Jorge Láscar, Flickr
Lulu

Lulun lohduttama

Essee
|
Elina Tervonen
|

Voi minua!

Mihin maailma mua ajaa?

Etsin syntiä makeaa,

sain vain krapulaa, sakeaa.

(Tuula Amberla - ”Tuhma”)

 

Vuonna 2007 brunssit olivat vasta saapumassa Kallioon. Kaupungin painopiste oli hiljalleen siirtymässä Punavuoresta itäiseen kantakaupunkiin. Kävimme ystävieni kanssa toisinaan Flemarilla valkoiseksi verhoillussa baarissa, jonka nimi oli Luft. Siellä tarjoiltiin sunnuntaisin brunssia 12 euron hintaan. Se tuntui kalliilta, mutta ainutlaatuinen mannereurooppalainen kokemus oli mielestämme koko rahan arvoinen. Miten ylellistä ja kultivoitunutta olikaan mättää mahaan sämpylöitä ja karjalanpiirakoita, juustoa ja valmiiksi viipaloitua kurkkua niin paljon kuin sielu sieti.

Olin juuri muuttanut pohjoisesta Kaupunkiin. En ymmärtänyt Kaupungin rytmiä, sen äänenpainoja. Halusin yliopistoon, mutta en tiennyt miten sinne pääsisi. Työskentelin siivojana ja lastenhoitajana, hain aina keväisin opiskelemaan. Kun ihmiset juhlissa kysyivät kuka olen ja mitä teen, kerroin siivoavani sairaalaa tai vahtivani lapsia. En ymmärtänyt, miksi sanojani seurasi hiljaisuus. Yliopistossa opiskeleva poikaystäväni jätti minut, koska ei kehdannut kertoa kavereilleen, mitä tein elääkseni.

Ensimmäinen yksiöni oli Mannerheiminkadun vieressä. Öisin autojen ja raitiovaunujen meteli jylisi korvissani niin lujaa, että mietin, miksi suostuin maksamaan 550 euroa asunnosta, joka kärsii ilmiselvästä meluhaitasta. Toisinaan kerron itselleni tarinaa, että vietin välivuodet ennen yliopistoa tutkien maailmaa. Toistelen mantraa vapaasta nuoruudesta. Tosiasiassa tein kuitenkin hirveästi töitä, säästin rahaa, kävin kerran vuodessa ulkomailla. Juuri niin kuin keskiverto kansalainen matalan tiilitalonsa ja tarkkaan ajoitettujen vuosilomiensa kanssa. Olen sillä tavalla aivan tavallinen.

Ennen Helsinkiin muuttoani odotukseni ensimmäisistä vuosistani aikuisena olivat kuitenkin toisenlaiset. Päätin muuttaa ulkomaille ja näyttää, että maailma on minun valloittaa. Lähdinkin suoraan lukion jälkeen au pairiksi Pariisiin. Sinne maailman laidalle, minne mielikuvissani kuuluin. Olin hakenut itselleni pariisilaisen au-pair -perheen nettisivustolta ihan itse. Olimme vanhempieni kanssa maalla, söin sämpylää ja lipitin O’boyta (jota vanhempani kutsuivat ”Makkauksi”) ja totesin, että minä lähden. Minä lähden Ranskaan au pairiksi, minulla on perhekin katsottuna valmiina, minä en vietä välivuottani pienessä Peräpohjolassa sijaitsevassa kotikaupungissani. Minun täytyy mennä sinne, minne kuulun.

Minun täytyy tehdä niin kuin Tuula Amberla.

 

Istui baarissa pienen kaupungin,

tyttö nuori hiljaa miettien

minne lähtisi matkustamaan

maanteille liftailemaan

Automaatti soittaa iskelmää

Sä ethän lähde vaan kotiin tänne jää.

(”Lona”)

 

Kun internet ja hakukoneet saapuivat, minä yritin silloin tällöin etsiä Tuulaa syvältä kuvaputkinäytöstä, mutta en löytänyt hänestä jälkeäkään. Muuttaessani Helsinkiin pistin merkille, että Tuulan muistivat vain karaokebaarien kaljantahraiset laululuettelot ja radiokanavien toivelauluohjelmat.

