Menetysten disko
Ihmiset katoavat toisiltaan ja itseltään. He lähtevät, eksyvät, kuolevat – haihtuvat pois. Suru häikäisee, kunnes jäljelle jää vain pimeys.
Sängyllä on puoliksi pakattu matkalaukku. Alusvaatteita, sukkia ja lyhythihaisia kauluspaitoja. Kello lyö kuusi aamulla. Talo nukkuu vielä.
Tunnin päästä poika herää koulupäivään. Hän tekee aamutoimet normaalisti ja poistuu rivitalon päätyhuoneistosta vilkaisematta vanhempiensa makuuhuoneeseen. Äiti on yövuorossa ja saapuu vasta tunnin päästä. Ennen nukkumaanmenoa isä on antanut hyvän yön suukon ja sanonut: nähdään viikon päästä. Kun poika iltapäivällä palaa kotiin, äiti kertoo uutisen vapisevin huulin.
Olimme alakouluikäisiä, kun silloisen parhaan ystäväni isä katosi. Katoamista seuraavana päivän jalkapalloharjoituksissa ihmettelin ystäväni vaitonaisuutta. Vasta treenien jälkeen, kun nappulakengät oli vaihdettu tennareihin ja muut joukkuelaiset hajaantuneet kukin omiin suuntiinsa, ystäväni avasi suunsa. En muista mitä vastasin hänelle. Muistan ainoastaan, kuinka rintaani puristi, ja kuinka omakotitaloalue, jonka halki talutimme pyöriämme, muuttui hahmottomaksi.
Lääkeyhtiön kaupparatsuna työskentelevän isän oli ollut tarkoitus lähteä työmatkalle Etelä-Amerikkaan. Kun äiti oli palannut aamulla kotiin, hän oli löytänyt matkalaukun, kuin kertaalleen pakatun ja sitten äkkinäisesti puretun; ehkä päällimmäiset vaatteet oli sullottu pienempään kassiin. Passi oli lojunut lattialla.
* * *
Joka ikinen päivä joku Suomessa katoaa. Poliisi saa vuosittain 15–20 000 hälytystehtävää katoamisista. Näistä 700 johtaa varsinaisiin katoamisilmoituksiin. Osa kadonneista ihmisistä löydetään heti, osa hieman myöhemmin, elävänä tai kuolleena. Vain murto-osa heistä katoaa pysyvästi. Näitä avoimia tapauksia on Suomessa noin 400 kappaletta.
Osaa kadonneista kohtaa onnettomuus, osa joutuu henkirikoksen uhriksi. Osa katoaa omasta päätöksestään. He pakenevat milloin mitäkin: kasaantuneita huolia, murheita rahassa ja rakkaudessa, ehkä omaa itseään.
Japanissa yleisin syy omaehtoiselle katoamiselle on häpeä, joka saa jopa 100 000 japanilaista katoamaan vuosittain. Heillä tälle on oma terminsä, johatsu, joka karkeasti suomennettuna tarkoittaa ”haihtuneita ihmisiä”. Omaehtoisella katoamisella monet säästävät perheensä kustannuksilta, joita koituisi itsemurhan tehneen läheisille.
Léna Maugerin ja Stéphane Remaelin reportaasikirjassa The Vanished – The ”Evaporated People” of Japan in Stories and Photographs ääneen pääsee mies, jonka työ on auttaa ihmisiä katoamaan. Miehen yrityksen nimi on All-Purpose Waste Collection Company. Kuulostaako ihan Breaking Badilta? Tarvitsen suodattimen imuriini Hoover Max Extract 60 Pressure Pro. Ja niin Suutin imaisee ihmisen kuin pölypallon, joka alun perin hänen ihosoluistaan onkin irronnut: maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet tuleva. Vain tomupilvi jää leijumaan ilmaan.
Japanissa omaehtoisesti kadonneille on oma terminsä, johatsu, joka karkeasti suomennettuna tarkoittaa ”haihtuneita ihmisiä”.
Avustetut katoamistapaukset liittyvät usein kotiväkivaltaan, velkoihin, uskonnollisiin yhteisöihin, hankaliin työpaikkoihin – yritykset toimivat alueella, johon poliisin toiminta ei herkästi yletä. Kirjaa lukiessa jään miettimään erityisesti sitä, miksi Japanissa on koettu suurimmat katoamispiikit aina finanssikriisien aikaan. Ehkä samasta syystä suurin osa suomalaisista kadonneista on nelissäkymmenissä olevia miehiä. Ankara työtä palvova kulttuuri on molemmissa maissa samankaltainen.
