Matti Pyykkö
anna eriksson: m

Marilyn peileissämme

Essee
|
Niina Holm
|

Peilin toisella puolen on käänteismaailma missä mielisairaat tulevat terveiksi; missä luut kiipeävät ylös maasta ja vetäytyvät rakkauden ensimmäiseen limaan.

 

Ja illalla aurinko on juuri nousemassa.

 

-- Sellaisessa maailmassa on paljon surua, mikä tietysti on iloa.

 

(Russell Edson: Antimateria, suom. Aki Salmela)

 

 

Miksi Marilyn, kun meillä on omatkin kuolleemme? Omakin kuolemamme.

 

Tyttöjenhuoneen turkoosit seinät tummuvat yöllä. Kesäkuussa puoliltaöin näen silti lukea ilman valoa. Olen kaksin kirjani kanssa, enkä muista suurempaa nautintoa. Donald Spoton tuore elämäkerta on pudottanut minut ensi kertaa Marilyn Monroen arvoituksen äärelle. Luen hänen yksinäisyydestään, lääketokkuraisista aamuistaan ja suhteistaan vaikutusvaltaisiin miehiin. Hänen halustaan kehittyä ja siihen liittyvästä häpeästä, naurunalaiseksi joutumisen pelosta. Hänen häpeällisestä syntymästään. Kuolemasta, joka säilyy salaisuuksista suurimpana.

 

Kuvittelen lukitun makuuhuoneen, oven ali kulkevan puhelinjohdon. Viimeiset puhelut. Sopertavan, hätääntyneen äänen. Ajattelen alastonta kuollutta Marilynia, joka makaa ikuisesti vatsallaan sillä sängyllä siinä talossa. 12305 Fifth Helena Drive. Cursum Perficio. Käteni hänen vaihteeksi hoikalla uumallaan. 166, 90, 60, 90. (Vatsan arpi jää piiloon.)

 

Nousen sängyltäni ja kävelen ikkunaan. Kesäyön varjoissa ei liiku kukaan. Peilissä huoneen vastakkaisella seinällä näen alastoman 17-vuotiaan itseni. Lihattoman, isonenäisen, suorahiuksisen. Vakavan. Suuni ei osaa avautua edes pakotettuun hymyyn. Ei mikään Marilyn. Silti pidän itsestäni, olenhan nuori ja vasta tulossa. Ajattelen häntä, hänen ihonsa nukkaa. Hän olisi lämmin ja loputtoman upottava, auki kaikelle. Silkkiä päältä ja sisältä. Niin ne miehet sanoivat. Oli myös naisia.

 

Niin ei voinut olla, oivallan. Hän ei voinut kestää. Tässä maailmassa juuri hänen oli kuoltava.[1] Marilynin tarina päättyy kerran toisensa jälkeen samoin: hänestä tulee kaunis nuori kalmo eräänä yksinäisenä lauantai-iltana elokuussa 1962.

 

Marilyn ei kuitenkaan katoa, sillä emme osaa päästää irti hänestä. Anna Erikssonin esikoiselokuvassa M Marilynia muistuttava hahmo on jäänyt elämän ja kuoleman välitilaan, limbukseen, josta hän ei vapaudu koskaan. M etsii, kärsii ja kuolee vain aloittaakseen taas alusta. Hän ei ole nainen tai identiteetti vaan haluja ja pelkoja heijastava häilyvä pinta, kuoleman ja seksuaalisuuden, eroksen ja thanatoksen symboli. Ihannoitu ja torjuttu ämmän merkki. As in the meanest bitch in Hollywood.[2]

 

Hän ei ole nainen tai identiteetti vaan haluja ja pelkoja heijastava häilyvä pinta, kuoleman ja seksuaalisuuden, eroksen ja thanatoksen symboli. Ihannoitu ja torjuttu ämmän merkki. As in the meanest bitch in Hollywood.

 

***

 

Eriksson näyttelee käsikirjoittamassaan, ohjaamassaan, leikkaamassaan ja äänisuunittelemassaan elokuvassa M-nimistä hahmoa, jonka voi tunnistaa Marilyn Monroeksi. Eriksson hahmottelee M:n nopein viivoin: platinanvaalea peruukki, hengästynyt ääni, keinuva kävely. Mutta M on rivompi, raivokkaampi ja toisaalta alistetumpi ja kiusatumpi kuin elokuvien, valokuvien ja uutisfilmien pupunpehmeä tyttönainen.

