti Susan Sontag. Isä tallensi Helsingin sodanjälkeistä murrosta ja kasvua sadoin kuvin. Lapsuudenperheeni kuvamuistoja pursuaa laatikkokaupalla. On lomakuvia, matkakuvia, merkkipäiväkuvia, välähdyksiä arjesta. On vuodenaikoja ja maisemia Suomesta ja ulkomailta ajankuvaviesteineen. On ihmisiä milloin mistäkin ja missäkin. Moniakaan en enää muista, jos heitä tunsinkaan.

Isäni harrasti valokuvaamista. Hän osallistui työpaikkansa valokuvakerhon kilpailuihin ja voitti niissä palkintoja. Minä taas en tiedä edes, miten kamerat toimivat. Olen valokuvaajan tytär, mutta en koskaan osaisi tai jaksaisi valokuvata yhtä omistautuneesti kuin isäni.

Janne Seppänen on tutkinut visuaalista lukutaitoa ja sen osana kuvanlukutaitoa, jonka yksi laji on valokuvanlukutaito. Hän tarkastelee valokuvan objektiivisuutta analysoimalla Andre Bazinin esseetä Valokuvan ontologia (1945). Bazinin mukaan valokuvan objektiivisuus liittyy sen mekaanisuuteen, automaattisuuteen ja luonnonkaltaisuuteen.

Luonto on valokuvan tekijä, kuva on siis aito ja erehtymätön luonnontuote. Toisaalta valokuva on kulttuurin tuote, kuvaajan inhimillisen toiminnan tulos. Seppänen puhuu valokuvan ”halkeamasta”, joka koettelee valokuvan totuudellisuutta ja ”objektiivisuutta”. Valokuva on yhtäältä erehtymättömän tarkka, toisaalta kuvaajan ja katsojan tulkinta. Se on kaksiulotteinen tuotos kolmiulotteisesta todellisuudesta. Valokuva saa lisää halkeamia, kun kuvaaja tai katsoja kajoaa siihen vaikkapa leikkaamalla, repimällä tai piirtämällä.

Mieltäni kiehtoo katseemme kyky jäljittää valokuvan kolmiulotteisuus ja luoda illuusio kuvasta todellisuuden tallentajana. Valokuva leikkaa neliulotteisesta aika-avaruusjatkumosta visuaalisen siivun, joka saa katsojalta tulkinnan, toteaa Heikki J. Koskinen. Mikko Hietaharju mainitsee, että valokuvaa pidetään jäljenteenä, joka saa muotonsa kausaalisesti todellisuudesta mutta on tulkinta, ei todellisuutta. Se on jälki todellisuudesta. Katson taas kuvaa isästä ja siskosta. Siinä he ovat, tai olivat, jossakin minulle tuntemattomassa tilanteessa ja hetkessä seitsemänkymmentä vuotta sitten. He ovat siinä katseeni kohteena ainakin jotenkin.

Pöyhin löytämiäni kuvia ja rajaan ensin oman aikani kuvavyöryt pois, sillä en saa rauhaa isän leikkaamilta kuvatorsoilta. Niiden vääristyneiksi leikatut asetelmat häiritsevät. Kuvien kauneus on tahallaan tuhottu, työhön on kulunut monta yksinäistä eronneen miehen tuntia. Tuhottuinakin kuvista välittyy ajan vaimentama elämänsyke. Mikä määrätietoisuus ohjasikaan isän toimintaa.

Mentaalivalmentaja Minna Marsh kirjoittaa Twitterissä: ”Viha sitoo meidät toiseen ihmiseen yhtä vahvasti kuin rakkaus. Ennen ehkä rakastava, nyt vihaava mies tarttui tehtäväänsä tunnontarkasti ja tinkimättä. ”Perkele!” Kuulen isän kiihtyneen äänen vuosikymmenten takaa. ”Vihaan niin, että voisin tappaa vitutuksesta”, hän huutaa. ”Tapan sen saatanan ämmän! Kusen sen haudalle.” Mutta ei hän tappanut eksäänsä, vaikka päissään niin uhosi tekevänsä. Voiko vihata niin väkevästi, jos ei ole joskus rakastanut vihaamaansa? Isä otti sakset avukseen, leikkasi kivuntuojat pois ja säästi torsot. Haamusärky jäi yli sukupolvien.