Minulle Tuulan tumma ääni oli koti ja hänen äänensä sointi voimaannuttava. Ensimmäisenä syksynäni Helsingissä ajattelin usein Lonaa, toisinaan Lulua. Syksy tuntui loputtoman pitkältä pohjoisesta etelään muuttaneelle. Lunta ei tullut, pilvet roikkuivat alhaalla ja jalkakäytävien märkä asvaltti imi itseensä viimeisetkin valonsäteet. Tuulan biisien risteämät kaupungin ja maaseudun välissä vakuuttivat, että myös minulla on mahdollisuus kasvaa ulos pikkukaupungistani ja juurtua Kaupunkiin.

Tuulan elämäntarinassa on paljon samaa kuin omassani. Hänkin oli nuoruudessaan au pairina Ranskassa, ennen kuin ryhtyi laulajaksi Liikkuvat lapset -bändiin 80-luvun alussa. Tämän tosin sain tietää vasta kesällä 2018, kun kuuntelin Ylen Arkistosta ”Kuusi kuvaa” -ohjelmaa, jossa Tuula kertoi elämästään. Hän sanoi, että tuolloin nainen laulajana rokkibändissä oli kuriositeetti. Nainen ottamassa tilaa ja laulamassa anteeksi pyytelemättä oli jotain, mitä ei oltu ennen nähty. Kun Tuula siirtyi soolouralle levy-yhtiö lokeroi hänet iskelmätähdeksi. Soolona esiintyvä nainen ei sopinut 80-luvulla rokkitähdeksi.

 

Mona mustaan pukeutuu

Tähtisilmät viirusuu

Mona tanssii yksinään

Mustat hiukset silmillään

(”Mona”)

 

Ihailin ala-asteella Tarja Halosta. En liimannut pulpettini kanteen poikabändien kuvia, vaan tasavallan presidentin. Olin leikannut kuvan irti irti Koululainen-lehdestä. Kun Tarja tuli vierailemaan tuulisessa kotikaupungissani Peräpohjolassa, tori oli täynnä ihmisiä, joiden hengitys höyrysi pakkasessa. Rynnistin turvamiesten ohi kättelemään Tarjaa. Se oli lapsuuteni kohokohta. Kun Halosen kausien aikana Maija Vilkkumaa ja Jonna Tervomaa nousivat rocktähdiksi Suomen poptaivaalle laulamalla hiekkaisista hiuksista ja suljetuista sydämistä, Tuulan musiikki painui maakuntaradioihin.

Suomalaisessa julkisuudessa ei Halosen ensimmäistä presidenttikautta lukuunottamatta ole juuri annettu tilaa vahvoille naisille, ei politiikassa eikä liioin populaarikulttuurissa. Vahvat, oman asemansa tai yhteiskunnan rakenteita haastavat naiset ovat herättäneet aina erityistä naisvihaa. Eräässä haastattelussa Halonen ja hänen puolisonsa Pentti Arajärvi toteavat, että Halosen toisella kaudella ivailua ja ilkeyksiä alkoi sadella yhä kiihtyvään tahtiin. He myös viittaavat Kalevalaan ja Kantelettareen. Kulttuuriimme istutetun naisvihan siemenet löytyvät jo sieltä: ”Kolme on miehellä pahoa, kolme miehen kuolemata, yksi on vuotava venonen, toinen on heittiö hevonen, kolmas äkäinen akka.” (Kanteletar)

 

Viivi tuo paholainen,

ei ole yhden miehen nainen,

hän muuttaa luoksesi ja sekoittaa sun elämäsi,

katoaa, jättää ikävöimään.

(”Viivi”)

 

Peräpohjolan radiossa soi Amberla. Opettelin toisenlaista naiseutta, jossa naisen paikka ei ollut hakattu nyrkin ja hellan väliin vaan nainen pystyi tekemään maailmassa juuri mitä halusi, vaikka ostamaan miehen. Nainen saattoi olla lulunlainen kolmine mielineen ja mielitekoineen tai Lonan tavoin ikuisesti juureton reissaaja. Tuulan kappaleet pullistelivat naisia, jotka mieluummin pakkaavat kimpsunsa ja kampsunsa kuin jäävät miesten perään haikailemaan. Amberlan naiset ovat niitä, jotka vaihtavat miestä kuin sukkaa tai pettävät omaa aviomiestään. Sukupuoliroolit kääntyvät ylösalaisin. 

