Tim Johnson / Unsplash
kuilu ja karitsa

Mikään ei ole pyhää paitsi ei-mikään

Essee
 |
Emilia Kukkala
| 30.6.2022

Kaikki elämä eletään rajoilla, joilta avautuu kauhea ja suunnaton kaikkeus. Sen kestämiseksi voi hakea lohtua millenniaalin suuhun sopimattomasta pyhän käsitteestä.

Tieteelle ja mystiselle uskonnolle on tärkeää seistä pimeyden rajalla tietoisena siitä, että mitä tahansa arkista katsot, vieressäsi avautuu valtava kuilu, josta et tiedä mitään. –Aura Raulo1

Tulin havahtuneeksi kuilun syvyyteen kohdassa, joissa ihmiseläin tyypillisesti havahtuu, jos ensinkään: yhden syntyessä, toisen kuollessa ja molempien tapahtuessa suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Luulen, että kohdallani tähän vaadittiin nimenomaan yhtäaikaisuus.

En kyennyt käsittämään kumpaakaan tapahtumaa elämässäni. Ihminen ilmestyi olemattomuudesta, toinen tuli sen nielaisemaksi. Molemmat muuttivat elämäni peruuttamattomasti, eikä minulle jäänyt edes sanoja.

Välttelin arvoja koko tarmollani. Ne tuntuivat höttöisiltä ja saattoivat tarkoittaa mitä hyvänsä, aivan kuten pyhäkin.

Jäin siis katsomaan pimeyteen. Seuranani olivat yhtäältä ennenkokematon vastuun ja syyllisyyden paino, toisaalta pohjaton suru ja kaipaus. En silti sanoisi olleeni negatiivisten tunteiden vallassa. Kaikki tuntui poikkeuksellisen merkitykselliseltä. Olin vereslihaisen onnellinen elämän – ja kuoleman – painosta.

Vuosia myöhemmin, keväällä 2021, katsoin brändi-lasimaalauksen kysymystä palaneen temppelinkaltaisen raunioissa: Do you want the truth or something beautiful? Kyseessä oli pop-taiteilija Jani Leinosen Totuus-niminen teos Serlachius-museo Göstassa. Ensimmäinen ajatukseni oli: miksi kauneus ja totuus olisivat vastakkaisia toisilleen?

 

***

 

Vuosia sitten kaipasin sanoja. Luin sikiönkehityksen eri vaiheista ja siitä, miten organismit kuollessaan hajoavat. Halusin totuuden, en mitään kaunista. Mutta mikään, mitä syntymästä tai kuolemasta oli fysikaalisena ilmiönä todettavissa, ei kuitenkaan edes sivunnut kysymystä, joka ei jättänyt minua rauhaan: miten reunalla ollaan? Hirvittävintä oli, että olemassaolon paino tuntui lepäävän olemattomuuden harteilla.

Miten reunalla ollaan?

Yrittäessäni sanallistaa kokemuksiani törmäsin millenniaalin suuhun sopimattomaan pyhän käsitteeseen. Filosofi Johannes Ojansuu määrittelee pyhän rajaa-kohti-olemiseksi – termi on mukaelma Heideggerin kuolemaa-kohti-olemisesta – jossa tietoisuus suuntautuu kohti käsittämätöntä. Ojansuun mukaan rajantaju on sitä, että arvot ja merkitykset arkimaailmalle haetaan sen ulkopuolelta, kuten tapahtuu väistämättä, sillä olosuhteista ei voi johtaa arvoja. Tai kuten Minna Kerttu-Vienola kirjoittaa: niin kauan kuin ihminen on rajallinen, on myös rajantakainen. Rajantaju on yksinkertaisesti tämän tiedostamista.2

Etsin selityksiä, mutta törmäsin pompöösiin ”pyhään”.

 

***

Vuosien ajan olin ollut kiinnostunut pelkästään aineellisesta, havainnoitavasta, laskettavasta, luokiteltavasta ja järjestettävästä todellisuudesta. Sitä, mikä jäi ymmärryksen rajan tuolle puolelle, ei ollut. Tarkastelin intohimoisesti materiaa, resursseja ja valtaa, sillä uskoin kaiken olevan palautettavissa niihin. Sillä uskomuksesta on kyse: tiukassa luonnontieteellisessä realismissa ja materialistisessa reduktionismissa pysyvän on uskottava, ”että kaikki on materiaa ja että vain materia on olemassa”, koska ei sitä voi todistaakaan.3 Se on metafyysinen sitoumus muiden joukossa: ilahduttavan selkeä toki, vaan ei välttämättä tosi.

