Merkintöjä kääntämisen erotiikasta
Kääntäminen on kurottamista halua kohti, sinua kohti. Mutta mistä halu syntyy?
Kääntämistä voisi ajatella eräänlaisena tutkimusmetodologiana, empiirisenä kokeena siitä, millä tavoin kielet kohtaavat. Empiirisyyden korostuminen käännöstilanteessa todistaa kielten maailmallisuutta, materiaalisuutta – käännös valottaa kielten konkreettisia merkityksiä ja tapoja hahmottaa maailmaa, niiden symmetrisyyksiä ja eroavaisuuksia, ja tuo ne selkeämmän hahmotuksen piiriin.
Haluaisin osata suhtautua tähän kääntämisen metodologiaan kliinisesti, kuten empiirisyys tavanomaisesti ymmärretään, ja havainnoida kielten kohtaamista turvallisen välimatkan päästä. Kokemukseni käännöstyöstä on kuitenkin lähes poikkeuksetta sotkuinen, omaan materiaalisuuteeni puskeva ja rajojani koetteleva.
Tarja Roinila kirjoittaa postuumissa teoksessaan Samat sanat kääntämisestä kääntäjän ja tekstin välisen suhteen ja puhuttelun näkökulmasta: ”[k]ääntäminen on mahdollista koska jokainen teos on keskeneräinen ja sellaisena kutsuu jatkamaan sanomista. Samasta syystä kääntäminen on välttämätöntä. Teoksen keskeneräisyys ja avoimuus ovat kutsu: teos tahtoo tulla osaksi kulttuurin jatkumoa ja sen ylikielellistä ykseyttä. Siksi toiset sen puhuttelemina tekevät uusia teoksia, siksi toisen sen puhuttelemina tekevät siitä käännöksiä.”
Tässä kutsumisessa, jonka Roinila näkee sekä käännösten että kirjallisuuden jatkumon luojana yleisesti, on siis kyse jonkinlaisesta läheisyydestä välimatkan sijaan. Teksti tai teos jollakin tavalla tahtoo tulla lukijaa (tai kääntäjää) liki, ja lukija samalla kääntyy tekstiä kohti, asettuu suhteeseen sen kanssa, tulee sen muovaamaksi.
Voisin siis sanoa, että kääntäminen on empiirisen metodologian lisäksi empaattisuuden ja vastavuoroisuuden projekti. Kääntäminen on tekstuaalista ja lingvististä empatiaa, jossa kääntäjä ottaa kannettavakseen tekstin kielellisyyden, tavan ajatella, tuntea, ja tunnustella; antaa niille vastavuoroisesti kodin omassa kielessään ja kirjoituksessaan.
Ehkä juuri tästä syystä kääntäminen liittyy minulla ensisijaisesti koettuun, fyysiseen haluun. Käännän, koska jollakin tasolla haluan kääntämääni tekstiä.
”Jokaisen prosessin, jokaisen sanan sisällä tapahtuu yhtä aikaa kasvua, lakastumista, rakentumista, hajoamista: kuinka tietää, mihin pitäisi tarttua, mihin suuntaan taivuttaa tätä liikettä?” kysyy Taneli Viljanen teoksessaan Pimeä kuu.
Kuinka tietää, mihin asentoon kääntää alkuperäistä tekstiä toisella kielellä, mihin sen merkitysnivoutumista kuuluisi tarttua, mihin suuntaan tönäistä sitä sen aavalla mahdollisuuksien horisontilla?
Juuri tähän kysymykseen minulla ei ole muuta vastausta kuin omalle halulleni ja tekstuaaliselle kiihkolleni antautuminen.
Kääntämiseni on siis eroottista.
”Rakkauskirje on halua ja odottaa siten vastausta; rivien väleissä se velvoittaa vastaamaan”, Roland Barthes toteaa teoksessa Rakastuneen kielellä. Näenkö kääntäessäni siis alkuperäistekstin rakkauskirjeenä, johon yritän kääntämällä vastata?
Jos näin on, niin rakkauskirje ei ole peräisin keneltäkään muulta kuin tekstiltä itseltään; teksti on samanaikaisesti sekä itse rakkauskirje että rakkauskirjeen lähettäjä. Kun teksti Roinilan sanoin kutsuu jatkamaan sanomista kääntämisen keinoin, on tämä kutsu intiimiyden kahdentamaa.
Barthes näkee Tekstin hurmassa, että tekstin keskeinen olemus on olla nautinnon rikkoma, kahtia haljennut: ”[l]uodaan kaksi reunaa: kuuliainen, mukautuva, plagioiva reuna – – ja toinen reuna, liikkuva, tyhjä (valmis omaksumaan mitä tahansa piirteitä) – – kohta, jossa on aavistavinaan kielen kuoleman. – – Kulttuuri tai sen tuhoaminen eivät kummatkaan ole eroottisia; sitä on vasta niiden säröily, murtuminen, halkeilu.”
