Lukijan taide, kuulijan taide

Kirjailijan suhde hänen teoksensa pohjalta tuotettavaan äänikirjaan voi olla vaikea niin tekijänoikeudellisesti kuin poeettisesti. Löytyykö ratkaisu uusista lukemisen ja kirjoittamisen tavoista?

 

Omasta kirjasta tehdyn äänikirjan kuuleminen on monille kirjailijoille vaivaannuttava kokemus. Näyttelijän ääneen lukemana teksti ei muistuta enää omaa tekstiä sellaisena kuin sen on kirjoittanut – tai jollaisena kirjoittaja sen itse kirjoittaessaan kuuli.

Osa tästä outouttavasta vaikutuksesta syntyy epäilemättä tavasta, jolla ihmisääni tuo esiin tekstin äänteellisyyden. Lukijan lausumana kirjaimet ja tavut tulevat paljastaneeksi jotain kielen takaisesta ruumiillisuudesta, jota kirjoitus ei voi abstrahoida täysin pois. Samalla kun tekstistä paljastuu uusia ominaisuuksia, mukana tulee kokonaan uusi tekijä: lukija, jonka ääni kantaa mukanaan omaa merkitysten laahustaan.

Merkittävin osa vierauden tunteesta äänikirjojen äärellä liittyy kuitenkin tapaan, jolla äänikirjoja nykyisin tuotetaan. Äänikirjojen tuotanto on ulkoistettu kustantamoista yksityisille äänikirjastudioille, jotka vastaavat käsikirjoituksen muuttamisesta äänimuotoon. Kirjailijalla ei ole prosessissa välttämättä minkäänlaista roolia sen jälkeen, kun hän on allekirjoittanut kustannussopimuksen.

Äänikirjojen määrä on viime vuosina räjähtänyt. Nimikkeiden valtava volyymi tarkoittaa sitä, ettei jokaista teosta soviteta erikseen äänimuotoon, vaan ratkaisut toistuvat usein samanlaisina kirjasta toiseen. Vaikka erilaisia äänielementtejä ja äänisuunnittelua esiintyy äänikirjoissa yhä enemmän, niitä aktiivisesti hyödyntävät teokset ovat silti poikkeuksia. Äänikirjojen tekemistä ohjaa ennen kaikkea tuotannollinen, ei taiteellinen ajattelu. Silti jokainen äänikirjan tekoprosessissa tehty ratkaisu on myös esteettinen valinta.

Suurimmat ratkaisut tapahtuvat jo ennen äänityskoppiin astumista. Tuottaja vastaa sopivan lukijan valinnasta ja antaa tälle ohjeita ja palautetta lukemistyylin ja luontevan nopeuden suhteen. Suurimman osan valinnoista tekee kuitenkin itse lukija, joka joutuu viime kädessä ratkaisemaan tekstin esittämiseen liittyvät ongelmat yksin äänityskopissa. Kiinnostavaa on, kuinka tietoisesti nämä taiteelliset valinnat syntyvät. Millaisille käsityksille kuulijoista ja teoksen poetiikasta valinnat perustuvat?

Vaikka lukuaikapalveluilla on periaatteessa ennennäkemätön mahdollisuus kerätä käyttäjistään dataa ja soveltaa sitä käytäntöön kuluttajakokemuksen optimoimiseksi, uskoakseni äänikirjojen tuotantoa ohjaa dataakin voimakkaammin tottumus, toisin sanoen se mistä oletamme suuren enemmistön nauttivan. Äänikirjan kuunneltavuus on samanlainen yhteisesti sovittu harha kuin lukuromaanin ”luettavuus”.