Materialistinen ja niin sanottu rationalistinen viitekehykseni ei kuitenkaan jättänyt minulle mitään, minkä varassa lähestyä syntymiä ja kuolemia ja sitä, mitä niiden välissä tapahtui – koko elämää, olemassaolon kokemusta. Kuin kuilun ylittävä riippusilta olisi yhtäkkiä hävinnyt jalkojeni alta: todistetuimmatkaan tosiasiat eivät kyenneet sanomaan mitään olemisesta itsessään.

Materialistinen ja niin sanottu rationalistinen viitekehykseni ei kuitenkaan jättänyt minulle mitään, minkä varassa lähestyä syntymiä ja kuolemia ja sitä, mitä niiden välissä tapahtui – koko elämää, olemassaolon kokemusta.

Jo kauan ennen pyhää, joka alkuun oli kuin ”ajattelun loppu” -leima aiheen päällä, minua oli kiusannut se seikka, että rationaalisimmankin toimintani takana olivat arvot, joiden perustan jouduin laskemaan näennäisesti tyhjän päälle – niitä kun ei voi johtaa sen enempää luonnosta kuin luonnontieteistä. Kotikentälläni yhteiskuntatieteissä taas oli selkeämpää puhua vallasta. Välttelin arvoja koko tarmollani. Ne tuntuivat höttöisiltä ja saattoivat tarkoittaa mitä hyvänsä, aivan kuten pyhäkin.

Silti minua kiusasi tietoisuus siitä, että kaikki lepäsi tyhjän päällä – ei ollut sellaista todistetta, joka olisi tehnyt syvimmistä sitoumuksistani sen enempää tosia kuin lempiväristäni: että jokainen ihminen on yhtä arvokas ja että muille ei lähtökohtaisesti saa aiheuttaa kärsimystä. Peruskivi lepäsi jossain siellä, minne pyhäkin vaikutti sijoittuvan.

Oliko siellä enemmän totta vai kaunista?

 

***

 

Mikä edes on pyhää?

Tätä kysyttiin suomalaisilta suuressa tutkimuksessa pari vuotta sitten.4 Vain prosentti vastaajista ei nimennyt yhtään asiaa, jota pitäisi pyhänä. Monille pyhää olivat luonto ja läheiset. Yhdelle pyhää oli tiede, toiselle taide, kolmannelle yksilönvapaus. Taustamuuttujilla, kuten iällä, sukupuolella, ammatilla, koulutuksella ja asuinpaikalla, oli hämmästyttävän vähän vaikutusta vastauksiin.

Suurimmat erot näkyivät poliittisella kartalla: vasemmistolaiset esimerkiksi pitivät ihmisarvoa usein pyhänä, siinä missä oikeistolaiset isänmaata. Kaikkein pyhimmiksi koetut asiat olivat kuitenkin yleisinhimillisiä: rakkaus, läheiset ja koti. Vaikka monen pyhälle oli leimallista sen jaettu olemus, pyhäksi nimettiin silti hyvin erilaisia asioita.

Pyhää ei voi suoraan palauttaa objekteihin: nämä asiat tai arvot ovat pyhiä, piste. Siitä on vaikea sanoa mitään.

Helsinki Biennaalissa 2021 törmäsivät nämä kaksi pyhää: vasemmalla mellakkakilpien rivistö ja edessä lasimurskameri, seuraavassa huoneessa pudonnut kultainen sädekehä, oikealle avautuvan valaistun käytävän päässä pimeys. Elämän käytävä ja kuolema, selli jonne viedään pahoinpideltäväksi vai ihan vain temppelin viimeinen pimeä huone?

