Matka

Kuulin siitä ensi kerran pikkupoikana, kun oltiin isän kanssa saunassa.

Ne tuli aina yöllä.

Aamulla herättyäni menin alakertaan, jossa äiti ja sisareni itkivät. Äiti oli yöllä herännyt ulko-ovelta kuuluviin ääniin, ja arvattuaan keitä tulijat olivat, kehottanut isää pakenemaan ikkunasta metsään. Isä ei ollut suostunut, kun ei ollut mitään tehnytkään. Sisälle tultuaan salaisen poliisin miehet penkoivat paikat löytämättä aseita tai mitään muutakaan aihetta pidätykseen. Silti he panivat isän käsirautoihin ja veivät autoonsa.

Äidin kertoman kuultuani lähdin Petroskoin NKVD:n talolle, jossa sanottiin, että isä oli jo viety pois.

*

Virolaisen Flo Kasearun installaatio Nousu (2015) koostuu videosta ja suurikokoisesta veistoksesta. Videossa kaksi mustiin puettua miestä leikkaa kulmahiomakoneella vanhan talon ruosteiseen peltikattoon tasakylkisen kolmion muotoisia aukkoja. Miehet taittelevat leikatusta pellistä neljä suuren paperilennokin muotoista esinettä. Yksi niistä on tuotu galleriatilan lattialle. Touhu katolla ilman minkäänlaisia suojavarusteita näyttää hengenvaaralliselta. Toisaalta meikäläisten turvallisuusmääräysten mukaisten telineiden, suojaköysien, kypärien ja kirkkaan väristen huomioliivien käyttö olisi varmasti häirinnyt videon esteettistä vaikutelmaa. Nyt ole kysymys työn suorittamisen tekniikasta. Eikä työturvallisuudesta. Itse outo tapahtuma – reiän teko kattoon – täytyy esittää mahdollisimman selvästi. Se on aukko johonkin vaiettuun tai kätkettyyn. Lennokit tarkoittavat lähtemistä, nousemisesta siivilleen. Teos käynnisti ajatusketjun, joka viettää kauas sukuni historiaan.

Vuonna 1985 Pärnussa syntynyt Flo Kasearu on virolainen kuvataiteilija, joka käyttää medioinaan videota, valokuvausta, maalausta, installaatioita ja performanssia. Hän käsittelee teoksissaan yhteiskunnallisia teemoja kuten vapautta, patriotismia, väkivaltaa sekä julkisen ja yksityisen tilan suhdetta. Kasearun töitä sävyttää usein ironia tai absurdi huumori. Teosten näkökulma on usein tavallisen ihmisen tasalla ja aiheeksi kelpaavat myös näennäisen tavanomaiset henkilöhistoriaan liittyvät aiheet. Sellainen on videolla esitetyn rakennuksen omistushistoria.

Talo on vuodelta 1911, ja Kasearun isovanhempien rakennuttama. Neuvostovallan aikana se otettiin yhteiskunnan haltuun, kansallistettiin, niin kuin muukin kiinteä yksityisomaisuus. Huonoon kuntoon päästetty talo palautettiin laillisille omistajilleen, Kasearulle ja hänen äidilleen, vasta vuonna 2009 kaupungin kanssa käydyn pitkällisen kädenväännön jälkeen. Vandalisoidun rakennuksen korjaamisesta tuli Kasearulle ja hänen ystävilleen pitkäaikainen taideprojekti, eräänlainen jatkuva performanssi. Nykyään talo on Flo Kasearun kotimuseo, joka toimii samalla paikkasidonnaisena taideteoksena, jossa taiteilija tutkii esimerkiksi kodin ja julkisen tilan suhdetta tai vanhan rakennuksen ylläpidon tuomia haasteita.

