Sofia Koistinen
Matkaessee VI

Matkani hattivattien saarelle. Nuoren Voiman matkaesseet VI

Essee
|
Helmi Sundström
|

 

Elämä, jota olin odottanut, täynnä heimojohtajien hautajaisia Keski-Afrikassa, maailman kauneimpia auringonlaskuja, parhaita tapoja haistatella bosniaksi. Mahdoton elämä.

 

Hautasin kesällä ihmisen.

Ihmisen, jota en koskaan tavannut, ihmisen, joka oli menehtynyt vain muutamaa tuntia aikaisemmin. Minulle kerrottiin hänen nimensä, mutta unohdin sen saman tien. Hänen läheisensä seisoivat vieressä ja katsoivat, kun lapioin hitaasti valtavaa multakasaa metrien syvyydessä makaavan arkun päälle.

Maassa makaa lukuisia tarinoita. Iloisia, onnellisia, rakkaita. Tuskaisia, raastavia, repiviä. Määrittäviä. En tunne niistä yhtäkään.

Itkin vasta kotiovella.

 

Myöhemmin kesällä kuuntelin iskelmää huoltoaseman keittiössä paistaessani päivän kuudettatoista porsaanleikettä. Ikävöin yhdessä Paven kanssa sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan, ikävöin sinne, mistä olen kuullut. Ikävöin kaikkialle.

Siivotessani pisuaaria mietin, miksi keskitysleirit ovat Euroopan suosituimpia turistikohteita.

Pyöräilin kotiin ja kaipasin pois.

 

Sukujuhlissa, juustolautasen äärellä, toiveeni aina välillä toteutuu. Kuuntelen haltioissani rakastamieni ihmisten tarinoita; kuvailuja sivukujista, ruokakojuista, pitkistä kesäilloista paikoissa, joiden nimiä en osaa lausua. Tarinoita heimojohtajien hautajaisista Keski-Afrikassa, maailman kauneimmasta auringonlaskusta, parhaasta tavasta haistatella bosniaksi. Siitä, miten ystäviä neuvottiin löytämään juhlapaikalle: ”Just follow the broken English!” Niistä illoista, kun ostoskärryistä tehtiin grilli ja joka toinen kuultu lause oli eri kielellä.

En tiedä, missä kaikkialla läheiseni ovat olleet. Tiedän paljon, silti tuskin puoliakaan, kuten eivät hekään minusta. Pääsen heidän mukaansa edes hetkeksi, kun he kertovat tarinoistaan. He antavat minulle väläyksen maailmasta, jonne ikävöin.

 

Kaipauksen kesänä palasin lapsuuteni maailmaan, jonka päättymisestä ei tosiasiassa ole montakaan vuotta. Kaivoin kirjahyllystäni muumitarinat kaikissa muodoissaan, sarjakuvina, kirjoina ja dvd-levyinä, ruokin itseäni Toven kirjoituksilla, jotka yhdessä sukulaisteni enemmän tai vähemmän todellisten tarinoiden kanssa syöksivät minuun halua olla jossain muualla.

”Minulla oli kauhea tunne, että suuret seikkailut seurasivat toisiaan katkeamattomana sarjana jossain, missä minä en ollut, mahtavat värikkäät seikkailut, jotka eivät enää koskaan toistuisi!”

”Laukkuni oli yhtä kevyt kuin kevytmielinen sydämeni ja sisälsi vain sen mitä tarvitsee yöpyessään satunnaisesti jossain hotellissa!”

Minulla oli kauhea tunne, että suuret seikkailut seurasivat toisiaan katkeamattomana sarjana jossain, missä minä en ollut

Lukemani muumipeikkomainen, lapsenomainen elämänfilosofia lohdutti minua enemmän kuin mikään muu. Kyllä minäkin vielä joskus pääsisin hattivattien saarelle, vaikka mikä olisi.

 

Palaan haudalle kuukausia myöhemmin.

Sytytän varmuuden vuoksi kynttilän: Olisi epäkohteliasta tulla ilman tuliaisia. Pieni liekki pimenevässä syysillassa rauhoittaa mieleni hetkeksi.

