Matka tajunnan rajoille
Kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa eletään psykedeeliutopioiden renessanssia. Onko transgressiivisen huumekirjallisuuden aika ohi, vai onko trippikuvausten kautta mahdollista rakentaa toisenlaisen elämän mahdollisuutta?
Miltä tuntuu piikittää heroiinia? ”Kuin jättiläinen pitelisi sinua kädessään, nostaisi yhä korkeammalle ja korkeammalle suutaan kohti. Mutta jättiläinen ei syö sinua. Hän suutelee sinua ja se tuntuu ihmeellisen ihanalta.”
Näin kirjoitti yhdysvaltalainen kirjailija Florrie Fisher (1918–1972). Hän oli heroiiniaddikti, joka kirjoitti muistelmateoksessaan From the Lonely Trip Back (1972), miten kerran käytti suonensisäisen annoksensa valmisteluun suoraan vessanpöntöstä ammentamaansa vettä manhattanilaisen kahvilan naistenhuoneessa. Fisherin mukaan euforia kestää neljä tuntia, minkä jälkeen seuraavan kahden–neljän tunnin aikana olo on normaali. Sitten tulee huono olo. Jättiläinen ei enää syleile, se hyökkää kimppuun.
Huumekirjallisuus jakautuu perinteisesti Fisherin teoksen kaltaisiin omakohtaisiin addiktiokertomuksiin, joissa elämä on yleensä euforian epätoivoista jahtaamista, sekä toisaalta fiktioon, jossa huumeet ovat romanttisessa mielessä metafyysinen portaali kohti syvempää transsendentaalista mysteeriä. Jälkimmäisessä perinteessä huumeet on nähty osana vastakulttuuria ja porvarillisten arvojen halveksuntaa. Alkoholin tavoin huumeidenkäyttöä on hyödynnetty osana neromyytin rakentamista: päihteet on esitetty luovan ihmisen välineinä kohottaa kärsimys uudelle tasolle. Huumekirjallisuuden funktiona voi pitää myös arkitodellisuuden ylittävän kokemuksen välittämistä. Huumeidenkäyttöä esittävät kirjat ovat matkaraportteja ”sieltä jostain”, mutta sellaisenaan ne ovat aina jokseenkin tuomittuja epäonnistumaan. Kuten irlantilainen kirjailija Rob Doyle kirjoittaa: psykedeelisen kokemuksen välittäminen sellaista koskaan kokemattomalle on kuin kuvailisi musiikkia syntyjään kuurolle.
***
Huumekirjallisuuden perinteen aloittajana voidaan pitää Thomas De Quinceyn autobiografista teosta Englantilaisen oopiuminkäyttäjän tunnustukset (1821), joka lienee länsimaisen kirjallisuuden ensimmäinen tunnettu addiktiokertomus. Ajalleen epätyypillinen esseistinen proosahybridi ilmentää jo genreensä sittemmin vakiintuneita piirteitä niin lajityyppinsä vaeltelevaisuudessa kuin myös sen tavassa liittää oopiuminkäyttö osaksi päähenkilön huikentelevaa dandyismia.
Kemikaaligenre sai kuitenkin toden teolla tuulta alleen vasta toisen maailmansodan jälkeen. Silloin eri huumausaineita vapaamielisesti käyttävän miehen arkkityyppi sai kasvot beat-sukupolven romaaneissa, joista merkittävin on eittämättä Jack Kerouacin Matkalla (1957). Henkilöhahmojen kirjava päihteidenkäyttö näyttäytyy lukijalle usein kyltymättömän elämänjanon ja itsetuhoisen syöksykierteen välisenä vaihteluna, kuten paljolti muukin toiminta heidän kapinassaan yhteiskunnan asettamia odotuksia vastaan. William S. Burroughsin Alaston lounas (1959) sukeltaa suoremmin riippuvuuden epätoivoihin, mutta perinteisen addiktiokertomuskaavan sijaan teos sotkee narratiivinsa leikkaa ja liimaa -metodilla fragmentaariseen painajaishoureiluun.
Henkilöhahmojen kirjava päihteidenkäyttö näyttäytyy lukijalle usein kyltymättömän elämänjanon ja itsetuhoisen syöksykierteen välisenä vaihteluna, kuten paljolti muukin toiminta heidän kapinassaan yhteiskunnan asettamia odotuksia vastaan.
