Matkustuksen pettymys. Nuoren Voiman matkaesseet IV

Ajattelin mielikuvia, jotka olivat saaneet minut palaamaan Balbeciin. Ne erosivat suuresti entisistä; näkymä jota etsin oli yhtä säteilevä kuin ensimmäinen oli ollut sumuinen; yhtä kaikki ne pettäisivät minut nekin. Muistin valitsemat mielikuvat ovat yhtä mielivaltaisia, yhtä ahtaita, yhtä tavoittamattomia kuin mielikuvituksen luomat ja todellisuuden tuhoamat näyt. En näe mitään syytä siihen, että ulkopuolellamme olevalla paikkakunnalla, todellisella seudulla olisi pikemminkin muistin kuin unelmien luomat maisemat. Sitäpaitsi uusiutunut todellisuus voi saada meidät unohtamaan, jopa torjumaankin toiveet joitten takia olimme alunperin lähteneet.

(Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä. Sodoma ja Gomorra I-II)

Jokin on pitänyt minua jo hyvän aikaa ennen koronaviruspandemiaa loitolla Pariisista, joka yhdessä vaiheessa oli minulle eräänlainen hengen vilja-aitta. Kävin siellä vähintään kerran vuodessa ostamassa kirjoja ja levyjä ja katsomassa näyttelyitä ja elokuvia. Tämän grand tour -elämäntyylin mahdollisti tutkijakoulutettavan elämä, jota vietin enemmän humanistisen romanttisessa kuin akateemisen nykytodellisuuden tulospaineisessa muodossa. Jokin taitekohta tuli lokakuussa 2015, jolloin huijasin itseni amerikkalaisilla särkylääkkeillä lähtemään jo järjestellylle kirjasto-oleilulle tähänastisen aikuiselämäni karmeimmassa hengitystiesairaudessa. Anteeksi vielä kerran, minua vuorotellen majoittaneet vanha opiskelukaveri sekä sympaattinen, homeopatiaan uskova AirBnb-emäntä, joka hieroi tautiseen rintakehääni linimenttiä toisen perään. Uuden normaalin aikana minua tuskin päästettäisiin edes koneeseen niin kipeänä. Sinä syksynä yskin kylkeeni hiusmurtuman.

Tuliko siinä rykiessä hiusmurtuma myös Pariisi-suhteeseeni? Sen jälkeen olen käynyt kaupungissa vain kerran, 2018, ja sinne palaaminen tuntuu vaikealta, ei mistään syystä, niin kuin Luis Buñuelin Tuhon enkelissä (El ángel exterminador, 1962) illallisseurueen jäsenet eivät jostain selittämättömästä – ei mistään – syystä pysty poistumaan huoneesta.

Luulen, että asialla ovat aaveet, samat, jotka esiintyvät Charles Baudelairen Pariisi-runossa ”Les Sept vieillards” (1861): ”Fourmillante cité, cité pleine de rêves, / Où le spectre en plein jour raccroche le passant!” Antti Nylénin suomennos ”Seitsemän ukkoa” alkaa: ”Kuhisevassa kaupungissa, kuvitelmien kaupungissa / voi aave keskellä päivää / käydä kulkijan kimppuun.”

Tietyillä kulmilla aaveita tosiaan saa väistellä. Kaupunki on täynnään niin menneiden matkojen unikuvia kuin vaikeasti lunastettavia, epätoivoisia unelmia, jotka kumpikin istuvat Nylénin ’kuvitelmaksi’ kääntämän sanan ’rêve’ merkityksiin. Retrospektiiviset unikuvat ovat peräisin aiemmilta oleiluilta, aiemmista oloista, aiempana kokijana, enkä ehkä uskaltaisi kohdata niitä, jos en samalla varaisi runsaasti sosiaalista tilaa tämän hauntologisen matkailun aiheuttamalle haikeudelle, surullekin.

Muistoja on hankala asettaa ranking-listaksi eivätkä vertaisarviot ja asiakaspalautteet auta, koska unikuvat ovat visun yksityisiä.