Isä leikkasi eksänsä kuvista kuin olisi samalla kyennyt karkottamaan tämän elämästään ja kirjoittamaan historiaansa uusiksi. Tappio oli väistämätön. Leikatun muisto jäi lymyilemään, hymyilemään kotimme piilopaikkoihin, joista se isäni kutsusta toisinaan palasi haamuilemaan. Eksän muisto vaani kodissamme näkymättömänä, eikä meillä ollut voimia häätää sitä pois. Mielikuvani isän ex-vaimosta oli hahmoton. En tiennyt edes, miltä hän näytti, eikä hänen nimeään saanut kodissamme lausua. 18-vuotiaana näin vihdoin isän ja eksän hääkuvan, kun sain selata isän ystävän valokuva-albumia. Kuvassa oli kaunis, nuori tummaverikkö.

Isä hävitti joka ainoasta kuvasta naisen, jonka kanssa hän eli aviossa 12 vuotta ja sai tyttären, minua 15 vuotta vanhemman sisarpuoleni. Miksi isä ei hävittänyt kuvia kokonaan vaan jätti torsot kieroiksi vääntyneiksi katkeriksi muistoiksi? Olivatko ne tuhkaksi palaneen rakkauden tähteitä, loukatun turhamaisuuden vastalause vai petetyksi tulleen aviomiehen huutopotkuraivarin jälkinäytös? Petturin palkkana on näkymättömyys, pois sulkeminen, karkotus.

Kysyn toistamiseen samoja kysymyksiä. Yritän rakentaa kuvista mielessäni kokonaisia. En onnistu, näen vain rikottuja muistoja rikki menneestä perheestä ja katkotuista ihmissuhteista. Kuvien reiät huutavat tulkintaa. Kuviin jäljelle jätetyt poseeraavat iloisen näköisinä, pysähtyneinä iäksi hetkeensä. He hymyilevät sen näköisinä, että luottavat elämään ja sen vakaaseen kulkuun. Kuvissahan kuuluu hymyillä. Kulttuurimme arvostaa niitä, jotka osaavat poseerata.

Perheessämme isän eksää kutsuttiin Stveniksi. Isäni pilkkasi häntä siitä, että hän ei osannut sanoa Sven vaan väänsi nimen Stveniksi. Minulle ei ikinä valjennut, kenestä Svenistä oli kyse. Stvenistä puhuttiin perheessämme harvoin. Stven ja kaikki häneen liittyvä oli tabu. Kuvittelen taas isän leikkaamassa kuvia kauan sitten aikana, jolloin minua ei vielä ollut ja äitini eli toisaalla itsenäisen naisen elämäänsä. Isä istuu Kalevankadun kodin olohuoneessa kiroillen ja antaa saksien laulaa.  Näky on yhtä aikaa harras ja naurettava, mutta olenhan aina tuntenut vetoa campiin.

Pidättelen nauruani, ja samalla minua hyytää. Klips, klips. Huora palasiksi, kerta toisensa jälkeen. Jokainen saksen napsaus on yritys hakea hyvitystä. Jäljelle ei saa jäädä yhtäkään Stveniä. Silti jokin hänestä jää hiertämään tiukkaa ja yksioikoista miestä. Eletään vuotta 1958. Avioliitto on pyhä, eroaminen kevytmielistä.

 

II

Naimisiin pakosta

 

Isä ja hänen ensimmäinen vaimonsa solmivat 12 vuoden avioliittonsa helmikuussa 1946. Morsian oli raskaana, muuten ei häitä kai olisi tullutkaan. Isä oli leskeksi jääneen työläisäidin kuopus ja silmäterä. Isänäiti eli mummo oli avioasiassa ehdoton: naimisiin on mentävä, jos lapsi on tulossa. ”Korjaa jälkesi”, äiti sanoi pojalleen.