 

Kuka olisi arvannut tämän iskelmätähti Anna Erikssonista? Tanssilavojen ja 2000-luvun alun viihdeohjelmien hillityn aistillisesta ”Kun katsoit minuun” -Annasta? Tai edes Teosto-palkitun Mana-levyn (2012) tummempiin sävyihin kääntyneestä itsenäistyneestä lauluntekijästä? Kenties jotain M-elokuvan käänteismaailmasta oli jo idullaan Manan ahdistuneissa lyriikoissa. Musiikkibisneksen suorasanaisesta kriitikosta saatoin aavistaa uudistuvan taiteilijan. ”Täysin paska maailma”, Eriksson sanoi alastaan vuonna 2013 ja lakkasi levyttämästä.

 

Näin ensimmäiset promokuvat M-elokuvasta huhtikuussa 2018 ja olin pakahtua jännityksestä. Tunnistin kuvista omat pakkomielteeni ja tunsin ihanaa paljastumisen häpeää. En olekaan yksin, hämmästyin. Olin itseltänikin salaa odottanut Marilynin paluuta. Luin ensimmäiset jutut: kaikille tuttu laulajatähti Marilyninä. Alastonrooli, verta, lihaa ja eritteitä, lynchmäistä painostavuutta. Ja mikä huikeinta, Eriksson auteurin roolissa. Takana oli pitkä talvi #metoo-keskustelua, Aku Louhimiestä ja Harvey Weinsteinia. Riemullani ei ollut rajoja.

 

Sain elokuvan ennakkokatseltavaksi ja eräänä helteisenä iltapäivänä antauduin oudon vapauttavalle fantasialle, jota Eriksson oli työstänyt viisi vuotta yhdessä aviomiehensä, valokuvaaja Matti Pyykön kanssa. Elokuvan rakenne on kierteinen, sillä ei ole alkua tai loppua. Tarinattoman teoksen vaikuttavuus perustuu vahvoihin symboleihin, äkillisiin ja shokeeraaviin siirtymiin, intiimeihin rajauksiin, unenomaiseen tunnelmaan ja Erikssonin tulkitseman hahmon vaativaan läsnäoloon.

 

M toimii unissakävelijänä omassa tilassaan epäelävänä mutta ei aivan kuolleenakaan. Hänen transsinomainen kulkunsa muistuttaa Maya Derenin naishahmosta Derenin ja aviomies Alexander Hammidin avantgarde-klassikossa Meshes of the Afternoon (1943). M on vankina vapaa: hän ei häpeä, ei kiertele eikä kaihda. Hän näyttää kaiken — senkin jota emme voi olla ajattelematta kun ajattelemme Marilynia.

 

***

 

Sitä törmää aina ihmisten alitajuntaan.

(Marilyn Monroe viimeisessä haastattelussaan LIFE-lehdelle, 1962)

 

”Kuinka hyvin voi esittää kuumaa pillua pysytellen samalla viileän viattomana”, kirjoitti Norman Mailer vähättelevässä ja luovia vapauksia ottavassa Marilyn-elämäkertateoksessaan. Hänkin oli kaukaa rakastunut Marilyniin. Näin Mailerin rakkaus teoksessa ilmenee: Hän kuvittelee keskustelun nuoren tähden ja studiopomon välille. Suositun alastonkalenterin nainen on tunnistettu Marilyniksi. Pomo tivaa: ”Levititkö jalkasi?” Marilyn kieltää. Pomo jatkaa: ”Näkyykö persereikä?” Marilyn kieltää jälleen ja puolustautuu hädissään. Se oli vain alastonkuva.