Vuotavan peltikaton uusimisen tultua ajankohtaiseksi Kasearu päätti toteuttaa monikerroksisen Nousu-teoksen, joka avaa katsojalleen mielenkiintoisia tulkintalinjoja. Teos on ensinnäkin vahvasti poliittinen. Lennokin kolmiomuoto muistuttaa hävittäjäkoneen silhuettia, ja se viittaa Venäjän tekemiin ilmatilaloukkauksiin Suomenlahden molemmin puolin. Kasearu on todennut haastattelussaan teoksen sisältävän poliittisen tason lisäksi myös huumoria ja ironiaa: hänen talonsa katolla oleva ”lentokenttä” peltisine koneineen on taiteilijan reaktio venäläisten provokaatioihin. Ilman huumoria teoksesta tulisi helposti liian julistava, pelkkää kuivaa ja vakavaa politiikkaa. Kun tuttu esine esitetään jättiläiskokoisena, se näyttää usein humoristiselta. Ajatus paperilennokista edustaa keveyttä ja leikkisyyttä, mutta toisaalta se ilmentää muutoksen kaipuuta, mahdollisuutta matkaan ilmojen halki, vapauteen. Muualle, jossa on mahdollisuuksia: vapaus tai vaikkapa parempi toimeentulo. Mutta joskus se merkitsee myös kaipuuta takaisin.

*

 

Isä kertoi isoisän kuulleen, että Neuvostoliitossa löytyisi töitä kaikille. Päätös ei ollut helppo, mutta 1930-luvun laman aiheuttama taloudellinen tilanne ajoi lähtemään – ei ideologia. Matka Pohjanlahden rannikolta itärajalle oli pitkä ja vaivalloinen. Irma oli silloin vasta kaksivuotias, eikä isäkään ollut kuin seitsemän, ja Irja viiden. Matkaan piti lähteä vähin äänin. Vain lähipiiri tiesi mihin oltiin menossa. Laman jäljiltä jäänyt omaisuus oli muutettu rahaksi. Suuri osa siitäkin meni matkakuluihin. Kyytimies jätti matkalaiset Ilomantsissa syrjäisen metsätien päähän, jossa he liittyivät siellä seisoskelevaan ryhmään, joka lähti iltahämärissä tarpomaan kantamuksineen ja lapsineen metsiä pitkin rajalle.

Pian rajan ylityksen jälkeen oli vastassa aseistettu venäläispartio. Koko ryhmä pidätettiin ja vietiin Leningradiin tutkintavankeuteen kuulusteluja varten. Vankilassa isä sanoi nähneensä niin pahoja asioita, ettei halunnut niistä minulle lähemmin kertoa. Muutaman viikon kuulustelujen jälkeen perhe vietiin Petroskoihin, jossa isoisä sai töitä autokuskina, kun oli Suomessakin niitä hommia tehnyt. Hän menestyi työssään hyvin, ehkä vähän liiankin hyvin. Kateellisia ilmiantajia oli kaikkialla. Stalinin vainot kiihtyivät 1930-luvun lopulla. Karjalaankin annettiin normit likvidoitavien lukumääristä. Kuka tahansa saatettiin nimetä vakoojaksi tai kansanviholliseksi. Isoisä oli yksi heistä.

*

Peltilennokin muoto vie ajatukseni Kandinskyyn. Olen aina pitänyt venäläisestä avantgardesta: kolmioita, ympyröitä, viivasilppua, geometriaa – konstruktivismia. Kasearun installaation rinnalla galleriatilan seinällä on myös siihen viittaavaa Jüri Okasin grafiikkaa. Kolme vedosta kuvaavat Tallinnan ympäristöä ja urbaania maisemaa tavalla, joka tuo mieleeni varhaisen neuvostovaltion arkkitehtien ja taiteilijoiden radikaalin luovuuden ja optimismin.

