Miten kirjoittaa talo
Suuri tila tehdään joskus pienin sanoin.
Paavo Haavikko kirjoittaa Tiet etäisyyksiin -esikoisessaan (1951): ”Jokainen talo on monien rakentama eikä koskaan valmis”. Säe käynee lähtöpisteeksi, kun ajatellaan talon – kodin, asunnon, rakennuksen, arkkitehtuurin – suhdetta runouteen. Suhde on toki moniulotteinen, mutta perustalle voisi hahmotella kolmea tyyppiä: runo talosta, talo runosta, runo talona. Paikantumisen nimissä poimin esimerkkejä lähinnä kotimaisesta runoudesta. Jos ne eivät ole yleispäteviä, niin hyvä vain.
***
Kun kirjoitetaan runo talosta, sen voi retoriikan termein laskea topografian eli paikan kuvauksen alaan. Taloilla onkin yhteistä maaperää sen kanssa, miten ympäristöä laajemmin on esitetty kirjallisuudessa. Suurin piirtein modernismista eteenpäin luonnonympäristö ei enää symboloi ensi sijassa ihmistä ja eläimet viittaavat ihan vain eläimiin. Suunta vahvistuu entisestään 1960–70-lukujen runoudessa, kuten Karoliina Lummaa osoittaa tutkimuksessaan Poliittinen siivekäs (2010).
Sama tuntuu pätevän talorunoihin. Siinä missä Einari Vuorelan ”Autio talo” (Varjoleikki, 1925) ja Uuno Kailaan ”Talo” (Uni ja kuolema, 1931) vielä edellyttävät allegorista lukutapaa, 50-luvun modernismissa talot alkavat konkretisoitua. Eeva-Liisa Manner summaa tämän kaksoisliikkeen, kun hän toteaa Tämä matka -kokoelmastaan (1956), että siinä ”talo oli talo, hiiret hiiriä, näädät näätiä ja liskot liskoja” (Marja-Leena Tuurna, Eeva-Liisa Manner. Matka yli vaihtelevien äärten, 2021).
Etappeja kehityskulussa ovat esimerkiksi Maila Pylkkösen Marjamiesnaisen muistiinpanojen (1975) ”Vintti”-sarja, jossa tavaralöydöistä avautuu sukuhistoria, ja Väinö Kirstinän Talo maalla (1969), jossa aloitetaan perusteista, nimittäin talon remontoinnista asumiskuntoon. Kirstinä hankki vuonna 1967 mökin Puutikkalan kylästä, ja kokoelma syntyi halusta ”sijautua” ympäristöön, asettautua vaikkapa akileijan näkökulmaan. Teos ei jää miksikään huvilatunnelmoinniksi, koska kylmän tullen täytyy aina ryhtyä tiivistämään seiniä. Kirstinän kanssa rinnan voisi lukea Raisa Marjamäen Ihmeellistä käyttäytymistä (2020), jossa samoin asutaan mökkiä syrjäseudulla ja ympäristön armoilla.
Nykyrunouteen edettäessä kontekstit tarkentuvat ja esiin tulevat asumisen yhteydet laajempiin rakenteisiin. Mikko Mankinen ja Miia Toivio analysoivat tarkkanäköisesti asumismuodon kytköksiä luokkaan ja talotyyppien synnyttämiä mielikuvia. Edellinen käsittelee kerrostaloja teoksessa Katoa (2016) ja jälkimmäinen omakotitaloja teoksessa Sukupuutot (2019).
Kirstinän Talo maalla (1969) ei jää miksikään huvilatunnelmoinniksi, koska kylmän tullen täytyy aina ryhtyä tiivistämään seiniä.
Teemu Mannisen ”Mitä ulkona on” (Lohikäärmeen poika, 2007) avaa näkyviin koko rakennetun infrastruktuurin ja sen keskinäisriippuvuudet. Se alkaa yhdestä talosta, laajentaa näkymää ympäröivään tonttien ruudukkoon, teille ja muihin kaupunkeihin, edelleen valtamerelle ja sen virtoihin – valtava panoraama yhden virkkeen proosarunossa. Koko teoksen mitassa samanlaiseen satelliittiperspektiiviin kohoaa Virpi Vairisen Ilmanala (2017) alkaen osastosta ”Asunto” ja siitä aina vain laajemmalle. Kokoelmasta voisi poimia nykyisten runorakennusten synekdokeeksi säkeen ”valtavat liukuportaat ilman symbolista merkitystä”.
***
Toista tyyppiä talon ja runon suhteissa täytyy kenties lähestyä ääreisnäön varassa: ei millaista rakennusta runo kuvailee vaan millaista tilaa se kutsuu esiin. Talo runosta heijastuu tekstin ulkopuolelle.
Olli-Pekka Tennilä kirjoittaa Tuli & Savun ”Pohjapiirros”-numerossa (nro 81) tilan kuvittelusta lukiessa: ”Seuraa tyypillisesti prosessi, jossa lukija ohimennen istuttaa itselleen tutun paikan kirjan kertomaan ja muuntaa sitä vaivihkaa vastaamaan tekstin vaatimuksia. Lukijalla on mielessään paikkojen prototyyppejä, jonkinlaisia alkukoteja tai mummoloita, joiden hahmot vartetaan symbioosiin luennassa olevan tekstin kanssa.”
Pieniä kohtia, jotka luovat tilan tuntua, löytyy erilaisista teoksista, eikä niillä välttämättä ole yhteistä nimittäjää, jonka voisi osoittaa muodollisin termein.