”Minut jätettiin yksin ristini kanssa”, hän jatkoi ja viittasi esikoiseensa, jonka oli synnyttänyt alle kaksikymppisenä. Lapsen isä oli ollut ison talon poika ja kansanedustajan veli, mummoni yksi talon monista piioista. Piiat olivat suojatonta vapaata riistaa viriileille talonpojille. Nuori au-äiti etsiytyi Valamon luostarin suojiin. Se oli 1910-luvulla eräänlainen ensikoti, joka tarjosi joillekin aviottomille äideille ja heidän lapsilleen turvan muutamaksi kuukaudeksi. Tekijän veli maksoi myöhemmin mummolle ruokkomaksuja.

Nykynäkökulmasta on vaikea käsittää, miksi eroamisesta oli tehty asia, jota kuorrutti lähtemätön häpeä. Jo aviorikos-sanan paino nujertaa.

Pari vuotta myöhemmin mummo meni Sortavalassa naimisiin peltisepän kanssa ja sai kolme lasta. Yksi ei selvinnyt muutamaa kuukautta vanhemmaksi. Perhe muutti Helsinkiin, jossa oli mahdollisuus hankkia elanto. Sitten peltiseppäparka sairastui espanjantaudin jälkimaininkeina saamaansa unitautiin ja menehtyi kahdessa viikossa vain kolmenkymmenen ikäisenä, jätti jälkeensä lesken ja kolme lasta, syvän surun ja perinnöksi 25 penniä.

Leski siivosi konttoreita ja kantoi rakennustyömailla tiiliä. Sosiaaliturva oli olematon. ”Ei pidä mennä uimaan, jos ei perse kestä merivettä”, työläisäiti evästi poikaansa. Hän oli selviytyjätyyppiä, mutta poika saisi hänen puolestaan päästä helpommalla. Aviottomia lapsia ei perheeseen kuitenkaan tehtäisi.

Sodan kokeneet nuoret halusivat hyvitystä menetetyille vuosille ja alkoivat rakentaa toivon täyttämää uutta elämää. Suhteita solmittiin eikä ajateltu, että seurustelun tarvitsisi aina johtaa alttarille asti. Elämää ahmittiin, siltä oli saatavia vuosien edestä korkojen kera. Isän ja Stvenin tiet risteytyivät kesällä tai syksyllä 1945. Vähän yli parikymppiset nuoret alkoivat seurustella. Sukeutui se tavallinen tarina.

Stvenillä oli muitakin heiloja, ja hän oli tietoinen markkina-arvostaan. Erään rikinkatkuisen riidan aikana hän oli kuulemma sanonut isälleni, että lapsen takia hänen oli tehtävä nopea päätös. Lapsella oli oltava isä. Päätöksenteko ei ollut helppoa, koska isäehdokkaita oli kolme. Sosiaalisista syistä hän oli päätynyt valitsemaan isäni. Isä oli kulmikkaasta temperamentistaan huolimatta kunnollinen mies, joka pystyisi elättämään perheensä. Rakkaudesta vai pakosta? Erään isälle läheisen sukulaisen mielestä isä oli ollut rakastunut Stveniin mutta katkeroitunut tajuttuaan, ettei ollut tälle ainoa. Myöhemmin isä puhui vain pakkoliitosta, jossa hän ei ollut varma edes isyydestään.

Sisarellani ja minulla on sama isä, jos minulta kysytään. Isä olisi kai vastannut epäröiden. Isällä ja siskolla oli samanlaiset hassut isovarpaat, jotka kääntyvät hiukan sisäänpäin. Joskus olen tuntenut olevani naiivi, kun takerrun todistamattomaan asiaan, mutta tuntemuksella ei ole minulle merkitystä. Isä ei selvittänyt isyyttään, vaikka asia häntä ilmiselvästi häiritsi. Pelkäsikö hän? Puolisoiden keskinäiseen peliin isyyshärnäys sopi saumatta, ja sitä Stven ilmeisen aktiivisesti harjoitti. Niin vakiintui epäsopu, epäily ja kauna jokapäiväiseksi osaksi pariskunnan elämää.

Erään kesän korvalla 1950-luvun alkupuolella vietettiin isän sukulaistytön ylioppilasjuhlia. Isä perheineen osallistui juhliin. Yhdessä kuvassa näkyy ryhmä iloisia juhlijoita. Sisko on eturivissä, ja hänen vieressään on poseerannut siskon äiti, jonka isä on leikannut kuvasta pois. Isä seisoo taaempana reunassa aivan veljensä lähellä. Isänäiti seisoo isän veljen vasemmalla puolella.