Vanhoissa videoissa Tuula Amberla tanssii nytkähdellen ja hiuksia villisti heiluttaen. Lanteiden liike on kuin David Bowiella. Eräässä videossa Tuula Amberla on pukeutunut samettiseen mekkoon ja kimaltaviin koruihin kuin Madonna. Toisessa hänen lookinsa muistuttaa Maddea tämän ”Papa don’t preach” -videolla. Harteikkaat nahkarotsit häivyttävät Tuulan feminiinit piirteet ja hänen paksut etuhiuksensa tippuvat silmien eteen. Suu ei suostu hymyyn. Tuulan ulkonäössä on enemmän asennetta kuin miellyttämisen halua.

Tuulaa on enemmän kuin yksi.

Tuulan roolileikki heijastuu myös hänen kappaleihinsa. Sanoituksissa toistuvat stereotypiat, naisista, miehistä, maaseudusta ja kaupungista. Tuula on tarinankertoja, jonka ääntä on toisinaan vaikea määrittää. Laulaako hän miehenä vai naisena, miehestä vai naisesta? Kenelle Tuula laulaa? Kuka on tarinoiden kohde? Tuulan kertojaposition androgyynisyys ja määrittelemättömyys tekee kappaleista ironisia. Kerronta ottaa haltuun stereotypiat, nauraa niille ja täten pistää perinteiset valtasuhteet leikiksi. Stereotypiat ovat jatkuvassa liikkeessä ja liioittelu tuo tarinoihin ironiaa. Ne pakottavat kuulijan pohtimaan, kuinka tosissaan tässä nyt ollaan ja kenelle tässä lopulta nauretaan.

 

Onni on

kenties saavuttamaton.

Vaikeiden taivalten takana.

Sinne et pääse sä bussilla,

etkä ees omalla autolla.  

(”Onni on”)

 

Pariisissa ollessani itkin enemmän kuin nauroin. Au pair -perheeni isä oli lapsiaan kaltoin kohteleva kotihirmu ja kaupungin kadut tuntuivat liian isoilta, tunteettomilta ja kylmiltä. Opin kyllä kouriintuntuvasti, mitä on seksuaalinen ahdistelu, kun juoksin miehiä pakoon niin metrossa, Eiffel-tornin juurella kuin Jardin de Luxembourgissa. En halunnut tullut maitojunalla kotiin, joten sinnittelin, mutta minulla oli isää ikävä - ja Peräpohjolaa.

Helsinkiin muuttaessani minun oli toisinaan vaikea ymmärtää, että olin todella kaivannut Kaupunkia koko ikäni. Halusin pois Peräpohjolasta, siellä kotikaupungissani koin olevani silmätikku. Halusin jonnekin, mihin sopisin. Alkoi kuitenkin pian vaikuttaa, että Helsinkiin olin liian tavallinen, liian maalainen. Ikuisesti välissä, ikuisesti yrittämässä mahduttaa itseäni johonkin. Olin kai ajatellut, että Kaupungissa minä olisin viimein vapaa olemaan sellainen kuin olen, mutta viimeistään yliopistossa kävi selväksi, etten osannut oikeaa diskurssia, jolla keskustella tärkeistä asioista tai edes feminismistä.

Tuohon aikaan riiustelin erään itseään tärkeänä pitävän opiskelijanuorukaisen kanssa, joka kertoi minulle, että seksuaalinen vetovoimani ylitti älyllisen vetovoimani. Hän lisäsi, että tämän vuoksi suhteestamme ei voisi koskaan tulla mitään. Taisin päätellä, että švaa-vokaalit ja geminaatat olisi parempi karsia puheesta pois jos halusi tulla otetuksi vakavasti. Valmistuttuani yliopistosta kuin taikaiskusta murre palasi puheenparteeni.