Luultavasti nykyajan äänikirjat tulevat kertomaan tulevaisuuden ihmisille ennen kaikkea meistä itsestämme, samalla tavalla kuin ensimmäisten radiolähetysten deklamoiva tyyli pehmennettyine äänteineen kertoo omasta ajastaan ja siitä millainen puhe- ja lausumistyyli katsottiin uuteen välineeseen sopivaksi. Äänikirjoilla on vastaavanlainen mahdollisuus todistaa, millaisia tekstin ääntämisen ja esittämisen tapoja pidetään nykyään normaaleina. Vasta silloin noiden lukemisen tapojen todellinen, radikaali outous paljastuu.

 

*

Ensimmäinen kosketukseni esikoisromaanini Manuaalin äänikirjaversioon syntyi, kun minulta kysyttiin mielipidettä lukijasta. Vaihtoehdot olivat kaikki nuorehkoja miesääniä. Oletan rajauksen perustuneen tulkintaan kirjan kertojahahmon iästä ja sukupuolesta, vaikka niitä ei tekstissä vahvisteta.

Miksi lukijan edes tarvitsisi muistuttaa tekstin puhujaa? Toisin kuin esitystaiteessa, jossa on jo vuosikymmeniä eletty draaman jälkeistä aikaa, äänikirjoissa tuntuu edelleen vallitsevan toive lukijan ja kertojan identtisyydestä. Vaikka proosassa voidaan tehdä ero henkilöhahmon, kertojan ja sisäistekijän välillä, tätä kerronnan lähtökohtaista moniäänisyyttä harvoin hyödynnetään äänikirjoissa.

Äänikirjan kuunneltavuus on samanlainen yhteisesti sovittu harha kuin lukuromaanin "luettavuus"

Päädyin kolmesta vaihtoehdosta lukijaan, jonka ääninäyte muistutti eniten luontodokumentin kertojaääntä. Pidin assosiaatiota huvittavana. Seuraavan kerran kuulin äänikirjasta, kun tuottaja kysyi joidenkin tekstissä esiintyvien vierasperäisten sanojen lausumistavasta. Se jäi myös viimeiseksi kosketuksekseni äänikirjan tekoprosessiin.

Itse teosta en ole kuunnellut. Tuntuu siltä, että kirjallisuus on jakautumassa yhä voimakkaammin kahteen eri kulttuuriin, joilla ei ole juurikaan tekemistä toistensa kanssa. Itse kirjallisuuden lukijana olen säilyttänyt tietyn pesäeron äänikirjoihin, joita ympäröivä puhe liittyy usein kuulijan odotuksiin ja niiden täyttämiseen, eikä siihen miten ne voisi ylittää.

Kirjoittajana suhtauduin uteliaan huvittuneena ajatukseen, että ”romaanin trollaukseksi” eräässä kapitalismikriittisessä keskusteluohjelmassa luonnehdittu proosateokseni törmäisi tuolla jossain ilmaista kokeilujaksoaan käyttävien kuuntelijoiden pienoismaailmoihin. Väärinymmärryksen siemenet oli jo kylvetty valmiiksi, onnettomuutta ei voinut estää. Yhtä hyvin voisin ottaa kansipaikallani mukavan asennon ja nauttia yöllisen kuunvalon leikistä lähestyvän jäävuoren kyljellä.

Myöhemmin kuulin ihmettelyä ihmisiltä, jotka olivat tutustuneet Manuaalista tehtyyn äänikirjaan ja sitten törmänneet painettuun teokseen, joka oli heidän mukaansa aivan eri teos. Teoksen kirjaesinettä kommentoivat ulottuvuudet ja tekstin rytmitys ja asemointi kirjan sivulla olivat tasoja, jotka eivät välittyneet äänitteestä. En halua tietää, mitä kerronnan etäännytetystä tyylistä tai kertojan hienovaraisesta ironiasta on kuultavissa.

Toisaalta äänikirja tuntuu vain ylimääräiseltä metatasolta teokselle, jonka lähtökohta on tutkiskella digitaaliseen kokemukseen liittyvää häivähdysmäistä olemisen tyyliä ja banaalia epätoivoa. Näki asian miten vain, äänikirja muodostaa nyt osan Manuaalin universumia yhdessä muiden teoksen rinnakkaisten varianttien, kuten tutkimusesityksen, videoteoksen ja runomuotoisen nuottijulkaisun kanssa.

