Old print Sutinen

Marginaalimerkintöjä pienkustantamisesta

Essee
|
Ville-Juhani Sutinen
|

”Sinä taidat viihtyä marginaalissa”, totesi kirjailijatuttavani tavatessamme Helsingin kirjamessujen aikaan.

Ajattelin ensin hänen tarkoittavan joidenkin teosteni kokeilevaa estetiikkaa, joka asettaa kirjailijan helposti marginaaliin maassa, jossa yleisö on muutenkin verrattain pieni. Hetken keskusteltuamme ymmärsin kuitenkin hänen puhuvan sitä, että julkaisen usein pienkustantamoilta. Hän samaisti pienkustantamot marginaalisssa olemiseen ja piti niitä jotenkin kyseenalaisina.

Joskus nuorempana ja epävarmempana lausahdus olisi lannistanut minut. Niihin aikoihin nojasin marginaali-identiteettiin, mutta jaoin myös tietoisuuden marginaalin vähäisestä arvostuksesta. Kommentissahan on ilmeisenä taustaoletuksena, että kirjojen julkaiseminen pienemmiltä kustantamoilta on ikävää. Suurin osa ei haluaisi olla siellä, mutta minä jostain syystä olen, ja vieläpä viihdyn.

Nyt huomasin ilokseni, ettei tuttavani kommentti harmittanut minua. Olen kaiketi jossain vaiheessa päässyt yli siitä kirjallisissa piireissä yleisestä mutta vähän puhutusta (tai paljonkin puhutusta mutta vähän analysoidusta) oletuksesta, että pienkustantamon kautta julkaiseminen merkitsee arvonalennusta. Usein otaksutaan täysin avoimesti, että pienempi tarkoittaa aina huonompaa.

Keskustellessamme siemailimme erään marginaalisen pienpanimon oluita. Ne olivat laadun tae, mutta pienkustantamo oli samaan aikaan osoitus jostain muusta. Minua jäi kiinnostamaan, mistä tämä ero johtuu.

Mielikuvituksellinen ja tasokas, jopa käsityöläismäinen tekeminen näyttäisi tällä hetkellä nousevan esiin nimenomaan pienempien kustantamoiden kautta. Kenties kirjankustantamisessa on tapahtumassa jotain vastaavaa kuin panimoalalla. Pienkustantamisen maine on kuitenkin jäänyt kehityksestä jälkeen.

Jos huonon maineen takana ei ole pienten ja suurten julkaisijoiden konkreettisesti osoitettava ja pysyvä laatuero, ongelman täytyy piillä jossain syvemmällä. Pienkustantamoiden on toisinaan väitetty romuttavan kirjallista instituutiota poistaessaan etabloituneet portinvartijat ja laskiessaan julkaisemisen rimaa. Tämä on varteenotettava argumentti, ja pätee varsinkin niihin omakustanteisiin, jotka on painettu pelkästään tekijän egon pönkittämiseksi. Tosin sellainen instituutio, jota puhdas vanity press -painaminen uhkaa, ei taida muutenkaan olla kovin kestävällä pohjalla.

Lisäksi suuret kustantamot osallistuvat itse instituution rapauttamiseen julkaisemalla talon vakiokirjailijoiden uusimpia tekeleitä sekä tunnettujen nimien välikynäilyjä arvioimatta niitä vasten vallitsevaa kirjallista kenttää. Yksi yleisesti tunnustettu mutta usein sivuun jäävä aihe nykyisessä kustantamokeskustelussa on myös se, että joidenkin nimekkäiden kirjailijoiden teoksia ei ilmeisesti ole rohjettu juurikaan toimittaa.

Tämäntyyppisiä, lähinnä mielikuviin perustuvia käsityksiä voisi luetella paljon. Olennaista ei kuitenkaan ole esittää argumentteja ja vasta-argumentteja. Tarkoitukseni ei ole lietsoa vanhoja vastakkainasetteluja vaan purkaa niitä ja osoittaa, että pienten ja suurten ero on pitkälti illusorinen mitä tulee itse kirjaan. Siksi on syytä katsoa pienkustantamista taustaansa vasten, jotta nähdään, mistä vallitseva asetelma on alkanut ja miksi se on joskus saattanut olla perusteltu.

