瀚陽 王 (Flickr)
Aurinko. Kuvituskuva esseeseen

Linkolan loppu – eli lyhyt matkani kohti väkinäistä optimismia

Essee
|
Vesa Rantama
|

 

Aurinko on korkealla järven yllä, päivä jatkuu kuin iltaa ja yötä ei olisikaan. On heinäkuun alku ja mökkilaiturille on kokoontunut sukua nauttimaan lämpimästä illasta. Häikäisee, vaikka kello on jo kahdeksan. Taivaanvuohi mäkättää, nousee kohti aurinkoa ja pudottautuu alas, vatkaa kuin Linnanmäen Sateenkaari, loputtomiin.

 

Äiti, ei kai aurinko voi nousta, kun nyt on ilta? Äiti, ei kai maailma vielä lopu?

 

Olen kymmenen ja saanut apokalypsitartunnan. Pelkään, että aurinko nousee aina vain ylemmäs ja tulee aina vain lähemmäs. Muutamat valitut viedään paratiisiin. En ole yhtään vakuuttunut, että kuulumme heihin, me huvila-asukkaat, jotka pian siirrymme sisälle tapittamaan keihäänheittoa telkkarista grillitassu kädessä.

 

Onneksi, pitkän odotuksen jälkeen, laskeva aurinko punaa järvenselän ja vajoaa kuusten syleilyyn. Mutta huomenna piina alkaa taas.

 

Pelkoni otetaan vakavasti. Äiti kertoo, että loppu tulee kuin varas, silloin kun kukaan ei sitä ajattele (1. Tess 5:2). Ihmisen on turha murehtia asioita, jotka eivät ole hänen päätettävissään, hän sanoo, mutta vaikka tarkoitus on lohduttaa, huoleni kasvaa. Vakuutun siitä, että ainakin minun on ajateltava loppua koko ajan. Loppuun asti.

 

***

 

Edellisenä keväänä mukava täti oli soittanut esikaupunkitalomme ovikelloa ja antanut minulle lehden, joka oli täynnä kiehtovia kuvia ja tarinoita Raamatusta. Raamattu oli tuttu koulusta ja kotoakin, mutta tämä lehti kertoi siitä jänniä juttuja:

 

Että Nooan arkki on paitsi menneisyyttä myös tulevaisuutta. Että vuonna 1914 Jeesus oli kruunattu kuninkaaksi, jolloin hän oli heittänyt Saatanan taivaasta alas maan päälle. Näin pääsivät liikkeelle kolme ratsastajaa, musta (Nälänhätä), punainen (Sota) ja tuhkanharmaa (Kulkutaudit). Valkoinen ratsastaja eli Sana seuraisi kyllä perässä, mutta toistaiseksi joutuisimme elämään vitsausten kanssa.

 

Olin koukussa. Raamattu kertoikin meidän ajastamme! Miksi tästä ei ollut kerrottu koulussa?

 

Ahmin lehden nopeasti, ja olin valmis pommittamaan äitiä kysymyksillä. Kun hän sitten selitti, että lehden jakajilla on oma uskonsa eikä se koske meitä, oli siemenet jo kylvetty. Tunsin ensi kertaa tunteen, joka kävisi myöhemmin kovin tutuksi: tämä maailma on paha ja tuhoon tuomittu, se ei riitä, se ei voi olla kaikki.

 

Kaipasin, kaipaan yhä, banaalin rikkeettömään onneen, Vartiotornin värikuviin. Siellä lammas nuolee leijonan tassua omenia pursuavan puun alla. Eikä aurinko milloinkaan laske. Ja käy niin, että mikä tuolla puolen on paratiisia, muuttuu kauhuksi tihkuessaan mökkilaiturille.

 

***

 

Kun luin Riitta Kyläpään tuoreen Pentti Linkolan elämäkerran, en varsinaisesti yllättynyt, että opiskeluaikainen idolini, jonka lamaannuttavan vaikutuksen kanssa olen sittemmin saanut tapella, on tuttu näky Jehovan todistajien tilaisuuksissa. Kirjassa sanotaan Linkolan lukevan jokaisen Herätkää-lehden kannesta kanteen, koska julkaisut sisältävät virheetöntä suomen kieltä. Hän arvostaa myös sitä, miten Jehovan todistajat toimivat nykykulttuurin ulkopuolella ja sitä vastaan, puhuvat ihmisen liitosta luomakunnan muiden elävien kanssa.