Beat-kirjailijoita edeltävään sukupolveen kuulunut Aldous Huxley antoi beat-nimien sijaan fokusoituneemman panoksen psykedeelikaanoniin, kun hän kirjoitti meskaliinin aiheuttamista psykedeelisistä kokemuksistaan esseekaksikon Tajunnan ovet ja Taivas ja helvetti (1954 ja 1956). Niissä yksityiskohtaiset aistimuskuvailut johtavat teosofisiin pohdintoihin. Esseet edustavat varhaisen psykedeelikirjallisuuden enteogeenistä suuntausta eli psykoaktiivisten aineiden ymmärtämistä hengellisessä kontekstissa.
Huxleyn esseet herättivät aikanaan myös psykedeelisen liikkeen johtohahmon ja Harvardin professori Timothy Learyn huomion. Vaikka Leary itsekin kirjoitti lukuisia teoksia psykedeeleistä, ei häntä muisteta niinkään kirjailijana tai edes tutkijana, vaan zeitgeistin ristiriitaisena agitaattorihahmona, jota Richard Nixon nimitti Amerikan vaarallisimmaksi mieheksi. Vuonna 1971 YK laati kansainvälisen sopimuksen, jossa psykedeelit lisättiin aiempien huumausainesopimusten mallin mukaan kontrolloitavaksi aineiksi, jotka tulee kriminalisoida. Tämän sopimuksen ja Learyn projektin aiheuttaman mainehaitan johdosta psykedeelisten aineiden tutkimukseen oli käytännössä mahdotonta saada resursseja vuosikymmeniin.
Psykedeelikieltolain aikakautena Learyn hengenperinnön sinnikkäimmäksi jatkajaksi nousi kirjailija ja luennoitsija Terence McKenna. Hän esitti ”stoned ape” -teoriallaan, että eri puolilla maailmaa kasvaneet hallusinogeeniset sienet olivat edesauttaneet homo erectuksen evoluutiota homo sapiensiin ja tarjonneet ihmisille alkukokemuksen uskonnosta.
***
Historiankirjoituksella on ollut taipumus sivuuttaa naisten kokemukset, eikä huumekaanon ole mikään poikkeus. Mabel Dodge Luhan, vauras yhdysvaltalainen perijätär, kirjoitti tietoisuuden laajentamisesta itse järjestämäänsä peyote-istuntoa käsittelevässä muistelmateoksessaan Movers and Shakers vuonna 1936 – jo 20 vuotta ennen Huxleyn meskaliinikokeiluja ja psykedeeliliikkeen nousua. Tämä käy ilmi teoksesta Sisters of the Extreme: Women Writing on the Drug Experience (1982), joka esittelee 87 naistekijää kirjallisuuden, politiikan, tieteen ja journalismin aloilta. Teoksessa esiteltyjen tekijöiden elämäntyöt osoittavat, että naiset ovat hakeneet monenlaisia elämyksiä huumeista, eläneet vaarallisen kovaa ja kirjoittaneet näistä kokemuksista vaikuttavasti siinä missä miehetkin.
Historiankirjoituksella on ollut taipumus sivuuttaa naisten kokemukset, eikä huumekaanon ole mikään poikkeus.
Louisa May Alcottin 1800-lukulaisessa novellissa ystäväporukka nauttii piknikillä hasis-kakkuja, George Sand puolestaan kirjoitti eroottisesti latautuneen tarinan oopiumia nauttineesta Valentinesta. 1900-luvun puolivälissä blues-laulaja Billie Holiday kertoi elämäkerrassaan raadollisen rehellisesti heroiiniriippuvuudestaan ja siitä, miten CIA jahtasi häntä, mustaa naista, kuin valtakunnan ykkösrikollista. Samoihin aikoihin Anaïs Nin sanoitti päiväkirjoissaan sanoittamatonta, kosmisten metamorfoosien kyllästämää alitajuntaa, jonka voi tavoittaa Ninin mukaan taiteen lisäksi LSD:n avulla: “Kehoni samaan aikaan ui ja lensi. Tunsin oloni iloiseksi, kevyeksi ja leikkisäksi. Kehoni oli täydellisessä yhteydessä kaikkeen mitä ympärilläni tapahtui. – – Aistini moninkertaistuivat kuin minulla olisi ollut sata silmää, sata korvaa ja sata sormenpäätä.”
Lastenkirjailija Enid Blyton kirjoitti ilokaasutripistä, jonka aikana sai kuulla “elämän salaisuuden”, Maya Angelou kirjoitti pilvestä, Valentina Wasson psilosybiinisienistä, Ann Shulgin MDMA:sta ja Kathleen Harrison salviasta. Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin.