En tunne nyt maan alla makaavaa ihmistä. Tiedän ainoastaan hänen eläneen pitkän elämän.

En tiedä, missä hän kulki, itki enemmän kuin koskaan, tunsi olevansa yksin koko maailman paino harteillaan. En tiedä, missä hän oli elämänsä onnellisimpana päivänä tai kuka sai hänet tuntemaan.

En tiedä, tekikö hän elämänsä aikana tarpeeksi asioita, jotka saivat hänet onnelliseksi. Mikä edes on tarpeeksi? Lähtikö hän valmiina? Mikä jäi kesken?

Mikä minulta jää kesken?

 

Seistä juuri sillä kohdalla, missä jotain suurta on tapahtunut, jotain suurta joko ihmiskunnan tai muutaman ihmisen näkökulmasta. Hengittää syvään ja esittää, että voisi muka haistaa entisajan tuoksut, upota hetkeksi aikaan, johon kukaan ei voi enää koskaan palata. Matkustaa kuvitelmissa hetkeen, kun jotain tapahtui. Jotain niin merkittävää, että sen muistaa joku. Elää tarinassa.  En kaipaa mitään enempää.

Tekikö hän niin?

 

Nuorempana kuvittelin kulkevani maailman ympäri sukulaisteni jalanjäljissä.

Seuraisin äitiäni italialaiselle vihannestorille, seisoisin sillä kohdalla, jossa hänen kurkulleen painettiin veitsi.

Nuorempana kuvittelin kulkevani maailman ympäri sukulaisteni jalanjäljissä.

Matkaisin isäni perässä etsimään kadonneita sukulaisia venäläisten tuhoamilta viipurilaisilta hautausmailta.

Matkustaisin siskoni tapaan Balin metsiin, etsisin sen kallion, jolta hänen ystävänsä tippui aikaiseen kuolemaansa.

Lähtisin serkkujeni perässä katsomaan Lähi-idän taistelukenttiä, joilla he menettivät ystäviään sodalle.

Kulkisin isovanhempieni reitin Lappeenrannasta maailman jokaiseen maahan. Puhuisin jollekin niistä hongkongilaisista katunuorista, jonka he yrittivät saada jättämään huumeet.

Ehkä joku joskus seuraisi minua saksalaiskaupungin keskiluokkaiseen lähiöön, jossa vietin kolme kuukautta itkien joka päivä.

 

Kuvittelin tekeväni saman matkan ja löytäväni ne paikat, joissa sukulaiseni elivät elämänsä onnellisinta aikaa.

Tapaisin ihmisiä, joita heidän elämänsä, sanansa ja tekonsa koskettivat.

Näkisin paikat, joissa he rakastuivat elämään.

Ja ehkä joku seuraisi minua joskus Guatemalan jalkapallokentille, kölniläiselle latino-homoklubille tai Keski-Englannin pienen yliopistokaupungin pubiin, paikkoihin, joissa koin olevani elossa enemmän kuin missään muualla.

 

Mietin Venetsiaa, Balia, Viipuria, Israelia, Hong Kongia; niitä ja lukuisia muita paikkoja, jotka elävät mielessäni, vaikken ole niissä koskaan käynyt.

 

Joka kerta, kun kuulen juustolautasen äärellä maininnan seikkailuista Kaakkois-Aasiassa, korvassani särähtää. En voi olla ajattelematta kaikkia niitä lentoja, joilla pelkästään minun sukulaiseni ovat matkustaneet.

1960-luvulla kunnolla ilmaa siipiensä alle saaneet pakettimatkat sen aloittivat. Herättivät niiden unelmat, joiden mielissä oli vain yhä valloittamatta oleva maailma.

Kuinka moni niistä ensimmäistä kertaa lentokoneeseen astuvista ajatteli olevansa yhdessä miljoonien muiden kanssa olevansa osa sitä tuhoavaa konetta, joka vie ihmiskuntaa lähemmäs hetkeä, jolloin mitään ei voi enää korjata?