Kaikesta huolimatta kokemukseni vahvistivat minussa päätöstä, että lukisin seuraavan teokseni ääneen itse. Tämä essee toimii eräänlaisena välitilinpäätöksenä tuosta matkasta.

 

*

Äänityshuoneessa minua on vastassa studiomikrofoni ja nuottiteline. Mikrofoni säädetään oikealle korkeudelle kasvojen eteen.

Kostutan alahuulta kielelläni. Koko valmistelujen ajan olen yrittänyt verrytellä suun ja kurkun lihaksia hyräilemällä matalalla äänellä tai puhaltelemalla pillillä vesipulloon, minkä pitäisi pehmittää äänihuulia. Kun nyt seison mikrofonin edessä kuulokkeet päässäni ja äänityshuoneen ovi menee kiinni, mieli tyhjenee ajatuksista. Maailmassa ovat enää vain mikrofoni, minä ja teksti edessäni. Sekunnit tallentuvat loputtomina bitteinä tietokoneen kovalevylle nyt kun äänitys on käynnistetty.

Ensimmäiseksi vedän henkeä. Tunnustelen sisälläni avautuvaa tilaa. Lukemisen aloittaminen tuntuu samalta kuin astuisi keskusteluun kesken kaiken. Ensimmäisten virkkeiden aikana huulilta purkautuu kaikki se tärkeä ja turha valmistautuminen, ennakko-odotukset, jännittyneisyys.

Alussa kaikki on täydellistä. Sitten tapahtuu ensimmäinen virhe. Sitä seuraa toinen. Vasta kahdenkymmenen sivun jälkeen saan kiinni lukemisen rytmistä.

Huomaan ohimennen, että en ole enää pitkään aikaan inhonnut ääntäni. Ääni on erottamaton osa ruumista. Ruumiinosana äänellä on hämmästyttävä kyky ulottua sinnekin, minne muu ruumis ei pysty sitä seuraamaan.

Juuri nyt tuo ääni soi takaisin korviini. Kuulen jokaisen vokaalin ja konsonantin stereona kuulokkeista. Ääni suussani saa kuulokuvan kahdentumaan kuin hieno tihkusade veden pinnalla.

Kuulen jokaisen kirjoittamani sanan samalla kun lausun sen. Oman tekstin lukeminen ääneen muistuttaa Kafkan Rangaistussiirtolassa-novellin teloituslaitetta, joka kirjoittaa tuomion kuolemaantuomitun ihoon. Lukemisen hetkellä ei ole enää aikaa puuttua lauseenvastikkeiden käyttöön tai virkkeen rytmiin. Teksti muuttuu kiduttavaksi partituuriksi, joka pakottaa kirjoittajansa toistamaan jokaisen virheen omassa lihassaan.

Luen polveilevaa virkettä uudelleen, jo kolmatta kertaa. Rytmitän jokaista pilkkua ja sivulausetta kädenliikkeillä ja kumarrun vaistomaisesti kohti tekstiä saadakseni sen menemään oikein. Teatraalinen viuhtominen tyyntyy adagiomaisen hitaaksi. Aloitan uuden lauseen. Kädet soittavat ääntä, vapauttavat seuraavan hengenvedon.

 

*

Lukeminen on hengittämisen jalostunut muoto. Huulten, kurkunpään ja äänihuulten on otettava oikealla hetkellä oikea asento. Ääni on saatava kaartumaan, kasvamaan, nousemaan ja laskemaan saman virkkeen aikana. Olennaista on hengittää suun kautta mahdollisimman hiljaa, jotta nauhalle ei tallennu hengitysääniä. Jokainen kokonainen ja puolikas suullinen on vedettävä sisään rytmin häiriintymättä.