Pian avantgarde kuitenkin kiellettiin ja vallankumouksen innostus taantui sosialistiseksi realismiksi. Vuonna 1990 kävin katsomassa Taidehallissa Aleksandr Deinekan näyttelyä ja innostuin. Hän oli poikkeus puolueen hyväksymän pönöttävän ja ankean virallisen taiteen tekijöiden joukossa. Toki Deinekankin maalauksissa homo sovieticusta edustavat salskeat iskurityöläiset, ja terveyttä uhkuvat urheilijat rakentavat intomielin sosialismia. Deineka onnistui kuitenkin säilyttämään osan avantgarden pelkistävästä tyylistä. Sommittelun mestarillisuus ja virtuoosimainen valon käsittely tekevät hänen maalauksistaan edelleen valloittavan kiinnostavia. Modernismin keventävä vaikutus näkyy esimerkiksi uimarannalle sijoittuvassa maalauksessa The Boys Ran Out of the Water – Ruokatunnin aikaan, Donbass (1935), jossa häikäisevän auringon lämmön tuntee ja uimasta rannalle juoksevien nuorten miesten huudot ja veden roiskeen äänet miltei kuulee. Deinekan puolueelle uskollisempaa dogmaattista taidetta edustaa Moskovan alueen rakennustyömaiden ”suunnattomaan laajuuteen” sijoittuva In the Vastness of Moscow Region Construction Projects (1949), joka viittaa omalla tavallaan sekä konstruktivismiin että Kasearun teoksen video-osuuteen. Tuskinpa kukaan tuohon aikaan Neuvostoliittoon loikanneista oli tietoinen Deinekan maalauksista, mutta ne saattavat silti antaa jotain osviittaa niistä mielikuvista, joita lähtöä pohtivilla oli.

Kasearun videolla harvan kattolaudoituksen päällä taiteilevat miehet voisivat olla muistuma sosialismin rakentajista – paitsi että nyt puretaan eikä rakenneta. Video on kuvattu Tallinnan Pelgulinnin asuinalueen kattojen yllä leijuvasta dronesta. Kameran keinuva liike ja videon taustalla soiva musiikki luovat tapahtumaan erikoisen tunnelman. Miesten tulo ja poistuminen kattoluukusta sekä työn rauhallisen määrätietoiset liikkeet on leikattu videossa niin, että syntyy vaikutelma juhlallisesta performanssista.

*

 

Stalinin vainot loppuivat aikanaan, ja sotakin. Matkalle jäänyttä isoisää lukuun ottamatta muu perhe palasi takaisin kotikaupunkiinsa. Isoäiti meni sahalle töihin. Hän ei mennyt enää uusiin naimisiin. Kukin lapsista perusti perheen.

Se matka oli tabu, eikä siitä koskaan puhuttu, kun kyläilimme mummon tai tätiemme luona. Äitikin aina hätisteli uteliaita kyselijöitä pois isän kimpusta: ”Siitä nyt on jo niin kauan, ettei sitä kannata enää penkoa”. Sodan jälkeen pienellä paikkakunnalla tiedettiin ja supistiin: ”Se on ollut siellä”.

Nyt kaikki ovat kuolleet, paitsi Irma. Tätiäni tapasin useammin lapsena, kun kyläiltiin puolin ja toisin. Teini-iässä kontaktit harvenivat ja kotikaupungista pois muutettuani yhteyteni sukuni tähän puoliskoon jäivät vähiin.

Soitan Irmalle sairaalaan. Aivoinfarktia oli seurannut halvaus, mutta puhekyky oli edelleen tallella. En kehdannut kysellä matkasta. Tuntui sopimattomalta vuosien hiljaiselon jälkeen. Vaihdoimme kuulumisia ja rupattelimme niitä näitä. Tätini ilahtui yhteydenotosta ja minullekin jäi puhelusta hyvä olo. Päätän mennä tapaamaan häntä. Vaikka mitähän Irma matkasta muistaa – tai haluaa muistaa – kun oli sieltä palattuaankin vasta noin kolmetoistavuotias? Tai haluaako kertoa.

*

Ullakolla on tunkkaista ja hämärää. Tilaa valaisee vain muutama lamppu. Kaikkialla on pölyharson peittämää rojua: tavaroita jotka on heitetty pois, silmistä ja mielestä. Ullakko on muistojen arkisto, täynnä mennyttä aikaa. Kattoon leikattu aukko avaa näkymän uudesta suunnasta. Väkivaltainen valo tulvii tilaan ja tekee kaiken näkyväksi.

*

Päivämääriä tarkistaakseni soitan kotikaupungin kirkkoherranvirastoon ja tilaan sukututkimuksen. Isoisäni nimi oli Johan. Johanista tulee Johannes, se on sekä isäni että minun toinen nimi.