Puhe ilmastonmuutoksesta ei ole alkanut vasta viime vuosina. Kyllä heidän oli pakko tietää vastuunsa astuessaan Kanarian koneeseen. Miten he kehtasivat olla välittämättä!

Jossittelua voi jatkaa loputtomiin, syyllisiä on helppo löytää joka puolelta. Mitäpä jos Wrightin veljekset olisivat tajunneet olla lentämättä niitä ensimmäisiä lentoja! Kaikki olisi nyt varmasti paremmin, kukaan muu ei olisi kehittänyt toimivaa lentokonetta heidän jälkeensä. Maailma olisi parempi paikka! Eikö…?

Miten he kehtasivat? Oliko heille hetkellinen pako arjesta, autenttinen riisiannos rannalla tärkeämpi kuin tulevaisuus?

Vuonna 2019, vielä kun suurin syy hävetä matkustamista ei ollut maailman toiselta puolelta kulkeutuneen viruksen levittäminen, suomalaiset tekivät ulkomaille 8,1 miljoonaa vapaa-ajanmatkaa. Sekin on vain minimaalinen osa kaikista matkoista, joka maailmassa sinä kesänä tehtiin, eikä mukaan laskettu edes niitä, jotka kansainvälistyvässä maailmassa lensivät työasioissa lähes päivittäin. Miten he kehtasivat? Oliko heille hetkellinen pako arjesta, autenttinen riisiannos rannalla tärkeämpi kuin tulevaisuus?

En tiedä, saanko koskaan mahdollisuutta kertoa samanlaisia tarinoita, kokea maailmasta yhtä paljon kuin sukulaiseni. Saisinko vuosikymmenien päästä matkojani muistellessani vastaukseksi vihaa vai kunnioitusta, olisinko heille merkki menneestä, tuhoisasta maailmasta? Katsoisiko joku minua ja ajattelisi, että minun takiani, minun itsekkyyteni takia, kenenkään muun ei ole mahdollista kokea mitään samanlaista? Katsoisivatko he minua kuten minä nyt muita?

Kuuntelen jälleen yhden tarinan enkä tuo sanallakaan esille iskevää pistoa sisälläni. En sano ääneen, että kiva hei, olispa ollu kiva itsekin käydä Uruguayssa mut tää pallo on niin paskana et tuskin viittin. Voin ite heittää hyvästit hattivattien saarelle ja Etelä-Amerikalle, muistoille, mun tarinoille. Mut kiva et teillä oli kivaa.

Maailman näkeminen mustavalkoisena, lapsellisen yksinkertaisena, koskee niin paljon vähemmän kuin totuus. Pitäisi muistaa kiskoa itsensä hetkellisesti ulos muumitarinoista.

 

En haluaisi vielä lähteä haudalta, mutta pakotan itseni liikkeelle. Haluan hetkeksi ajatukseni muualle. Kuljen läpi hämärtyvän hautausmaan, ihastelen kukka-asetelmia, joiden värit sopivat täydellisesti yhteen maahan pudonneiden lehtien kanssa.

Vieressäni on kokonainen rivi hautoja, joissa lepää syntyessään kuollut lapsi. ”Born to be an angel”, lukee useammassa kivessä.

Marraskuinen viima ei tunnu niin kylmältä kun huomaan uusia kukkia haudalla, jonka asukas on ollut maassa jo vuosikymmeniä.

Keskeltä hautausmaata löydän täysin tuoreen haudan. Kukat näyttävät juuri paikalleen asetelluilta, kynttilöistä palaa vielä osa, adressien muste ei ole vielä valunut pois tihkusateesta huolimatta. Vilkaisen puuristiin ripustettua nimilappua. Vainajalla on sama etunimi kuin minulla.

 

Häpeän.

Miten edes kehtaan? Aivan kuin en itse olisi istunut lentokoneissa kymmeniä tunteja jo vain lyhyen elämäni aikana, kantanut omaa, tuhoavaa korttani kekoon viikonloppumatkoillani trendikkäisiin skandikaupunkeihin.