Jokaisella ihmisellä on kuitenkin oikeus kadota, ja kukapa ei olisi haaveillut uudesta alusta. Valokuvaaja Alec Soth on teoksessaan Broken Manual kuvannut ihmisiä, jotka ovat syystä tai toisesta halunneet vetäytyä yhteiskunnasta. Valokuvien rinnalla Soth kuljettaa peitenimellä kirjoittamaansa fiktiivistä narratiivia, eräänlaista ohjekirjaa katoamista suunnitteleville, jonka kautta hän ironisoi netin syövereistä löytyviä lukuisia katoamisoppaita.
Mustavalkoisessa kuvassa Enchanted Forest (Lumottu metsä) diskopallo roikkuu puusta ja vierellä virtaa puro. Pinnaltaan yksinkertaisessa kuvassa kytee surrealistinen pohjavire. Sen voi tulkita kuvastavan elämänsä alusta aloittaneen ihmisen uudelleen järjestynyttä mielentilaa: Metsä on epäsymmetrinen kuin elämä itse, mutta pienistä peileistä kasattu diskopallo heijastaa pois menneen ja järjestää sitten kaiken taas symmetriseksi sisäänsä. Kaipaamaan jääneiden pallo taas särkyy häikäiseviksi palasiksi.
Ja niin Suutin imaisee ihmisen kuin pölypallon, joka alun perin hänen ihosoluistaan onkin irronnut: maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet tuleva. Vain tomupilvi jää leijumaan ilmaan.
”Järjestetty kaaos hajoaa pirstaleiksi”, toimittaja Leena Häkkinen kuvailee Kadonnut-podcastissaan. Häkkinen pyrkii hahmottamaan kadonneen jättämää aukkoa maailmassa haastattelemalla kadonneiden läheisiä ja auttamalla etsinnöissä.
Aihe on suosittu myös television ja elokuvan puolella. Lapsuudestani muistan Maikkarilla esitetyn Kadonneen jäljillä -realityn sekä tietysti kaikki myöhäisiltojen film noirit, yksityisetsivän varjostustehtävät; pitkät tunnit autossa, eväsrasian ja hitaasti palavat savukkeet. Nämä tarinat eivät kuitenkaan ole tarinoita kadonneista ihmisistä itsestään, vaan heidän läheisistään. Kuinka poissaolevaa voisikaan kuvata?
HBO:n Leftovers (2014–2017) on nimensä mukaisesti kuvaus heistä, jotka jäivät. Synkkä draama sijoittuu maailmaan, jossa kaksi prosenttia maailman väestöstä on selittämättömästi kadonnut. Kolmannella ja viimeisellä kaudella selviää, että kadonneet ovat siirtyneet rinnakkaistodellisuuteen, jossa puolestaan 98 prosenttia väestöstä on kadonnut.
”Täällä me menetimme osan heistä, mutta siellä he menettivät meidät kaikki”, sarjan keskushenkilö Nora sanoo. Niin: me ehkä menetämme kadonneen, mutta kadonnut menettää meistä jokaisen. Siksi katoaminen on myös kuolemista ja kuoleminen katoamista.
II
Mikko Gröndahl, Antti Hanhivaara, Vilho Hauhia ja Saku Inomaa. Hilkka Laitinen, Riina Mäkinen, Piia Ristikankare ja Raisa Räisänen. Kai Salomaa, Erik Sarin, Birgitta Silander ja Mira Varhe. He ovat kadonneita suomalaisia, joita ei ole koskaan löydetty.
Vuoden 2000 Inhimillisessä tekijässä Tuula Räisänen kertoo ehkä tunnetuimmasta katoamistapauksestamme. Räisäsen lapsi, 16-vuotias Raisa, katosi Tampereen keskustassa syksyllä 1999, ja on yhä kadoksissa. Äiti sanoittaa tunteitaan: Aluksi on toivo ja siihen sekoittuva pelko, sitten odotus ja lamaantuminen. Myös syyllisyys ja viha – mitä olisin voinut tehdä toisin? Äiti, joka odottaa yöllä lastaan kotiinsa, ei nuku kuin korkeintaan koiran unta. Voimat riittävät hädin tuskin hengittämiseen.