Maaria Wirkkalan Vallisaaren Aleksanterinpatterin ruutikellareihin rakentama Ei aivan viaton -installaatio yhdisti virkistävästi poliittisuuden ja mystisen symbolisuuden. Totuus maailmasta on hullu ja väkivaltainen, mutta lasimeri – viittasi se sitten kristalliyöhön tai ”armon lasiseen mereen” – silti kaunis. Yrittäessään taivuttaa todellisuutta ja toista hallintansa alle ihminen rikkoo paljon.

Mutta jos siis mikä vain voi olla pyhää, onko mikään enää pyhää? Pyhätutkimuksen mukaan pyhyys itsessään vaikutti olevan suomalaisille yhä ”jotain arvostuksia ja arvoja syvempää”. Pyhää ei voi suoraan palauttaa objekteihin: nämä asiat tai arvot ovat pyhiä, piste. Siitä on vaikea sanoa mitään.

Pyhä tuntuu pakenevan lukkoonlyötyjä määrittelyjä. Se ilmenee tämänpuoleisessa, immanentissa ja maallisessa, koska ”ylimaallista” ei voi havaita kuin sen poissaolon kautta. Pyhä ei asetu mihinkään, onhan se – uskontotieteilijä Mircea Eliaden tunnetun määritelmän mukaan – maallisen vastakohta.5 Silti se voi olla läsnä vain tämänpuoleisessa.

Järkeenkäyvyys korreloi olemisen painon kanssa.

Kysymys pyhästä ei asetu siisteiksi toteamus- eikä väitelauseiksi, vaan se pakenee niitä. Pyhä lakkaa olemasta pyhä jo sillä hetkellä, kun se nimetään. Se pakenee sanoilta ja määrittelyiltä, vastustaa haltuunottoa. Ehkä juuri tämä käsittämätön haltuunottamattomuus on se, joka pyhässä ärsyttää: ettäkö olisi raja, jota ei käy ylittäminen…

On lähdettävä liikkeelle siitä, mikä on totta.

 

***

 

Kulttuurissamme tietäminen samaistetaan nimeämiseen, luokitteluun ja laskemiseen. Tietoa on se, mikä on järjen valaisemaa, selitettävää, sanoin ja numeroin ympäröitävää –  siis ymmärrettävää. Se, mitä ei voida yksiselitteisesti merkein sisään- ja uloskoodata, raukeaa tyhjiin tai ainakaan se ei ole merkittävää. Järkeenkäyvyys korreloi olemisen painon kanssa. Mikä on käsittein käsiteltävissä, on otettavissa haltuun ja mikä ei ole, sitä ei ole. Se ei siis pysy käsittämättömänä, vaan lakkaa olemasta.

Arvokasta voi olla vain se, minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut. – – Ei ole mitään Luojan luomaa koskematonta luontoa jota tulisi nöyränä arvostaa. –Jari Ehrnrooth6

Kulttuurintutkija Jari Ehrnroothin näkemys on erinomainen esimerkki siitä, miten tietäminen, haltuunottaminen ja arvot kietoutuvat toisiinsa. Kaikennielevä, musta ”äiti maa” tai ”luojan luonto” on mielettömyydessään arvoton silloin, kun se ei ole teollisen sivilisaation valokeilan paljaaksi nuolema ja sen koneiston kaluama. Ihmiskosketuksen ja omistamisen ulkopuolisella ei ole arvoa sinänsä.

Tämä Descartesin ensimmäisenä luonnostelema ”subjektiuden metafysiikka” leimaa koko modernia aikaa ja suurta osaa sen ajatteluperinteestä positivismista loogiseen empirismiin, joka arkikielessä samaistetaan usein tieteelliseen tietoon. Siinä ”olevaa ja totta on se, mikä on selkeänä ja täsmällisenä ideana tiedostavan subjektin ’eteen ja sitä varten asetettua’”.

Mäntässä mietin: en edes halua ihmisen muotoista totuutta.

Oleva ja tosi määritellään siis havaitsijalle tarjoutuvan täsmällisyyden ja ja selkeyden – luokiteltavuuden ja ennustettavuuden – kautta.