Kuka minä olen syyttämään pakettimatkailijoita, niitä, joille sotavuosien jälkeen maailma avautui, niitä, joille matkustus ei tullut syntyessä jokamiehenoikeutena, tai niitä, jotka teknologian ja poliittisen tilanteen viimein sen mahdollistaessa, avasivat oman maailmansa.

Haluaisin olla kuten he.

 

Pystyin lukemaan vain otsikon Iltalehden artikkelista, joka kertoo päämäärättömästä seitsemän tunnin luksuslennosta. Tunnen joka kerta häpeää istuessani kolmen tunnin lennolla kahden kotini välillä; odottaessani mustikkamehutarjoilua en voi olla miettimättä niitä kaikkia muita tuhansia lentoja, jotka lennetään saman päivän aikana. Saman viikon. Kuukauden. Vuoden.

Vanhojen tuttujeni Instagram-tarinat ovat täynnä kuvia palavasta Australiasta ja lokkien kauloihin kietoutuneista kertakäyttömaskeista. He postaavat piikitteleviä tekstejä Black Friday -tarjouksia metsästäville, ”ihan vaan muistutuksena hei kaikille” että kapitalismi on kaiken pahan alku ja juuri, mutta vaikka ongelmia on myös yksilötasolla, pitää suurin muutos tapahtua rakenteellisesti, jotta maapallo saataisiin pelastettua.

Ai niin, toinen muistutus siitä, että matkustaminen epäekologisesti on perisynti.

 

En osaa sanoa mitään. Häpeän suunnitelmaani ostaa viikonloppuna alennushinnalla muumisukat joululahjaksi. Häpeän ajatellessani muutaman viikon päähän ostettuja lentoja toiseen kotiini. Häpeän, etten voi edes seistä omien tekojeni takana selkä suorana, saati sitten valistaa muita maailmaa mullistavista asioista.

Minulla on vain itseni, epävarmuudesta, häpeästä ja rakkaudesta värisevä, juuri ja juuri parikymppinen ruumiini ja mieleni. Tunnen olevani niin pieni ja niin suuri, samalla niin tärkeä ja niin merkityksetön.

Montako self-help -kirjaa tulisi lukea, jotta osaisi olla itselleen samalla tarpeeksi armollinen ja vaativa?

Haluaisin olla kuten ne Instagramin tiedostavat piilovittuilijat, mutta samalla pelkään heitä kuollakseni.  Minusta ei ole kaiken tämän käsittelemiseen. Itse asiassa pääni sisäinen maailma on naurettavan yksinkertainen ja valtavirtainen. Tekoni ja ajatukseni, unelmani ja velvollisuuteni, ne kaikki ovat vain yksi suuri umpisolmu päässäni, enkä tiedä mistä päästä aloittaisin purkamisen.

Ympäristöni, unelmani, minä itse. Häpeän kaikkea sitä.

Minulla on vain itseni, epävarmuudesta, häpeästä ja rakkaudesta värisevä, juuri ja juuri parikymppinen ruumiini ja mieleni. Tunnen olevani niin pieni ja niin suuri, samalla niin tärkeä ja niin merkityksetön.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä helpompi minun on ymmärtää niitä englantilaiskämppiksiäni, joiden mielestä oli okei heittää pahvinkeräysastiaan kokonainen uunikana, koska ’sitä ei jaksanutkaan paistaa.’

 

Selaan yhden tiedostavan piilovittuilijan profiilin kuvia. Näköjään oli ihan ookoo lentää Berliiniin lauantaibrunssille pari vuotta sitten.

Toisaalta niinhän minäkin tein.

Vaihdan Instagram-biokseni ”tekopyhä ja idiootti paskapää.”

 

Kuinka paljon häpeää niille 8,1 miljoonalle ulkomaanmatkalle suomalaiset pakkasivat mukaan? Matkustiko hautaamani ihminen elämänsä viimeisenä kesänä? Oliko hänellä tarpeeksi hyvä syy nousta lentokoneeseen?

Muistan olevani pian samassa paikassa kuin hänkin.

Kasaan taskuihini lisää häpeää.