Eikö kääntäminen ole juuri tällainen kaksireunainen tapa olla tekstiä liki, tapa haljeta tekstin äärellä? Toisaalta käännös mukautuu alkuperäiseen tekstiin, seuraa sen viitoittamalla tiellä, toistaa sen merkityksen; toisaalta se nimenomaisesti tuhoaa ja uudelleenkirjoittaa alkuperäisen tekstin, pakottaa sen (lähes väkivalloin) toisenlaiseen muotoon, toisenlaiseen liikkeeseen.
Tämän dynamiikan keskellä käännös (ja kääntäjä?) murtuvat; tämä murtuma on kääntämisen eroottista nautintoa.
Kuin köyttäisin kehoa auki, ranteita kiinni nilkkoihin, samoin käännän tekstin asentoa. Asetan tekstin ruumiin sille vieraaseen äänteellisyyden kiertoon. Ja toisaalta: teksti valloittaa suuni, työntyy kieleeni, vääntää sen itseään kaikuvaan asentoon.
Myös Kate Briggs näkee teoksessaan This Little Art kääntämisen kahden kielen välisenä dynamiikkana, valtapelinä: ”tarvitaan vain, että ilmestyy uusi kieli – ei tämä eikä toinen, ei hyökkääjä eikä vetäytyjä, vaan vain erilainen: erilaisella sanastolla, erilaisella retoriikalla, erilaisella kysymysten ja vastausten sarjalla – jotta vallan asemat jaetaan uudelleen, ja peli alkaa alusta. Uskon tässä kääntämisen rooliin: valtapelinä kahden kielen välillä, joiden dynamiikat ovat, ainakin periaatteessa, aina vastakkaisiksi käännettävissä.”
Briggsin käsitys kääntämisestä valtapelinä muistuttaa eroottisella vallalla leikittelyn kokemuksia, jonkinlaista tekstuaalista sadomasokismia. Jollakin tapaa käännösteksti ja alkuperäisteksti painivat samalla merkityskentällä, toisiinsa kietoutuen ja toisiaan valloittaen tavalla, joka avaa niiden välisen tilan mielihyvälle.
Ja minä, kääntäjä, olen keskellä tätä halua. Olen temmellyskenttä kahden kielen väliselle jännitteelle ja halulle. Kielten halut ovat valloittaneet minut samalla, kun yritän itse kääntää ja taivuttaa niiden tekstuaalisia ruumiita.
Välillä, eritoten kielellisesti kokeilevan tekstin parissa työskennellessäni, halun kokemus on hellempi. Aluksi kääntäminen tuntuu etovalla tavalla väkivaltaiselta, jo runnellun kielen raastamiselta. Sitten ajattelen käännöstä kannatteluna. Yritän kantaa tekstin toisen kielen syleilyyn, uuden kielen, joka kuuntelee ja heijastelee sitä itselleen kuin myötätuntoinen todistaja.
Ajattelen, että tämä teksti haluaa tulla halutuksi näin: se viehättää minut hellyyteen, halun lempeyteen.
Jos kääntäminen on eroottinen kohtaaminen sekä kielten ja tekstien että minun ja tekstien välillä, onko omien tekstieni kääntäminen jonkinlaista itsetyydytystä?
”Laatimanne tekstin tulee siis antaa minulle todiste siitä, että se haluaa minut. Tällainen todiste onkin olemassa: se on kirjoittaminen”, toteaa Barthes Tekstin hurmassa. Onko itsensä kääntäminen jonkinlaista kaksinkertaista kirjoittamista, tekstin halun viemistä toiseen potenssiin?
Kun käännän omaa tekstiäni, koen kummallista eriytymistä ja lähentymistä oman kieleni kanssa. Kieleni kahdentuu ja laskostuu itseensä samanaikaisesti. Olen, tavalla tai toisella, oman itseni viettelemä. Oman kieleni kaksoisvalotuksen herkistämä.
Tai, Barthesin tavoin ajatellen, olen oman kieleni halkaisema (ja nautin siitä).
Paljastettuani (hiukan kainostellen) runoilija Atte Koskiselle kirjoittavani esseetä kääntämisen erotiikasta, kiinnitti hän huomioni käännöksen, paneutumisen ja erotiikan suhteeseen. Hänen mukaansa kääntäminen vaatii erotiikan tavoin vahvaa omistautumista, kahden kielen ominaistahtien ja mahdollisuuksien tarkkaa kuuntelemista. Kääntäessä on nähtävä vaivaa oppiakseen tuntemaan tekstin (kuin rakastajan) niin läpikotaisin kuin mahdollista.
Ajattelen, että tämä teksti haluaa tulla halutuksi näin: se viehättää minut hellyyteen, halun lempeyteen.