On vaikea löytää 2000-luvun kirjailijaa, joka olisi reflektoinut yhtä koskettavasti ja analyyttisesti addiktiota kuin yhdysvaltalainen esseisti Leslie Jamison. Esimerkiksi Jamisonin The Recovering: Intoxication and Its Aftermath (2018) liittää omakohtaisen addiktion laajempaan päihdehistoriaan, muun muassa Raymond Carverin, Margaret Duras’n, Jean Rhysin ja Amy Winehousen onnettomiin tarinoihin. Teos on kliseitä karttava ja myyttejä hajottava syväanalyysi ihmisyyden niistä puolista, joihin addiktio tarrautuu; halusta, vapaudesta ja kontrollista, rakkauden pelosta ja sen janosta. Jamison tavoittaa addiktiomyyttien sukupuolittuneisuuden ja löytää selityksiä sille, miksi naisten päihteilyä ei ole pidetty osana nerokkaan taiteilijan kurimusta: ”Kun he [naiset] joivat, he olivat kuin eläimiä tai lapsia: mykistyneitä, avuttomia, häpeissään. Heille juominen ei ollut niinkään vastalääkettä heidän häikäisevälle älykkyydelleen – – vaan enemmän kieriskelyä melodraamassa, hysteriassa, – – Naiset saattoivat tietää jotain juopon elämän hankaluuksista, mutta heidän juomisensa ei koskaan olisi tärkeää – – ei niin kuin miesten.”
Lastenkirjailija Enid Blyton kirjoitti ilokaasutripistä, jonka aikana sai kuulla “elämän salaisuuden”
***
Psykedeelitutkimus on 2010-luvulla virinnyt huumevastaisen sodan liennyttyä, mikä on heijastunut myös kirjallisuuteen. Uutta suuntaa etsivissä lääketutkimuksissa psykedeeleistä haetaan apua mielenterveysongelmiin, ja yksilötasolla psykedeelit nähdään (pelkän pään sekoittamisen lisäksi) välineenä subjektin kokemuksen laajentamiseen, vanhoista ajatusurista irtautumiseen, ”valaistumiseen”.
Psykedeelirenessanssille ominaista on Terence McKennan kaltaisiin avainajattelijoihin nojaaminen. Monet aiheesta kirjoittavat kertaavat teoksissaan usein liikkeen historiikkia nykyhetkeen asti, kunnes kirjailija avaa tilan subjektiiviselle kokemukselleen psykedeeleistä. Näin tekeä myös palkitun tietokirjailijan ja Berkeleyn yliopiston professori Michael Pollanin Tuntematon mieli – Mitä psykedeelien tutkimus opettaa (2018).
Skeptikoksi tunnustautuva Pollan kokeilee LSD:tä, koska henkilökohtaiseen kokemukseen vaikuttava aine suorastaan vaatii tulla käsitellyksi subjektiivisen kokemuksen kautta. Ja tarvitseehan kirja hyvän käänteen: skeptikosta tulee käännynnäinen. Pollan käy omat kokemuksensa perusteellisesti läpi ja tuo ilmi niiden kuvauksen vääjäämättömän vajavaisuuden. Vaikka kokemuksen sisällön kuvailisi kuinka perusteellisesti tahansa, on vaikea kuvailla, kuinka mullistavalta tuntuu esimerkiksi tajuta syvällä tripin sisällä, että ”rakkaus on kaikki”. Kliseinen oivallus ei tunnu lainkaan lattealta mielen löytäessä sen äärelle egon kuoleman jälkeisessä tajunnantilassa, jossa aivojen lepotilaverkosto palautuu vapaammin aisti-informaatiota tulkitsevaan ja asioiden yhteyksiä assosioivaan tilaan.
Vaikka kokemuksen sisällön kuvailisi kuinka perusteellisesti tahansa, on vaikea kuvailla, kuinka mullistavalta tuntuu esimerkiksi tajuta syvällä tripin sisällä, että ”rakkaus on kaikki”.