Olen kiitollinen, että minut on kasvatettu vahvaksi. Tuula Amberlakin toteaa usein olleensa isin tyttö. Tämä ei liene ajatuksista se feministisin, mutta kuuntelemalla Tuulaa ja muita vahvoja naisia syntyy mielikuva, että kenties usean vahvan naisen takana on rakastava isähahmo. Minä olen Tuulan tavoin isän tyttö ja uskon, että isäni rakkaus ja kannustus ovat tehneet minusta tavattoman itsenäisen, jääräpäisen ja suorapuheisen. En pelkää pistää vastaan enkä ole oppinut taipumaan. En parisuhteissa, työpaikalla, väittelyissä tai muissakaan tilanteissa. En jaksa katsella millaista kohtelua tahansa, vaan mieluummin nostan kytkintä.

Mutta Kaupunkia varten olen pienentänyt itseäni. Olen häivyttänyt maalaisuuttani pois, nauranut muiden mukana maalaisille ymmärtämättä, että olen edelleen myös itse maalainen. Rintaani on painanut pitkään ahdistus, jolle olen löytänyt syyn vasta hiljattain. Olen tutkinut suhdettani maaseutuun ja kaupunkiin. Helsingin kanssa solmimani suhde on vaatinut sen, että teen sovinnon oman maalaisuuteni kanssa.

 

Kauniin opettajan poikaystävä toi hämmennystä kylälle.

Kylä pimenee, mutkoulun ikkunasta valo sammuu viimeisenä.

Jaa, jaa, maaseutu kutsuu. Jaa, jaa, koko kylä katsoo.

Jaa, jaa. Jaa, maaseutu kutsuu.

Joulujuhlaan tehtiin himmeli.

Sen yöllä kattoon ripusti tuo vieras kulkuri.

 

Onko se Lenin?

Onko se Suomessa kulkeva, maanteitä kiertävä Lenin?

Vai vieläkin pahempaa.

Onko se Rolling Stones?

(”Onko se Lenin?”)

 

Kun kuuntelen Tuulaa, palaan maanteille. Perheemme oli pitkin vuotta liikkeessä. Lomilla emme lentäneet vaan ajelimme tunkkaisella Luupirtillä (joksi kutsuimme Nissaniamme, malliltaan ”Bluebird”) pitkin Suomenniemeä. Siksi tiedän millaisia ihmisiä asuu Etelä-Karjalassa, miten eletään pohjoisimmassa Suomessa ja mistä löytyy maamme keskipiste, Kermansaven tehtaanmyymälät ja parhaat lörtsyt.

Automatkoilla innostuin aina, kun radiosta tuli Tuulaa. ”Kovemmalle!” huusin, ja kuiskuttelin takapenkillä Tuulan käheän äänen päälle. Tuulan lauluja toisinaan ujostutti laulaa mukana. Lauluissa oli salaperäistä, viettelevää tunnelmaa, ne viittasivat läheisyyteen, hoivaan ja seksiin samaan aikaan niin suoraan ja kainosti. Korvia punoitti. Toisaalta laulut ovat kaksimielisiä, pervoja tai vikuroivia, kuin Leevi & The Leavingsillä konsanaan. Nämä tahdit rytmittivät kesälomamatkojemme lisäksi useampienkin karvanoppien heiluntaa kiesien rullaillessa pitkin kylänraitteja kehä kolmosen tuolla puolen.

Elämästä kehäkolmosen tuolla puolen on vaikea puhua Kaupungissa. Ympärilläni ihmiset toistelevat, kuinka maalla kaikki on juroa ja kapeakatseista, eikä meillä olisi oikeistohallitustakaan ilman maaseutua. Suurin osa täällä Helsingin kuplassamme kun ajattelee “oikein”. Kaupungissa puhutaan, että rasismi kukkii tuppukylissä, eikä maalla voi olla avoimesti homo. Joskus yritän haastaa näitä ajatuksia. Minä olen maalainen, minun sukuni ja ystäväni ovat edelleen maalla. Suuri osa siitä, mikä minusta tekee minut, on siellä, maalla. Tuulan kappaleetkin elävät siellä edelleen.

