Maailmanluokan pako
Valtamerillä matkaava MS The World sijaitsee kaikkialla ja ei-missään. Elämä luksusristeilijän kyydissä on samaan aikaan paikatonta ja äärimmäisen kontrolloitua.
Vuodesta 2002 lähtien maailman merillä on vaeltanut kokonainen kaupunki. Se on lähes 200 metriä pitkä ja yli 43 000 tonnia painava. Se sijaitsee vähän kaikkialla, eikä juuri missään. Aluksen nimi on MS The World, ja poikkeuksellisen siitä tekee se, että matkustajat eivät vaihdu – he asuvat siellä pysyvästi. Laivassa on 165 asuntoa, kyydissä yleisimmin 150–200 asukasta ja 280 henkilökunnan jäsentä.
Asuminen The Worldissa mahdollistaa matkustamisen kotoa lähtemättä. Koska asukkaat omistavat asuntonsa pysyvästi, yksikään satama ei ole heidän määränpäänsä. Koti pysyy samana, mutta maisemat ikkunassa vaihtuvat. Matkaohjelmat päätetään yhdessä. Alus pysyy samassa satamassa muutaman päivän ajan. Kohteissa asukkaille järjestetään tutkimusretkiä ja muuta ohjelmaa. Kun seikkailut on seikkailtu, asukkaat palaavat kotiinsa ja The World jatkaa matkaansa kohti seuraavaa kohdetta.
Ja millainen koti se onkaan! Jos ei tahdo ja rahaa riittää, liikkuvasta kaupungista tuskin tarvitsee milloinkaan lähteä. Laivalta löytyy taidegalleria, floristi, kylpylä, teatteri, putiikki, showroom, terveyskeskus, kirjasto, yökerho, kappeli, neljä ravintolaa, viisi kahvilaa, seitsemän baaria, ruokakauppa, golfsimulaattori, täysikokoinen tenniskenttä ja kuntokeskus. Gyroskooppinen biljardipöytä takaa, että biljardia voi pelata pallojen vierimättä laidan yli jopa pahimman merimyrskyn aikaan.
Mahdollisuus liikkua paikasta toiseen edustaa nykymaailmassa menestystä, uusia kokemuksia ja avoimuutta elämän edessä, siinä missä paikallaan pysyminen on myös henkistä pysähtyneisyyttä. Liikkuva luksuselämäntapa selvästi kiinnostaa muitakin. Vaikka The World oli ensimmäinen asuttava suuren luokan risteilijäalus, ei se ole viimeinen. Rakenteilla olevat MS Marquette ja MS Utopia ovat vastaavia, entistä suurempia projekteja.
***
Millaista on elää näin: veden, satamien ja kokemusten virratessa ikuisesti ohi? Ulkopuolisen on hankala tietää, sillä elämä aluksella vaikuttaa olevan tarkoin varjeltu salaisuus.
Ensimmäisinä vuosinaan 2002–2003 The World hyväksyi pysyvien asukkaiden lisäksi kyytiin myös väliaikaisia vierailijoita, jotka pääsivät kokemaan aluksen ylellisen elämäntavan päivien tai viikkojen ajan. Pysyvät asukkaat suhtautuivat turisteihin kuitenkin nihkeästi. Kenties he olivat liian innokkaita ja uteliaita. Kenties he halusivat tehdä tuttavuutta. Asukkaat eivät tahtoneet uteliaiden katseiden alaisiksi. He ostivat The Worldin itselleen vain vuosi toiminnan alkamisen jälkeen. Samalla alus sulkeutui ulkomaailmalta.
Gyroskooppinen biljardipöytä takaa, että biljardia voi pelata pallojen vierimättä laidan yli jopa pahimman merimyrskyn aikaan.