Nykytilanteessa ei näet ole mitään uutta. Jo sata vuotta sitten, painokoneen kehityttyä riittävän kompaktiksi ja halvaksi ollakseen yksityisten saatavilla, esiin tuotiin tismalleen samoja argumentteja siitä, että itsenäisempi julkaisutoiminta johtaa kirjailijat ja jopa koko kirjallisuuden turmioon.

Silloin pienkustantamoilta julkaisivat sellaiset kynäilijät kuin Virginia Woolf ja Ernest Hemingway.

***

Nyrkkipainoja on ollut maailman sivu, mutta nykyisen pienkustantamisen siemenenä voidaan pitää englantilaisen Arts and Crafts -liikkeen johtohahmon William Morrisin 1890-luvulla perustamaa Kelmscott Pressiä. Arts and Crafts korosti käsityöläisyyttä, mikä näkyi kirjojen tuotannossa. Tänä päivänä pienempien kustantamoiden julkaisuja pidetään usein esineinäkin huonolaatuisina, mutta tosiasiassa jo Morrisin ajoista lähtien pienkustantamisen yhtenä juonteena on kulkenut laadukkaiden ja näyttävien kirjojen tekeminen.

Kustantamon nimi tuli Kelmscott Housen mailta vuokratusta mökistä, jossa Morris pyöritti putiikkiaan. Hänellä oli talossa kolme painokonetta – siihenkin aikaan jo vanhaa ja romuluista. Ja juuri sitä Morris halusi. Kuten eräät nykyiset pienkustantajat, tuo kuusikymppinen vintageintoilija ei luottanut uuden ajan hapatuksiin, vaan eilispäivän välineisiin.

Morris ajatteli jo 1800-luvun lopulla, että moderni kirjapainotekniikka vie kirjailijan ja kirjan kauemmas toisistaan ja lukijasta. Hän halusi palauttaa tämän yhteyden. Ratkaisuna oli kirjojen teollisen massatuotannon sijaan perinteiseen tapaan toteutetut pienet, kauniit painokset.

Morris valmisteli itse painolevyt, ja myös suunnitteli ja askarteli omin käsin kokonaisia kirjasinsarjoja. Teosten sivuja koristivat usein morrislaiset ornamentit. Paperi oli itse tehtyä, painaminen manuaalista. Kirjoista tuli upeita, mutta samalla ne olivat sangen kalliita.

Pienkustantamisen moderni vallankumous, josta nykyiset vastakkainasettelut kumpuavat, ei alkanutkaan vielä Morrisista. Jos pienkustantaminen olisi pysynyt morrislaisena, vastaavia jännitteitä ei olisi, koska Kelmscott teki laadukkaampia kirjoja kuin aikansa suuret kustantamot.

Morris oli lisäksi varhainen omakustantaja. John Keatsin ja Percy Bysshe Shelleyn kirjoja enemmän hän painoi omia teoksiaan.

***

Uudella vuosisadalla tekniikka kehittyi ja halpeni, ja painamisen kenttä kirjavoitui. Myös kaunokirjallisuuden alalla nähtiin uusia yrittäjiä. Tunnetuin laadukasta kirjallisuutta julkaissut uudenaikainen pienkustantamo oli Virginia ja Leonard Woolfin perustama Hogarth Press.

Hogarthin tähtäin ei ollut alusta saakka näin kauaskantoinen. Vuonna 1917 Woolfit ostivat 19 punnan painokoneen ja asensivat sen silloisen kotitalonsa Hogarth Housen olohuoneeseen. Ajatus lähti Virginia Woolfin tarpeesta löytää jokin konkreettinen harrastus häntä henkisesti koettelevan kirjoittamisen rinnalle. Woolfin päiväkirjan kuvaukset kustantajan arjesta kertovat, että idea toimi. Hän muun muassa kirjoittaa, kuinka hauska oli käydä ostamassa yhden šillingin ja kuuden pennyn edestä h-kirjaimia painajien myymälästä. Kustantamon asioiden hoitaminen vapautti hänet kirjoittamisen rasituksista.