Yhä harvemmat enää lupautuvat kulkemaan toistensa rinnalla kaiken kestäen, kunnes kuolema heidät erottaa (vaikka papin edessä niin väittävätkin). Siviilivihkiäisten pelkistettyyn linjaan moinen tarinointi ei sopisikaan. Avioliitto on tahdon asia, mutta moni lakkaa muutamassa vuodessa tahtomasta.

Avioerot ovat lisääntyneet sodanjälkeisinä vuosikymmeninä reipasta tahtia. Vuonna 1965 Suomessa purkautui 4 594 avioliittoa. Vuonna 2016 avioeroja oli 13 469. Erojen määrä on 1990-luvun alkupuolella vakiintunut vuosittain noin 13 000:ksi. Vuonna 1950 eronneita oli 7,2 % Suomen väestöstä, vuonna 2017 heitä oli 15,5 %. Enää ei tarvitse vanhan mitan määrää kärsiä tai kestää ankeuttavaa liittoa.

Juhannuksena 1946 syntynyt sisareni oli ehtinyt täyttää kaksitoista, kun hänen vanhempansa erosivat. Erovuonna 1958 erosi 755 suomalaista avioliittolain 234/1929 70 §:n eli huoruuspykälän perusteella. 1

Avioero ei ollut tuolloin ilmoitusluonteinen asia, vaan erolla piti olla syy, tavallisesti puolison uskottomuus. Tarvittiin näyttöä avioliiton ulkopuolisesta suhteesta.

Tuntuu absurdilta ja julkealta, että eron saaminen vaati ajojahtia, jossa piti saada kiinni syyllinen ja näyttää toteen rikos. Nykynäkökulmasta on vaikea käsittää, miksi eroamisesta oli tehty asia, jota kuorrutti lähtemätön häpeä. Jo aviorikos-sanan paino nujertaa. Onnettomat avioliitot altistavat avioliiton ulkopuolisille suhteille. Kun ne nähdään rikoksina, saadaan kolmiodraamaan näyttelijät ja voidaan lavastaa näyttämöt, joihin kuuluvat niin rikospaikka kuin käräjäsalikin. Kuten hyvään draamaan, avioeronäytelmäänkin sisältyy konflikteja, jännitteitä, käännekohtia ja kliimaksi. Ja kosolti surua ja katkeruutta. Juorukellot kalkattavat minkä ehtivät.

Puolisonsa uskollisuutta epäilevät palkkasivat yksityisetsiviä todistamaan huorinteon. Niin teki isänikin. Etsivinä toiminut aviopari jäljitti Stvenin ja hänen kumppaninsa lemmenpesän ja todisti rakastavaisten intiimit hetket. Kun raskauttavat todisteet oli saatu, seurasi avioero-oikeudenkäynti. Eropäätös teki isästä esimurrosikäisen tyttären yksinhuoltajan.

Eronnut yksinhuoltajaisä oli 1950-luvulla harvinaisuus. Murrosiän kynnyksellä olevan tytön huoltajuus sai isäni tuntemaan itsensä epävarmaksi. Sisareni oli muuttumassa lapsesta nuoreksi naiseksi, joka ei tiennyt paljoakaan tulevasta. Mitkä ovat naisen elämän perusasioita? Mitä ovat kuukautiset ja seurustelu? Isä koki kiusalliseksi puhua niistä. Hänestä oli noloa asioida apteekissa ostamassa tyttärelle kuukautissuojia. Isä koki avuttomuutta ja neuvottomuutta. Mikään ei ollut valmentanut häntä tilanteeseen, joka avioerosta seurasi.