 

Mailerin Marilyn on uhri, joka häpäistään sadistisesti yhä uudelleen. Vain mielikuvitus laittaa rajat Mailerin misogynialle. Samaa sadismia löydän myös Joyce Carol Oatesin Marilyn-romaanista Blondi. Oates pistää Marilynin kontilleen kuvaillessaan yksityiskohtaisesti tämän kuukautisia, keskenmenoja ja seksuaalisia nöyryytyksiä. Kumpikaan kirjailijoista ei anna tilaa Marilynille itselleen, vaan kuvailee häntä ulkopuolelta. Hänestä rakentuu surkuteltava, hauras, seksinnälkäinen mutta frigidi, hyväksikäytölle altis ja mielenvikainen hahmo. Poor Marilyn. Vaikka kirjailijat tähdentävät, että huomattava osa teosten tapahtumista on kuvitelmaa tai liioittelun tulosta, on kuva yhtä kaikki olemassa.

 

Marilynia rakastetaan ja surraan toistamalla hänen tarinaansa yhä uudelleen, ja samalla totuus hänestä muuntuu kertojan lähteiden, arvojen, ennakkoluulojen ja tarpeiden mukaan. Sarah Churchwell purki Marilyn-apokryfien pitkää historiaa ansiokkaassa teoksessaan Marilyn Monroen monta elämää. Anna Eriksson on maininnut Churchwellin teoksen yhdeksi M-elokuvan innoittajista.

 

Marilyn-myytin ääretön ja loputon kierrättäminen heijastaa hänen tarinansa herättämää mielihyvää ja kauhua. Churchwell kirjoittaa: ”Marilynin toisto, imitointi ja muistaminen on - - nautinnollista toistoa, tyydytyksentunteen odottamista. Mutta se on myös tuskaista toistoa, kun on juuttunut avuttomasti kaavaan pakkomielteen tai surun lumoissa. Se on tuhoisa tottumus, josta emme pääse irrottautumaan (Freudin mukaan toisto on osa suruprosessia).”

 

Olipa kerran tyttö jolla oli ja jolle annettiin, mutta joka alkoi kadota lohduttomaan tarinaan. Surressaan kuin taiottuna onnetonta, sammunutta tähteä hän kiersi omaa osattomuuttaan, yksinäisyyttään ja menettämäänsä viattomuutta. Totuus kysyy kuitenkin aina toista.

 

***

 

Erikssonin M purkaa Marilyn-myyttiä antautumalla sille kaikessa sen kiehtovuudessa ja hirvittävyydessä. M on Marilynin varjo; hullu, kilahteleva ja kirkuva, loputtomasti kuoleva pimeä puoli, se painajaismainen peili jonka olemme aavistaneet, josta olemme lukeneet, mutta jota emme ole halunneet kohdata. M on raivokkaan alaston, hänen lihallisuutensa ja ruumiillisuutensa heitetään katsojan silmille vuotoineen ja eritteineen.

 

M suuntaa ajatukset sukupuolen esittämiseen ja katseen politiikkaan. Eriksson esittää naiskehon omaehtoisesti niin, ettei se määrity ensisijaisesti miehen katseen kautta. Hänen Marilyn-hahmonsa on performatiivista performanssia hieman Cindy Shermanin tapaan — M tekee tiettäväksi oman toisto- ja esitysluonteensa. Kuten Shermanin teoksissa myös Erikssonin rakentamissa kuvissa katse ohjataan omaan voyeurismiinsa. Toisinaan Eriksson astuu M-hahmoon sosiaalisessa mediassa julkaisemissaan valokuvissa ja rikkoo näin teoksensa rajoja. M puolestaan jatkaa elämäänsä kuvavirtaa häiritsevänä fantasmana.

 

Erikssonin rakentamissa kuvissa katse ohjataan omaan voyeurismiinsa.

 

Eriksson dekonstruoi myös omaa taiteilijakuvaansa. Luen M-elokuvaa luovana kostona: oman tähtikuvansa vanki, musiikkibisnestä julkisuudessa suominut Eriksson, näyttää voimansa omaehtoisena taiteilijana tutkimalla tähtien tähden myyttiä. Olen kuullut omistautuneista Eriksson-faneista, joiden on ollut erityisen vaikea katsoa elokuvaa. Etäältä ihaillun naisen alastomuus tuntuu rikkovan sanatonta sopimusta tähden ja hänen seuraajiensa välillä. Toisaalta Eriksson näyttää pitävän kiinni faneistaan: hän antaa haastatteluja ja kiertää mielellään festivaaleilla kertomassa elokuvastaan.