Yritän kertoa, että maallakin on alakulttuurinsa, seksuaalivähemmistönsä, ja pakolaiskriisin aikaan monet maalaiset yrittivät auttaa maahan saapuvia pakolaisia rajan pinnassa. Minua ei haluta kuunnella. Ikään kuin maaseutu olisi tuomittu ankeuteen ja takapajuisuuteen. Kaupunki on dynaaminen ja liikkeessä, vastaamassa nykypäivän haasteisiin. Maaseutu taantuu taantumistaan, ellei sitä kaitseta.

 

Kadun peittää lumisohjo,

kun bussi saapuu kauppalaan.

Auto lähtee ja mies outo

käy aidan viertä kulkemaan.

 

Talvi-ilta, valot ei loista.

TV:t hohkaa ikkunoista.

Sun paras ois häipyä pois,

muukalainen.

Sun paras ois häipyä pois.

(”Muukalainen kapakassa”)

 

Minusta ei ole kosmopoliitiksi, en vieläkään pidä Pariisista tai matkustamisesta. Tällä ilmastoahdistuksen aikakaudella on kuitenkin helpottavaa ymmärtää, ettei ihmisen todella tarvitse matkata maailman toiselle laidalle tai edes maakunnista Helsinkiin avartaakseen maailmaa ja ymmärrystään tai suvaitakseen erilaisuutta. Matkalla Savosta Varsinais-Suomeen ja Uudeltamaalta käsivarteen joutuu varmasti haastamaan yhtä paljon kokemusmaailmaansa kuin ottamalla lennon pallon toiselle puolelle. Keskiluokka on täyttänyt läsnäolollaan maailman turistikohteet siinä määrin, että Balin reissussa haastavinta lienee pitkän lennon turvottamat nilkat ja sellaisen  vihermehubaarin löytäminen, jossa ei olisi muita länsimaalaisia. Bussimatka Sysmään tai Enontekiöön puolestaan voi liikauttaa todellisen vierauden äärelle.

Suomen noustessa 90-luvun lamasta palasimme hetkeksi illuusioon, että meillä vallitsisi jonkinlainen yhtenäiskulttuuri, vaikka tosiasiassa maamme on ollut kulttuurisesti pirstoutunut, etteipä jopa jonkinlainen kulttuurien sulatusuuni, koko historiansa ajan. Tässä ajassa myös sosiaaliset luokat ovat alkaneet eriytyä yhä enemmän. Joskus minusta tuntuu, että kaupunkilaiset pelkäävät kaikkein eniten maalaisia.

Kirjoittaessani tätä tekstiä saan ehdotuksen, että Amberla on tuonut kaupungin tuulia maaseudulle. Totta on, että Tuula on kotoisin Turusta eikä maalta. Mutta miksi olemme niin herkkiä ajattelemaan, että Tuulan kappaleissa puhutut teemat olisivat tuttuja vain kaupungille ja näin kaupunki ja kaupungin arvot olisivat aina jotain, mikä tuodaan maaseudulle?

Puhumme asiasta tuttavani kanssa, joka kirjoittaa näytelmiä. Hän on Kuusamosta. Kenties olemme molemmat väsyneet siihen, että pikkukaupungit ja kylät nähdään kovin yksipuolisesti. Kuvat pysäytetään samaan sapluunaan tavallisista, surkuhupaisista, surullisista silueteista, joissa asuu tuppisuisia, yksinkertaisia ihmisiä, jotka eivät ymmärrä sivistyksen päälle. Onkohan mahdotonta kuvitella, että jokaisella suomalaisella pitäjällä on myös erityispiirteensä, omat arvostetut kylähullunsa, yhteisöllisyys ja niitä, jotka tieten tahtoen ylpeästi juurtuvat kyliinsä. Että näissä pitäjissä myös kehitytään, ajatellaan ja luodaan paikallista tietoa ja kulttuuria? Kenties Tuulan musiikki puhuttelee juuri näitä ihmisiä.