Mutta jos sonnustautuisin varta vasten nostalgiatripille, saattaisin huomata muistojeni lehtien olevan sillä kertaa auttamatta kuolleita. Melankoliaa ei voi kuratoida ja suorittaa samalla tarmolla kuin ”täydellistä lomaa”. Tunnustan kerran lähettäneeni verkkoyhteyden puutteessa hätääntyneen tekstiviestin, jossa vaadin kumppaniani Suomessa googlaamaan puolestani ”13e arrondissement le meilleur banh mi”. ”Onko kaikki ihan hyvin?”, kuului vastaus. Absoluuttisesti ”parhaan” vietnamilaispatongin metsästys on mainittujen paineisten unelmien ohjaamaa matkailua, liian aktiivista yritystä rakentaa tämänkertaisella matkalla jokin Erityinen Kokemus, jota kaihota myöhemmin. TripAdvisor ei sen sijaan voi taata, että tavoittaisin Seinen vasemman rannan bukinistien kojuilla juuri saman nuoruuden räytymyksen kuin eräänä pakkasaamuna marraskuussa 2008. Todennäköisesti kokisin jotain aivan muuta tai en mitään erityistä. Muistoja on hankala asettaa ranking-listaksi eivätkä vertaisarviot ja asiakaspalautteet auta, koska unikuvat ovat visun yksityisiä.

***

Matkustamiseen liittyvä pettymys on usein miltei väistämätöntä, ja se ajaa meidät yrittämään yhä uudestaan, varaamaan uuden matkan, pettymään taas. Riemua on, elämyksiä, Stendhalin syndroomaa, lomaromansseja! Mutta nekin tulevat sisältämään potentiaalin pettymykseen, jos niitä yrittää toistaa – tai jos niitä etsii muiden matkalaisten Instagram-tarinoiden ajamana.

On erotettava toisistaan kaksi pettymyksellistä toistoa: Yhdessä yritetään jäljitellä kliseeksi kiteytynyttä muiden kokemusta, joka on bongattu ehkä mainoksista, ehkä matkailulehdistä (”Pariisin 5 parasta banh mi -kojua!”), muusta mediasta, elokuvista, blogeista, somesisällöistä. Toisessa tavoitellaan jotain omaa aiempaa ”legendaarista” kokemusta.

Matkustuspettymyksen ensimmäinen laji on helposti paikannettu ja käsitelty. Aikakaus- ja sanomalehtien kolumnipalstat tulvehtivat läksyttävään sävyyn kirjoitettuja muistutuksia siitä, että sosiaalinen media on vain kuvakirja, jonka rakenteet on viritetty tuottamaan kateuden ja paitsi jäämisen tunnetta. Mediataiteilija Sara Pathiranen videoteokset Pose Me an Ocean (2016), Chasing Waterfalls (2016) ja The Leaning and the Blind (2017) taltioivat tarkasti mutta hieman kärkkäästi sitä, miten naurettava ilmiö on turistien selfie-jono vesiputouksen äärellä tai vitsikäs työntämistä tai nojaamista esittävä kuva Pisan kaltevan tornin tykönä.

On silti totta, että varsinkin Instagram on ammattimaisimmillaan niin huolellisesti kuratoitu, että kuva-aiheet ja kuvakulmat toistuvat virheettöminä ja sääntelevät unelmaa siitä, millainen on täydellinen Call Me by Your Name -elokuvan (2017) tyylinen huvilaloma Italiassa. Kesällä 2018 ”kaikki” (eli tosiasiassa ehkä kourallinen ystäviä) somekuplastani tuntuivat viettävän sellaista.

”Täydellinen negroni Italiassa” on jo valmis kokemus, klisee, jonka läpi on vaikeaa murtautua johonkin omaan, ainutkertaiseen elämykseen.

Paljon puhutaan tällaisten matkustus- ja kulutushalujen medioituneesta rakentumisesta, mutta puhutaanko koskaan siitä vaimeasta pettymyksen tai tyhjyyden tunteesta, kun on itse saapunut unelmien määränpäähän ja yrittää vuorostaan tiristää siitä rennon fiilistelevää lomapäivitystä? ”Täydellinen negroni Italiassa” on jo valmis kokemus, klisee, jonka läpi on vaikeaa murtautua johonkin omaan, ainutkertaiseen elämykseen. Siitä on tullut samanlainen neurotisoiva ja pakeneva ”eheä hetki” (sananmukaisesti ”täydellinen hetki”, ”moment parfait”), jollaisia Sartren Inhon (La Nausée, 1938) päähenkilö Roquentinin entinen naisystävä Anny on koko elämänsä tavoitellut. Anny on lapsuudessaan vakuuttunut, että Ranskan historiankirjoituksen kulmakiven, Jules Michelet’n moniosaisen Histoire de Francen (1833–1844) värilliset gravyyrikuvat oli varattu kuvittamaan vain erityisen merkittäviä tapauksia ja että ihmisen olisi käyttäydyttävä ennalta säännellyn arvokkaasti tällaisen ”eheän hetken” kohdatessaan. Nykyinen läpikuvallistunut somevirta yhtäältä tyhjänpäiväistää kokemuksia mutta toisaalta saattaa myös toiston avulla nostaa jonkun kuvan – täydellinen negroni Italiassa – eheäksi ja erityiseksi.