Tiina Saaren ja Maiju Majamaan kirjassa Ei jälkeäkään – 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua trauman ja surun hoitoon erikoistunut psykoterapeutti Soili Poijula kuvailee läheisen katoamista yhdeksi ihmisen vaikeimmista menetyksistä. Epäuskontäyteisen ensishokin jälkeen pintaan nousevat samanlaiset keholliset reaktiot kuin kuoleman jälkeisessä surussa.
”Olin tipahtanut ihan erilaiseen tilaan kuin muut ihmiset. En halunnut, että yksikään päivä olisi tullut uudestaan. Yritin pitää aikaa paikallaan. Vasta kun Raisa tulee kotiin, aika voi taas alkaa kulua”, Tuula Räisänen sanoo, ja jatkaa kertoen, kuinka unenomaisesti etenevien arkipäivien rutiinit ja koko normaalin elämän joutui opettelemaan uudelleen.
Epäuskontäyteisen ensishokin jälkeen pintaan nousevat samanlaiset keholliset reaktiot kuin kuoleman jälkeisessä surussa.
Traumaattisesta surusta toipuminen voi kestää kymmenen vuotta. Toivo estää surutyön alkamisen – surutyön, joka on hankalaa jopa silloin kun ihminen on totisesti poissa, kuollut.
“Suru kertoo sen olevan ohi, sydän ei; suru yrittää kutistaa rakkautesi menneeseen, kun sydämesi sanoo sen olevan yhä läsnä”, Chimamanda Ngozi Adichie kirjoittaa esseessään Notes on Grief.
Touko Kauppisen fragmentaarisessa romaanissa Häikäisevät Aleksi etsii kadonnutta avopuolisoaan Sannaa. Nimetön kertoja auttaa Aleksia liikkumalla useilla aikatasoilla, menneessä ja tulevassa, Sannan läheisten psyykeissä, muistoissa ja unissa. Eräänä hetkenä kertoja luulee nähneensä Sannan, mutta häikäistyttyään ei pysty todentamaan havaintoaan. Sannan katoaminen muuttaa kaiken ensin kirkkaaksi, sitten elon imeväksi mustaksi aukoksi.
Traumaattisesta surusta toipuminen voi kestää kymmenen vuotta. Toivo estää surutyön alkamisen.
Pimeydeksi muuttuva hohtava valo on eräs metaforista myös George Sluizerin elokuvassa The Vanishing (1988). Se on yksi vavahduttavimmista näkemistäni kuvauksista kadonneen ihmisen jälkeensä jättämästä surusta. Hollantilaisturisti katoaa lomareissulla Ranskassa, ja hänen poikaystävänsä etsii häntä pakkomielteisesti vielä vuosien jälkeen. Elokuva ruumiillistaa päähenkilön tunteet – kohoavan sykkeen ja puristuksen rinnassa; Kauppinen käyttää siitä romaanissaan termiä ”pelkohuolisuru”.
Minäkin olen tuntenut sitä. Lapsena, vanhempieni erotessa ensimmäisen kerran, isä ei tullut yöksi kotiin ja pelkäsin pahimman tapahtuneen. Niinpä opettelin tunnistamaan pihaan ajavan auton äänet ja tutunkuuloiset askeleet, jotta voisin päästää irti puristavasta jännityksestä niin pian kuin mahdollista. Tämä toistui lähes päivittäin. Varhaisella aikuisiällä pelkohuolisuru oli läsnä seurustellessani päihdeongelmaisen ja dissosiatiivisen ihmisen kanssa. Ikinä ei voinut tietää, milloin hän tulisi kotiin – vai tulisiko lainkaan.
Kuvio on toistunut tiuhaan myös turvallisemmissa ihmissuhteissani. Pari vuotta sitten olin Kiasmassa, kun tunsin todellisuuteni reunojen natisevan jälleen. Silloinen kumppanini oli mennyt käymään vessassa ja luulin hänen kadonneen. Paniikissa huutelin hänen nimeään hiljaisessa taidemuseossa. Kohtaus oli kuin Antonionin elokuvasta.
“Huoli on ihmisen tapa teeskennellä, että hän tietää tai hallitsee jotakin mitä ei todellisuudessa tiedä eikä hallitse”, Rebecca Solnit kirjoittaa Eksymisen kenttäoppaassa.