 

Näin unta rakkaudesta

se oli tumman punainen

Näin unta kauniimmasta

se oli viini tulinen

Näin unta rakkaudesta

jota koskettaa voi en

Se oli kauempana aina

Kun luulin löytäneeni sen

(”Näin unta rakkaudesta”)

 

Koska Tuulan jatsahtavat kappaleet luokiteltiin iskelmäksi, ne jäivät soimaan maakuntien paikallisradioihin Turun ja Helsingin klubien sijaan. Uskallan väittää, että Tuulan kappaleissa tartutaan aiheisiin, jotka eivät ole paikkasidonnaisia vaan puhuttelevat ihmisiä paikasta riippumatta. Jos Tuulan kappaleisiin ei olisi maaseudulla kukaan samaistunut, ne eivät olisi jääneet elämään sielläkään. Ne kuitenkin toimivat samaistumispintana vapautta kaipaaville sieluille, jotka haluavat tanssia yhtä villisti kuin Lulu, Viivi ja Mona.

Tuulan kappaleiden sanoituksissa ei puhuta vain naisten voimaantumisesta, vaan kappaleet suhtautuvat romanttiseen rakkauteen varautuneesti. Rakkaudesta puhutaan usein tiedostaen, että kyseessä on vain utopia, joka on myyty meille ajatuksena heteroseksuaalisen matriisin läpi. Koko tuotannon läpi pilkahtelee ajatus, että rakkaus sekoitetaan usein ruumiin viettelyksiin ja nämä viettelykset puolestaan rakkauteen. Toisaalta kappaleissa käytetään itsestäänselviä metaforia korostamaan paatuneita käsityksiämme. Kappaleessa ”Vesi kohisee” pieni tyttö ja poika leikkivät puutarhassa samalla kun aikuiset leikkivät toisaalla outoja leikkejään. Rivien välissä todetaan ystävyyden olevan parempaa kuin rakkauden. Kahdenvälisiin suhteisiin tuntuu rakkauden myötä tulevan mystistä, kulttuurisesti opittua kitkaa.

Toisinaan kappaleet saavuttavat liki karnevalistiset mittasuhteet, kun komiikka tarinoiden takaa paljastuu säkeistö kerrallaan. Näistä parhaina esimerkkeinä on kaksi  kenties Tuulan vikuroivinta kappaletta “Hiukan pornografista - mutta kaunista” ja “Tuokaa juomaa”. Ensimmäisessä peppuihin ihastunut aviomies tunnustaa papille syntinsä, mutta toteaa, että myös hänen vaimonsa makaa “kenen alla vaan”. Jälkimmäisessä puolestaan vaimo istuu illallispöytään miehensä pomon kanssa ja huomaa, että hänen salainen rakastajansa Sakke on samassa ravintolassa illallisseurueen kanssa! Tässäpä tilanteessa ei auta muuta kuin pyytää tarjoilijaa tuomaan juomaa.

 

Muuten hän oli niin kuin

yksi heistä vain,

Hän rokkia rakastaa

ja lähdön tunnelmaa.

 

Muuten hän oli niin kuin

yksi heistä vain,

Hän rokkia rakastaa

ja öisiä katuja.

(”Lulu”)

 

Muutama vuosi sitten Tuula Amberla alkoi taas keikkailla ahkerasti. Päätimme lappeenrantalaisen ystäväni kanssa eräänä ankeana joulukuisena perjantaina lähteä Jyväseen Helsingin Myllypuroon katsomaan Tuulaa. Myllypuroon meneminen Kalliosta käsin tuntui vielä muutama vuosi sitten melkein luokkamatkalta. Aloitimme varhain ja jokaisella metropysäkillä pysähdyimme ostarin baariin juomaan yhden oluen. Herttoniemestä ystäväni soitti Jyväseen kysyäkseen keikan aloitusaikaa, että varmasti ehtisimme ostaribaarien lisäksi nähdä myös Tuulan. Ihmiset tanssivat Jyväsessä tunteella, enemmän ja ilmeikkäämmin kuin yhdelläkään Kallion klubilla. Tuulan keikalla lähiön asukkaiden lanteiden keinunnassa muistin jälleen, mitä on ilo. 