 

Yhteys on kuitenkin syvällisempi, vaikka kirja ei tätä tulkintaa esitäkään. Sekä Linkola että todistajat saarnaavat loppua, ja se, että loppu on tulossa, on heidän sanomalleen ehdottoman välttämätöntä. Linkola on itse asiassa Jehovan todistajien taktiikan ja retoriikan mallioppilas; myös todistajat ovat oppineet itse itseltään, että tarkkojen päivämäärien antaminen ei kannata. Paremmin toimii epämääräinen mutta alati väijyvä uhka, jota ei voi todistaa vääräksi.

 

Lukioikäisenä ajattelin, että Linkola oli avannut silmäni ja karistanut uskonnon haavemaailman ympäriltäni kirkkaalla rationaalisuudellaan. Sielujen sijaan ihmisiä olisi tarkkailtava numeroina. Jo pasifismia ja maailmanrauhaa opettanut nuori Linkola oli näillä linjoilla, esimerkiksi perustellessaan esitelmässä vuonna 1960, miksi venäläisten kärsimykset talvisodassa olivat suomalaisia suuremmat: ”[M]eidän on ajatuksissamme opittava operoimaan ihmisten iloilla ja kärsimyksillä vain numeraalisessa mielessä, ajateltava mielihyvän ja mielipahan kokonaissummia eikä sitä, kenen osaksi ne lankeavat.” (Linkola 2015, 40.) Pasifistisen liikkeen parissa Linkola omaksui myös toimintahorisonttinsa, maailman pikaisen tuhon, joka johtui ihmisen toimista. 1960-luvun kuluessa fokus siirtyi ympäristöongelmiin, jotka samaan aikaan tulivat ensimmäistä kertaa kunnolla suuren yleisön tietoisuuteen.

 

Numerot luovat tieteellisen vaikutelman, mutta niiden sovellusala on usein rajattu. Linkolan kirjoituksissa on mielenkiintoinen yhdistelmä täysin subjektiivista kokemusta ja maailmantilanteen (pseudo)numeraalista analyysia. Jälkimmäinen pohjaa usein edelliseen, jota tulkitessani aion epätieteellisesti turvautua biografiaan – vieläpä karkeimman kyökki-Freudin tapaan kohteen varhaislapsuuden kokemuksiin.

 

Kyläpään mainio ja sinänsä Linkolaan myötäsukaisesti suhtautuva elämäkerta sisältää nimittäin paljon kiinnostavaa tietoa niistä olosuhteista, joissa Linkolan erityisajatukset ovat siinneet. Huomaan suhtautuvani elämäkertaan ikään kuin taustakertomukseen romaanihenkilö Linkolan – tuon heikoilla jäillä hevosella luistelevan traagisen sankarin, joka kirjoituskokoelmistaan on tullut minulle niin tutuksi – vaiheista. Siksi uskon lapsuuskokemusten selitysvoimaan, vähintään sen fiktion sisällä, jota nyt osaltani tällä kirjoituksella jatkan. Haluan purkaa osiinsa ne kirjallisesti välitetyt kokemukset, jotka aikoinaan lamauttivat minut maailmanlopun pelkoon.

 

Vanhana fanina joudun kuitenkin edelleen todistelemaan itselleni, että Linkola on väärässä. Hänen opetuksensa osuu lapsuudessa omaksumaani mielenmaisemaan ja tunnekokemukseen. Minuun vetoavat selkeät, suuret uhkakuvat, joiden valtavuuden edessä joudun nostamaan kädet pystyyn. Tämä yhdistelmä lohduttomuutta ja passiivisuutta on kuitenkin pakokauhua lietsova häkki. Häkkieläimenä olen joutunut kysymään itseltäni, mitä itse asiassa tiedän niistä asioista, joihin nuorena lankesin ja joita Linkola saarnaa vääjäämättöminä totuuksina. Maailmanloppuakin enemmän minua ahdistaa näkymä, jossa ainoa keino sen välttämiseksi olisi ekofasistinen totalitarismi, ihmisten enemmistön pitäminen väkivalloin köyhänä. Parhaaksi taktiikaksi onkin osoittautunut kutistaminen: Linkolan maailmaa kuristavien visioiden palauttaminen henkilökohtaiseen, Linkola-makrosta Linkola-mikroksi.