* * *
Ihminen voi kadota myös itseltään. Pakkovaellus eli fugue on harvinainen dissosiatiivinen häiriö, jota sairastava saattaa lähteä kulkemaan päämäärättömästi kaupungille ja havahtua tuntemattomasta paikasta minuuttien, tuntien tai vasta päivien jälkeen. Pahimmillaan äkillisesti ja varoittamatta alkava tila voi kestää jopa vuosia: ihminen löytää itsensä toiselta puolelta maapalloa uuden identiteetin omaksuneena.
Surullisimmissa tapauksissa katoamista ei edes huomata. Niin yksinäisiä ihmiset ovat. Mutta kadota voi myös katoamatta, haihtua hiljalleen: viestinvaihto ystävän kanssa vähenee, tapailukumppani ghostaa, rakas läheinen hylkää hädän hetkellä. Muistot palavat verkkokalvoille kitkeriksi jälkikuviksi.
”Sanotaan, että ihmiset jäävät sellaisiksi kuin he ovat silloin kun heidät näkee viimeisen kerran. Se minkä jättää taakseen ei kasva mukana”, Marisha Rasi-Koskinen kirjoittaa REC-romaanissaan.
Kuten Kauppisen Häikäisevissä, myös Rasi-Koskisen RECissä kertoja yrittää punoa yhteen mennyttä, tulevaa ja nykyhetkeä, jotta voisi ymmärtää maanjäristyksen tavoin elämää liikauttaneen traumaattisen tapahtuman syitä ja seurauksia. Ajan ja todellisuuden jäsentäminen lineaariseksi jatkumoksi osoittautuu vaikeaksi. Seuraa illuusioita, jotka sokaisevat lukijankin; särkynyttä diskopalloa on mahdotonta koota.
Pahimmillaan äkillisesti ja varoittamatta alkava tila voi kestää jopa vuosia: ihminen löytää itsensä toiselta puolelta maapalloa uuden identiteetin omaksuneena.
Ehkä pakkovaellus on tuttu ilmiö psykologitaustaiselle Rasi-Koskiselle. Valokuvanäyttelyn tapaan rakentuvan kaleidoskooppimaisen teoksen ”toisessa kerroksessa” Lucas matkustaa etsimään kadonnutta ystäväänsä Colea. Siellä kuulemme (tai ”näemme”) tarinan turistinaisesta, joka hukkaa lompakkonsa annettuaan rahaa kerjäläiselle, omaksuu tämän identiteetin ja katoaa mieheltään.
Myös Homeroksen Odysseia on mahdollista lukea katoamiskertomuksena: Telemakhos, Penelope ja muut ithakalaiset eivät tiedä mitä kaksikymmentä vuotta sitten sotaan lähteneelle isälle, kumppanille ja kuninkaalle on tapahtunut. Odysseus on heille Schrödingerin kissa, yhtä aikaa elossa ja kuollut. Lopulta Odysseus pääsee kotiin ja esiintyy kerjäläisenä ennen henkilöllisyytensä paljastamista.
Kirjallisuuden professori ja esseisti Daniel Mendelsohn käyttää Odysseiaa lähtökohtanaan muistelmateoksessaan An Odyssey – A Father, A Son and An Epic, jonka kehyskertomuksessa Mendelsohnin etäinen isä osallistuu poikansa pitämälle Odysseia-kurssille. Isä ja poika lähentyvät lukiessaan Homeroksen eeposta. Kevät huipentuu Odysseia-risteilylle Välimerelle, mutta epäonnisen sään vuoksi viimeinen etappi, Ithakan saari, jää saavuttamatta.
Sen sijaan matka käy Haadekseen, kun vain puoli vuotta myöhemmin Mendelsohnin isä menehtyy. Sairaalassa poika hyväksyy kuoleman niin kuin Odysseus kohtasi menettämiään ihmisiä kuolleiden valtakunnassa tullakseen sinuksi heidän poismenonsa kanssa.
”…kaiho, kun poiss’ olit, kuulu Odysseus, poikani, poissa / hoivasi, lempeyteys, sepä riisti, se vei elon armaan", sankarin äiti Antikleia virkkoo. Hän oli kuollut poikansa katoamisesta seuranneeseen suruun.