Kotona painaminen oli sata vuotta sitten vaivalloista. Jokainen painolevy oli koottava erikseen, kirjain kirjaimelta. Varsinkin ennen 1920-lukua Woolfit tekivät tämän aina itse. Yhdessä päivässä ei välttämättä saanut aikaan kuin yhden sivun, ja niinpä pienenkin kirjan tekeminen saattoi viedä viikkoja, joskus kuukausia. Hogarthin varhaisteokset olivatkin usein ohuita paperikantisia runo- tai tarinakokoelmia sekä yksittäisiä esseitä. Kannet melkein kaikkiin kustantamon teoksiin teki kuvataiteilija Vanessa Bell, Virginia Woolfin sisko.

Kyse ei enää ollut puhtaasti käsityöläisyydestä, kuten William Morrisin tapauksessa, vaan myös kotikutoisuudesta ja harrastelijamaisuudesta. Jotkut kirjoista näyttävät ainakin jälkikäteen arvioiden halvoilta sanan kaikissa merkityksissä. Hogarth oli siis osaltaan luomassa mielikuvaa pienkustantamoiden köykäisemmistä tuotteista.

1920-luvun edetessä Hogarth palkkasi joitain ulkopuolisia työntekijöitä, kasvoi nyrkkipajasta pienkustantamoksi ja tuli tunnetuksi julkaisuistaan. Virginia Woolfin omien romaanien lisäksi talo julkaisi muun muassa Katherine Mansfieldin novelleja, T. S. Eliotin Aution maan, käännöskirjallisuutta Venäjältä, sekä psykoanalyysia käsitteleviä teoksia. James Joycen Ulyssesta Woolfit kieltäytyivät painamasta. Virginia Woolf ei tunnetusti pitänyt kirjasta, mutta myöskään painon kapasiteetti ei olisi 1920-luvun alussa riittänyt suurtyöhön.

Kelmscottin lailla Hogarth Press julkaisi eniten perustajiensa, varsinkin Virginia Woolfin teoksia. Hänkin oli siis omakustantaja. Sen sijaan, että tämä olisi johtanut sisällöllisesti raakilemaisten teosten painamiseen (joita niitäkin Hogarth kyllä julkaisi, esimerkiksi Woolfin oudon pikkuromaanin Flush, jonka kertojana on koira), se toi julki kirjallisuutta uudistavia teoksia, jotka eivät kenties olisi muuten ilmestyneet, tai päässeet esiin sellaisessa muodossa kuin tekijä halusi. Hogarth Pressin nimestä tulikin laadukkaan kirjallisuuden tae asiantunteville lukijoille. Vaikka kustantamon kirjat olivat ulkoasultaan karumpia kuin suurilla kustantamoilla, niillä oli yhä korkea esteettinen arvo.

***

Todelliseen kukoistukseen modernin ajan pienkustantaminen nousi ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Manner-Euroopassa, kun painaminen alkoi olla lähes kaikkien halukkaiden saatavilla. Samaan aikaan ajoittui sen maineenmenetys, ja viimeistään siitä sai alkunsa myös pienkustantamisen ja suurten kustantamoiden nykyinen vastakkainasettelu.

Nopean ja halvan pienkustantamisen kärjessä marssi niin sanottu ”kadotettu sukupolvi”, lost generation. Nimityksen keksi Gertrude Stein ja teki tunnetuksi Ernest Hemingway. Fraasi viittasi sodan historiallisen murtumakohdan vapauttamaan nuoreen polveen ja etenkin sen keskuudessa syntyneeseen taiteelliseen liikehdintään, jonka tunnetuimpia edustajia olivat Pariisissa sotien välisenä aikana asuneet nuoret amerikkalaiskirjailijat.

Euroopan halvat hinnat synnyttivät 1920-luvulla uudenlaista kustannustoimintaa nuorten seikkailijoiden parissa. Monet tulijoista olivat aloittelevia kirjailijoita, jotka halusivat saada teoksiaan julki. Jos kirjallinen instituutio ei auttanut heitä siinä, he tekivät sen itse.

Pariisin lukuisista amerikkalaisista kustantamoista aktiivisimpia oli Robert McAlmonin 1923 perustama Contact Editions. Se oli tyypillinen aikakauden pienkustantamo: se tuotti kirjoja nopeasti, halvalla ja ilman sen suurempia ennakkosuunnitelmia. McAlmonin laatima Contactin perustamisjulistus kertoo kustantamon vapaista toimintaperiaatteista:

Julkaisemme teoksia erinäisiltä kirjoittajilta, jotka eivät joko kaupallisista tai lainsäädännöllisistä syistä saisi todennäköisesti julkaistua niitä muualla. [...] Jokaista kirjaa painetaan vain kolmesataa kappaletta. Nämä teokset ilmestyvät siitä yksinkertaisesta syystä, että ne on kirjoitettu, ja että me pidämme niistä niin paljon, että julkaisemme ne.