Siinä missä Huxley aikoinaan astui kokeiluissaan tuntemattomille vesille, Pollanilla on tukenaan etabloituneen tutkimusalan asiantuntijuus sekä hiljalleen vuosikymmenien aikana kasvanut kirjallisuus. Ennen vielä ylivoimaisesti näkyvintä haaraa huumekirjallisuudessa edustivat edellä mainitut beat-kirjailijat ja heidän vanavedessä jatkaneet nimet, kuten gonzokirjallisuuden lanseerannut Hunter S. Thompson. Tai kenties on osuvampaa sanoa, että viimeksi mainitut edustavat kirjallisen perinteen kokoonpanossa muiden tilaa rehvakkaasti vievää äijähaaraa, kun taas jatkumo Huxleysta Pollaniin edustaa sen reflektioon uppoutunutta päätä.
Äijähaaran ovat sen sijaan ottaneet omakseen stand up -koomikot, joista monella on myös oma podcastinsa “sensuroimattomia” keskustelujaan varten. Heistä kiistatta isoin nimi on Joe Rogan. Hän on koomikko, urheiluselostaja ja yksi maailman isoimmista mediabrändeistä podcastillaan The Joe Rogan Experience, jolla on miljoonia kuuntelijoita. Podcastissa puhutaan usein viski- ja pilvipäissään vapaaottelusta, kvanttifysiikasta, vasemmistolaisesta ”woke-kulttuurista” sekä psykedeeleistä ja itsensä kehittämisestä. Erityisesti Rogan rakastaa puhua maailman vahvimpana psykedeelinä pidetystä DMT:stä, dimetyylitryptaminiista, joka aiheuttaa muun muassa hyvin voimakkaita hallusinaatioita. ”Have you ever done DMT?” kuullaan Roganin suusta niin usein, että se on synnyttänyt suorastaan oman alagenrensä Roganin podcastista tehtailluissa meemeissä.
Roganin virallinen verkkokauppa on kuin ideologioiden irtokarkkipussi. T-paidoissa ylistetään myöhäiskapitalistista itsekuria ja materialismia – ”Conquer your inner bitch” ja ”I be getting lucrative” – sekä new age -henkeä hindujumala Shivaan ja McKennaan viittaavien apinoiden kuvilla. Roganin merch-tuotelinjan nimi on toki ”Higher Primate”.
Huumeet ovat olennainen osa Roganin ”vaarallista ja kumouksellista” brändiä siinä missä äärioikeistolaisten salaliittoteoreetikkojen kanssa kaveeraus.
Huumeet ovat olennainen osa Roganin ”vaarallista ja kumouksellista” brändiä siinä missä äärioikeistolaisten salaliittoteoreetikkojen kanssa kaveeraus. Totta kai juuri intensiivisimmän tripin tuottava DMT on Roganin drug of choice. Tietoisella vaarallisilla vesillä leikittelyllään hän korostaa marttyyriuttaan valtakulttuurin hyssyttelyn ja laimean konsensushengen keskellä. Roganin palvova yleisö, joka koostuu lähinnä nuorista miehistä, voi tuntea olevansa osa tätä establishmentin vastaista kulttuuria, hullunkurisesti myös silloin kun näkevät miljardööri Elon Muskin polttamassa pilveä Joe Roganin podcastissa. Yhtä lailla Rogan ihailee edesmennyttä koomikko Bill Hicksiä, joka toi lainsuojattoman roolinsa varjolla psykedeelisen rakkauden sanoman stand upiin jo 30 vuotta sitten.
Tarjolla on macho wellnessiä, jossa psykedeelit typistyvät lopulta vain yhdeksi ravintolisäksi kuuriin, jonka avulla pärjätä mahdollisimman sulavasti kapitalismin rattaissa.
Muskin edustamassa Piilaakso-kapitalismissa psykedeelit, etenkin työskentelyä varten optimoitu mikrodosettaminen, valjastetaan luovuuden ja työtehokkuuden lisäämisen palvelukseen. Roganin omasta libertarismin linnakkeesta ei ole henkisesti kovinkaan pitkä matka modernille Olympos-vuorelle, jonka puolijumalat ovat ansainneet etuoikeutensa innovaatioillaan.
Roganin ja muiden hengellisyydestä ammentavien machomiesten trippikeskusteluissa toki sivutaan egon kuolemaan ja kollektiiviseen tietoisuuteen liittyviä kokemuksia. Kuitenkin näiden avausten jälkeen jatkuva, auttamattoman etuoikeutettu frat boy -vitsailu murentaa nopeasti oletuksen siitä, että kosmisen yhteyden kokemuksesta olisi jäänyt haaviin juuri muuta kuin omaa itseriittoisen solipsistista hyvinvointirutiinia tukeva vahvistus.
