Me pakenemme unelmiin – Bruce Springsteen ja työstäkieltäytyjän lauantai

Jos Bruce Springsteenin musiikin sanotaan antavan nostalgisen äänen palkkatyön ja fossiilikapitalismin kadonneeseen maailmaan, niin miksi Pomon fanaattisimmat kuuntelijat ylpeilevät sillä, etteivät ole koskaan olleet oikeissa töissä?

Me pakenemme unelmiin, lauloi Pate Mustajärvi Grand Slam -yhtyeen kanssa vuonna 1986 (Juice Leskisen suomennos Synnyimme lähtemään Brucen kappaleesta Born to Run).

 

1

Kun tarvitsen self-helpiä, pistän Pomon puhumaan. Bruce Springsteenin musiikki auttaa ymmärtämään kapitalismin tuottamaa näköalattomuutta ja toiveita paremmasta elämästä. Tiedän muitakin, jotka kuuntelevat Springsteenin musiikkia samasta lähtökohdasta. Hämmentävää on kuitenkin, että harva meistä vastaa tyypillistä käsitystä Springsteen-fanista. Ensin ajattelin, että Pomon kuuntelu on vain pieni osa laajempaa dad-estetiikan ironista kuluttamista, siis lähtökohtaisesti vitsi. Uskoisin, että kyse on kuitenkin jostain perustavammasta ja sillä on myös poliittisesti keskeinen voimia kasvattava ulottuvuus. Esimerkiksi Jacobin-lehden päätoimittaja Bhaskar Sunkara (s. 1989) haaveilee teoksensa The Socialist Manifesto (2019) johdannossa kapitalisminjälkeisestä maailmasta, jossa Pomo on presidenttinä. Pomon dad rock, siis fordistisen tuotannon soundtrack, puhuttelee tällä hetkellä esimerkiksi queer-feministejä, korkeasti koulutettuja prekaareja sekä ideologisesti työttömiä.

 

2

Springsteenin tuotantoa läpäisee amerikkalaisen unelman valuvikojen käsittely. Usein ajatellaan, että hänen musiikkinsa antaa nostalgisen samaistumispinnan unohdetulle ja kurjistetulle työväenluokalle. Esimerkiksi johtavan Springsteen-tutkija June Skinner Sawyersin Workingman: The Faith-Based Politics of Bruce Springsteen mukaan Springsteenin kappaleet ovat nimenomaisesti lauluja työväenluokan kohtaloista, joita leimaa stagnaatio muuttuvassa maailmassa. Unohdetut työläiset ovat jumissa kliseisissä pikkukaupungeissa, tehtaissa ja 19-vuotiaana solmituissa avioliitoissa.

 

Kyseinen tulkinta on kuitenkin yksiulotteinen, sillä Pomo ei käy viivytystaistelua tehtaiden siirtämisestä tuotantokustannuksiltaan halvempiin maihin. Pikemminkin Pomo hahmottelee pakoa amerikkalaisen unelman raunioista. Läpimurtoalbumi Born to Run (1975) käsittelee pakenemista sellaisena vastarinnan muotona, jonka filosofi Gilles Deleuze yhdistää paon viivaksi esseessään ”Angloamerikkalaisen kirjallisuuden ylivertaisuudesta” (teoksessa Haastatteluja, 2005). Paon viiva on vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen hylkäämistä: ”Pakeneminen on maailman taakseen jättämistä, mystiikkaa tai taidetta, tai sitten se on jotain säälittävää, sitoutumisen ja velvollisuuksien välttämistä.” (Deleuze 2005, 136).

Työstäkieltäytyjä kiinnittää huomiota siihen, miten vaivattomalta pakeneminen työstä kuulostaa Pomon luomassa maailmassa. 