 

Toisinajattelijan kumarassa ja nukkavierussa hahmossa on kyllä jotain ajattomasti vetoavaa. Kun näen Linkolan Kirjamessuilla (lähes joka vuosi, lienen vain kerran nähnyt hänet missään muualla), kontrasti on äärimmäinen: leppoisa, hiljaa puhuva vanha mies kumisaappaissa ja villapaidassa on monesti suuremman markkinahuomion kohteena kuin kukaan muu. Väkivaltainen retoriikka, varmuus asian oikeudesta, pohjaton ulkopuolisuuden tunne yhdistettynä sosiaaliseen älyyn ja ripaukseen vanhan ajan helppoheikkiä… Nuoren itseni miten kuten tuntien en voi kuvitella, että olisin voinut pitää valtavirtaista talouskasvuajattelua – jota tuolloin symboloivat Paavo Lipposen kakkoshallituksen ydinvoima- ja EMU-päätökset – vakuuttavampana kuin Linkolaa. Enkä pidä vieläkään.

 

Silti hävettää ja masentaa, että olen käyttänyt ison osan parasta nuoruuttani surren vanhan miehen surua.

 

***

 

Pentti Linkola vietti varhaislapsuutensa Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan päärakennuksessa kahdensadan neliön asunnossa, kuin eristetyssä linnassa keskellä kaupunkia. Pienestä pitäen Pentti oli ahkera kaikessa mihin ryhtyi. Jopa vessassa käyntiin kulunutta aikaa hän itki ja valitti.

 

Pentti harrasti kaupungilla seikkailua, jota motivoi erityisesti kuorma-autojen ja junien rekisterinumeroiden keräily. Numeroilla on aina ollut hänelle vastustamaton veto- ja selitysvoima. Ne edustavat pythagoralaista ideaalia, tahrattomuutta, riippumatta siitä, mitä niillä tehdään: ”Linkola suhtautui numeroihin ja tilastointiin lähes aspergermaisella otteella, hän tavoitteli täydellisiä sarjoja.” (s. 399) Siksi kun vanhempi Linkola puhuu väestönkasvun katastrofista, hän puhuu numeroista, ei ihmisistä: ”Parhaiten tiedän pääseväni objektiivisuuteen joukkoja, väestöjä arvioidessani.” (s. 335) Hänen ongelmansa on siinä, että numerot muuttuvat ihmisiksi, sotkeutuvat likaiseen todellisuuteen.

 

Pentti myös piirsi autoja ahkerasti. Tässä toimessaan hän oli puhdasverinen esteetikko:

”Autoissa Penttiä kiinnosti vain niiden ulkoasu, eivät moottorit tai muutkaan tekniset yksityiskohdat. Hän piirsi lennossa lyijykynällä näköiskuvat autoista vihkoonsa, mutta usein kävi niin, että auto lähti liikkeelle ennen kuin hän ehti saada työnsä valmiiksi.” (s. 43)

Tämä piirre on säilynyt ja yhdistyy edellisiin: Linkola ei ole tiedemies vaan ahkera taiteilijaluonne, jolle asioiden ilmeneminen ja välitön havaintopinta ovat ylimpiä arvoja. Kuten Tapani Kilpeläinen (2008, 43) on todennut, ”[h]än ei havainnoi maailmaa, vaan omaa yksityistä maailmaansa”. Tätä voisi jatkaa: hän etsii jälkiä lapsuutensa maailmasta, jonka tungetteleva tulevaisuus on korvannut.

 

Myöhempi Linkola on parhaimmillaan antautuessaan hetken pyhyydelle, kuten kuvatessaan kalalokin kiireetöntä päivää luodolla tai aarniometsän selittämätöntä tenhoa. Maailmankuva syntyy tästä hankauksesta: kuorma-auto kiihdyttää, todellisuus muuttuu, metsät ja kartanot katoavat ennen kuin niitä ehtii piirtää. Ja tästä syntyy ylin vakaumus: kaikki se kaunis (metsät, hierarkkinen yhteiskunta, arvokkaat tavat, sivistys) mikä 1930-luvulla, Linkolan lapsuudessa, on muistoissa ennallaan, on uhanalaista ja katoaa kiihtyvää tahtia. Vain nostalgian täyttämä mieli esittää sen ehyenä.