Tarjolla on macho wellnessiä, jossa psykedeelit typistyvät lopulta vain yhdeksi ravintolisäksi kuuriin, jonka avulla pärjätä mahdollisimman sulavasti kapitalismin rattaissa. Psykedeelitrippi tarjoaa mielelle kätevän reset-nappulan, joka uudistaa voimavarat seuraavaa sykliä varten. Rogan ja kumppanit ovat se beat-sukupolvi, jonka aikamme ansaitsee.
***
Myöhäiskapitalismin hyperindividualismin lohduttomimpia kuvaajia on yhdysvaltalainen Tao Lin. Häntä on luonnehdittu yhdeksi ensimmäisistä kirjailijoista, jonka muotokieli ei heijastele perinteistä kirjallista kaanonia vaan sosiaalisen median ja internet-ajan sisältöä. Yhtä lailla Linin huumekuvaukset irtaantuvat perinteisistä addiktionarratiiveista sekä vastakulttuurin julistuksista.
Kokoavia aatteita ei ole, affektit ovat vain yksilön yksin kokemia fragmentteja hajoavasta todellisuudesta.
Tao Linin läpimurtoromaania Taipei (2013) on luonnehdittu muun muassa trans- ja posthumanistisen utopian pessimistiseksi kumoajaksi ja kirjailijaa itseään internet-ajan Samuel Beckettiksi. Taipei on omakohtainen romaani Paul-nimisestä kirjailijasta, joka elää päämäärättömässä symbioosissa MacBookinsa, puhelimensa ja synteettisten huumeiden kanssa. LSD, MDMA, tsolpideemi, klonatsepaami ja ketiapiini ovat vain muutamia kemiallisia välineitä, joilla Paul yhtäältä muokkaa tunteitaan ja joita hän toisaalta hyödyntää voidakseen tarkkailla niitä etäisyyden päästä. Vapaasti suomennettuna:
– – Paul oli salaa nauttinut hieman LSD:tä, puolikkaan kapselin MDMA:ta ja Ritalinin – kombinaation, joka Paulin toleranssilla hieman vääristi ja energisoi hänen perusmasentuneisuuttaan, niin että hän tunsi myös monia siihen liittyviä tunteita, kuten epätoivoa ja ärtymystä.
Taipei etenee suoraviivaisesti, muttei kehity mihinkään suuntaan. Sen toisteisen junnaava juoni yhdistettynä tolkuttomaan määrään reseptilääkkeitä ja kovia huumeita vain korostaa päihteiden sulautumista arkiseen, puuduttavaan elämään vailla mieltä. Teos hylkii universaaleja totuuksia ja ideaaleja. Kokoavia aatteita ei ole, affektit ovat vain yksilön yksin kokemia fragmentteja hajoavasta todellisuudesta.
Irrallisuus ja vieraantuneisuus muodostavat teoksessa oman abstraktin miljöönsä. Jokainen tekstiin kirjattu ele ja ajatus korostaa samaa subjektin hajoavaa kokemusta: “eksynyt”, “irrallinen”, “hajanainen”, “hämmentynyt”, “epävarma”, “hukassa ja kuihtumaisillaan”. Todellisuus liukenee synteettisesti synnytettyyn pöhnään. Paul lipuu yhä kauemmas autenttisesta olemisesta: “hänestä tuntui kuin hän eläisi avaruusaluksen moduulissa, jossain kaukana yhdenkään tähden valosta”. Taipeissa huumeet eivät tarjoa metafyysistä portaalia merkitykselliseen, eivätkä tuo tasoja kärsimykseen tai ekstaasiin. Huumeet osallistuvat yksilön psyyken ohimenevien muutosten rakentamiseen irralliseksi muuttuneessa, yksilön itsensä kokoisessa klaustrofobisessa maailmassa.
***
Eräänlaista huumekirjallisuushybridiä edustaa Rob Doylen Threshold (2020). Teoksen muoto yhdistelee autobiografiaa, matkakertomusta ja esseeantologiaa tavalla, joka muistuttaa viime vuosikymmeninä yleistynyttä suuntausta romaanikirjallisuudessa, missä lajityyppien raja-aidat ovat vain kyseenalaistettavia ehdotuksia itsereflektiivisen rekisterin lomassa.