Puheääni suussani alkaa muistuttaa kynänterää. Kuten lyijykynän grafiitti, ääni kuluu ja muovautuu lukemisen edetessä, mutta kuten mustekynä, sen jälkeä ei voi pyyhkiä, ainoastaan editoida jälkikäteen kokonaan pois.

Oman tekstin lukeminen ääneen muistuttaa Kafkan Rangaistussiirtolassa-novellin teloituslaitetta, joka kirjoittaa tuomion kuolemaantuomitun ihoon.

Ääneen lukeminen muistuttaa käänteistä sanelua. Kun kuuntelen tallennetta äänityssessiosta, kuulen kiusallisen tarkasti jokaisen epäselvän äänteen. Tavallisessa keskustelussa pienillä virheillä ei ole merkitystä, mutta äänikirjan kuulija ei saa tukea muusta kuin lukijan äänestä. Toistuvat virheet kuluttavat kuulijan sietokykyä tekstin monitulkintaisuudelle. Siksi kokeellisen tekstin lukijan on oltava tavallistakin armottomampi virheitä kohtaan, ajattelen kun aloitan jälleen kerran alusta.

Tuntien kuluessa oman äänen kuulemiseen turtuu. Samalla ääni muuttuu, minkä voi huomata kun kuuntelee eri vireystiloissa tehtyjä ottoja. ”Tässä kohtaa tajusin, että on varmaan lauantaiaamu”, kollegani toteaa raakaversiosta.

Joudumme äänittämään ensimmäiset sivut uudelleen, sillä niissä kuuluu läpi alkutaipaleen levännyt ja verkkainen tahti, jossa annetaan liikaa painoa yksittäisille sanoille.

Joskus äänessä tapahtuva vaihtelu osuu yhteen tekstissä tapahtuvien muutosten kanssa. Uuden luvun alkaessa lukijakin ottaa uuden asennon. Pahimmassa tapauksessa kuulija tulee vain tietoiseksi siitä, että äänellä on materiaalisuus, ajattelen.

Kun toisen äänityspäivän iltana alan menettää ääneni, tulen tietoiseksi tuon materiaalin niukkuudesta. Äänen terä kuluu, tylsyy ja katkeilee, ja jokainen hallitsematon muutos äänessä kirjautuu suoraan luettuun tekstiin.

Vaikka ääni alkaa karista ja murtua reunoilta, puheakti kasaa taikasanat yhteen ja laukaisee ne vasten mikrofonin mykkyyttä.

Lopulta lakkaan kuulemasta omaa ääntäni. Äänen virtuaalinen ruumis kihelmöi jossakin tekstin ja silmien välissä. Siitä tulee puheen sijaan raaka-ainetta, jota hengitys louhii.

Ihmisäänen veistoksellinen massa tulee esiin vasta kun romaanin koko pituus alkaa hahmottua. Sivumäärän sijaan kysymys on kestosta, siis tuntikausista omaa elinaikaani.

Uloshengityksen pitkittämisessä on kysymys kamppailusta kuolemaa vastaan. Hengenveto toisensa jälkeen vie lähemmäksi lopullista vaikenemista. Sitä ennen on kuitenkin luettava eteenpäin vielä muutama sivu. Niin kauan kuin on luettavaa, on elämää. Lukeminen saa aikaan intensiteetin, jossa äänen värinä ja hiljaisuus kietoutuvat yhteen, merkitykseksi.

 

*

Suurimmissa äänikirjapalveluissa on jo nyt saatavilla erilaisia vain ääniformaattiin tuotettuja sisältöjä. Suurimman massan, kuulijan käytössä olevan kirjaston, muodostaa kuitenkin ennen digitaalisen äänikirjan yleistymistä kirjoitettujen teosten valtava reservi.