Moderni massaturismi itsessään on raunioittava voima

Pettyivätköhän 1800-luvun romantiikan vaeltelijat koskaan kaihoamiinsa raunioihin? Minkälainen raunio tuottaisi pettymyksen – liian ehjä vai liian raunioitunut? Vuonna 1940 löydetty Lascaux’n luola suljettiin yleisöltä jo 1963, koska valtaisan kävijämäärän hönkäily alkoi tuhota jääkauden loppuvaiheen aikaisia luolamaalauksia. Moderni massaturismi itsessään on raunioittava voima, halu käydä Venetsiassa vielä ennen kuin se uppoaa. Kevään poikkeustilan aikana julkaistiin paitsi valeuutisia Venetsiaan palanneista delfiineistä, myös ”ällistyttäviä” kuvia maailman turistikohteista kerrankin tyhjillään. Samalla on poissa kaikki banaalin turismin aiheuttama visuaalinen häly, jota omista lomakuvista usein yritetään rajata pois: ne toiset lomailijat, jonkun tuntemattoman epäesteettinen niska ja mauton lippalakki, vesipullojen ja Eiffel-torni-avaimenperien kaupustelijat. Ehkä meidän pitäisikin kokea monumentit näiden meistä itsestämme “puhdistuneiden” kuvien varassa ja jäädä kotiin? Vai sittenkin nähdä Napoli ja kuolla?

***

Entä omien muistojen ja niistä seuraavien odotusten tuottama pettymys? Sen kohtaamiseen kattavin elämäntaito- ja itseapuopas on Marcel Proustin romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä (A la recherche du temps perdu, 1913–1927). Proustia huomattavasti niukkatyylisempi modernisti Samuel Beckett käy varhaisessa Proust-esseessään (1931, 14) läpi muiston ja ajan julmimpia iskuja romaanisarjassa ja summaa jo alkusivuilla muistelun olevan arvoton jonkin asian olemuksen kuvailun välineenä. Muistelun aikaansaama kuva on yhtä kaukana todellisuudesta kuin mielikuvituksen luoma myytti tai suorasukaisesta havainnosta johdettu karikatyyri. Tähän romantisoidun myytin ja karkeajakoisemman todellisuuden ristiriitaan toden totta onkin ladattu paljon Proustin – ja myös muiden modernistien, kuten James Joycen tai Katherine Mansfieldin – ironisesta huumorista.

Kansa hullaantui M/S Romanticiin juuri siksi, että se on pettymyksen ja antikliimaksin läpileikkaus.

Jani Volasen M/S Romantic (2019) onkin asetteluiltaan miltei modernistinen tv-sarjamuotoon laadittuna yhden päivän romaanina, jossa ihmisten halut ja holtittomuudet on sullottu merellä lipuvaan urbaaniin kulutuskeitaaseen, risteilyalukseen. Kansa hullaantui M/S Romanticiin juuri siksi, että se on pettymyksen ja antikliimaksin läpileikkaus. Unelmat on toteutettava tänään, vaikka väkisin. Antti Arnkil kiteyttää laajassa analyysissään: ”Laivan todellisuus asettaa ihmisten halujen eteen peilin, josta näkee niiden pienuuden. Toisaalta halut kytkeytyvät rannattomiin fantasioihin, jotka eivät edes periaatteessa voi toteutua, eivät varsinkaan risteilyn puitteissa.”