III
Ystäväni isä palasi lopulta kotiin ja elämä jatkui kai kuten ennenkin. Vielä tulee kuitenkin päivä, jolloin hän katoaa jälleen, sillä kuolema hävittää meistä jokaisen. Sitä ennen saatamme eksyä, kun muisti- ja aivosairaudet hukkaavat tajuntamme. Myös Daniel Mendelsohnin isä oli viimeisillä hetkillään saavuttamaton: läheiset joutuivat tekemään päätöksen piuhojen irroittamisesta. Minua on aina askarruttanut, mitä kuolevan mielessä noilla hetkillä liikkuu.
“Elämän loppupuolella sen alku palaa tuoreena ja elävänä, aivan kuin ihminen olisi purjehtinut maapallon ympäri palatakseen samaan pimeyteen, josta kerran tuli”, Rebecca Solnit kuvailee.
Puhumme tästä ystäväni kanssa. Hän haluaa lähettää kortin saattohoidossa olevalle kollegalleen, ja on löytänyt erään katkelman Lauri Viidalta. Tuon runon Viita toivoi omaan hautakiveensä: ”Rakastin kesäisiä iltoja, / kun lapsena soudettiin / kohti kaukaista salmen suuta, / johon aurinko vaikutti.”
Kortti ei ehtinyt koskaan perille, sillä kollega menehtyi jo seuraavana aamuna. Kahden päivän kuluttua minä menetin vaarini nopeasti edenneeseen sairauteen. Hän oli elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Nyt tuo isähahmo, sankari, maailman rauhallisin ja turvallisin mies, oli poissa; haihtunut kaukaiseksi ystäväksi, joka ei enää pidä yhteyttä.
Kuljin sankkaan suruun. Lohduttauduin ajattelemalla, että vaari olisi nyt sydämessäni, ja siksi lähempänä kuin koskaan ennen. Me kannamme mukanamme ihmisiä, jotka olemme menettäneet. Kannamme ihan konkreettisiakin asioita: minulle jäi vaarini kengät, verkka-asu, tuulipuku, keltainen collegepaita ja hybridipyörä.
Kannamme asioita jopa niiltä ihmisiltä, jotka eivät välttämättä olleet edes tuttuja meille. Viime kesänä edesmennyt valokuvataiteilija Pertti Kekarainen jätti jälkeensä käyttämättömän valtion taiteilija-apurahan, jolla minä nyt työskentelen. Entä kenelle kierrätyskeskuksesta hankkimani nojatuoli lienee kuulunut, ajatuksistani puhumattakaan.
Lupaan tehdä kuvaesityksen vaarini hautajaisiin ja käyn läpi mummolta saamiani valokuva-albumeita. Kuvissa vaari on yhtä aikaa tuttu ja etäinen. 1970-luvun Ruotsi ja ei-olemiseni aika on kuin katsoisi unta, jossa on sivullisena. Mietin, että jos jossain onkin The Leftoversin rinnakkaistodellisuuden kaltainen paikka, johon kuolleet ja kadonneet vaeltavat; paikka, jossa he elävät ja me puolestaan olemme enää nitraattia kellastuneella valokuvapaperilla.
Me kannamme mukanamme ihmisiä, jotka olemme menettäneet. Kannamme ihan konkreettisiakin asioita: minulle jäi vaarini kengät, verkka-asu, tuulipuku, keltainen collegepaita ja hybridipyörä.
Kuvia katsoessani tartuin pitkästä aikaa Roland Barthesin Valoisaan huoneeseen: “Kreikkalaiset astuivat Kuolemaan takaperin: edessään heillä oli menneisyytensä. Samalla tavoin minä palasin takaisin läpi elämän, en omani vaan erään rakastamani ihmisen elämän.”
Barthes kertoo surunsa aiheutuvan siitä, kuka hänen äitinsä oli. Juuri siksi, että äiti oli se sellainen kuin hän oli, Barthes eli hänen kanssaan. Näin minäkin ajattelen vaaristani, ja niin varmasti useat läheisensä kadottaneet ajattelevat poissaolevista. Suuri suru on tavallaan myös onni, sillä silloin tietää rakastaneensa.
Barthesin mukaan sureminen ei poista tuskaa, ainoastaan menetyksen tunteen, mutta liekö laulaja Jussi Hakulinen viitannut ranskalaisfilosofiin kirjoittaessaan, kuinka tuska ei haihdu milloinkaan. Karaokebaareissa kulutettu säe tuntuu kuitenkin verestävän todelta, kun kuuntelen läheisensä kadottaneita ihmisiä Leena Häkkisen podcastissa. Kadonneelle ei voi jättää jäähyväisiä, ei viedä kukkia ja kynttilöitä haudalle. Muistaminen on auki olevaa.