Olevaa on se, mikä näyttäytyy tuotettavana, organisoitavana ja hyödynnettävänä, ja sen kääntöpuolena kokemus on pelkkää elämystä vailla paljastavuutta ja sitovuutta. Äärimodernia teknistä maailmaa luonnehtiva tekniikan olemus ei löydy koneista tai laitteista, vaan se on jäsentymisen tapa, joka yhtäältä saa olevan asettumaan pohjimmiltaan homogeenisenä, vapaasti hyödynnettävissä ja muovattavissa olevana raaka-ainevarantona (Bestand) ja toisaalta avaa ihmisen suhteen olevaan asentamisena ja hallinnointina. –Jussi Backman & Miika Luoto7

Tietäminen, nimeäminen ja luokittelu aiheuttaa omistamisen: tiukan materialistinen maailmankuva kietoutuu haltuunottoon ja hallitsemiseen. Filosofi Paavo Pylkkänen katsoo jo G. W. von Wrightin ajatelleen, että ympäristöongelmat ovat seurausta juuri ”vanhasta tieteellisestä rationalismista, joka on luonnon hallitsemista ja hyväksikäyttöä”.8

Pääseekö ihminen lähemmäs sen koommin totuutta kuin kauneuttakaan, jos piirtää todellisuuden rajat itsensä, oman vajavaisen käsitys- ja havainnointikykynsä, mukaan?

Mäntässä mietin: en edes halua ihmisen muotoista totuutta.

***
 

Viimeiset pari vuosisataa ovat mahdollistaneet ihmiskunnan parhaitenvoiville planeetan materiaalisista reunaehdoista näennäisesti riippumattoman elämän. Unohtaessaan rajansa teollisen sivilisaation kulttuuri on kuitenkin kaivanut kuoppaa myös itselleen ja koko elonkirjolle siinä sivussa.

Kuudes sukupuuttoaalto ja huimaa vauhtia lämpenevä ilmasto ovat niin kaikenkattavia ja hirvittäviä totuuksia, että niiden pitäisi olla jok’ikisen lehden etusivulla jok’ikinen päivä. Sen sijaan siellä ovat valtionvelka, talouskasvu ja perse – ja näistä varmasti harmittomin fetissi per se on perse.

Ihmiskunnan historian tuhoisin uskonnollinen ääriliike on ollut usko rajattomaan kasvuun rajallisella planeetalla.

Ensinnäkin kapitalismi on kulttiuskonto, kenties kaikkein ankarin koskaan olemassa ollut sellainen. Kaikella siinä on merkityksensä vain välittömässä suhteessa kulttiin eikä sillä ole mitään erityisiä dogmeja, minkäänlaista teologiaa. –Kullervo Rainio9

Loputtomalle talouskasvulle perustuva yhteiskuntajärjestelmä on sula mahdottomuus. Silti kaikki poliittiset päätökset perustetaan yhä sille, eivätkä valtiot, suuryritykset ja sijoittajat suostu edes harkitsemaan muuta.

Rajat ovat ehkä hukassa, mutta ne ovat.

Talouskasvu on tämän päivän pyhin pyhä. Sitä uhmaavia on ammuttu ja vangittu, mutta ennen kaikkea sille on uhrattu täysin sumeilematta. Talouskasvun alttarille on kannettu ihmiselämiä, eläin- ja kasvilajeja, hengitysilma, meret, metsät, koko tämän vetisen planeetan ainutlaatuisen suotuisat olosuhteet.

Filosofi Elisa Aaltola ei säästele sanojaan kirjoittaessaan mekanistis-operationalistis-ihmiskeskeisen maailmankuvan puolustajista ja hyötyjistä:

Eivät he ole niin yksinkertaisia, etteivätkö he tietäisi, mitä tapahtuu. Sen sijaan he ovat niin häikäilemättömiä, että haluavat käyttää luonnon ja eläinkunnan laajamittaista tuhoa omaksi hyödykseen. – –  [Tällaisia ihmisiä] ohjaa kyvyttömyys tunnistaa arvoa itsen ulkopuolella, kyvyttömyys empatiaan ja syyllisyyteen, taito manipuloida, halu valtaan ja voimakkaan egoistinen maailmankuva. Tutkimusten mukaan heitä on paljon, ja heitä löytyy erityisesti yritysmaailman ja politiikan johdosta. – – He eivät välitä tuon taivaallista siitä, mitä eläinkunnalle, planeetalle tai tuleville sukupolville tapahtuu – tärkeintä on oma ”minä”. Mikä synkintä, he ohjaavat tätä laivaa suoraan kohti maanpäällistä helvettiä. –Elisa Aaltola10

Rajat ovat ehkä hukassa, mutta ne ovat. Jostain syystä se ei vain realisoidu toiminnaksi. Pyhää ei tarvita selittämään kapitalismin tuhoisuutta elonkehälle, mutta voisiko häveliäästi hylätyllä pyhän käsitteellä silti olla käytännön potentiaalia auttaa tunnistamaan raja?