Contact Editions julkaisi 1920-luvun kuluessa monia merkittäviä kirjoja, McAlmonin oman tuotannon lisäksi muun muassa Hemingwayn esikoisteoksen Three Stories & Ten Poems, joka tosin muistutti enemmän zinelehden numeroa kuin kirjaa, sekä Gertrude Steinin mammuttiromaanin The Making of Americans ja William Carlos Williamsin runoutta.

Monet Contactin julkaisuista olivat halpoja tekeleitä, joita ei juuri markkinoitu tai levitetty. Tekijät myivät niitä usein itse. Myös käsityöläisyyden ihanne oli jäänyt taakse, mikä näkyi kirjojen ulkoasussa. Jotkut teoksista olivat niin kokeellisia, ettei niitä yksinkertaisesti ymmärretty.

Sotien välisenä aikana pienkustantaminen sai maineen myös sisällöllisesti alempiarvoisena toimintamallina suuriin kustantamoiden nähden. Halvemmaksi tullut painaminen ja sitä hyödyntäneet tahot, kuten Contact Editions, vaikuttivat osaltaan tähän. Sama suuntaus jatkui myös toisen maailmansodan jälkeen, ja sen jäljet näkyvät kirjallisuusmaailmassa edelleen.

Pienkustantaminen vakiintui 1900-luvun jälkipuoliskolla. Tällä vuosituhannella kirjojen painaminen on käynyt entistä helpommaksi ja halvemmaksi muun muassa print-on-demandin kautta. Samaan aikaan käsityöläisihanne on kuitenkin pysynyt hengissä muiden muotojen rinnalla. Nämä erilaiset tuotantomallit elävät nykyään rinnakkain, ja uusiakin on syntynyt. Mielikuva pienkustantamisesta laahaa kuitenkin edelleen jossain viime vuosisadan puolella.

***

”Mikset lähettäisi käsikirjoitusta jollekin isolle kustantamolle?” kysyi kirjailijatuttavani, eri henkilö kuin tekstin alussa mainittu, kun juttelin hänen kanssaan tekeillä olevasta romaanistani. Sattumoisin siemailimme pienpanimon oluita. Keskustelu käytiin juuri niihin aikoihin, kun Savukeidas kustannus, joka oli julkaissut valtaosan siihenastisista kirjoistani, oli ilmoittanut lopettelevansa toimintaansa. Tämä ilmeisesti tarjosi tuttavani mielestä tilaisuuden siihen, että lähtisin kapuamaan ”ylöspäin” kirjallisuuden portaikolla.

Mietin, miltä olisi kuulostanut, jos hän olisi sanonut: ”Miksei välillä otettaisi vaikka tuota Koffia?”

Kadotetun sukupolven aikakaudella kirjailijan suunta oli lähes poikkeuksetta pienestä suureen. Hemingwayn esikoisteos oli vuonna 1923 julkaistu halpa vihkonen, jota hän kaupusteli itse Pariisin kapakoissa, mutta saman vuosikymmenen lopulla hän oli siirtynyt arvostetulle Scribner’s-kustantamolle, joka otti komeita painoksia hänen teoksistaan.

Nykyään liikettä tapahtuu yleisesti myös toiseen suuntaan. Jotkut kirjailijat, varsinkin marginaalisempaa kirjallisuutta tekevät, jättävät joko vasten tahtoaan tai tarkoituksella suuret kustantamot ja siirtyvät pienille tai keskisuurille. Kenties kustannusala käy parhaillaan läpi jälleen yhtä rakennemuutosta, joka voidaan hahmottaa kunnolla vasta jälkikäteen.

Enää ei edes tunnu kovin relevantilta puhua pienistä ja suurista kustantamoista, koska tilanne muuttuu niin nopeasti. Onko esimerkiksi Sammakko pieni vai suuri? Entä Like? Mihin raja vedetään? Molemmat aloittivat pienkustantamoina, mutta ovat nyt vähintään keskikokoisia.