Uudessa, tammikuussa 2022 voimaan astuneessa WHO:n ICD-tautiluokitusjärjestelmässä ”pitkittynyt suru” lukeutuu mielenterveyden häiriöksi ensimmäistä kertaa. Mieli on kuin kolmannelle aamulle venähtäneissä reiveissä, jolloin jalat eivät enää jaksaisi kantaa ja musiikki puuroutuu, mutta jostain syystä tanssimista on jatkettava turtana. Ehkä diskossa on ollut tarjolla Troijan Helenan nepentheä, lääkejuomaa, jota nautittuaan menettää kykynsä itkeä: nepenthe tarkoittaa ”ei surua”.
* * *
Pelkään katoamista, koska pelkään kuolemaa; pelkään kuolemaa, koska pelkään tuntematonta; pelkään tuntematonta, koska pelkään surua. Suru muokkaa käsitystä paikastamme universumissa ja muovaa elämämme perustaa. Pyörremyrskyn lailla se piiskaa taloamme, jonka rakennamme yhä uudelleen, vaikka tiedämme sen ajassa sortuvan jälleen.
Kadonneelle ei voi jättää jäähyväisiä, ei viedä kukkia ja kynttilöitä haudalle. Muistaminen on auki olevaa.
“Ihmisen käytöstä ohjaa tarpeemme hallita ahdistusta, kieltää kuoleman kauhu. Ihmiset ovat luonnollisesti ahdistuneita, koska olemme viime kädessä avuttomia, hylättyinä maailmassa, jossa kohtalonamme on kuolla”, Ernest Becker sanoittaa kuolemanpelkoa Pulitzer-palkitussa teoksessaan The Denial of Death.
Tätä avuttomuutta näkee hautajaisissa, kun leski multiin laskun jälkeen kutsuu vieraat muistotilaisuuteen seurakuntatalolle: ääni on heiveröinen, nurkkaan ajettu, alistettu. Urkujen soidessa hän on parahtanut ymmärtämään, kuinka elämä on ollut vain valonpilkahdus kahden päättymättömän pimeyden välissä. Siinä hetkessä hän tajuaa, että elämä on elämää, koska siihen on kirjoitettu sen päättyminen.
Jakamattomassa nykyhetkessä emme kuitenkaan koskaan lopeta etsimistä – emme itsemme, emme toistemme. Ratikkapysäkillä hohtaa mainos Discovery+:n sarjasta Kadonneet Suomi. Etsintä jatkuu. Värähdän ja käännän katseeni: jotta voisi päästää irti jostain, on ensin otettava kiinni itsestään.
Ehkä minä aikanaan lakkaan pelkäämästä.
Lähdekirjallisuus
Adichie, Chimamanda Ngozi. Notes on Grief. 4th Estate 2021.
Barthes, Roland. Valoisa huone. Suom. Martti Lintunen, Esa Sironen ja Leevi Lehto. Suomen valokuvataiteen museon säätiö 1985.
Becker, Ernest. The Denial of Death. Souvenir Press 1974/2018.
Homeros. Odysseia. Suom. Otto Manninen. WSOY 1924/1990.
Kauppinen, Touko. Häikäisevät. Teos 2021.
Mauger, Léna & Remael, Stéphane. The Vanished. The ”Evaporated People” of Japan in Stories and Photographs. Skyhorse 2016.
Mendelsohn, Daniel. An Odyssey. A Father, A Son, And An Epic. William Collins 2017.
Rasi-Koskinen, Marisha. REC. S&S 2020.
Saari, Tiina & Majamaa, Maiju. Ei jälkeäkään. 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua. Into 2020.
Solnit, Rebecca. Eksymisen kenttäopas. Suom. Pauliina Vanhatalo. S&S 2020.
Soth, Alec. Broken Manual. Steidl 2013.
Viita, Lauri. Ne runot, jotka jäivät. WSOY 2016.
Joel Karppanen on valokuvaaja, kuvataiteilija ja esseisti.
Karppasen essee ja valokuvat on julkaistu alun perin Talo-numerossa (1/2022).