Paon viiva on yritys hahmotella vastarinnan muotoja kapitalistisessa yhteiskunnassa subjektiivisuuksien tuotannon tasolla. Todelliset taistelut kapitalismia vastaan eivät tapahdu tehtaassa järjestäytymällä vaan pakenemalla sieltä kohti elämää (Viren & Vähämäki 2011). Pomolle ei tarvitse erikseen “selittää Deleuzea”, sillä Born to Run tavoittaa täysin pakenemisen vallankumouksellisen potentiaalin. Tästä huolimatta valtaosa kuvittelee edelleen, että Pomon kiihtyviin fossiilipohjaisiin polttoaineisiin ja -moottoreihin pohjaavat pakosuunnitelmat olisivat kaipuuta liukuhihnalle. Onneksi Pomon viimeaikaisesta reseptiohistoriasta löytyy myös parempia tulkintoja.

 

3

Suomessa parhaan analyysin Pomon musiikin suhteesta työhön on antanut Ossi Nymanin romaani Röyhkeys (2017), jonka julkaisu herätti etenkin mediassa moraalipaniikkia liittyen “ideologiseen työttömyyteen”. Romaanin päähenkilö on systemaattinen työstäkieltäytyjä ja myös fanaattinen Bruce-fani. Romaanin ensimmäinen osa seuraa työstäkieltäytyjän verkkaista valmistautumista Springsteenin konserttiin Turussa. Koska hänen ei tarvitse kiirehtiä konserttiin suoraan töistä, ehtii päähenkilö kuvittelemaan muun muassa tapaamisen itse Pomon kanssa, joka on myös onnistunut välttelemään ”oikeita töitä” läpi elämänsä:

 

Kysyin vielä, että tunsiko hän syyllisyyttä siitä, ettei hän ollut koskaan tehnyt oikeita töitä, vaan oli kieltäytynyt töistä nuoresta saakka ja suostunut tienaamaan ainoastaan soittamalla, ikään kuin hän ajattelisi olevansa liian hyvä tekemään tavallisia töitä. Hänhän kuitenkin lauloi melkein pelkästään työtätekevistä ihmisistä ja arjen sankaruudesta. – – Yeah, hän sanoi viimein, there’s a conflict. (Nyman 2017, 32)

 

Kirjallisuudentutkijat Maria Laakso ja Maria Mäkelä selittävät epätodennäköistä fanitusta seuraavasti:

 ”Brucen musiikin kautta koko työelämä osoittautuu päähenkilölle kaukaiseksi ja saavuttamattomaksi. Springsteenin työtä romantisoivat sanoitukset ovat päähenkilölle ennen kaikkea esteettinen elämys.”

Palkkatöitä pakeneva kuuntelee Pomoa lähtökohtaisesti eri tavalla kuin palkkatyösuhteessa oleva. Työläisyydestä laulaminen suodattuu työstäkieltäytyjälle tavalla, joka ei ole nostalginen vaan resurssi esteettiseen emansipaatioon. Kyseessä on positiivisella tavalla vääristynyt todellisuus, joka on käännetty oman toimintavalmiuden kasvattamiseksi. Siinä missä joku saattaa kuunnella Bruce Springsteeniä juuri sillä perusteella, miten todenmukaisesti hän kuvaa tehdastyöläisen elämää, niin työstäkieltäytyjä kiinnittää kenties huomiota siihen, miten vaivattomalta pakeneminen työstä kuulostaa Pomon luomassa maailmassa. 

 

4

Röyhkeyden tavoin myös Gurinder Chadhan ohjaama Blinded by the Light (2019) käsittelee epätodennäköistä Springsteen-fania. Toimittaja Sarfraz Manzoorin nuoruusmuistelmiin perustuva elokuva osoittaa, miten Pomon kuuntelu muuttaa 1980-luvun Englannissa varttuvan teini-ikäisen Javed Khanin elämän täysin. Röyhkeyden tavoin kyseessä on epätyypillinen fani, joka ei samaistu sanoituksiin maskuliinisen tehdastyöläisen representaation kautta vaan kiinnittää huomiota laajempaan itsensä löytämisen mahdollisuuteen. Pomo tarjoaa pakopaikan haaveisiin, joista ei välity amerikkalaisten pikkukaupunkien kurjuus vaan vapaus. Tämä mullistaa Thatcherin ajan Englannin näköalattomuudessa pakistanilaistaustaisten vanhempien kasvattaman teinin elämän. 