Haluanko totuuden? Liekö se kovinkin kaunis?

 

***
 

Vaikka olemme saumattomasti osa luontoa, kulttuurievoluution myötä meille on muodostunut myös luontosuhde. Käsite on ristiriitainen, sillä suhteeseen tarvitaan kaksi subjektia. Vain ulkopuolisella voi olla ”suhde” kohteeseen, joten kenelläkään ihmisellä ei oikeastaan ole ”luontosuhdetta”. On kuitenkin hankalaa keksiä luontosuhdetta täsmällisempää ilmaisua, kun pohditaan – niin, ihmisen luontosuhdetta. –Anni Kytömäki11

Suomalais-ugrilaisen muinaisuskon suhde luontoon oli täysin toisenlainen kuin nykyinen. Siitä kertovat myös jäänteet kielessä: esimerkiksi kalaa lähdettiin pyytämään eikä ottamaan. Rajantaju ohjasi tasapainoon, kohtuuteen ja varovaisuuteen.

Nykyinen ekoteologia on pyytänyt anteeksi kristinuskon historiaa luomakunnan haltuunottajana ja sokeaa sitoutumista 1600–1700-lukujen teknis-tieteelliseen valistusprojektiin, jota yleensä tapaamme kiittää kaikesta hyvästä. Elonkehän kannalta konemaisen maailmankuvan seuraukset ovat kuitenkin olleet karmaisevia.

Maailmankuvan muutos on niin suuri mylläys, että se vaatii aikamoisiin syvyyksiin laskeutumista. Ja syvyyksissä tuppaa olemaan pimeää.

”On vaikea nähdä, että siirtymä kohtuulliseen, elonkirjoa kunnioittavaan elämänmuotoon voisi tapahtua ilman, että tullaan vastaan mielen syvyyksiä”, sanoo ekoteologi Pauliina Kainulainen.12 Maailmankuvan muutos on niin suuri mylläys, että se vaatii aikamoisiin syvyyksiin laskeutumista. Ja syvyyksissä tuppaa olemaan pimeää.

Kulttuurissamme pimeys on liitetty taantumuksellisuuteen, keskiaikaan, feminiinisyyteen, pakanallisuuteen ja primitiivisyyteen – siis hörhöilyyn. Tätä epämääräistä sotkua vastaan on jo vuosisatojen ajan asetettu taistelemaan valistunut, edistyksellinen ja maskuliininen järki; sivistyksen kirkas ja kova valo.

Se sama, jonka loisteessa korvaamattomat määrät elonkirjoa on pyyhitty kartoilta: myös lukemattomat alkuperäiskulttuurit ja -kansat, joilla olisi ensikäden tietoa siitä, miten elää sopusoinnussa muun maailman kanssa tuhoamatta sitä samalla.

Meiltä öljyimperialismin kasvateilta hävisi sisäinen tunto siitä, miten olla osa ekosysteemejä tuhoamatta niitä.

Vaikuttaa siltä, että kaikennäkevältä ja -tietävältä teollisen sivilisaation kirurgilta on jäänyt sittenkin jotain näkemättä. Charles Bukowskia13 lainatakseni:

they will attempt to destroy anything
that differs from their own
– –
they will consider their failure as creators
only as a failure of the world

Meiltä öljyimperialismin kasvateilta hävisi sisäinen tunto siitä, miten olla osa ekosysteemejä tuhoamatta niitä. Siihen kuuluu kiinteästi ymmärrys olioiden arvosta ilman, että mittatikkuna on ihminen. Monet takapajuisiksi ja taikauskoisiksi parjatut kulttuurit kunnioittavat tuntematonta ja olivat niin tehdessään kaukonäköisempiä kuin me, jotka ajoimme ennätysnopeasti karille oman sivilisaatiotamme lisäksi koko Maa-avaruuslaivan.