MS The Worldilla ei ole sosiaalisen median tilejä, mikä on näin massiiviselta projektilta jo itsessään kannanotto. Voisi luulla näin erikoisen elämäntavan herättävän kiinnostusta, mutta mediassa sitä ei ole käsitelty juuri lainkaan. Haastatteluja on annettu lähinnä luksuselämään keskittyville, superrikkaille suunnatuille julkaisuille. Laivan omilla nettisivuilla on pienimuotoinen blogi, johon toisinaan ilmestyy asukkaiden ottamia maisemakuvia ja niukkasanaisia matkakertomuksia. Blogiin kirjoittelu vaikuttaa kuitenkin olevan pikemminkin asukkaiden keskinäinen harrastus kuin virallinen yritys viestiä ulkomaailmalle.
Edes blogiin kirjoittaessaan asukkaat eivät käytä koko nimeään, eikä kuvissa näy kasvoja. Asuntojen omistajien henkilöllisyys on tiukasti varjeltu salaisuus. Se kuitenkin tiedetään, ettei aivan ketä tahansa hyväksytä. Ainakin vuonna 2017 sisäänpääsyn kriteerinä oli 10 miljoonan dollarin omaisuus, ja asunnon ostohinnan lisäksi asukkaan täytyy kyetä maksamaan vuosittaiset ylläpitokulut. Raha tuo kuuluvuuden tunnetta, mutta pelkällä rahalla ei välttämättä pääse sisään – laivan omistajina asukkaat voivat itse päättää, kenelle osuuden myyvät. Yksityisyys on asukkaille selvästi tärkeää, ja luottamuksellisuus asukasvalinnan keskeinen kriteeri.
Risteilyaluksella eläminen on tehokas itse-eristyksen muoto: vesimassat pitävät ei-toivotut vierailijat ulkopuolella ja asukkaat sisäpuolella. Kenties lähin vertailukohta löytyy rikkaille suunnatuista aidatuista asuinalueista, joissa muuri tai aita estää kutsumattomien vieraiden sisään pääsemisen: vain asukkaat voivat kulkea turvahenkilöstön vartioimista porteista. Joillain aidatuilla asuinalueilla turvatoimet ovat niin mittavia, etteivät alueet ole enää vain aidattuja, vaan pikemminkin keskiaikaisia linnakkeita. Ulos ei ole pakko lähteä.
Raha tuo kuuluvuuden tunnetta, mutta pelkällä rahalla ei välttämättä pääse sisään – laivan omistajina asukkaat voivat itse päättää, kenelle osuuden myyvät.
Asukkaiden tarpeista huolehtivat laivan miehistö ja muu henkilökunta, joita on kyydissä enemmän kuin varsinaisia asukkaita – kokkeja, sommeliereita, siivoojia, koordinaattoreita, myyjiä, lääkäreitä, kuntovalmentajia, henkilöstöpäällikköjä, asukasneuvojia – vierailevina tähtinä jopa inspiroivia luennoitsijoita. Henkilökunnan tehtävä on tehdä elämisestä asukkaille niin vaivatonta kuin mahdollista ja hoitaa mahdolliset ongelmat näkymättömiin, niin ettei asukkaiden tarvitse vaivata niillä päätään.
kuva: Sofia Koistinen
Kuten kaikkien asiakaspalvelijoiden, henkilökunnan tehtävänä on tuntea asukkaiden tilanne ja tarpeet mitä intiimeimmin tavoin. Samanaikaisesti henkilökunta tekee myös omasta elämästään laivalla mahdollisimman näkymätöntä: avoimista työpaikkailmoituksista käy ilmi, että henkilökunnalla on laivassa erillinen baari ja kuntoilutilat. Mitä luultavimmin henkilökunta itse jää asukkaille tuntemattomiksi.
Ainoastaan raha mahdollistaa muuriutumisen ja lukittautumisen muulta maailmalta. Toisaalta raha on myös eristäytymisen syy. Voiko superrikas edes elää luontevasti köyhempiensä joukossa? Jatkuva eriarvoisuuden kohtaaminen on takuulla raskasta. Aidattuihin asuinalueisiin asettumista ajaa usein myös koettu uhka muista ihmisistä, etenkin köyhistä. The Worldin asuntojohtaja Lisa Spiller totesi CNN-uutistoimistolle vuonna 2017: ”Me emme halua paparazzeja. Tämä laiva on pakopaikka.”