Miksi tähän vaiettuun asian palaamista piti odottaa näin kauan? Ruosteisen kalvon puhkaisemista? Kasearun video teki minulle sen, minkä taideteos parhaimmillaan saa aikaan, ja jonka takia juuri taiteesta nautin. Se käynnisti vanhaan tarinaan liittyvän monitahoisen prosessin, jossa muistot, mielikuvat ja faktatieto yhdistyvät kiehtovalla tavalla. Lapsuusmuistot, kertomukset matkasta ja sodan jälkeinen vaikenemisen kulttuuri nivoutuvat yhteen Suomen, Viron ja Venäjän historian kanssa. Tietoni matkasta ovat hajanaisia ja täytän tarinan aukot omilla mielikuvillani. Mietin joskus mitä siellä Petroskoissa isovanhempien välillä iltasella puhuttiin, kun lapset oli saatu nukkumaan. Oliko katkeraa syyttelyä:”kenen idea oli lähteä tänne”? Ja miten painajaismaista isoäidille oli elättää perhettään yksinhuoltajana raskaissa metsätöissä sen jälkeen, kun mies oli viety. Eniten ihmettelen sitä, miten ihminen ylipäätään voi selvitä tuollaisesta helvetistä täysissä järjissään. Ehkä matkalta palanneet sulkeistivat kokemuksensa mielensä ullakolle ja suuntasivat ajatuksensa uuden elämän rakentamiseen kotimaassa.

Sota on joskus hyvä asia. Ainakin minun kohdallani. Jos suomalaiset eivät olisi jatkosodassa liittoutuneet Natsi-Saksan kanssa ja edenneet Äänisen rannoille asti, olisin todennäköisesti saanut käydä kouluni venäjäksi niin kuin isänikin, jonka komealla sirppi ja vasara -logolla varustetusta todistuksesta ilmenee, että hän sai piirustuksesta kiitettävän.

*

Vuoden 2015 lopulla Raja-Joosepin ja Sallan raja-asemien kautta tulvi Suomen puolelle laumoittain turvapaikanhakijoita kuka milläkin pelillä kulkien talvipakkasessa. Vaikka Stalinin ajan Neuvostoliiton ilmiöiden rinnastaminen 2000-luvun Suomeen tuntuukin melkein rienaukselta, voi kysyä olivatko noiden 30-luvun loikkarien luvat rajan ylitykseen tai paperit ylipäänsä sen paremmassa kunnossa kuin nyt Venäjältä koemielessä tänne päästetyillä tulijoilla?

Venäjän toiminta oli vihjaus siitä, miten maahanmuuttajia voidaan tarvittaessa käyttää painostuskeinona – eräänlaisena ihmisaseena – esimerkiksi vastatoimena Natoon liittymiselle. Tuhansia ihmisiä on jo lähtövalmiina, jos lupa ”geopoliittiseen trollaukseen” annetaan.

Turvapaikanhakijat ja maahanmuutto ovat tällä hetkellä vaikeita ja poliittisesti latautuneita kysymyksiä. Syyt lähteä ovat nyt osin samoja, kuin 30-luvulla: sota, vaino tai työn puute, usein myös seikkailunhalu tai usko parempaan elämään muualla. Suomesta ei lähdetty Neuvostoliittoon sotaa pakoon, vaan osa loikkareista lähti itse tai kyyditettiin rajalle ideologisista syistä koettuaan painostusta tai suoranaista vainoa Lapuan liikkeen taholta. Osa lähti työn perässä uskottuaan värväreiden tarinoihin työläisten paratiisista.

Sallassa rajan yli päässeitä turvapaikanhakijoita ei meillä kuitenkaan summittaisesti teloitettu, kuten suurelle osalle suomalaisista kävi aikanaan Sandarmohissa ja Krasnyi Borissa. Neuvostoliitosta ei käännytetty sinne pyrkiviä takaisin rajalta. Päinvastoin: tuosta suunnattomasta vankilasta pois yrittäneet joutuivat pakkotyöhön tai teloitettiin.  