Wirkkalaa mukaillen, emme ole kovin viattomia.

Teoriassa meillä on kaikki se tieto, mitä vaadittaisiin maailman-kestävään-olemiseen. Tiedämme kyllä, mitä pitäisi tehdä. Suhteessa ympäröivään todellisuuteen meiltä puuttuu vain rajantaju ja sen mukana olennaisin: tieto siitä, miten oikein ollaan. Kainulaisen tavoin en usko, että sen sisäistämiseen riittää ulkoluku. Koko oleminen on keksittävä uudelleen.

 

***

Kaikki elämä eletään rajoilla: oman ja muiden kehojen, muiden olioiden, entiteettien, koko muun todellisuuden, rajoilla. Se eletään tavattoman monimutkaisessa olioiden, aineen ja energian verkossa, siis perustavanlaatuisesti suhteessa muihin ja muuhun. Eikä vain suhteessa, vaan osana kaikkea olevaa.

Materialistisessa mielessäkin koko olemassaolo muodostuu suhteessa toiseen ja todellistuu siinä: molekyylit virtaavat, energia muuttaa muotoaan ja kvantit – no, kvantteilevat. (Perehtymättömänä on vaikea ymmärtää edes, mitä kvantit ovat, saati mitä ne tekevät. Olen lukenut aiheesta pari opusta, mutten edes yritä selittää.) Eikö tämä kaikki ole kuitenkin tiedossamme?

Tai sitten ei. Emmanuel Levinasin mukaan jo toinen ihminen – ja varsinkin hän – on meille pohjaan saakka tuntematon.14 (Epäilen, että olemme sitä myös itsellemme.) Kaikki se banaali, minkä luulemme ”tietävämme” ja ”tuntevamme”, asettuu näin maailmanluokan mysteeriksi. Kuka voi selittää edes itsensä täysin ja tyhjiin? Yhtäkkiä kuolemassa kohdatut rajat ja sen takana häämöttävä pimeys ympäröikin joka puolelta – eikä vain ympäröi, vaan on meissä ytimiä myöten.

Kuka voi selittää edes itsensä täysin ja tyhjiin?

On hahmotettavissa kaksi lähtökohtaisesti vastakohtaista tapaa suhtautua tuntemattomaan. Joko kaikki oman kokemuksen ja ymmärryksen rajojen ulkopuolella on vailla mieltä ja tarkoitusta, kuten mekanistis-materialistisessa maailmankuvassa, tai juuri tämä Toisen kauhistuttava tuntemattomuus on peruste kunnioittaa sitä pohjattoman käsittämättömänä itsenään. Juuri jälkimmäiselle ajatukselle Levinas koko filosofiansa perusti.

Toisen tuntemisesta ei voida lopulta sanoa mitään, sillä koskaan ei voida tietää, mitä on olla tuo toinen. Levinasin ajattelu noudattaa siis tiettyä varovaisuusperiaatetta: mitä ei voida tietää, siihen on suhtauduttava äärimmäisen, suorastaan epäsuhtaisen ja loputtoman, vastuullisesti. Levinasille tämä etiikka saa muotonsa kasvoissa. Haavoittuvuutta ilmentävät toisen kasvot asettavat vahvimman mahdollisen eettisen imperatiivin, ”älä tapa”.

Toisen tuntemisesta ei voida lopulta sanoa mitään, sillä koskaan ei voida tietää, mitä on olla tuo toinen.

Luonnontieteessä tunnistettiin ja tunnustettiin varsin myöhään, että lapset ja eläimet tuntevat kipua. Nainen oli todistetusti vähän vähemmän ihminen hieman samalla tapaa kuin kala on yhä todistetusti jotenkin vähän vähemmän eläin – ”etkö edes kalaa syö”, kuten vegaaneilta kysytään. Eläimistä Levinas ei tosin kirjoittanut, mutta kasvot ne ovat kalallakin.