 

Linkolalle masennus näyttää maailman todelliset kasvot. (Mikä täydellinen vastakohta hetkessä elämistä opettavalle self-help -maailmalle!) Näin hän kuvaa erästä depressiosta johtunutta sairaalareissuaan:

"Näin silloin asiat selkeästi, katteeton optimismi ei ollut sekoittamassa ajatteluani. Vaikka optimismiin ja valoisaan mieleen ei ole mitään syytä, on se luonnossamme. Vasta masentuneena näkee, että asiat eivät ole hyvin, vaan todella huonosti.” (s. 263)

 

Maailma kiihdyttää kohti tuhoaan, ja tätä kuvaa Linkola yrittää kirjoissaan piirtää. Turha sanoakaan, että työ ei valmistu, sillä turruttava dieselin katku ja sankkeneva savupilvi peittävät uutteran taiteilijan. Eikä menneessä elävälle tulevaisuutta ole.

 

***

 

Pentin isä, Helsingin yliopiston rehtorinakin toiminut Kaarlo Linkola, kuoli asemasodan aikaan vuonna 1942 eturauhassyöpään vain puoli vuotta sen jälkeen, kun Pentin isoveli Anssi oli menehtynyt rintamalla. Pentti oli tällöin kahdeksan. Näiden traagisten tapahtumien seurauksena perhe menetti virka-asunnon ja joutui muuttamaan ahtaisiin oloihin Ullanlinnaan. Sodan jälkeen meni myös lapsuuden kesäparatiisi Kariniemi, jota Pentin eno ei epäkäytännöllisyyttään onnistunut pitämään toimivana maatilana.

 

Juuri Kariniemessä Pentti oli rakastunut lintuihin. Autoja hän alkoi vähitellen vihata, mutta linturakkaus on vuosien varrella vain syventynyt. Sitäkin motivoi menetys: Linkolan havaintopäiväkirjat tarjoavat pikkutarkan todistusaineiston linnuston kehitykseen vuosikymmenten aikana. Muutosta havainnoidessaan Linkola on kaikkea muuta kuin neutraali: tulokkaat ovat aina nenäkkäitä ja öykkärimäisiä, kun taas ympäristön muutoksista kärsivät linnut ovat jaloja lajeja. Linkola arvottaa lintuja esteettisesti ja eettisesti, niiden käyttäytymisen mukaan:

”En hyvin vilpittömästi tykkää enää kuin muutamasta pikkulinnusta, punarinnasta ja kuhankeittäjästä, kuusitiaisesta ja töyhtötiaisesta. (…) Huuhkajan kanssa olen ollut huonoissa väleissä melkein aina. Se on vähän liian julma lintu. Se on kuin Attila; siellä missä se liikkuu, ei ruoho viheriöi.” (s. 445)

 

Huuhkaja on kuin Linkola itse. Hänen tappava yhdistelmänsä vuorenvarmaa oikeassa olemista ja depressiivistä pessimismiä pitää osaltaan huolen siitä, että tulevaisuudessa ei ruoho viheriöi. Tällainen on suuria kokonaisuuksia ajatteleva Linkola-makro, se täydellisiä numeroita pyörittävä maanikko, joka ”kirjoittaa yhden tai kaksi juttua vuodessa, ja ne ovat niin mietittyjä, pohdittuja ja tutkittuja, että erehtymisen mahdollisuutta ei ole”. (Linkola 2004, 306) Hänen oman elämänsä menetysten ketju jatkuu ulkoisessa todellisuudessa, raudanluja logiikka loksahtaa paikoilleen. Hän ei epäile, että viime kädessä kaikki on jo menetetty; sehän on vain looginen päätös täydelliselle sarjalle.

 

Tunnen useita Linkola-faneja, joille Linkola-makro on hänen ajattelunsa ydintä. On laissez-faire -talouspolitiikkaa kannattava pörssianalyytikko, jolle Linkola on ”periaatteessa” oikeassa; hänen ohjelmansa reaalipoliittinen mahdottomuus vain todistaa, että mitään ei ole tehtävissä ja ainoa vaihtoehto on kiihdyttää nykymenoa. On eläköitynyt humanisti ja vanhojen autojen harrastaja, joka kauhistelee kovaäänisesti pienintäkin televisioväkivaltaa; Linkolan brutaalit visiot eivät häntä kauhista, vaan hän näkee tässä hengenheimolaisen, idealisoidun menneisyyden asukin. On salaliittoteorioita verkkoon postaileva survivalisti, joka odottaa säilykevarastonsa keskellä paskan osumista tuulettimeen; hänelle Linkola on rehellinen totuudennäkijä korviaan myöten korruptoituneessa maailmassa.