Tuohon aikaan mielenkiintoni Tuulaa kohtaan oli ystävilleni hymähtelyn aihe. Kun lauloin jälleen kerran karaokessa “Lulun”, seurueesta joku tokaisi, kenties hieman kiusoitellen, miten latteaa on laulaa juuri “Lulu”. Minulle sen laulaminen merkitsee kuitenkin paljon. Se on kuin tunnustus lapsuuteni sankarille. Olen huomannut, että tarvitsen sankariani edelleen, myös Kaupungissa asuessani. Tarvitsen Tuulaa muistuttamaan siitä, että naisena tai maalaisena minun ei tarvitse mahtua yhteen valmiiksi valettuun muottiin.

Tänä vuonna Tuula julkaisi uuden singlen ja esiintyi Paola Suhosen järjestämällä ja kuratoimalla Superwood-festivaalilla Hotelli Vuorannassa Helsingissä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Tuula on ”tehnyt comebackin”, vaan uusia biisejä on tullut vuosien mittaan. Tässä ajassa on kuitenkin jotakin, mikä saa tuntumaan Tuulan klangin lämpimältä ja erityisen ajankohtaiselta. Helsingin asukkaista valtaosa on jo junantuomia. Kaupungit ovat täyttyneet maalaisista, jotka, kuten minä, painivat omassa välitilassaan.

Juureni maaseudulla tai Peräpohjola eivät itsessään ole syy kaipuulleni. Jos ihminen on taipuvainen tuntemaan erilaisuutta ja kaipuuta, hän tuntee sitä kaikkialla. Olen oppinut ymmärtämään, että kaipuu on minun luonteeni. Se on osoitus siitä, että elän jatkuvasti kulttuurien risteämissä. Tämän tunteen kanssa on opittava olemaan. Enkä ole ainoa, vaan luokkaloikkaa tekevistä nuorista naisista onkin kirjoitettu viime aikoina yhä enemmän. Saan vakuutuksen: tunteeni ovat olleet aitoja, olemassa, eivät ainoastaan mieleni tuotetta.

Tuulan kappaleet ovatkin minulle merkkinä vuoropuhelusta yli kulttuurirajojen. Ihmisistä, jotka eivät ole määriteltävissä yhdellä ainoalla piirteellä. Ihmisistä ja identiteeteistä, jotka ovat matkalla jonnekin, tulossa jostakin - välitiloissa. Se, että Tuulan musiikki jäi elämään juuri maaseudulle ja maakuntaradioihin, on merkillistä. Tuula on itsekin hämmästellyt suosionsa syytä. Uskon, että suosion syy on siinä, että maaseutu on vihdoin tullut Kaupunkiin.

 

***

 

Vikurointi lanseerattiin terminä ensimmäistä kertaa sukupuolentutkimuksen kontekstissa Annamari Vänskän väitöskirjassa Vikuroivia vilkaisuja - Ruumis, sukupuoli, seksuaalisuus ja visuaalisen kulttuurin tutkimus (2006). Sittemmin termi on vakiinnuttanut paikkansa alan termistössä. Vikurointi voi merkitä kolmea seikkaa. Ensinnäkin se voi kuvata asennetta, jolla tarkasteltavaan kohteeseen voidaan suhtautua. Vikuroiva suhtautuminen on ikään kuin “vinoon tulkitsemista”, joka kuvaa tarkastelijan omaa asennetta, kun hän haastaa ja kyseenalaistaa sovinnaiset, luonnolliselta tuntuvat selitysmallit. Toiseksi vikurointi voi olla sisällä itse tarkasteltavassa kohteessa. Tällaisia ovat kohteet, jotka vastustavat yhtä ainoaa tulkintaa ja ovat siten uudelleen tulkittavissa kerta toisensa jälkeen. Kolmanneksi vikurointi voi viitata kaikkeen epänormatiiviseen, vikuureihin eli viallisiin muotoihin. Esimerkiksi seksuaalisuutta ja sukupuolirooleja käsiteltäessä tällaisia ovat kaikki sellaiset muodot, jotka eivät edusta totuttua normia. Vikuroimalla voimme haastaa normatiivisia käsityksiämme ympäristöstämme ja todellisuudestamme.