Tämä perintö on peittänyt näkyvistä äänikirjan mahdollisuudet omana taidemuotonaan. Äänikirja näyttäytyy edelleen painetun teoksen sekundaversiona, jonain mitä voidaan kyllä kuluttaa mutta johon ei tarvitse keskittyä. Asetelma voi pitkittää painetun kirjan ja kirjailijan aseman säilymistä, mutta kuinka pitkään? Jo nyt jotkut kuuntelevat äänikirjoja ensisijaisesti lukijan takia, tietämättä aina edes kenen tekstistä on kysymys.

Kysymys äänikirjalukijoiden asemasta nousi esiin viime syksynä käydyssä keskustelussa äänikirjojen lainauskorvauksista. Julkinen kiistely aiheesta päättyi joulukuussa 2023 eduskunnan päätökseen, jonka mukaan jatkossa kirjastosta lainattavien äänikirjojen lainauskorvauksista osa maksetaan kirjailijoiden lisäksi äänikirjojen lukijoille.

Kirjailijoiden parissa esitys sai aikaan laajaa tyrmistystä. Lainauskorvaus on nimensä mukaisesti tarkoitettu korvaamaan tulonmenetystä tekijöille, joiden teokset ovat vapaasti lainattavissa julkisissa kirjastoissa. Lukijan äänikirjasta saama palkkio sen sijaan perustuu äänitettyihin tunteihin eikä teosten lainaaminen kirjastosta vaikuta lukijan tuloihin.

Lukijoiden lisäämistä viime hetkellä lainauskorvauksen saajiksi pidetään yleisesti Näyttelijäliiton onnistuneen lobbaustyön tuloksena. Sen taustalla vaikuttavat äänikirjojen suosion kasvu ja epäilemättä myös toive siitä, että äänikirjalukija rinnastuisi yleisissä mielikuvissa enemmän esiintyvään artistiin. Keskustelun saamiin mittasuhteisiin nähden lainauskorvaus voi tuntua varsin vaatimattomalta kamppailun kohteelta. Poliittisesti se oli kuitenkin matalalla riippuva hedelmä, sillä siitä olivat päättämässä poliitikot kirja-alan kirstunvartijoiden sijasta.

Äänikirjat ovat romahduttaneet kirjoista saadut myyntitulot. Tämän vuoksi monet kirjailijat tunsivat tulleensa ryöstetyksi kahdesti, kun myös lainauskorvausten prosentteihin kajottiin. Kysymys on kuitenkin enemmän periaatteellinen kuin taloudellinen. Säilyvätkö tekijän ja esittäjän oikeudet nykyisellään, vai aletaanko äänikirjojen tapauksessa valua kohti jonkinlaista usean tekijän mallia, kuten kirjailija JP Koskinen kysyy blogissaan1

Keskustelua voi lähestyä myös kirjojen näkökulmasta. Lakiesitystä edeltäneessä keskustelussa Näyttelijäliiton puheenjohtaja Antti Timonen puolusti lukijan oikeutta lainauskorvaukseen vetoamalla siihen, että lukija ”herättää henkiin kirjailijan materiaalin”2

Yhä löytyy ihmisiä, joille äänikirja ei voi koskaan olla kirja, sillä siinä ei ole kansipaperia.

Monella kirjailijalla lienee nielemistä ajatuksessa, että hänen kirjallinen teoksensa olisi vain uuden teoksen materiaalia – ja vieläpä kuollutta sellaista, kuten sanavalinta antaa ymmärtää. Ajatus ei ole kuitenkaan uusi, sillä väite tekstin kuolemasta ja ylösnousemuksesta saa retorista tukea Uudesta testamentista asti. ”Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi”, todetaan Toisessa kirjeessä korinttilaisille.