Runouden erikoislaatu on ehkä siinä, miten taloudellisesti prosessi tapahtuu. Usein suppeimmasta tekstikatkelmasta kehkeytyy laajin mentaalinen tila. Haavikon Talvipalatsia (1959) lukiessa ja muulloin ajatellessa ei yleensä tule mieleen Talvipalatsi vaan ohimennen mainittu ”pieni talo, kapea, korkea ja huone jossa / minä kirjoitan tätä”. Se riittää kutsumaan piiriinsä koko teoksen miljööt.
Tällaisiin vaikutelmiin ei vaadita ylenmääräistä tarkkuutta, vaan prosessi sukeutuu ennemmin viitteellisestä ilmaisusta. V. S. Luoma-ahon Ruumiissa (2009) yhden katkelman ympärille välähtää koko postapokalyptinen maisema: ”Valo yössä on ehkä merkki sivilisaatiosta”. Pieniä kohtia, jotka luovat tilan tuntua, löytyy erilaisista teoksista, eikä niillä välttämättä ole yhteistä nimittäjää, jonka voisi osoittaa muodollisin termein.
En ole aivan varma, miten tilan kuvittelu suhteutuu hyvin monidiskursiiviseen tekstiin, kuten kollaasiin. Sen tärkeä piirre saattaakin olla, että mikään topografinen jäsennys ei onnistu, kuten on laita Michel Foucault’n heterotopiassa: ”asiat on siinä ’levitetty’, ’asetettu’, ’sijoitettu’ niin erilaisiin paikkoihin, että on mahdotonta löytää niille vastaanottotilaa, määritellä niille kaikille yhteistä aluetta” (Sanat ja asiat. Suom. Mika Määttänen, 2011). Ehkä ainoa, mikä pystyy liittämään ne yhteen, on juuri tekstuaalinen tila.
***
Jos parateksti on kynnys, kuten Gérard Genette kuvailee, niin kirja on talo. Kolmas tyyppi, runo talona, johtaa siis ajattelemaan teoksen kokonaisrakennetta ja sen sommittelua kirjaksi. Charles Bernstein luonnehtii, että tällöin teokseen luodaan tiloja, joilla on kesto (durational spaces), ja mainitsee joitakin mahdollisuuksia: ”suuria mutta tyhjiä halleja, kapeita käytäviä, komeroita, sisäuima-altaita, kuvagallerioita, tulo- ja lähtöluiskia, väkipyöriä ja salaluukkuja tasojen välillä” (My Way, 1999).
Kaija Rantakarin Salit (2021) sai ihastuneen vastaanoton, mutta monikaan ei muistanut sen lajia, nimittäin ekfrasista. Teoksella on kuitenkin ensiarvoinen suhde perinteeseen, jossa sanallistetaan kuvataideteoksia runouden keinoin. James Heffernan huomauttaa, että moderni ekfrasis noin W. H. Audenista eteenpäin korostaa kontekstia, jossa taideteoksia katsellaan, erityisesti museotilaa. Hänen tutkimuksensa onkin nimeltään Museum of Words (1992). Se osoittautuu edelleen päteväksi Salien kohdalla, jossa ei ole kyse pelkistä maalauksista vaan koko katsomistilanteesta ja sen ilmapiiristä.
Säerytmillään ja seitsemän salin osastojaollaan kokoelma luo vaikutelman kulkemisesta museon avarissa huoneissa. Se voi olla esimerkiksi Lontoon National Gallery tai yhtä hyvin lomittunut tila, jossa kaikki museot ovat yhteydessä toisiinsa. Salit muistuttaa, että katseen kohteena oleva taideteos on sidottu paikkaan mutta ekfrasis heijastaa sen aina myös johonkin muualle. Runominän intiimi kohtaaminen teosten kanssa tuntuu saavan erikoista voimaa siitä, että se tapahtuu julkisessa tilassa ja siihen voi siksi heittäytyä ainoastaan kielellisesti.
Kuka yhdistäisi ergodisen runouden ja psykomaantieteen?
Harry Salmenniemen runovihko Absurdes Berliner Tagebuch (2019), sekin ekfrasis, rakentuu erään installaation ympärille. Lukijaa kutsutaan tarkastelemaan sitä huoneessa kierrellen: ”Työtä on tarkkailtava liikkeessä, mieluiten kävelemällä tai juoksemalla”. Osa vihkon valokuvasivuista on leikattu erikokoisiksi, ja käännettäessä ne vuoroin peittävät ja paljastavat teosta eri näkökulmista ja eri etäisyyksiltä. Tagebuch tuo installaation ja sitä ympäröivän tilan hyvin kouriintuntuvasti osaksi vihkoa mutta nimenomaan paperiniteelle erityisin keinoin.
Paul Fournel, Oulipon jäsen ja pyöräilijä, on laatinut pienen konseptuaalisen teoksen, jossa on pelkkiä paratekstejä kuvitteelliseen teokseen, ei lainkaan ”varsinaista” tekstiä. Sen otsikko on Banlieue (1990), suomeksi ”lähiö” tai ”esikaupunki”. Kirja voi siis olla kokonainen kaupunki. Jos jossain vaiheessa asumuksen kaikki nurkat ja sopet on tutkittu, lähtökohdaksi kävisivät vaihtelevammat tilat – teltta, paketoitu Reichstag, Raymond Rousselin matkailuvaunu – tai vielä laajemmat seudut. Ne voivat viitoittaa muutakin kuin osastojakoa, kuten lukijan liikettä ja toimintaa teoksessa – kirjassa tai kirjan ulkopuolella. Kuka yhdistäisi ergodisen runouden ja psykomaantieteen?
***
”Kävipä miten hyvänsä, täytyy lopulta oppia eristämään taloja” (Tennilä, Yksinkeltainen on kaksinkeltaista, 2012).
Juha-Pekka Kilpiö on jyväskyläläinen kirjoittaja.
Teksti on julkaistu alun perin Talo-numerossa 1/2022.