Ajanmukaisesta stilistiikasta huolimatta Doylen hybridiromaanin sisältö muistuttaa paljolti Kerouacin jälkeisen kemikaaliromanssi-Bildungsromanin piirteitä. On näennäisfiktiiviseksi verhoiltu mutta kirjailijan etunimen jakava päähenkilö, vaellusta alati vaihtuviin kaupunkeihin, seksuaalista turhautumista ja sopimatonta himoa nuoreen oppilaaseen, erinäisiä päihdekokemuksia sekä lukuisten kirjallisten ambitioiden seuraamista kaninkoloihin, jotka osoittautuvat monien muiden kokemusten tavoin umpikujiksi. Osa katkelmista nojaa roganilaiseen leiriin: taidenäyttelyyn sijoittuvassa ”anti-woke” -kohtauksessa Rob manailee sitä, kuinka nykytaidetta alkaa olla mahdotonta erottaa sosiaalityöstä, progressivistisesta politiikasta tai liberaalista syyllisyydestä. Rob itse seuraa E.M. Cioranin ja Georges Bataillen kaltaisia ehdottomia ajattelijoita aina umpikujiin asti.
Varsinaisten lukujen välissä Thresholdia rytmittävät Robin kirjeet nimeämättömälle naishenkilölle, joka on myös kirjailija. Naisen vastauksia ei kuulla, mutta Robin monologiksi jäävät vastineet implikoivat häntä haastavan perspektiivin, jonka mukaan kirjoittamisen tulisi tavoitella poliittisia utopioita. Vapaasti suomennettuna:
”Eroistamme huolimatta ajattelen, että me molemmat ilmennämme samaa kadotusta kohti vievää viettiä. Sinä naisena myönnät, ettei mahdollisuus sinua sortavan sivilisaation pois pyyhkiytymisestä kohahduta sinua. Ei minuakaan – katastrofin spektaakkeli kiihottaa minua, ainakin sikäli kuin se ei kosketa minua liian suoraan.”
Doylen ratkaisu jättää naisen perspektiivi implikaation tasolle tekee näkyväksi sen, mitä edelleen miesten leikkikenttänä näyttäytyvästä psykedeeligenrestä uupuu.
***
Yksi viime vuosien osuvimmista päihdekulttuurin sukupuolittuneisuuden kirjallisista kuvauksista on Ottessa Moshfeghin Vuosi horroksessa (2018), jonka päähenkilö yrittää nukkua vuoden päivät syömällä absurdeja määriä reseptilääkkeitä. Hän, nainen, tekee itsensä mahdollisimman näkymättömäksi ja kieltäytyy osallistumasta maailmaan millään tavalla. Kirjan sivuilla hänellä ei ole nimeä.
Päähenkilön sosiaalinen pääoma sekä omistusasunto New Yorkin varakkaalla Upper East Sidella eivät hupene, vaikka hän vain nukkuisi kokonaisen vuoden putkeen. Moshfeghin kirjaa voikin lukea irvikuvana self care -kulttuurista, missä vain etuoikeutetuilla on mahdollisuus käpertyä itseensä. “Lääkkeet” ovat parannuskeinon sijaan vain pakoa maailmasta, passiivista vastarintaa sitä kohtaan.
Moshfeghin estetiikka ja maailmankuva lähestyvät Taipein pessimististä, hajoavan subjektin poetiikkaa, mutta huumeet edustavat korostetummin pakoa eksistentialistisesta umpikujasta, itsensä pois päältä laittamista, kuoleman kaltaista tilaa. Lopulta lääkehorros on vain yksilön reaktio ympäröivän maailman ongelmiin, kuin väliaikainen ratkaisu eristetyn raajan oireiluun, ei niin sanotusti sairauden alkusyyhyn.
***
Timothy Learyn haave oli muuttaa maailmaa käännyttämällä kokonainen sukupolvi psykedeelien käyttäjiksi. Ajatus tuntuu kenties katteettoman idealistiselta uskolta universaaliin vaikutukseen sekalaiselle ihmismassalle. Yhtä yksioikoista olisi kuitenkin kärjistää, että psykedeeliset aineet tarjoaisivat vannoutuneillekin käyttäjille ainoastaan hetkellisen uskon jostain paremmasta, vain aineen vaikutusajan pituisen utopian. Psykedeeli- ja MDMA-tutkimukset ovat päinvastoin osoittaneet, että aineiden käyttö voi valvotuissa olosuhteissa auttaa potilaiden pitkäaikaisiin mielenterveysongelmiin sekä esimerkiksi alkoholiriippuvuuteen.