Spiller on oikeassa. The Worldissa on kyse nimenomaan pakenemisesta. The World on paennut kansallisuutta, paikallisuutta, verojärjestelmiä, kansallista lainsäädäntöä ja kulutusrajoituksia. Se on jättänyt taakseen ilmastokriisin ja sosiaaliset ongelmat. Se on piiloutunut ihmisten kritiikiltä ja katseilta. Sitä ei voida koskaan saada kiinni. Huvittavaa kyllä, jopa aluksen sisällä on pakopaikka: laivan nettisivuilla kylpylän kuvaillaan olevan kaikessa rentouttavuudessaan the ultimate escape, äärimmäinen pakopaikka.
***
The Worldin asukkaat tavoittelevat paikallisuutta. Löytöretkillä he maistelevat paikallisia ruokia Etelä-Intian Cochinissa, perehtyvät paikallisiin tapoihin Baluanin saarella Papua-Uudessa-Guineassa tai tutustuvat Kolumbian Cartagenassa paikallisiin käsityötuotteisiin. Samanaikaisesti he itse ovat muuttaneet pois paikoista, eivätkä ole paikallisia missään. Itse asiassa enemmän kuin mitään muuta, he inhoavat paikkoja. Tavoitteena vaikuttaa olevan rajattomuuden ja pitelemättömyyden kokemus.
Mitä oikeastaan tarkoittaa olla paikassa? Entä mikä ei ole paikka?
Antropologi Marc Augé kutsuu paljon matkustaville ihmisille rakennettuja, väliaikaiseen oleskeluun tarkoitettuja tiloja epäpaikoiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi lentokentät, moottoritiet ja hotellit – kulttuurisesti geneeriset ja anonyymit tilat, joihin ei mennä viettämään aikaa muiden ihmisten kanssa. Vieraassa maassa matkaajalle epäpaikat voivat luoda tuttuuden tunnetta. Ne rakennetaan usein standardoidulla tavalla, niillä ei ole merkitystä tai identiteettiä, ja niitä lähestytään instrumentaalisesti niiden funktion kautta. Ne ovat vaihdettavissa olevia, ei-uniikkeja.
Voiko superrikas edes elää luontevasti köyhempiensä joukossa? Jatkuva eriarvoisuuden kohtaaminen on takuulla raskasta.
Kokemus paikasta sen sijaan rakentuu henkilökohtaisten tilaan liitettyjen merkitysten kautta. Paikkaan kiinnittyminen edellyttää vapaasti valittua suoraa toimintaa ympäristössä, vaikkapa kivien alle kurkistamista, kallioilla makoilua tai kukkien poimimista. Paikoissa tyypillisesti vietetään aikaa muiden ihmisten kanssa. Suhde tilaan syntyy myös siitä, millaisessa roolissa ja tarkoituksessa sitä lähestyy. The Worldin asukkaiden elämäntapa ei tue paikkakokemusten rakentumista: yhdessä paikassa vietetään vain vähän aikaa, ja suunniteltu matkaohjelma vähentää spontaania, omaehtoista tutkimista. Kyse on eri tavoin brändättyjen paikkojen keräilystä, ei niihin kuulumisesta. The Worldin asukkaille paikat ovat yksinomaan kohteita, joita täytyy keräillä mahdollisimman monta.
The Worldin asukkaat näyttävät elävän enimmäkseen epäpaikoissa. Heille epäpaikkoja eivät ole vain lentokentät ja hotellit, sillä vaihtuvaa ja ohikiitävää on kaikki muu paitsi laiva itse. Kohteita lukuun ottamatta kaikki on pelkkää odotushuonetta. Suurin osa maailmasta on vain ohikiitämistä varten. The World paitsi rakentaa rajaa itsensä ja muun maailman ympärille, myös hälventää rajojen merkitystä. Asukkaat ovat kaikkialla eivätkä he ole missään. Kun ihminen ei kiinnity paikkoihin, hän on uudella tavalla rajaton olento.