Syntyykö kääntämiäni tekstejä kohtaan kokemani halu siis oikeastaan omistautumisen myötä? Haluanko sitä, mihin paneudun?
”Absolutely unmixed attention is prayer”, kirjoittaa Simone Weil teoksessaan Gravity and Grace. Aina, kun lausun tämän lainauksen muille (ystävilleni, ihastuksilleni, rakastajilleni), muistan sen väärin, näin: ”Absolutely unmixed attention is love.”
Ystäväni Milka Luhtaniemi muistaa usein minut esitellessään mainita, että käänsin hänen esikoisrunokirjansa Kirnun englanniksi yhden yön aikana. En muista itse paljoakaan tästä yöstä, sen tosiasiallisista tapahtumista, paitsi raukealla tavalla kiihkeän tunteen antautumisesta tekstin vietäväksi, oman kieleni taipumisesta Kirnun kielen painon alla.
Vasta myöhemmin käännöksiä editoidessani tunsin, että minäkin annan jotain Kirnulle, kannattelen ja kannan sitä toisen kielen avulla. Minun oli ensin antauduttava tekstin painolle, jotta pystyin kantamaan sitä eteenpäin.
Käännöksiäni Kirnusta ei ole julkaistu missään, enkä usko niitä koskaan julkaistavankaan. Ne ovat siten kuin minun ja runokirjan välinen salaisuus, yksityinen kiihkon tila, johon kellään muulla (Milkallakaan?) ei ole täydellistä pääsyä.
Kirnu ei ole ainoa kokoelma, jonka olen kääntänyt yhdessä yössä. Tämä tuntuu jonkinlaiselta tunnustukselta, poeettisen monisuhteisuuteni paljastamiselta ja ulostulolta.
Oma eettinen moni(ihmis)suhteisuuteni värittänee käännöskokemustani, suhdettani tekstuaaliseen haluun. Väittäisin kuitenkin, että useat suhteet eri runoihin ja teoksiin on kääntämisen ydinkysymyksiä – kääntäjän on solmittava suhde jokaiseen kääntämäänsä tekstiin, paneuduttava niihin samankaltaisella intensiteetillä, vietellä ja tulla vietellyksi, rakastuttava aina uudelleen.
Kieli on iho: hieron kieltäni toista vasten. On kuin minulla olisi sanoja sormien paikalla tai sormia sanojen päässä. Kieleni vapisee halusta. Kiihtymys nousee kaksinkertaisesta kosketuksesta: yhtäältä kokonainen vilkkaasti toimiva diskurssi nostaa tahdikkaasti, epäsuorasti esiin yhden ainoan merkityn, joka on ’minä haluan sinua’, ja vapauttaa sen, ruokkii sitä, haarauttaa ja räjäyttää sen (kieli nauttii itsensä koskettelusta); toisaalta käärin toisen sanoihini, hyväilen häntä, koskettelen häntä, pidän tätä hivelyä yllä, annan kaikkeni jotta tämä suhdetta koskeva keskustelu kestäisi vielä ja vielä –Barthes, Rakastuneen kielellä.
Alkuperäisteksti, jota käännän, on auttamatta tämä Barthesin toinen, Barthesin sinä. Kieli, jolle tekstiä käännän, hieroutuu sitä vasten – käärin alkuperäistekstin kielen toisen kielen hyväilyyn. Ja lopulta ainoa asia, jota kääntäessäni yritän alkuperäistekstiä kohti ilmaista, on tämä: haluan (lukea, kirjoittaa) sinua.
Ehkä kääntäminen on minulle siis tapa rakastua (ja rakastua uudelleen), tekstuaalisesti: antautua teksteille niin tarkasti, niin huolellisesti, etten mahda tekstuaalisille haluilleni mitään.
On kuin minulla olisi sormia sanojen paikalla, sanoja sormien päässä.
Essee on julkaistu alun perin Nuoren Voiman Käännös-numerossa (3-4/23).
Lähteet
Barthes, Roland. Rakastuneen kielellä (Fragments d’un discours amoureux, 1977). Suom. Tarja Roinila. Nemo 2000.
Barthes, Roland. Tekstin hurma. (Le plaisir du texte, 1973). Suom. Raija Sironen. Vastapaino 1993.
Briggs, Kate. This Little Art. Fitzcarraldo 2017. Tekstissä esiintyvän sitaatin suomennos Matias Loikala.
Luhtaniemi, Milka. Kirnu. Gummerus 2021.
Roinila, Tarja. Samat sanat. Teos 2022.
Viljanen, Taneli. Pimeä kuu. Poesia 2023.
Weil, Simone. Gravity and Grace (La Pesanteur et la grâce, 1952). Engl. Emma Crawford ja Mario von der Ruhr. Routledge 2002.