Vain päivä Taipein valmistumisen jälkeen, syyskuussa 2012, Tao Lin tutustui Terence McKennan tuotantoon – minkäpä muunkaan kuin Joe Roganin podcastin kautta. Hän kuunteli viikon aikana yli 30 tuntia McKennan puheita YouTubesta. Tao Lin kirjoittaa tapauksesta teoksessaan Trip (2018), joka kuvailee kirjailijan matkaa synteettisistä huumeista kohti psykedeelejä ja addiktiosta parantumista.
Timothy Learyn haave oli muuttaa maailmaa käännyttämällä kokonainen sukupolvi psykedeelien käyttäjiksi.
Tao Lin tekee teoksessa tutkimusmatkoja uudestisyntyneenä psykonauttina. Hän luo tarkat ennakkosuunnitelmat, rakentaa asuntoonsa DMT-tunnelin patjasta ja joogamatosta, laittaa MacBookinsa nauhoittamaan ja kirjoittaa auki kokemuksensa minuuttien tarkkuudella. Samalla Tao Lin yrittää irtautua koneista. Psilosybiinin vaikutuksen alaisena hän poistaa kaikki sometilinsä, katkaisee kannettavan tietokoneensa johdot ja vie koko höskän roskikseen. Kolmen tunnin nukkumisen jälkeen hän menee ostamaan uutta MacBookia.
”Psykedeelinen eläminen on yritystä elää jatkuvan avautumisen ja ymmärtämisen ilmapiirissä”, Lin siteeraa McKennaa. Tämä avautuminen (engl. “unfolding”) viittaa fraktaalikuvion liikkeeseen, joka ottaa muotoja näennäisen sattumanvaraisesti, mutta noudattaa silti tietynlaista järjestystä. Luonnossa ei niinkään esiinny neliöiden, kuutioiden tai suorakulmioiden kaltaisia kuvioita. Fraktaalisessa rytmissä elävä luonto muodostaa lumihiutaleita, pilviä, eläinten turkkien ja hyönteisten kuorten kuvioita, hämähäkin seittejä ja niin edelleen. Psykedeelien vaikutuksen alaisena ihmiset usein näkevät visuaaleja, jotka noudattavat niin ikään fraktaalien logiikkaa.
Parhaiten fraktaalinen paraneminen avautuu käytännössä, kun Tao Lin menee Tripin loppupuolella tapaamaan McKennan leskeä Kathleen Harrisonia. Lin muistaa meditaation, jota Harrison suosittelee: “Jos tunnet jonkinlaista itsepakkomielteisyyttä, tutki kaksi minuuttia puun lehteä.” Lehden ”fraktaalinen muoto, jota aurinko takavalotti, muistutti häntä luonnon fraktaalisesta paranemistahdista – hän tuntisi olonsa paremmaksi pitkällä aikavälillä, mutta ei aina lyhyellä aikavälillä.” Muutos tapahtuu aalloissa, ei suoraviivaisesti. Retkahdukset ovat kaikuja menneestä.
***
Huumeiden rooli on nykykirjallisuudessa usein monitulkintainen ja perinteisistä addiktio- ja vastakulttuurikuvauksista irtautuva. Taipei ja Vuosi horroksessa kommentoivat huumeita luonnollisena reaktiona ja selviytymiskeinona myöhäiskapitalistisessa yhteiskunnassa. Siinä missä beat-kirjallisuus pyrki häpäisemään kaikkea pyhää ja rikkomaan huumeilla rajoja, Tao Linin ja Moshfeghin kuvaamissa maailmoissa laittomilla päihteillä ei ole samanlaista voimaa. Ne ovat arkisia välineitä, joilla sopeutua vallitsevaan tilanteeseen ja normeihin. Esimerkiksi Taipeissa Paul havaitsee olevansa kirjakiertueellaan eloisampi ja sanavalmiimpi ihminen, siis parempi työssään, kun hän on ottanut sopivan sekoituksen huumeita.
Rajojen rikkomisen mahdollisuus sisältyy sekä emansipatorisissa että itseriittoisissa muodoissaan moniin psykedeelikuvauksiin, myös nykykirjallisuuden tapauksessa. Teokset pyrkivät tahoillaan välittämään vilpittömän selvityksen siitä, miltä arkitajunnan rajan ylittäminen kokemuksena tuntuu. Näiden kuvausten mahdollinen transgressiivisuus on kuitenkin jokaisen lukijan henkilökohtainen musteläiskätesti. Tao Lin ja Rob Doyle kuvaavat tutkimusmatkojaan jälleen ajankohtaisten Timothy Learyn ja Terence McKennan jalanjäljissä. Sävy on lukijaa sisään kutsuva, mutta helppoja vastauksia ei periltä silti avaudu. Doylen teoksen nimikin sen kertoo; matka jäätyy pysähdyskuvaksi kynnykselle.