Puheen nostaminen kirjoitetun sanan edelle on perua kulttuurista, jossa sanaa on totuttu ajattelemaan Jumalan sanana, siis kirjan muodon ottaneena puheena ihmisille. Pyhän kirjan tulkitseminen ei ole pohjimmiltaan tekstuaalista, vaan teologista työtä. Se vaatii hengellistä asiantuntemusta sekä mielellään myös karismaa, joka tekee Hengen läsnäolevaksi. Timosen esittämä perustelu asettuu osaksi vastaavanlaista kirjallisuuskäsitystä, jossa teksti tarvitsee tulkitsijan, joka saa mykät merkit puhumaan. Kirjan täytyy vaieta, jotta siitä tehdyt tulkinnat voisivat kukoistaa.

 

*

Teksti ei koskaan ole äänetön. Siinä soi jo valmiiksi kirjoittajansa ääni. Äänikirjassa tuo ääni tulee esiin lukijan äänen kautta, joka puolestaan saa vuorosanansa kirjailijan kirjoittamasta tekstistä.

Äänikirjat ovat saapuneet suomenkieliseen kirjallisuuteen kirjailijoiden toimeentuloa ja kustannusalan rakenteita koskevien skandaalien saattelemina, mutta todellinen skandaali on silti äänikirjan kirjallisuus. Yhä löytyy ihmisiä, joille äänikirja ei voi koskaan olla kirja, sillä siinä ole kansipaperia. Aivan kuin kirjan idea olisi pysähtynyt ikuisiksi ajoiksi painokoneen aikaan, jossa lukemista luonnehtii joutilas yksinolo ja yhteen nidottujen paperiliuskojen silmäily hiljaa nojatuolissa. Äänikirjan kuunteleminen ei tällaiseen kirjallisuuskäsitykseen istu. Kuin huomaamatta se samalla tukee ajatusta, että äänikirja ei ole kirjallinen teos vaan äänite, eikä siis kirjailijan, vaan lukijan taidetta.

Diplomaattista ratkaisua kiistaan voi hakea kirjallisuuden perinteestä. Äänikirja ei ole ehkä kirja sanan varsinaisessa mielessä, mutta siitä huolimatta se voi olla osa kirjallisuutta. Tällöin äänikirja vertautuu Homeroksen Odysseian tai kalevalaisen kansanrunouden kaltaisiin alun perin suullisesti esitettyihin runoelmiin ja niiden ympärille rakentuneisiin perinteisiin. Rinnastuksen ongelma on sen anakronistisuudessa. Walter J. Ong osoittaa tutkimuksessaan Literacy and Orality (1982), miten kirjoitustaitoa edeltävän suullisen perinteen nimittäminen kirjallisuudeksi, edes oraaliseksi sellaiseksi, edustaa vain kirjallisen mielen pyrkimystä heijastaa itsensä menneisyyteen. Kirjallisuus sanan varsinaisessa merkityksessä on Ongin mukaan kirjoitustaidon synnyttämän teknologisen ja muistiteknisen murroksen seurausta, jossa siirryttiin kertomisen hetkestä sivun tilaan.3

Vaikka tarinankertojan myyttinen aura leijailee yhä äänikirjan lukijan ympärillä, tämän ääneen lukema teksti on kirjallisen kulttuurin tuotetta. Siinä missä runonlaulajalle runoperinne muodosti loputtoman varannon, josta saattoi koostaa oman muistinvaraisen muunnelmansa laulamisen hetkeä myötäelävälle yleisölle – siis todellakin ”materiaalia, jonka voi herättää henkiin” – äänikirjan lukija seuraa tekstiä sellaisena kuin se on kirjoitettu. Siksi äänikirja on luultavasti ensimmäinen aidosti suullinen kirjallisuuden muoto.

Äänikirja pakottaa ajattelemaan lukemista uudestaan. Onko lukeminen ylipäätään jotain, mikä tapahtuu vain silmillä? Tällöin tullaan sulkeneeksi äänikirjojen kuuntelijoiden lisäksi esimerkiksi pistekirjoituksen lukijat ulos lukutaidon piiristä. Yhteen aistiin ripustautuminen johtaa helposti järjettömiin rajauksiin. Lakkaako painettu kirja olemasta kirja, jos sitä erehtyy lukemaan toiselle ääneen? Lukemisen käytäntöjä pitäisi jäsentää aiempaa hienosyisemmin ja puhua esimerkiksi kuuntelemalla lukemisesta, koskettamalla lukemisesta ja katsomalla lukemisesta, kuten informaatiotutkija Elisa Tattersall Wallin huomauttaa.4

Onko lukeminen jotain, mikä tapahtuu vain silmillä?