Kyse on eri tavoin brändättyjen paikkojen keräilystä, ei niihin kuulumisesta.
Lehdistötiedotteessa The World kertoo olevansa ympäristöystävällinen, sillä se käyttää polttoaineena meridieseliä ja puhdistaa omat jätevetensä. Irrottaessaan itsensä paikoista The World kuitenkin edustaa kaikkea muuta kuin ympäristöön kiinnittymistä ja siitä huolen kantamista. Jatkuva liikkuvuus saa ympäristön näyttäytymään kertakäyttöisenä, korvattavissa olevana. Se ei kannusta pitämään ympäristöstä huolta, sillä aina on mahdollista siirtyä uudelle alueelle. Matkakohteiksi tuskin valikoituu paikkoja, joita ylikuluttava elämäntapa edellyttää: kaatopaikkoja, kaivoksia, paljaaksi hakattuja metsiä, silmänkantamattomiin ulottuvia monokulttuuripeltoja.
Liikkuva elämäntapa ei väistämättä tarkoita ympäristöstä vieraantumista. Kenian ja Tansanian maatalousalueilla elävä maasai-kansa on harjoittanut nomadista elämäntapaa jo vuosituhansien ajan. Ankarat kuivuusjaksot ovat alueella yleisiä, ja maasait vaeltavat usein sateiden perässä. Tällainen vaeltaminen on alueen ympäristöoloihin sopeutumista, ei niiden vastaista toimintaa.
Toisin kuin maasait, The Worldin asukkaat eivät kohtaa ympäristöolojen asettamia reunaehtoja päivittäisessä elämässään. Ympäristövastuullisuuden sijaan The World luo illuusion siitä, etteivät ihmiset olisi riippuvaisia paikasta. Pikemminkin elämäntapa kannustaa olemaan ajattelematta paikkoja laisinkaan. Kun ympäristön ja omien tarpeiden tyydyttämisen suhde jää näkymättömäksi, syntyy tunne riippumattomuudesta. Tavarat ja tarvikkeet saapuvat laivalle, jätteet katoavat silmistä maisemien samalla vaihtuessa. Tavoitteena on olla irrallinen, itsenäinen planeettansa, jossa maapallon planetaariset rajat eivät tule vastaan. Elämäntapa on verrattavissa SpaceX:n avaruuseskapismiin. Onhan The World kuitenkin pohjimmiltaan pakopaikka.
***
Liikkumisen mahdollisuus tai mahdottomuus luo nykymaailmassa ihmisten välille eriarvoisuutta aivan eri tavoin kuin ennen. The Worldin asukkaat kuuluvat elämäntapansa puolesta kineettiseen eliittiin, jatkuvasti liikkeessä olevaan rikkaaseen ihmisryhmään. Joillekin, kuten maasaille, liikkuvuus on olosuhteiden sanelema sopeutumisen keino: on siirryttävä sinne, missä on resursseja ja mahdollisuuksia. Myös työelämän epävarmuus luo moderneja nomadeja silloin, kun yksilön on jatkuvasti liikuttava pätkätöiden perässä.
Jotkut pakotetaan liikkeeseen, mutta kaikki eivät pääse lähtemään lainkaan. Myös maasait joutuvat yhä useammin totuttelemaan paikalla pysyvään elämäntyyliin. Eurooppalaisten valloittajien piirtämät kansallisvaltioiden rajat estävät maasaiden liikkuvuuden täydessä mittakaavassa, mikä on vaikeuttanut perinteistä ympäristön kannalta kestävää elämäntapaa ja johtanut sosiaalisiin ongelmiin.