 

Kesämekkoon — vaikka miten paljastavaan ja uurrettuun — puettu Marilyn olisi muuttanut koko elokuvan. Alastomuus on perusteltua jo historiallisista syistä. Marilyn viihtyi kotonaan alasti ja asteli eevanasussa mahdollisista silminnäkijöistä piittaamatta. Lisäksi Marilynin viimeinen rooli keskeneräiseksi jääneessä Something’s Got to Give -elokuvassa sisälsi etukäteen kohutun alastonkohtauksen. Sanotaan että uransa ja ahtaan tähtikuvansa kanssa kipuillut Marilyn pyrki uusiutumaan roolia varten, jossa hän halusi olla aiempaa kypsempi ja rohkeampi. Kenties tämä elokuva olisi näyttänyt paitsi paljaamman myös todellisemman Marilynin?

 

Marilynin kuolema avasi ja jätti jälkeensä kysymyksiä, joihin tuskin saadaan vastauksia. Marilynin mysteeri yltää myös hänen persoonaansa ja elämäntarinaansa. Hänen elokuvaroolinsa eivät koskaan pärjänneet kaikennielevälle Marilyn Monroe -hahmolle. Elokuvatutkija Antti Alanen kirjoitti teoksessaan Marilyn — alaston naamio Marilynin tähtiroolista:

 

”Valhe ja bluffi olivat olleet Marilyn Monroen elämän keskeistä sisältöä 18-vuotiaasta alkaen. Hän oli kertonut elämänsä vaiheet kymmeninä erilaisina versioina, aina tilanteen vaatimusten mukaisesti. Nuori Marilyn näyttää tahtoihmiseltä, mutta hänen määrätietoisuutensa perustuu illuusioihin ja valheisiin. —Hän omaksuu elämäkertansa tähden retrospektiivistä.”

 

Kermanvalkoinen, kaikki miehiset tarpeet täyttävä jokanainen. Täydelliseksi puettu, kammattu ja meikattu luonnonlapsi, jonka äly on kiistanalaista ja ei-uhkaavaa. Amerikkalaisen yltäkylläisyyden kuva huutavissa technicolorväreissä. Nopeasti kyllästyvässä viihdemaailmassa — mutta myös kulutusyhteiskunnassa — juuri hänen oli kuoltava. Sillä iki-ihana Marilyn alkoi toistettuna kulua. Aika ajoi hänen ohitseen, tuli uusia naistyyppejä: itsenäisempiä, suorempia ja kypsempiä. Luonnollisempia. Todempia.

 

Kermanvalkoinen, kaikki miehiset tarpeet täyttävä jokanainen. Täydelliseksi puettu, kammattu ja meikattu luonnonlapsi, jonka äly on kiistanalaista ja ei-uhkaavaa. Amerikkalaisen yltäkylläisyyden kuva huutavissa technicolorväreissä.

 

Mutta pian traagisen kuolemansa jälkeen maailman kuvatuin nainen palasi voitokkaampana kuin koskaan: hän jos joku voitti kuolemallaan kuoleman. Hän elää yhä peileissämme. Suuni asettui hänen suunsa kuvajaiselle, lantioni seuraili hänen lantionsa kaarta hahmottaessani omaa 17-vuotiaan kehoani.

 

Marilynin varoittava naistarina määrittää yhä mielessäni kielletyn ja sallitun rajoja. Se on itsetuhon, väkivallan, hulluuden ja riippuvuuksien tarina, vaikka se voisi kertoa myös määrätietoisuudesta, lahjakkuudesta, vapautumisesta ja toivosta. Vasta M-elokuvan myötä olen alkanut ajatella tarinaamme toisin.

 

***

 

Ystäväni, sinä, jota kutsuin kirjeissäni lyhyesti C.:ksi, myös sinä ihailit Marilyn Monroeta. En koskaan kysynyt miksi, totesin vain mielessäni että tässä taas yksi meitä yhdistävä seikka. Luultavasti Marilyn oli sinustakin toteutumaton lahjakkuus, jota miehet, hännystelijät, studiot ja media hyväksikäyttivät. Ne idiootit.