Lukeminen on aina moniaistista ja tapahtuu eri aistien yhteistyössä. Tähän perustuu myös äänikirjan ehkä radikaalein uudistus suhteessa silmillä lukemiseen. Se vapauttaa kehon liikkumaan ja mahdollistaa lukemisen erilaisissa tiloissa ja asennoissa. Lutz Koepnick on kuvaillut äänikirjojen synnyttämää lukemisen tapaa resonantiksi lukemiseksi, jossa teksti ja ympäristö alkavat resonoida toisissaan ja sisä- ja ulkopuolen välinen raja liukenee.5 Kerronnan fiktiiviset ja kuuntelutilanteen konkreettiset tilat limittyvät ja leikkautuvat toisiinsa, niin että lukija voi kokea liikkuvansa eri todellisuuden tasoilla samaan aikaan. Kiinnostavia tihentymiä syntyy, kun lukijan liikkeet ja hengitys tulevat osaksi tekstin maailmaa ja kerronnan rakentumisen tapaa. Äänikirjaa voisi tulkita lukemisen murroksena, jossa kirjallisuudesta tulee uudella tavalla lukijan eli kuulijan taidetta.

 

*

Äänikirjojen lainauskorvauksista käyty keskustelu on kirvoittanut puheenvuoroja, joiden mukaan kirjailijoiden on nyt joko kiellettävä äänikirjojen tekeminen omista teoksistaan tai vähintäänkin luettava ne itse ääneen.

Jotain olisikin tapahduttava, jotta äänikirjat olisivat kannattavia kirjailijoiden suurelle enemmistölle. Samalla ehdotettu toimintatapa tuottaa uusia ongelmia. Kirjailijat ovat epätasaisissa neuvotteluasemissa kustantajiin nähden, minkä takia kategorinen äänikirjasta kieltäytyminen voi tuntua veneen huojuttamiselta. Välillisempi uhka lienee äänikirjatarjonnan köyhtyminen, jonka kääntöpuolena on, ettei maksavan asiakkaan tarvitse vahingossakaan altistua millekään häiritsevälle ja omituiselle. Kirjallisuuden monimuotoisuudelle se ei kuitenkaan lupaa hyvää.

Oman tekstin lukeminen tuo esiin kirjailijan äänen tavalla, joka voi tuntua paljastavalta. Tekstin lukemiseen tulee mukaan performanssin ulottuvuus. Tämä pätee erityisesti kirjallisuuteen, joka jo valmiiksi käsittelee kirjoittajansa elämää tavalla tai toisella. Samasta syystä oman tekstin lukeminen voi tuntua kirjailijasta välttämättömältä, jopa vapauttavalta. Voidaan kysyä, vahvistaako kirjailijan itse ääneen lukema teos ajatusta yhdestä äänestä ja identiteetistä. Peittääkö kirjailijan oma ääni alleen kaikki ne muut äänet, jotka tekstissä puhuvat?

Millainen voisi olla kokeellinen äänikirja, joka haastaisi äänikirjan kuuntelemisen kaavoja ja pysyisi silti äänikirjana?