 

Kaikki he ovat vakuuttuneita siitä, että toiminta ympäristön hyväksi ei kannata. He elävät, niin kuin Linkola-makro opettaa, toivottomuuden horisontissa, joka oikeuttaa minkä tahansa mielenoikun ylevöittämisen elämän ohjenuoraksi. Linkolalle itselleen rakkainta on luonto ja sen monimuotoisuus, mutta mitä on linkolalaisuus ilman tätä luontosuhdetta, mitä on massojen linkolalaisuus? Mitä vain, mikä vähän helpottaa ahdistusta.

 

Siis vielä kerran, pienemmästä suurempaan: Linkola paikallisena toimijana, käytännön ympäristötekojen toteuttajana ja inspiroijana, Luonnonvarasäätiön perustajana ja ahkerana lintujen rengastajana, hän on asia erikseen. Mutta pelkään, että Linkolan kestävintä perintöään on Linkola-makro, absurdin toivottomuuden julistaminen kaikin retoriikan keinoin.

 

Elämäkerran surkuhupaisimpia kohtia ovat ne harvat, joissa Linkola todella koettaa elää niin kuin opettaa ja puolustaa luontoa suoran toiminnan keinoin. Kun hänen kotitiensä puut uhattiin 1980-luvulla kaataa, Linkola hakkasi ”laatikollisen, 25 kiloa 4-5 tuuman rautanauloja (…) puihin kahden metrin korkeuteen asti”. Puista ei ollut enää sahapuuksi, mutta ne kaadettiin siitä huolimatta, ja Linkola joutui maksamaan sakkoja 6200 markkaa. Linkolan ohjelma on omiaan inspiroimaan tällaisia järjettömiä epätoivon tekoja, mutta tulevaisuuden rakentamiseen jo sen lähtökohta on liian jyrkkä.

 

Sen sijaan Linkola toimii ympäristönsuojelun varaventtiilinä, elävänä reliikkinä ja todisteena siitä, että muutos ekologisempaan suuntaan vaatisi liikaa uhrauksia. Onneksi hänen aikansa alkaa olla ohitse – siis hänen ajatustensa. Ihminen Linkolalle toivotan pitkää ikää.

 

***

 

Sitten 1990-luvun, jolloin hurahdin apokalypseihin, mökkirantamme vesi on aavistuksen samentunut ja hyönteiset vähentyneet niin kuin kaikkialla (lapsuuden muistoissa rannan vesi on kirkas, pinnan alla näkyy iilimatoja ja ilmassa sudenkorentojen orgiat). Vuosittaiset vaihtelut vedenpinnan korkeudessa ovat kasvaneet. Laulujoutsenpariskunta sen sijaan tulee nykyään joka kesä, ja sitä paitsi muistan nähneeni niitä ensimmäisen kerran vasta teini-iässä. Kurkien huutoa kuuluu aiempaa useammin, salmella seilaava äänekäs kuikkaparvikin on kasvanut. Palokärki, helmipöllö ja varpushaukka pesivät lähistöllä.

 

Nykymökillä on uusi sähköllä lämmitetty kaksikerroksinen luhtiaitta, useampi televisio, karaokelaitteet ja nopea langaton verkko. Mökki onkin viimeistä piirtoa myöten sen kehityksen tuote, jota Pentti Linkola on johdonmukaisesti vastustanut koko elämänsä – ei holtittoman finanssikapitalismin, niin kuin aikamme yhteiskuntakriitikko voisi olettaa, vaan käsistä karanneen hyvinvointivaltion.  

 

”Tuhannet siniset järvemme ovat kirjavien koppien surkeina näyttelyinä, joille on vain yksi vastalääke: suurteollisuus, joka yhä useammilta saastuneilta rannoilta karkoittaa niin uimarit, pyykkärit ja kalamiehet kuin huvilanasukkaatkin”, Linkola kirjoittaa vuonna 1966 (1971, s. 110).