Juuri muistojen ja odotusten aiheuttaman antikliimaksin ruumiillistuma on Antti Luusuaniemen näyttelemä naistenmies Kaide, joka yrittää opastaa vastaeronnutta kaveriaan Emppua laivapokailun saloihin, arvattavan valjulla menestyksellä. Kaide epäonnistuu silkkaa levottomuuttaan ja ylivirittyneisyyttään mutta ei myöskään pysty murtautumaan aiempien risteilyjen sementoimasta koreografiasta. Hän etsiytyy laivan kannella nojailemaan aivan tiettyyn kohtaan ja hehkuttaa sen olevan ”my special place”. Kaide malttaa muhia tunnelmassa vain hetken, sitten iskee tyhjyys, joka pakottaa liikkeelle, seuraaviin kohteisiin. Ehkä Kaide tosiaan on jollain edellisellä risteilyllä kokenut jonkin erityisen autuuden merituulessa, mutta ei ole mitään takeita siitä, että autuus laskeutuisi uudestaan.

Legendaarisesta matkasta tulee sisäpiirivitsi, joka vuosien päästä ei enää aukea edes itselle muuten kuin muistojen tasolla. Käyrämön keitaan toffeeperunajäätelö oli kova löytö matkattaessa Lemmenjoelle ystävien kanssa kesällä 2005, mutta enää ei annosta toinna tilata. Jos jälkiruoka enää edes on saatavilla, on se vain lautasellinen keitettyjä ja ehkä kevyesti friteerattuja perunoita, vaniljajäätelöä ja toffeekastiketta, vailla ensi törmäyksen ällistystä ja riemua.

Juha ”Watt” Vainion elegisessä laulussa ”Heiskasen kanssa kun heiluttiin” (1985) väistellään tätä muistojen pettymyksellisyyttä koskettavan vähäeleisesti. Laulun puhuja on ”vuotten jälkeen” lähtenyt risteilemään Tukholmaan ja muistelee hytissään nuoruuden homososiaalisia seikkailujaan ystävänsä Heiskasen kanssa. ”Meininki oli melkoista” svengaavassa länsinaapurissa, ja Heiskanen asettui Ruotsiin toisin kuin vaikeaselkoista kieltä vierastanut laulun puhuja. Kertosäkeissä puhuja himmailee maihinnousun kanssa: “laiva rannassa on, mutta hyttiini jään / Gamla Stanin ja Skansenin tästäkin nään / mikä kiire ois minnekään”. Lopulta valot alkavat taas liikkua ja laiva lähtee paluumatkalle ilman, että mies on edes poistunut hytistään.

Junnun laulujen keskeinen teema on viinanjuontia hankaloittavan sääntö-Suomen kritisoinnin lisäksi ”ennen oli kunnollista”. Laulut tuovat nyt nostalgisen tuulahduksen Mazdan takapenkiltä ja 1990-luvun lapsuuskesistä, mutta niihin on jo sisäänrakennettuna tuntu kadonneesta ajasta ja muistelun melankolisuudesta. Vanhan salakuljettaja Laitisen aika entinen ei koskaan enää palaa, Dallapé ei enää soita, ei ole Kööpenhaminan kuin ennen, ja nuoruuden kutupaikka Santalahtikin on nyttemmin porvareiden golf-kenttä. ”Heiskasen kanssa kun heiluttiin” tarjoaa pettymykseen ratkaisuksi torjuntaa: ”Vain sä Heiskanen vain sinä risteilystäin / yksin ymmärrät syyn miksi hyttiini jäin / sillä sieltä kun katselin kulmille päin / vielä jäntevät hahmomme näin.”

Mies ei halua kohdata kuhisevassa Tukholmassa vaanivia aaveita.

***

Proustin Sodomassa ja Gomorrassa Marcel muistelee Balbecissa edellistä vierailuaan kohteeseen ja tekee samalla surutyötä rakkaan isoäitinsä hiljattaisen kuoleman johdosta. Samalla hän käsittelee oman äitinsä väistämätöntä vanhenemista, siirtymistä ikään kuin sukupolvien jonossa seuraavaksi.