Äänikirjaa on tutkimuksissa kutsuttu sattumanvaraiseksi avantgardeksi.6 Se on osoittautunut kirjallisuuden muotona hämmästyttävän nopeasti uudistuvaksi, tosin pikemminkin tekniikan ja jakelun, ei niinkään sisältöjen tasolla. Jokainen teknologinen kehitysaskel tuottaa myös sille ominaisia onnettomuuksia. Samalla epäonnistumista voi pitää esimerkkinä toisenlaisesta, hiljaisemmasta avantgardistisuudesta. Se mikä näyttäytyy yhdestä näkökulmasta virheenä – huono äänenlaatu, epäselvä lausuminen, lukijan ärsyttävä tapa tulkita tekstiä – voi toisesta näkökulmasta tuottaa vähintäänkin alkeishiukkasia kuulijaa haastavalle äänikirjaestetiikalle.

Äänikirjojen muodostamaa haastetta voi siis lähestyä myös kutsuna kirjoittaa tavalla, joka asettaa äänikirjan esteettiset normit kyseenalaisiksi jo ennen kuin ne ovat vakiintuneet. Millainen voisi olla kokeellinen äänikirja, joka haastaisi äänikirjan kuuntelemisen kaavoja ja pysyisi silti äänikirjana, taipumatta kuunnelmaksi tai ääniteokseksi? Millaista kirjallista ajattelua tämä edellyttää, entä millaista lukijaa?

Kirjailijoiden lakko voi tarkoittaa myös ääneenluettavaksi mahdottomia tekstejä, tekstejä jotka opettavat niin lukijaa kuin kuulijaa lukemaan itseään uudella tavalla. Lukijan taidetta ei voi koskaan täysin erottaa kirjoittajan taiteesta; luultavasti myöskään toisin päin se ei ole mahdollista tai edes toivottavaa.

 

Tekstissä kuvattu äänikirjateos Prosessi (Kosmos) ilmestyy 25.4.2024. Kiitos yhteistyöstä Walter Salliselle ja Kaj Mäki-Ullakolle.

Essee on alun perin julkaistu Nuoren Voiman Kirja-numerossa (1/24). 

 

Lähteet

Colbjørnsen, T. 2015. ”The Accidental Avantgarde. Audiobook technologies and publishing strategies from cassette tapes to online streaming services”. Northern Lights, 13.

Bednar, Lucy. 2010. ”Audiobooks and the Reassertion of Orality: Walter J. Ong and Others Revisited.” CEA Critic 73, no. 1 (2010): 74–85. 

Koepnick, Lutz. 2019. ”Figures of Resonance: Reading at the Edges of Attention”. SoundEffects - An Interdisciplinary Journal of Sound and Sound Experience 8 (1):4-19.

Ong, Walter J. 2002 (alun perin ilmestynyt 1982). Orality and Literacy: The Technologizing of the World. Routledge.

Tattersall Wallin, E. 2020. ”Reading by listening: conceptualising audiobook practices in the age of streaming subscription services”. Journal of Documentation.

• 1. Koskinen, JP: ”Lex Multala – tekijänoikeutta rapauttamassa”. 6.12.2023. https://jpkoskinen.wordpress.com/
• 2. Lippu, Anna-Maija. ”Äänikirjojen lainaus­korvaukset kuuluvat myös kirjojen lukijoille, Näyttelijäliitto sanoo”. Helsingin Sanomat 12.10.2023.
• 3. Latinan ”literatura” tulee sanasta ”litera”, joka tarkoittaa aakkosten kirjainta (Ong 2002, 3). Sen sijaan sanan ”teksti” etymologia viittaa kutomiseen, mitä on pidetty suulliselle ilmaisulle sopivampana merkitysyhteytenä äänen yhteen tuovan luonteen vuoksi (Ong 2002, 13, Bednar 2010, 79). Tässä suhteessa suomen kielen ”kirjallisuus” ja ”kirja” ovat kiinnostavia, sillä ne viittaavat paitsi piirrettyihin kirjaimiin ja merkkeihin, myös kuvioiden ja koristeiden kirjailuun. Äänikirjan lukemista voi ajatella äänen kirjomisena.
• 4. Tattersall Wallin, E. (2020), 5, 12.
• 5. Koepnick, Lutz (2019).
• 6. Ks. esim. Colbjørnsen, T. (2015).