Perinteisten isojen kustantamoiden maine tuntuu kuitenkin olevan edelleen vahvoilla. Itse asiassa niillä on miltei itseisarvo, joka näyttää vaikuttavan myös kirjan esteettiseen arvoon. Kirja-alalla tuntuu vallitsevan hiljainen hyväksyntä siitä, että näyttävissä kovissa kansissa ilmestyy joka vuosi tietty määrä kepeää, lähinnä turhamaisuuden vuoksi kirjoitettua tekstiä, jonka laadun takeena ei toimi muu kuin kustantamon nimi.

Suuri kustantamo ei tietysti ole mikään ongelma sen enempää kuin pienikään. Pitää myös paikkansa, että suuren kustantamon kautta kirja saa laajemman näkyvyyden ja enemmän lukijoita. Se on osa nykyistä julkisuusjärjestelmää, ja sinällään hyväksyttävä osa kirjallisuuden jakelua. Selkein ongelma tuttavani esittämän kommentin kohdalla onkin sen taustalla piilevä oletus, että ison kustantamon julkaisema näkyvä ja julkisuutta saava teos tarkoittaa kirjan onnistumista. Nämä asiat eivät yhdisty omassa mielessäni.

Kirja on onnistunut, kun se esteettisenä kokonaisuutena toteuttaa sille annettua tehtävää. Siinä kaikki.

Tähän väliin teen pienen tunnustuksen. Kirjoitan mielelläni tyylipuhtaita tietokirjoja suuremmille kustantamolle, ja ne näyttävät myös mielellään julkaisevan niitä. Kirjat, joita todella rakastan, ovat kuitenkin yleensä polyfonisia genrehybridejä, jotka olen kirjoittanut minut valinneen aiheen minulta vaatimalla tyylillä, oli se sitten millainen tahansa. Tämä ei tarkoita tahallista kokeellisuutta, vaan yksinkertaisesti täydellistä kirjoittamisen vapautta. Nämä kirjat jäisivät todennäköisesti julkaisematta ilman pienkustantamoja, tai sitten ne tulisivat maailmaan muodossa, jossa niiden uskottaisiin soveltuvan laajemmalla yleisölle. Voi olla, että ne olisivat joskus jopa parempia sellaisina, mutta se ei minua kiinnosta. Minun on saatava laittaa niihin kaikki mitä ne pyytävät. Vain näiden kirjojen takia minä olen kirjailija.

Mutta kenties tuttavani kommentin taustalla ei ollutkaan ajatus kirjan onnistumisesta, vaan kirjailijan onnistumisesta. Toisin sanoen kirjailijan oletetaan olevan suurella kustantamolla paremmassa asemassa, koska hän saa näkyvyyttä ja arvotusta. Minä en kuitenkaan halua näkyvyyttä ja arvostusta. Minä haluan kirjoittaa. Kaikki mikä on pois siitä, on kyseenalaista.

Oletus pienkustantamon vähäisemmästä arvosta näyttää pysyvän sitkeästi hengissä, vaikka todellisuus muuttuu jatkuvasti. Mielikuvaa pitävät yllä yhtä lailla pienkustantamoilta julkaisevat kuin suurempien kustantamoiden kirjailijat, ja heidän lisäkseen sitä ruokkivat niin kriitikot, kustantajat kuin yleisökin. Tai ainakin yllättävän suuri osa heistä. Toiset tekevät sitä tahallaan, toiset vahingossa, koska asiaa pidetään miltei itsestäänselvyytenä.

On yleinen otaksuma, että pienkustantamot julkaisevat köykäisesti toimitettuja ja hutaisten toteutettuja kirjoja. Se pitääkin paikkansa. Tämä pätee tosin myös isoihin kustantamoihin, joten siinä suhteessa eroa ei ole. Sama toimii käänteisesti myös hyvin toimitettujen ja laadukkaasti toteutettujen kirjojen tapauksessa: niitä ilmestyy yhtä lailla molemmilta. Voin tässä puhua lähinnä omien kokemusteni pohjalta, mutta koska olen julkaissut kauno- ja tietokirjallisuutta niin pieniltä kuin suurilta kustantamoilta, saatan tehdä melko päteviä vertailuja. Sen paremmin kirjojen kustannustoimitus kuin niiden taitto ja ulkoasukaan eivät näytä olevan missään suhteessa kustantamon kokoon, vaan henkilöön, joka ne toteuttaa.