 

Mietin omia tarinoitani, niitä, jotka määrittävät minua. Päivää, jona selviydyin neljänkymmenen asteen kuumeessa heikolla kielitaidollani lääkärin vastaanotolle ja apteekkiin maassa, jossa en luottanut keneenkään. Päivää, jolloin hautasin ihmisen.

En tiedä, tulenko elämään kenenkään muistoissa, tuleeko koskaan kukaan liittämään perhealbumiinsa lomakuvaa, jossa minä satun seisomaan taustalla. En tiedä, olenko jo nyt jäänyt jonkun mieleen matkoillani, jonkun, jota en ole itse edes huomannut. En tiedä, löydänkö koskaan hattivattien saarta.

Mahdollisuuksien määrä, loppumaton jossittelu; janoan sitä enemmän kuin mitään muuta. Haluan perustaa kotini usealle mantereelle, haluan ystävän jokaisesta paikasta, missä kuljenkaan. Kun vuosia myöhemmin saavun samoille seuduille, ei minun tarvitse huolehtia majoituksesta. Haluan vuosikymmenten jälkeen istua juustolautasen edessä ja saada jonkun toisen tuntemaan.

Ajattelen hautaamaani ihmistä. En halua, että tulevaisuudessa ihmiset miettivät omalla haudallani, onko maailman kokeminen heille mahdollista. Haluan sen olevan. Ymmärrän vastuuni. On aika jättää muumikirjat ja self-care-oppaat hetkeksi hyllyyn, käyttää niitä motivaationa tekosyyn sijaan.

Sukulaisteni tarinat, sekä he itse, ovat osa minua. Olen osa heitä ja tulevaisuudessa tapaamiani ihmisiä, myös niitä, joille en ole sukua. Haluan antaa heille mahdollisuuden.

Samoin hän, jonka hautasin, on nyt tarinallaan osa minua.

Ymmärrän tarinoiden ja häpeän merkityksen. On aika olla sinut niiden kanssa, on aika ottaa vastuu. Ne eivät ole antaneet minulle katkeruutta ja pelkoa siitä, etten ikinä saisi kokea itse mitään samanlaista. Asia on päinvastoin, tietenkin se on. Todellinen tuliaiseni on polttava halu löytää omat tarinani: ennen kaikkea olla mukana rakentamassa maailmaa, jossa unelmaa matkustamisesta ei tarvitse haudata. Maailmaa, jossa tarinat voi löytää, nyt ja tulevaisuudessa.

Se maailma ei ole vielä valmis.

 

Palaan takaisin tutulle haudalle. Kiveä ei ole, se jäi laittamatta kesällä. Nyt maa on liian routainen. Joudun odottamaan kevääseen, että saan Hänen nimensä selville.

Katson hautaa ja yhä pelkään joutuvani samaan paikkaan liian aikaisin. En ikävuosieni, vaan kokemuksieni puolesta.

Lasken havunoksan haudan päälle kiitokseksi. Hengitän syvään.

 

Jätän lipun ostamatta.

 

***

 

Helmi Sundström on 21-vuotias helsinkiläinen, joka opiskelee journalismia Worcesterin yliopistossa, Englannissa. Vapaa-ajallaan hän ei (tavallisesti) hautaa ihmisiä, vaan juo pikakahvia, Pepsi Maxia ja kulmakaupan halvinta saksalaisolutta. Hänet löytää Instagramista ja Twitteristä @helmisundstrom sekä blogistaan https://hiekkamyrskyssa.home.blog/

 

***

 

 

Apua antoivat

Toven lainaukset kirjoista Muumipapan urotyöt (1950) sekä Kevyt Kantamus (1987)

Iltalehti (https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/e9e84e9e-b7d9-42d5-b6c6-e38763c94c79)

Tilastojen kanssa

Suomen virallinen tilasto (SVT): Suomalaisten matkailu [verkkojulkaisu]. ISSN=1798-8837. 2019. Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 27.11.2020]. Saantitapa: http://www.stat.fi/til/smat/2019/smat_2019_2020-06-11_tie_001_fi.html

Esseet