Javed saa kuulla toistuvasti, sekä vanhemmiltaan että ystäviltään, että Pomolla ei ole mitään annettavaa hänelle, eikä tämä laula hänen elämästään. Mutta juuri tämä tarjoaa samanlaisen esteettisen katkoksen kuin Röyhkeydessä, jossa Pomoa kuunnellaan omiin käyttötarkoituksiin. Pomon musiikki avaa täysin uuden maailman, ja näyttää, että elämä voi olla toisenlaista kuin mitä ankarat vanhemmat ja Thatcher vaativat.

Bruce on nuoruudestaan lähtien itse ollut häikäilemätön työstäkieltäytyjä,

Elokuvaa on kritisoitu haaveilevaksi ja satumaiseksi. Samaan aikaan kun 1980-luvun äärioikeiston rasismi nostaa päätään Englannin kaduilla, niin miten Pomon kuuntelu voi ratkaista mitään? Tällainen kritiikki ei kuitenkaan tavoita sitä, että kyseessä on nimenomaisesti paon viivan hahmottaminen uppoutumalla Pomon maailmaan: ”Suurin ja ainoa virhe piilee siinä, että paon viivan uskotaan olevan pakoa elämästä, pakoa kuvitelmiin ja taiteisiin. Kuitenkin pakeneminen tuottaa päinvastoin jotain reaalista, se on elämän luomista, aseen löytämistä.” (Deleuze 2005, 151)

Vuonna 2019 julkaistu kirjoituskokoelma Long Walk Home: Reflections on Bruce Springsteen (Cohen & Sawyers 2019) kokoaa yhteen yhtä epätodennäköisiä kohtaamisia Springsteenin musiikin kanssa. Pomo on amerikkalaisen työväenluokkarepresentaation ohella ollut keskeinen myös marginalisoiduille, siis niille, jotka eivät ole koskaan soveltuneet kapitalistiseen yhteiskuntaan ja työläisen osaan.

 

5  

Onko Pomo siis todellisuudessa ennen kaikkea työstäkieltäytyjien ja muiden yhteiskuntaan sopimattomien suojelija? Omaelämäkerrassaan Born to Run (2016) Pomo paljastaa hyvin selvästi, että se ahdistunut Union Card Man, joista hänen laulunsa kertovat on hänen oma isänsä. Sen sijaan Bruce on nuoruudestaan lähtien itse ollut häikäilemätön työstäkieltäytyjä, mikä kulkee myös hänen sanoituksissaan pienenä sivujuonteena.

Työstäkieltäytyjän käsikirjan mukaan ”työstäkieltäytyminen tarkoittaa kieltäytymistä osasta, johon meidät on kapitalistisessa yhteiskunnassa tuomittu” (2018, 5). Pomon työstäkieltäytymisen suhteen avainasemassa on murros levyjen Darkness on the Edge of Town (1978) ja River (1980) välissä. Darkness on the Edge of Town on vielä osin fordistisen tuotannon saattohoitoa 1970-luvun rakennemuutoksessa kohti jälkiteollista yhteiskuntaa. Kaupunkien reunoilla, parhaat päivät nähneillä teollisuusalueilla ja asuinlähiöissä vaeltelee ihmiskohtaloita, jotka hakevat elämälleen epätoivoisesti uutta suuntaa. Yhä useammalle on selvää, minkälainen kusetus koko ahkeruuteen perustuva amerikkalainen unelma on.

Sen sijaan The River ottaa askeleen kohti iloisempaa ja affirmatiivisempaa työstäkieltäytymistä. Nimikkokappale “River” on omistettu Brucen siskon perheelle, joka jää vielä viime hetkellä fordistisen tuotannon ja siihen kuuluvan elämäntavan (for my nineteenth birthday I got a union card and a wedding coat) vangiksi juuri silloin, kun fordismi ajautuu kriisiin. Sen sijaan esimerkiksi “Out in the Street” on kappale, jossa Bruce ymmärtää, että perjantai-illan huvitukset ovat työväenluokalle huomattavasti kumouksellisempia kuin viivytystaistelu tehtaiden sulkemista vastaan.