Asettaessaan etiikan ensimmäiseksi filosofiaksi Levinas teki samalla myös olemisesta kiusallisen konkreettista: jokainen elämä alkaa äärimmäisen haavoittuvana ja tarvitsee jatkuakseen sitä, että siihen suhtaudutaan jonain arvokkaana ja suojeltavana, epäsuhtaisen vastuullisesti. Filosofikin imee vuosikaudet tissiä ja paskantaa alleen ennen kuin kykenee edes lausumaan oman nimensä. Olemassaolon perusta on haavoittuvuudesta nouseva vastuunkanto: jokaista on katsottava kasvoihin.

Suhtautuminen tuntemattomaan tuntuu määrittävän suhdetta toiseen ja toiseuteen: elämään ja kaikkeen olevaan ulkopuolellamme. Rudolf Otto määritteli pyhän olevan ”jotain kokonaan toista”.15 Jos toinen on meille tuntematon ja lähes kaikki meille toista, on lähes kaikki pyhää.

***

Hybrinen lähtökohta, että mitään sellaista ei ole olemassa, mitä ei itse kykene ymmärtämään ja kielellistämään ja näkemään kylliksi kaltaisenaan, on aivan päinvastainen sille Levinasin ajatukselle, että nimenomaan tämän tuntemattomuuden ja käsittämättämyyden on oltava pohja kaikelle ajattelulle ja toiminnalle.

Jos ymmärrys on arvostuksen ja olemassaololuvan edellytys, tulee helposti pitäneeksi itseään mittatikkuna kaikella muulle. Jos uskoo olevaksi vain sen, minkä ymmärtää, piirtää maailman järkensä muotoiseksi. Aikamoinen tragedia, jos muistelemme vapaasti lainaten Kurt Vonnegutin luonnehdintaa ihmisaivoista: puolitoista kiloa harmaata mössöä, koiran aamiainen.16

Olemassaolon perusta on haavoittuvuudesta nouseva vastuunkanto: jokaista on katsottava kasvoihin.

Se, miten suhtaudumme ymmärryksen tai toiseuden rajan takana olevaan, on lopulta hyvin perustavanlaatuinen metafyysinen kysymys. Käytännössä se näyttäytyy siinä, miten vakavasti järjen, ihmisyyden ja planeetan rajat otetaan. Ja juuri tieteessä on äärimmäisen tärkeää tunnistaa ja tunnustaa nämä rajat.

Rajan tunnistaminen ei ole järjen laiskuutta eikä sen käyttämättä jättämistä, vaan yksinkertaisesti seisomista sillä rajalla, minne asti järjellä pääsee. Se on kuiluun katsomista tietoisena vieressä avautuvasta valtavasta tuntemattomuudesta.

En minä tiedä, onko kuilussa kaunista. Mutta siinä on, että en tiedä. Ja Simone Weilin mukaan kaikessa kauniissa on ikuisuuden merkki.

 

***

Minulla oli tapana kauhistuttaa itseäni kuvittelemalla kuilun reunalta avautuvaa tyhjyyttä. Ehkä se oli jonkinlaista meditointia. Tein sitä tiedostamattani jo lapsena: yritin kuvitella joskus tyhjiötä, joskus ääretöntä niin kauan, että pää meni pyörryksiin ja kaikki alkoi tuntua aivan yhdentekevältä.

Jossain vaiheessa merkityksettömyyden kokemus kääntyi päälaelleen. Todellisuudesta tuli jotenkin äärettömän painavaa, kaikki tuntui valuvan merkitystä, suorastaan uppoavan siihen. En ollut silloin yksin. Mutta se on toinen tarina eikä sillä oikeastaan ole väliä. Olennaista on se, että kaikki tuli merkityksestä raskaaksi juuri kuilun reunalla, rajalla.

”Oleminen ja ei-mikään samaa”, kirjoitti Martin Heidegger luentomuistiinpanoihinsa.17

Lopulta kaikki oleminen on pelkkää hapuilua pimeässä – avaruudessa ja muutenkin.

 

 

Essee on julkaistu alun perin Nuoren Voiman Tuho-numerossa 6/2021. Printtilehdessä esseen kymmenes alaviite on virheellisesti osoitettu Elisa Aaltolalle, vaikka tosiasiassa kyseessä on sitaatti Anni Kytömäen tekstistä ”Näkymiä luonnon sisä- ja ulkopuolelta”. Tähän verkkojulkaisuun asia on korjattu. Toimitus pahoittelee virhettä!

Share

Esseet

Lisää esseitä