Valokuva-albumissa kuvat talvisesta hautausmaasta ja kukkalaitteista vaihtuvat turistikuviin 

Myös minulla on matkamuisto, jossa rantalomaan sekoittui hämmentävästi tuore surutyö. Äitini isä kuoli äkillisesti kevättalvella 1994 joitakin viikkoja ennen matkaamme Teneriffalle. En tiedä, mikä oli matkanjärjestäjän hyvityskäytäntö vai haluttiinko 9-vuotiasta minua suojella perumisen tuottamalta pettymykseltä, mutta lähdimme matkaan suoraan papan hautajaisista. Suhtauduin kuolemaan tuolloin ennen kaikkea juhlallisena, vakavana asiana enkä elävänä suruna, joten vaihdoin tunnelmasta toiseen – olinhan lapsi! – muistaakseni ja todennäköisesti nopeammin kuin vanhempani.

Valokuva-albumissa kuvat talvisesta hautausmaasta ja kukkalaitteista vaihtuvat turistikuviin ja äitini on kuvateksteihin kommentoinut riveillä ja rivien välissä matkan outoa, epäsointuista apeutta. Valokuvat kyllä puhuvat siitä myös ilman selitteitä. Yhdessä kuvassa äiti hymyilee apeasti pantteripaidassa musta-lilaan silkkipusakkaan – ”taksikuskitakkiin” – pukeutuneen isän tsempatessa. Toisessa kuvassa college-pukuinen minä ja tuulipukuhousuinen äiti olemme syventyneitä omiin ajatuksiimme ja heladoon, taustalla Puerto de la Cruzin ikoninen kaareva Playa Martiánez aallonmurtajineen. Ollaan Proustin merenrantaseurapiirejä ja hienostohotelleja arkisemmassa miljöössä. Muistojen ja ajan kulun aiheuttamalta melankolialta ei silti ole turvassa aurinkomatkoillakaan.

Samalle sivulle äiti on liimannut Kymen Sanomista leikatun kotkalaisrunoilija Timo Pusan runon:

Aina tekee mieli

           matkustaa

 

sitten siellä jossakin

istuu pienen

luukkaavan

pöydän seurana

käsi poskella ja

kaipaa

       takaisin

             kotiin.

***

Proustin romaanisarjassa ”kadonnut aika” vie mukanaan rakkaita ihmisiä ja elämänvaiheita ja paljastaa oman vanhenemisen. Ylitsevuotava muistelu voi olla yritys saada kiinni jostain peruuttamattomasti hävinneestä, mutta sen sivutuotteena tulee vertailun karvas maku. Tällä kertaa ei enää jaksakaan niin paljon ja niin railakkaasti kuin kymmenen vuotta sitten.

En ole varma, mikä on lääke tai ehkäisy pettymyksiin: Matkustaa aina vain ensikertalaisena uusiin paikkoihin ja kokea ne niin tuoreesti kuin niiden some-esityksiltä saattaa? Vai palata vanhoihin rakkaisiin paikkoihin minimaalisin odotuksin yrittämättä edes toistaa mitään, mitä on edellisillä kerroilla tehnyt?

Ehkä uusien matkojen suunnittelu on myös uskoa elämän jatkumiseen tai yritys torjua pelkoa sen päättymisestä. Sinkoamme unelman itsestämme toiseen paikkaan, lähitulevaisuuteen, jotta voimme uskoa myös palaavamme sieltä lisää eläneinä: viikonloppuna, hiihtolomalla, ensi kesänä. Haluamme näiden ajankohtien tulevan ja meidän menevän niiden mukaan.

Kirjallisuus:

Arnkil, Antti 2019: “‘Kun nimenomaan just mitään tämmöistä ei haluttu’ – Huomautuksia M/S Romanticista.” Poolside Schlegel, 26.3.2019. Verkossa: arnkil.blogspot.com/2019/03/kun-nimenomaan-just-mitaan-tammosta-ei.html

Baudelaire, Charles 1861: Pahan kukat. Alkuteos Les Fleurs du mal. Suomeksi tulkinnut Antti Nylén, 2012. Kustannusosakeyhtiö Sammakko.

Beckett, Samuel 1931: “Proust.” Teoksessa Proust and Three Dialogues with Georges Duthuit, 1965. John Calder Publishers.

Proust, Marcel 1921–1922: Kadonnutta aikaa etsimässä (7) Sodoma ja Gomorra I–II. Alkuteos A la recherche du temps perdu. Sodome et Gomorrhe. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Kustannusosakeyhtiö Otava.

Sartre, Jean-Paul 1938: Inho. Alkuteos La Nausée. Suomentanut Juha Mannerkorpi, 1947. Kustannusosakeyhtiö Tammi.