Myös filosofi Jacques Rancière kirjoittaa työväenluokasta, jonka emansipaatio tapahtuu luokkatietoisuuden ja työpaikalla järjestäytymisen sijaan vapaa-ajan huvituksissa. Työläiset tulevat vallankumouksellisiksi lukemalla poliittisen agitaation sijaan runoutta ja haaveilemalla yläluokan paheista, ei osoittamalla moraalista kunnollisuuttaan ja järjestäytymällä tehtaassa. Springsteenin ratkaisu on analoginen Rancièren kanssa ja se osoittaa, että työväen emansipaatioissa ideologioilla on aina ollut kuvittelukykyyn ja unelmiin nähden toissijainen merkitys. Emansipaatio ei tapahdu työpaikalla järjestäytymällä vaan viikonloppuiltana.

Voi tietenkin esittää, että tällainen “työmiehen lauantai” -ajattelutapa on olennainen osa etenkin fordistisen työvoiman uusintamista ja sikäli se pikemminkin kytkee työläiset entistä vahvemmin osaksi työläissubjektiviteettia. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa mahdollinen tulkinta. Valtaosalla työväenluokan kulttuurisista kuvauksista on ollut nähdäkseni vaikeuksia kuvata vapaa-ajan turmelevien huvitusten transgressiivista kumouksellisuutta nimenomaisesti tietoisena pyrkimyksenä pois ylhäältä päin annetusta työläisidentieetistä. 

 

6

Kenties olisi luokkatietoisuuden sijaan puhuttava luokkatiedottomuudesta, jotta voitaisiin ymmärtää, että työväen kurjuuden sijaan kiinnostavaa on elämän tulemiseksi joksikin muuksi. Todellinen taistelu kapitalismia vastaan ei ole kurjuuden ja riiston tuomista näkyviin. Se on pikemminkin pakoa sekä, “Dancing in the Dark” -kappaletta lainaten, halua vaihtaa vaatteet, kampaus ja kasvot.    

Näkökulma palautuu italialaisen Operaismo-marxilaisuuden keskeisiin havaintoihin siitä, että niin sanotut luokkatietoiset ja ammattiyhdistyksien kautta järjestyneet ahkerat ja moraalisesti kunnolliset työntekijät eivät viime kädessä pysty muuttamaan yhteiskunnan suuntaa. Samaan aikaan kun Springsteen valmistelee musiikissaan esteettis-poliittista strategiaa tehtaan tuotantomallin ylittämiseen ja pakoa tehtaasta, niin Pohjois-Italian autotehtaissa uutta sukupolvea edustavat marxilaiset eivät enää ainoastaan lakkoile vaan kieltäytyvät kategorisesti töistä.

Pomon kappaleiden protagonistit ovat usein rajoja uudelleen määrittäviä ja yhteiskuntanormeista pakenevia myös queer-mielessä.

Kappaleessa “Factory” (1978) Pomon kuvaus tehdastyön ongelmista on kuin suoraan Operaismo-liikkeen syntyä kuvaavasta Nanni Balestrinin loistavasta We Want Everything -romaanista (2016). Sen päähenkilö on Röyhkeyden tavoin ideologisesti työtön ja ”saikuttaa” Fiatin autotehtaalla sen sijaan, että olisi aikaisempien sukupolvien tavoin huolissaan töiden loppumisesta tai tehtaan siirtämisestä halvempaan maahan.

Pomo on siis työläisyyttä kuvaavalle populaarikulttuurille samaa kuin Operaismon niin sanottu ”kopernikaaninen vallankumous” marxilaisuudelle: se siirtää fokuksen muuttumattomasta “työväenluokasta” uusiin järjestäytymisen ja emansipaation tapoihin, joita motivoi halu kieltäytyä työläisen osasta. Kapitalismissa ei ole osallistumispalkintoa. Luokkatiedoton Pomo tietää, että kun on (ja kelläpä ei olisi) velat, joita ei voi rehellisellä työllä maksaa, kannattaa paeta Atlantic Cityyn uhkapelaamaan pikemminkin kuin yrittää hyvittää velat kunniallisella käytöksellä ja hyvällä työmoraalilla Maurizio Lazzaraton kuvaileman Velkaantuneen ihmisen (2014) tavoin.