Isä häpesi avioeroaan. Ero tarkoitti hänelle epäonnistumista. Niin kuin hän oli yrittänyt elää kunniallista elämää ja hoitaa tunnollisesti oman osuutensa! Vaimon vikurointia hän ei ymmärtänyt. Isäni vaalima kunnollisen perheen ihanne ei ollut puolisolle tosi. Se ei ollut riittänyt Stvenille, joka avioerokäräjien varsinaisasiainpöytäkirjaan kirjatussa lausunnossaan kutsui miestään täydelliseksi tyranniksi. Tyrannin kannattaisi elää yksinään omassa erinomaisuudessaan eikä rasittaa tielleen osuvia. Perhe-elämä isäni vaimona oli Stvenistä tylsää päivästä toiseen siirtymistä, rytmin rikkojina vain toistuvat riidat.

Vanhemmiten olen alkanut ymmärtää Stveniä paremmin. Avioliitto isäni kanssa oli hänelle vankila, jota vartioi määräilevä ja mustasukkainen itsevaltias. Epävireiset sydämet sykkivät häiriintyneessä rytmissä, ja yhä useammin arkea leimasivat paiskotut tavarat, heitetyt huonekalut ja huudetut herjat.

Avioerovaiheessa pariskunta riiteli jo yksittäisistä tavaroistakin. Stven olisi halunnut viedä tyttärensä vuoteen, mutta tuomari päätti, että se jää isän asuntoon kuten tytärkin. Lapsella on oltava oma vuode. Isä teki kaikkensa, että ex-vaimo saisi omaisuudenjaossa mahdollisimman vähän. ”Eihän sillä ollut tullessaankaan kuin tuulen huuhtoma perse”, isä totesi eksästään myöhemmin. Lapsuudenperheeni lentävät lauseet olivat monesti alatyylistä loputonta kuittailua.

 

III

Simone Weil sanoo, että kunnian tarve on sielun tarve. Se ilmenee riippumattomuutena, irrallisuutena, integriteettinä ja itsestä huolehtimisena. Weil tähdentää, että on tärkeää tunnistaa yksittäisen ihmisen kunnia ja paikka yhteisön jäsenenä. Miehen on osoitettava, että häneen voi luottaa. Itseään kunnioittava ihminen ”ei ole toisten armoilla, ei sääli itseään, ei myy itseään”, filosofi Juha Varto kirjoittaa Weilin ajattelusta. Isäni tavoitti kaksi kolmesta – vain itsesäälistä hän ei raaskinut päästää irti. Vaikeaa se on ollut tyttärellekin, mutta katse peiliin vihjasi, millä tolalla asiat olivat. Kas niin kevyesti käy itsepetos.

Lapsena ihailin isää rajattomasti, kuten tyttärillä on tapana. Isä oli sankarini. Kunnollinen ja huolehtiva mies teki kaikkensa perheensä hyväksi. Hänellä oli myös taipumus suhtautua asioihin ja ihmisiin pikkutarkkaan, arvostelevaan sävyyn. Sovinnaisuus ja hyvä järjestys takasivat, että asiat sujuivat kitkatta. Niiden oli sujuttava. Isällä oli tarkat mielipiteet, jotka olivat joko tai, ja hän odotti, että maailma makaa ja ihmiset elävät hänen hyväksymällään tavalla. Hän halusi olla – ja olikin – ahkera ja kunniallinen kansalainen.

Kamera oli aina mukana todistajana: se tallensi tapahtumia ja yritti vangita hetkiä, jotka olivat jo saman tien haihtuneet ja ehtineet ulottumattomiin, kun kuvista niitä katselimme. Toisinaan vihasin kameraa, koska en päässyt sitä pakoon.

Kodin seinien sisäpuolella isällä oli perheenpäänä lupa saada raivokohtauksia, erioikeus, joka muilta perheenjäseniltä puuttui. Tiukkuus ja yksioikoisuus sävyttivät myös hänen kasvatustapojaan. Hänelle ei sanottu ei. Sisko ja minä kasvoimme muurin ympäröiminä. Emme koskaan pystyneet iskemään siihen mykkyyden muuriin edes säröjä. Unissani taon turhaan muureja, ovia ja ikkunoita. Havahduttuani kutsun muistojani.