*

Kasearun suuren peltilennokin muoto on osuva. Se kuvaa ajatuksen keveyttä ja mahdollisuuksia. Toisaalta sen materiaalista ja koosta välittyy painon tuntu, raskaiden muistojen taakka; tuollainen lennokki ei pysy ilmassa. Neuvostoliittoon jäänyt isoisäni syntyi 1900, sieltä palannut isäni 1924 ja minä olympiavuonna 1952. Flo Kasearu on syntynyt vuonna 1985 ja Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 1991. Peltilennokki tuntuu kokemuksessani lävistävän terävän kiilan tavoin aikaa: Viron ja Suomen historiaa ja oman sukuni kohtaloita. Venäjä yhdistää näitä kaikkia ja sen uhka voi edelleen tuntua monella tavalla, hienovaraisesti tai suoremmin. Ilmatilaloukkauksia, erilaisia ”suunnistusvirheitä” sattuu, vaikka nykyaikaisilla lentokoneilla niiden pitäisi olla täysin mahdottomia. Strategisesti tärkeiden paikkojen lähettyvillä tehdään outoja maakauppoja, ostellaan venäläisomistukseen rakennuksia ja tontteja.

Flo Kasearun kotisivuilla on kuvia erilaisista variaatioista Nousu (Uprising) -teoksesta. Vitriineihin suljetut pikkuriikkiset lennokit näyttävät perhoskokoelmalta. Pintapuolisesti tarkastellen saman näköiset 3D-mallit poikkeavat vain hieman kooltaan ja muodoltaan. Ne ovat yhtä aikaa ikään kuin samaa lajia, mutta samalla kuitenkin yksilöitä. Ne ovat lukumäärää, numeroita, kasvotonta, harmaata massaa – likvidoitaviksi määrättyjen normi. Toisaalta ne ovat joka ikisen vankileiriin suljetun tai teloituspaikalle kuljetetun ihmisen henkilökohtaisia unelmia vapaudesta tai paremmasta elämästä. Vitriinien vierellä on myös kokonaista kaupunginosaa esittäviä piirustuksia, joissa jokaisen talon katto on avattu samalla kolmionmuotoisella aukolla kuin Kasearun talossa ikään kuin kannustuksena: kohtaa menneisyytesi!

*

 

Kun Irma pääsi kotihoitoon, kävimme sisareni kanssa häntä katsomassa. Meidät otettiin lämpimästi vastaan. Koska en halunnut kiusata vanhaa tätiäni raskailla muistoilla, olin päättänyt olla kyselemättä matkasta mitään. Vaihdettuamme kuulumiset hän alkoikin itse puhua noista ajoista:”Minkähän ihmeen takia se isä halusi lähteä sinne?” Irma kertoi vanhojen tapahtumien pyörivän filminauhan tavoin mielessä päivittäin. Menomatkasta hän ei luonnollisesti muistanut juuri mitään, mutta tuokiokuvat elämästä Neuvostoliitossa ja paluusta takaisin Suomeen jatkosodan aikana olivat kiehtovaa kuultavaa. Keskustelun polveillessa matka ja Irman myöhemmät elämänvaiheet limittyivät toisiinsa niin, etten aina ollut varma missä kohtaa ajan virrassa milloinkin ollaan. Mutta siitä olen varma, että itselleni matkakertomuksen täydentyminen ja Irman tapaaminen olivat paitsi tärkeä henkilökohtainen jälleennäkeminen myös eräänlainen päätepiste Kasearun taideteoksen käynnistämälle ajatusketjulle.

*

Venäjän arkistot avautuivat hetkeksi 1990-luvulla, jolloin selvisi että isoisäni teloitettiin ampumalla 1938. Johanin matka päättyi lopullisesti 18.12.1991, jolloin raastuvanoikeuden päätöksellä hänet julistettiin kuolleeksi.

Essee on Kuvataiteesta esseeksi -kurssin satoa. Kurssin järjestivät Nuoren Voiman Liitto ja nykytaiteen museo Kiasma Museoviraston tuella vuonna 2018.