Joillekin liikkuvuus on elämän ja kuoleman kysymys, mutta The Worldin asukkaille kyse on äärimmäisistä etuoikeuksista. Heidän ja muun kineettisen eliitin liikkuvuutta ajaa yksinomaan toive saada ainutlaatuisia kokemuksia. Kokemusten tavoittelu on ilmiö, joka on valunut superrikkailta myös alemmille yhteiskuntaluokille. Ihmisten puheista päätellen on monia asioita, jotka täytyy saada kokea ainakin kerran elämässä. Tämän ohjenuoran kineettinen eliitti on ottanut erittäin vakavasti.
The Worldin nettisivujen mukaan laajamittaisen suunnitellun ohjelman ohella asukkaat saattavat kokea myös epämuodollisia tilanteita. Jännittävää kyllä, sivujen mukaan ”nämä ovat itse asiassa usein kaikkein arvokkaimpia kokemuksia, sillä ne ovat odottamattomia”. Esimerkkinä mainitaan, että laivan kokki saattaa viedä ryhmän asukkaita paikalliselle torille ja näyttää, kuinka valitaan kalaa – mitä ilmeisemmin ilman, että tästä tätä olisi erikseen suunniteltu tai siitä olisi sovittu. On kiinnostavaa, että spontaanit kokemukset ovat jotain, mikä täytyy erikseen mainita. Vaikuttaa tosiaan siltä, että suurin osa The Worldin tarjoamista seikkailuista on etukäteen tarkkaan suunniteltuja, ja niitä värittää spontaaniuden puute.
Kenties epäpaikkojen rinnalla voitaisiin puhua myös epäkokemuksista: standardoiduista ja identiteetittömistä kokemuspalveluista, jotka suunnitellaan, brändätään ja lopulta toteutetaan. Niissä yksilön oman toiminnan rooli on hyvin vähäinen, sillä kokemus on jonkun muun järjestämä tai alullepanema. Mieleen nousee Mount Everestin kapeilla vuoristopoluilla kiemurtelevat kilometrien mittaiset kiipeilijöiden jonot ja tuhansien ihmisten kameroista löytyvät identtiset Eiffel-tornista otetut kuvat.
Ihmisten puheista päätellen on monia asioita, jotka täytyy saada kokea ainakin kerran elämässä. Tämän ohjenuoran kineettinen eliitti on ottanut erittäin vakavasti.
Näin ajateltuna The Worldin elämäntapa näyttäytyy melkein masentavana. Kun kokemukset ostetaan palveluna, oman tekemisen merkitys jää kyseenalaiseksi. Mitä iloa on vaikkapa oman hytin keittiöstä, jos vieressä on tarjolla Michelin-tason ruokaa? Mitä iloa omasta toiminnasta on, jos kaikki ympärillä työskentelevät itsen viihdyttämiseksi, ja onnistuvat siinä itseä paremmin? Eikö sellainen vähintäänkin nakerra itsetuntoa?
On kuitenkin huojentavaa tietää, että edes The Worldin huolellisesti suunniteltu päiväohjelma ei täysin onnistu nujertamaan spontaaniutta ja yllätyksiä. Kenties pienen hetken ajan asukkaat voivat irtautua päivän suunnitelmista ja valita kokin opastuksella itselleen kalan.
Pisimmän pysähdyksensä koskaan The World teki Teneriffan Santa Cruzissa. Teneriffa on viehättävä saari, jossa luonnonkauneutta riittää: turisti voi tutustua saaren useisiin endeemisiin lajeihin, Espanjan korkeimpaan vuoreen Teideen tai rauhalliseen rantaelämään. Alus odotti siellä liikkumattomana lähes kahden vuoden ajan, kun koronapandemia pakotti keskeyttämään matkan. Tämä toden totta oli spontaani ja ainutlaatuinen kokemus.
Nyt The World seilaa jälleen, matkaohjelmaansa tarkasti noudattaen.
Kaisla Kareoja on helsinkiläinen filosofian ja ympäristötieteen opiskelija.
Teksti on julkaistu aiemmin Talo.numerossa (1/2022).