Taipei ja Vuosi horroksessa kommentoivat huumeita luonnollisena reaktiona ja selviytymiskeinona myöhäiskapitalistisessa yhteiskunnassa.
Threshold kiteyttää DMT-kokemukselle antautumisen astumiseksi sisään tunteeseen, missä mikä tahansa tuntuu mahdolliselta. Mutta kuinka paljon lopulta näyttäytyy mahdollisena, kun tripin viipyilevät vaikutukset hälvenevät ja oletettavasti myös Rob palaa vanhoille urilleen? Edes kokonainen sukupolvi Robin kaltaisia psykonautteja tuskin muuttaisi maailmaa merkittävästi, jos heidän kokemuksensa typistyvät vain toisistaan irrallisiksi tutkimusmatkoiksi. Raja voi olla häilyvä myös sen välillä, kuinka paljon psykedeelikokemus varsinaisesti laajentaa käyttäjän tajuntaa ja kuinka paljon hän vain haluaa uskoa sen laajentuneen. Subjektiivisen kokemuksen radikaali muuttuminen voi johtaa harhaan ja päätyä entisestään vahvistamaan omia taipumuksia sekä kokemusta omasta erityisyydestä ja oikeamielisyydestä. Kokemus kääntyy tripiltä palattaessa egotripiksi.
Toisaalta on edelleen ajattelijoita, jotka uskaltavat pitää yllä ideaalia uudesta psykedeelisestä elämänfilosofiasta. Se hylkää sekä eksistentialistisen tyhjyyden että dominoijakulttuurin, joka on viimeistään ilmastotuhon myötä osoittautunut kestämättömäksi maailmankatsomukseksi. Michael Pollan avaa Tuntemattomassa mielessä, miten psykedeelit voisivat muuttaa ihmiskeskeistä maailmankuvaa murtamalla “ihmisen subjektiivisuusmonopolin”. Pollan jatkaa: ”Psykedeelinen tietoisuus kääntää asetelman päälaelleen ja tarjoaa käytettäväksemme laajemman ja suopeamman linssin, jonka lävitse voimme saada välähdyksen kaikkien asioiden, eläinten, kasvien ja jopa mineraalien subjektiivisuudesta – sielusta. – – Ihmisten ja moninaisten toiseuksien välille muodostuu uusien suhteiden säteitä.“
Siinä missä Taipei noudattaa Tao Linin aiempaa eksistentialistista maailmankuvaa elämän merkityksettömyydestä, Trip hakee suuntaa kohti Pollanin kuvailemaa filosofiaa. Siinä kiihtyvällä tavalla monimutkaistuva elämä, sen syvä historia ja rikas luonto ovat täynnä löydettävissä olevia merkityksiä, ihmeitä ja ”tiedostamatonta”. Tutkimusmatkansa lopuksi Tao Lin kirjoittaa tuntevansa ”hennosti” olevansa ”onnellisempi kuin koskaan”.
Kirjallisuutta
Doyle, Rob (2020). Threshold. London: Bloomsbury Publishing.
Jamison, Leslie (2018). The Recovering: Intoxication and its Aftermath. London: Granta.
Lin, Tao (2013). Taipei. New York: Vintage
Lin, Tao (2018). Trip. New York: Vintage.
Moshfegh, Ottessa (2020): Vuosi horroksessa (My Year of Rest and Relaxation, 2018) suom. Kristiina Drews. Aula & Co.
Pollan, Michael (2021): Tuntematon mieli, mitä uusi psykedeelien tutkimus opettaa (How to Change Your Mind. What the New Science of Psychedelics Teaches Us About Consciousness, Dying, Addiction, Depression, and Transcendence, 2018) suom. Mika Pekkola, Like-kustannus.
Sitaattien käännökset pääasiassa tekijöiden, Pollanin teoksessa suomennoksesta.
Juhani Kenttä on Oulussa asuva vapaa kirjoittaja ja ei-niin-vapaa aspatyöläinen. Eleonoora Riihinen on Helsingissä asuva kulttuuritoimittaja ja kriitikko.
Teksti on julkaistu alun perin Huuma-numerossa (5/2021)