Voisiko tilannetta sitten jotenkin parantaa? Kuinka pienkustantamisen maine olisi mahdollista päivittää nykyistä sisällöllistä ja muodollista tilannetta vastaavalle tasolle?

Joskus kymmenen vuotta sitten pienpanimoita oli Suomessa vähän, ja harva olutta hörppivä edes tiesi, mitä IPA tarkoittaa. Nyt tilanne on toinen: pienpanimo, tai käsityöläispanimo, kuten niitä usein arvostaen kutsutaan, on muuttunut laadun takeeksi, ja suurten panimoiden oluita pidetään tasapaksuina.

Voisiko ajatella, että uudella vuosituhannella pienkustantamot muodostuisivat Kelmscott Pressin lailla merkiksi siitä, että tarjolla on jotain erityistä, vähän niin kuin pienpanimotkin? Olisiko essee tai runous kirjallisuuden IPA, jota jokaisen pitää saada sen tultua muotiin?

Pienkustantamoiden hipsteröityminen ratkaisisi myös jakelun ongelmat: sen sijaan, että yleisö istuisi odottamassa tietoa kirjoista, se saisi iloa siitä, että voisi etsiä itse käsiinsä marginaalisten kustantamoiden julkaisut. Lisäksi pienpanimobuumi on saanut aikaan sen, että suuretkin panimot ovat alkaneet valmistaa erikoisempia oluita. Voisiko näin tapahtua myös kirja-alalla? Oliko Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extran nerokas taitto osoitus tästä?

Vielä vuosituhannen alussa pienkustantaminen oli Suomessa pääosin halpaa ja nopeaa kirjojen tuottamista Contact Editionsin malliin. Tämän tendenssin rinnalla on kuitenkin Morrisista saakka jatkunut pienkustantamisen toinen linja, laadukkaiden kirjojen tekeminen, ja se näyttäisi olevan jälleen korostumassa. Pienkustantamon vähäinen nimekemäärä antaa tilaisuuden keskittyä kirjaan sisällöllisesti ja esineenä paremmin kuin sarjatuotanto. Poesia-kustantamon kirjat ovat tästä hyviä osoituksia, ja joitain niistä on myös kohopainettu käsin. Tuorein esimerkki on Susinukke Kosolan, alias Daniil Kozlov, runoelma Varisto, joka on kirjoitettu käsin. Teos on lisäksi omakustannettu tietoisena kyseenalaistuksena institituutioille ja kirjallisuuden tuotteistukselle.

Käsin painamisen kaltainen tahallinen vaikeuttaminen ei kuitenkaan digiaikana ole enää välttämätön käsityöläisyyden edellytys. Omat kokemukseni vaikkapa Kolera-kustantamon toiminnasta kirjan jokaisen esteettisen yksityiskohdan äärimmäisen tarkassa hiomisessa kielivät siitä, että Morrisin perintö elää uusin tavoin nykyisessä pienkustantamisessa.

Ilmiö saattaa hyvinkin olla marginaalinen, mutta mikä tällä alalla ei olisi? Runous on valtaosin jo siirtynyt pois suurilta kustantamoilta. Sama tuntuisi joitain poikkeuksia lukuun ottamatta pätevän kokeilevaan proosaan ja esseistiikkaan. Pian koko kaunokirjallisuus on enemmän tai vähemmän obskuuria. Silloin me kaikki olemme marginaalissa.

Pienten ja suurten kustantamoiden erottelu näyttäisi olevan kirjallisen instituution sisällä ja ulkopuolella osin tiedostamattomasti ylläpidetty piirre, jolla ei ole enää selkeää suhdetta tosiasioihin. Olisi kaiken laadukkaan kirjallisuuden etu, jos siitä päästäisiin eroon.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että jokainen palvelukustantamoilla painatettu kotikutoinen lemmenlorukirja ja kotiseututarina pitäisi nostaa Finlandia-voittajien rinnalle. Se tarkoittaa vain, että kirjallisuus on tärkeämpi asia kuin sen julkaisija.

Ai niin, ja ystäväni neuvosta lähetin romaanini eräälle suurelle kustantamolle. Se ei ollut kiinnostunut.