 

If you ever awake
In the mirror of a bad dream

And for a fraction of a second,
You can't remember where you are
Just open your window
And follow your memories

(Paul Simon, ”Father and Daughter”)

 

Leppoisina hetkinään isä rentoutui ja oli silloin lempeydessään outo ja hämmentävän mukava mies, jonka saattoi toisinaan kohdatakin. Se mies otti syliin, leikki ja rakensi lapsensa kanssa yhdessä maailmaa, jonka samassa perheessä jakoivat. Hyvällä tuulella ollessaan isä kutsui minua Lilliksi. Lontoon-työmatkaltaan hän lähetti minulle kortin, jossa oli kuningatar Elisabetin kuva. Hän toi reissuiltaan tuliaisiksi siirtokuvavihkoja, rannekoruja, puhallettavan joulupukin ja askartelusetin. Isä tutustutti lähiseudun kaupunkeihin ja vei sunnuntailounaille ravintolaan.

”Mie oon Marilyn Monroe”.

Isä halusi tallentaa perheidensä historiaa. Joka retken ja matkan näkymät ikuistettiin. Kaikki joulut ja juhannukset, ruotsinlaivailut ja juhlat, joissa isännät ja vieraat olivat nauttineet reiluin annoksin miestä väkevämpää, kuvattiin. Kamera oli aina mukana todistajana: se tallensi tapahtumia ja yritti vangita hetkiä, jotka olivat jo saman tien haihtuneet ja ehtineet ulottumattomiin, kun kuvista niitä katselimme. Toisinaan vihasin kameraa, koska en päässyt sitä pakoon.

Stven ei aikanaan halunnut paeta kameraa, vaan aikalaistodistajien mukaan hän nautti poseeraamisesta. Siro brunetti oli avioero-oikeudenkäynnin jälkeen flirttaillen heläyttänyt asianajajalleen suulliseen perheperinteeseen kulkeutuneet sanat ”mie oon Marilyn Monroe”. Kuvastikohan blondi Marilyn ruskeaverikön haavekuvaa itsestä? Ironista on, että kuvatorsot eivät voi juuri tätä seikkaa välittää vaan pelkän poissaolon jättämän aukon. Stven todennäköisesti hymyili kameralle, sillä arvelen hänen olleen varma viehätysvoimastaan.


 

IV

 

En ollut aikaisemmin juurikaan katsellut valokuvia. Olisi luullut niiden muuttuvan, kun niihin kohdisti huomionsa valokeilan. Haalistuvan kuin pelko. Mutta ei se niin ollut. Kuvat päinvastoin syvenivät syvenemistään.

(Peter Høeg, Rajatapauksia)

 

Olen usein ollut sivustakatsoja. Olen kätkenyt ja vaiennut. Olen kartellut kameraa kuvaajana ja kuvattavana. Leikattujen muistojen rinnalle työntyy kuitenkin väkisin uusia vanhoja kuvia, ja tällä kertaa niissä olen minäkin, eivätkä ne ole leikattuja. Äiti kuvasi minut ja isän kesäisellä Pikkukoskella. Olen kuvassa isän sylissä, ja me molemmat hymyilemme pyhävaatteissamme. Muistan kuvanottohetken kesäkuuman tunnelman ja Pikkukosken kesäkioskin hajun. Jaoimme limsapullollisen.


Kaikki eivät nauti kuvattavana olemisesta. Kamera alistaa paljaalle, miltei röyhkeälle katseelle, joka tuntuu arvioivan kohdettaan ja paljastavan maailmalle, millainen todellinen olemuksemme on. Kameran katse ja kuvaajan tulkinta ovat saaneet minut aina kiusaantuneeksi ja olen halunnut livistää kuvaustilanteista.

Muistan, että lapsesta asti oli pakko poseerata ja hymyillä kameralle. Aina en hymyillyt, koska olin niin päättänyt. Kaikkina syntymäpäivinä piti antautua kameran silmälle, halusi tai ei. Arkenakin esittäydyttiin kameralle ja tuntemattomille tuleville katsojille.

Valokuvan voi repiä tai leikata, kokemuksia ja tulkintaa ei. Kokemuksia voi silti myllätä, raapia, raastaa, rapsuttaa ja venyttää. Tulkinnat voivat asettua kaleidoskoopin näkymiksi.