 

7

Entä mitä tulee väitteisiin, että Pomon pakenevat subjektit ovat yksinomaan maskuliinisia? Tätä vasten on hämmentävää huomata Pomon suosio nimenomaisesti uuden feminismin parissa. Nähdäkseni yksi syy tähän on se, että vaikka Pomon sanoitukset ovat feministisestä näkökulmasta monella tapaa ongelmallisia, niin toisaalta tämä on selvää ennen kaikkea hänelle itselleen. Kyseessä on siten ennen kaikkea maskuliinisuuden purkamisen projekti, joka tuo esiin sukupuolittuneet oletukset – sekä hetket, joina vallitsevat roolit ja odotukset tuntuvat sekoittuneen.    

 

 

Eräs keskeinen viimeaikainen analyysikohde on ollut Pomon musiikin queer-konnotaatiot. Mitä itse asiassa viestii Born in the USA -levykannen ikoninen kansikuva, kysyy CJ Reay:n queer-zine ”Butt Springsteen”. Lähempi tarkastelu paljastaa, että Pomon kappaleiden protagonistit ovat usein rajoja uudelleen määrittäviä ja yhteiskuntanormeista pakenevia myös queer-mielessä. Tennessee Jonesin Deliver Me from Nowhere (2005) ottaa Springsteenin vuoden 1982 Nebraska-levyn lähtökohdaksi novelleille, jotka tarkastelevat fordistisen tuotannon ja toisaalta myös siihen liittyvän heteronormatiivisuuden rakennemuutoksia subjektiivisella tasolla queer-näkökulmasta. On kiistatonta, että Pomolle pako työstä on aina yhteydessä pakoon heteronormatiivisesta ydinperhemallista.

 

8

Vuonna 2018 nousi pieni kohu, kun Suomen Bruce Springsteen, Pate Mustajärvi ja Popeda, ottivat näyttävästi kantaa seksuaalivähemmistöjen puolesta. Myös tämä ulostulo näytti sotkeneen vallitsevat virheelliset jakolinjat Popedaa kuuntelevien junttien ja woke-piirin välillä. Mervi Vuorela osoittaa jaottelun täysin virheelliseksi ja kehottaa vertaamaan Pate Mustajärveä Morrisseyn kaltaisten älykköulkopuolisten viimeaikaisiin ulostuloihin. Samaan aikaan Pate Mustajärvi ja Popeda ovat sen sijaan halunneet lähinnä kannattaa vähemmistöjen oikeuksia ja kaahata yhteiskunnan ahdistavia normeja pakoon.

Paon viivan soundtrack on Bruce Springsteen.

Myöskään Pomo ei Morrisseyn tavoin syytä maailmaa omista vaikeuksistaan vaan valmistelee pakoa. Morrisseylle sen sijaan kaikista suurin uhka, kuten myös häneen pakkomielteisesti suhtautuville konservatiiveille, olisi että vallitsevaa yhteiskuntaa todella pääsisi pakoon. Miten silloin voisi kultivoida 1800-luvulta peräisin olevia antidemokraattisia kostofantasioitaan maailmalle samalla tuntien mielihyvää siitä, että massakulttuurin tyhmentämät väkijoukot eivät ole yhtä älykkäitä? 

 

9

Deleuze kirjoittaa paon viivaa käsittelevässä esseessään, että 1900-luvun kirjailijat, kuten Virginia Woolf, D.H. Lawrence, F. Scott Fitzgerald ja Jack Kerouac ovat kirjailijoina ylivertaisia. Eräänlaisina anti-Goetheina he eivät moralisoi länsimaisen sivistyksen tärkeydellä ja kauhistele nykyistä älyllistä alennustilaa. Pikemminkin he lähtevät pakoon ja etsimään parempaa elämää. Paon viivan soundtrack on Bruce Springsteen.