 

C., uskon että samastuit Marilyniin. Sinäkin värjäsit hiuksiasi, kunnes ne kuluivat kuivaksi valkoiseksi heinäksi. Viimeisinä aikoina katsoin vaihtuvia profiilikuviasi Facebookissa ja ajattelin, kuinka kaunis olet pienine piirteinesi. Aika lailla suodinta ja käsittelyä, silmämeikkiä, mutta silti. Kaunis ja vähän kajahtanut. Et välittänyt mitä sinusta puhuttiin.

 

C., sinä et ollut näyttelijä, vaan opettaja, mutta neuroottinen ja väärinymmärretty olit. Ja kiistattoman säkenoivä. Otit tilan ja tilanteen haltuun minne ikinä menitkin. Vihasit pikkusieluisuutta ja rakastit elokuvia, kirjallisuutta, väittelyjä, valkoista magiaa. Ja kissoja. Parhaimmillasi olit terävä ja kirkas. Opit uusia kieliä tuosta vain, espanjaakin ihan vain jotta saatoit keskustella jalkapallosta espanjankielisten Messi-fanien kanssa.

 

Muistan äänesi, sekin oli terävä. Kykenit julmuuteen, mutta sinulla oli jalkapallokentän kokoinen sydän.

 

Olit vapaa sielu, vapaimpia tuntemiani, ja sinulla oli villi menneisyys. Miehet lakosivat edessäsi, mutta kuitenkin pelkäsivät ja pettivät sinua. Näin miten käperryit sisäänpäin, aloit masentua ja kärsiä unettomuudesta. Saatoit ivata kitkerästi päätöstäni perustaa perhe. Tunsin että alla oli surua ja annoin paljon anteeksi. Mutta kahden viimeisen vuoden aikana en enää juuri vastannut puheluihisi. (C. soittaa.) Yksinkertaisesti väsyin sinuun. Viimeisen puhelumme aikana sävysi oli aggressiivinen, puhuit uhkaavasti masennuksestasi ja lääkkeistäsi, vippasit minulta rahaa. Valitit miten sisko oli pistänyt välit poikki.

 

Puhelun jälkeen voin pahoin, enkä ihmetellyt siskon päätöstä yhtään. Saatoin ajatella sinusta lämpimästi enää etäältä. Mutta tehdään se nyt selväksi: ajattelen sinusta lämpimästi aina.

 

Saatoin ajatella sinusta lämpimästi enää etäältä. Mutta tehdään se nyt selväksi: ajattelen sinusta lämpimästi aina.

 

Säihkyntäsi nousi mielestäni syvemmästä lähteestä kuin monen, vaikka kaikki eivät sitä nähneet. Olit outolintu, vanha sielu, edellä aikaasi ehkä. Kapinassa jäykistävän, masentavan maailman kanssa.

 

Viime syksynä sairastuit jälleen. Kerroit Facebook-seinälläsi miten tunsit rauhoittavan läsnäolon vierelläsi siinä sairaalavuoteessa maatessasi. Silloin tiesin. Kaksi kuukautta myöhemmin olit poissa. Olit kuollessasi 44.

 

Kuolemasi ei yllättänyt minua. Mutta miksi pidin selviönä että se oli tulossa? Maailma voitti, eikä sinun tarinaasi tunne kukaan. En edes minä, jota pidit ystävänäsi.

 

Sinä et koskaan ollut minun tarinani, minun maailmani. Tämäkin teksti tuntuu väkivallalta.

 

 

 

Lähteet:

Anna Eriksson: M. (Suomi 2018)

Antti Alanen: Marilyn — alaston naamio (Valtion painatuskeskus 1982)

Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää (Ajatus 2006, suomentanut Inka Parpola)

Norman Mailer: Marilyn: A Biography (Grosset & Dunlap 1973)

Joyce Carol Oates: Blondi (Otava 2001, suomentanut Kristiina Drews)

Donald Spoto: Marilyn Monroe (Tammi 1993, suomentaneet Raija Mattila ja Jaana Lahtinen)

 

Viitteet:

[1] Elokuvaohjaaja Billy Wilder oli toista mieltä. Hän sanoi: ”Hollywood didn't kill Marilyn Monroe, it's the Marilyn Monroes who are killing Hollywood.”

[2] Jälleen Billy Wilder: ”Marilyn was mean. Terribly mean. The meanest woman I have ever met around this town. I have never met anybody as mean as Marilyn Monroe or as utterly fabulous on the screen.”