 

Eräänä tavallisena syyspäivänä olin istahtanut olohuoneemme nojatuoliin. Pönötin siinä pontevana ja totisena tässä istun minä -ilme kasvoillani. Kun isä riensi kuvaamaan minua, olin päättänyt viisivuotiaan itsepäisyydellä ja itsevarmuudella olla hymyilemättä. Ystäväni sanoi viisikymmentä vuotta myöhemmin kuvan nähtyään, että tunnisti ilmeeni heti. ”Minkä ilmeen?” ”Tiedän kyllä mikä on seuraava kommenttini -ilmeen”, hän vastasi. Nokkela varustautuu ennakkoon, ja silti elämä yllättää.


 

Ihmiset eivät ota valokuvia muistoksi vaan täydentääkseen niitä myöhemmin loppuelämällään. Siksi jotkut valokuvat onnistuvat ja toiset eivät. Aika asettaa kuvat paikalleen, antaa joillekin todellisen merkityksen, kun taas toiset sammuvat kuin ajan haalistamina itsestään.

(Arturo Perez-Reverte, Etelän kuningatar)

 

Päivi Granö sanoo taidekasvatuksen alan väitöstutkimuksessaan Taiteilijan lapsuuden kuvat, että valokuvilla on ominaisuus avautua katsojalleen. Valokuva on kulttuurinen teko, joka väläyttää katsojalle yksilön elämälleen luomia merkityksiä ja jolla siksi on käyttöä tutkimusten aineistona. En voi tavoittaa lovetuista perintökuvista isäni elämästään rakentamaa tarinaa muuten kuin epäsuorasti oman perhehistoriani ja lapsuudenperheessäni saamieni kokemusten kautta. Isää ja sisarta ei enää ole, enkä voi kysyä, en tarkistaa, en muisteluttaa.

Olen tulkitsija, joka yrittää ajan kerrosten ja kuvien kautta ymmärtää erään perheen yli kuudenkymmenen vuoden takaista historiaa. Tulkintani osuu myöhäsyntyisenä paikoin harhaan ja todennäköisesti siinä on paljon kuvittelemaani. Leikatut kuvat näyttäytyvät minulle alun hämmennyksestä päästyäni elävinä ja kolmiulotteisina. Täytän, peitän aukot ja rakennan tarinaa, jonka avulla ymmärtäisin paremmin itseäni ja kasvuuni vaikuttanutta kahta perhettä. Minulla oli molempiin vihan ja rakkauden kirjoma suhde. Ne miltei veivät kieleni ja mieleni.

Mikko Hietaharjun sanoja tapaillen: valokuvan voi repiä tai leikata, kokemuksia ja tulkintaa ei. Kokemuksia voi silti myllätä, raapia, raastaa, rapsuttaa ja venyttää. Tulkinnat voivat asettua kaleidoskoopin näkymiksi. Kuvaaja ja katsoja antavat kuvalle aina merkityksiä ja tulkintoja, rakentavat kuvasta tarinaa. Myös kuvasta poisotettu on osa tarinaa.

Minä en tiedä mutta aavistan, että isä ei säästänyt leikattuja kuvia muistoina vaan täydentääkseen niiden aukot loppuelämällään. Nyt hän tiesi, ettei yksikään valokuva ollut eloton, tai passiivinen. Kaikki otokset vaikuttivat niissä esiintyviin ihmisiin ja ympäristöönsä. (Arturo Perez-Reverte, Taistelumaalari).

Isällä ei ollut sanoja käsitellä vihaansa, pettymystään ja häpeäänsä. Hänellä oli kuvat, jotka hän leikkasi ja kätki katseilta. Sitten hän rakensi toisen perheensä tarinaa loputtomiin esittelykelpoisiin valokuva-albumeihin. Siinä tarinassa ei ollut leikattuja kuvia, mutta paljon vaiettua ja kätkettyä.

 

 

  • 1. 70§ Jos puoliso on rikkonut avioliiton tekemällä huorin, on toisella puolisolla oikeus saada avioero. Sama olkoon laki, jos puoliso on harjoittanut haureutta samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa taikka on sekaantunut eläimeen. Kun huoruuden perusteella tuomitaan avioeroon, voi oikeus, jos erityistä syytä on, määrätä, että syyllinen puoliso ei saa mennä uuteen avioliittoon, ennen kuin vuosi on kulunut aikaisemman avioliiton purkautumisesta.