Huvilakansalle Linkola manasi tuolloin ylensyöneen kurjaa ja pikaista loppua: ”lääketieteen saavutukset ovat valumassa hiekkaan, pisimmälle urbanisoituneen ja hyvinvointivaltion elämäntavan koko taakkaa kantavan väestönosan elinikä on jo pudonnut takaisin 50:n vaiheille”. (s. 108)

 

Aikamme populaaritieteen ykkösnimi Yuval Noah Harari päätyy teoksessaan Homo Deus päinvastaiseen tulokseen kuin Jehovan todistajat: Viimeisen sadan vuoden aikana ilmestyskirjan ratsastajat Nälkä, Sota ja Kulkutaudit on saatu yhä paremmin hallintaan (samaan aikaan kun olemme eläneet uutisvirrassa ja huolestuneet niiden kasvusta). Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa elämme aikaa, jolloin minkä tahansa näistä esiintymistä pidetään virheenä, joka olisi pitänyt ja olisi voitu välttää. Ne eivät enää ole kohtalonomaisia voimia, jotka ajoittain vain jyräävät ylitsemme.

 

Hararin mukaan tulevaisuudessa tulemme kaikella todennäköisyydellä jatkamaan samalla linjalla, muokkaamaan omaa perimäämme, ympäristöämme ja todellisuuttamme ennen näkemättömillä tavoilla. Ihmisen loppu voi olla ovella, mutta se ei ole maailman loppu.

 

Mitä taas Linkolaan tulee, niin koko hänen kunnioitettava retorinen arsenaalinsa on suunnattu sitä ajatusta vastaan, että kansan enemmistö ansaitsisi paremman elintason – että tavallinen ihminen saisi muokata ympäristöään. Mutta nyt tuo elintaso on täällä, itsestään selvänä kuin ilma jota hengitämme. Linkolan profetiat taas eivät viidessäkymmenessä vuodessa ole toteutuneet. Jopa talouskriisien keskellä keskimääräinen elinikä nousee ja tehtaatkin puhdistavat vetensä.

 

Olisiko meidän siis vihdoin otettava varovaisen optimistinen askel ja kysyttävä, millaisiin asioihin haluamme tätä toistaiseksi voimassa olevaa hyvinvointiamme käyttää? Linkolan maailmassa tekisimme kaikki runsaasti ruumiillista työtä, joten siellä aikaa ajatella jäisi vain Linkolan kaltaisille poikkeusyksilöille. Tuoreena isänä, vaikka tiskivuoren alta, haluan kuitenkin ajatella itse, ja nähdä loppujen maailmassakin uusia alkuja.

 

Sillä myönnettävähän on, ettei tämä näytä alkuunkaan hyvältä: Merisuolassakin on mikromuovia. Lentävät hyönteiset ovat katoamassa. Annetuista ilmastolupauksista huolimatta kasvihuonekaasujen määrä ilmakehässä kasvaa ennätystahtia. Kuudes sukupuuttoaalto voimistuu, villejä eläimiä on joka päivä vähemmän. Myrskyt ovat vuosi vuodelta voimakkaampia, ja jokainen vuosi näyttää maailmanlaajuisesti olevan entistä lämpimämpi.

 

Silti valitsen Hararin maailmankuvan: ennen näkemätön tilanne vaatii luovaa ongelmanratkaisutaitoa ja koko inhimillisen potentiaalin hyödyntämistä, sillä mihinkään historian vaiheeseen ei ole vähäisintäkään mahdollisuutta palata. Uskon, että vaikutamme maailmaamme myös henkisesti ja se, miten kehystämme ongelmat ja tulevaisuudenkuvan voi olla uskomattoman tärkeää.

 

Joten vaikka Profeetan silmät ovat nähneet paljon, on aika sulkea ne ja katsoa uudestaan.

 

 

Essee on alunperin ilmestynyt Nuoren Voiman kirjakatsaus Kritiikissä (numero XVII).

 

- - - -

Lähteet:

Harari, Yuval Noah. Homo Deus. Suom. Jaana Yli-Markku. Bazar 2017.

Kylänpää, Riitta: Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Siltala 2017.

Linkola, Pentti: Unelmat paremmasta maailmasta. Uusintapainos. Into 2015.

Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa – ja millä ehdoilla. Tammi 2004.

Vadén, Tere (toim.): Linkolan ajamana. Into 2008.